Kataisen niskalenkki

Jyrki Katainen on aloittanut kummallisen hyökkäyksen oppositiota vastaan. Tokihan on normaalia, että hallitus ja oppositio on erimieltä mutta tämä Kataisen reaktio on kummallinen ja erikoinen.

Ensin Katainen käy kollegoidensa kanssa neuvottelemassa järjettömän kalliin tukipaketin joilla pelastetaan suurten kansainvälisten pankkien ja muiden rahoituslaitosten sijoitukset edessä häämöttäviltä riskeiltä Kreikassa. Tätä markkinaspekulanttien lepyttelyä eurovuorilla hän nimittää niskalenkiksi markkinavoimista. Sitten kun hänen ja kumppaniensa tulosta arvostelee oppositio niin hän katsoo asialliseksi syyttää valehtelusta. Ikäänkuin hänen kanssaan erimieltä oleminen olisi kiellettyä ja rikollista.

Valehtelusta ja epärehellisyydestä selittää puolue joka vast'ikään vakuutti olevansa työväen puolue ja nyt väittää itseään vihreiksi. Ja samainen puolue on ollut vakuuttanut,e ttä markkinat kyllä korjaavat itse itsensä. Kas, kun ei tässä tapauksessa korjaakaan kun pankkien omistajien voitot pitää pelastaa. Ja samalla tyydyttyvät rahamarkkinat eli ne muutamat kymmenet johtavat rahoitusspekulantit suurimmissa kansainvälisissä pankeissa ja rahalaitoksissa. Eivätkä kreikkalaiset nepotistitkaan varmaan pane pahakseen, nämä Karamanlisit, Papandreut ja Mitsotakikset ynnä muu kreikkalainen eliitti.

On toki totta, että demarit olivat omalta osaltaan Paavo Lipposen aikana ajamassa meitä tähän ahdinkoon. Nyt sitten kun demarit yrittävät tehdä eroa tuohon turmiolliseen politiikkaan niin se selvästi kismittää Kokoomusta. Onhan demareiden kelkka kääntynyt muutamassa muussakin asiassa, esimerkiksi Helsingin kunnallispolitiikassa. Ilmeisesti kokoomus- ja myös kepujohto pelkää jäävänsä yksin vastaamaan seuraavissa vaaleissa tästä politiikasta. Olisihan ollut paljon mukavampaa jos suurista puolueista kukaan ei olisi ollut erimieltä niin harjoitetun politiikan vastustamisen leimaaminen populismiksi olisi mennyt helpommin läpi. Nyt populismileiman saamimen tartuttumaan on vähintäänkin kertaluokkaa vaikeampaa. Vastustajien näkyvyys ja kuuluvuus ovat demarien myötä aivan eriluokkaa.

Oma lukunsa on sitten miten luotettavaa demarien kääntymys on? Meillä on jo lukuisia esimerkkejä kuinka he puhuvat ennen vaaleja yhtä ja toimivat jälkeenpäin toisin. Epäilys on tälläkin hetkellä olemassa, että vastustus on vain taktista laatua ja unohtuu heti vaalien jälkeen jos on tullut voitto ja hallituksen ovet auenneet.

P.s. Olen ollut havaitsevinani, että kriisien välit koko ajan lyhenevät ja lyhenevät. Nyt USA:n asuntorahoittajien busineksesta alkaneesta rahoituskriisistä ei keretty edes kunnolla aloittaa nousua kun iski tämä kreikkalaisten niskaan kaadettu. USAsta kuuluu jo vihjeitä seuraavsta kun rahoituslaitokset ovat ilmeisesti narahtamassa tunnuslukujensa väärentämisestä. Olemme ilmeisesti saavuttamassa jatkuvan talouskriisin tilan (ihan niinkuin jatkuvan sodankin).

Pankkitukiautomaatti

EU:n valtiovarainministerit ja muuta EU-eliittiä, m.l. meidän Kataisemme ja EU:n Rehn, ovat parhaillaan Brysselissä keksimässä uusia uhrilahjoja joilla lepytellä hurjistuneita markkinavoimia.

Ratkaisuksi lienee nousemassa kerätä rahasto josta jakaa uutta pankkitukea jos pankkikapitalisteja alkaa uhata voittojen kasvun tyrehtyminen. Syntymässä lienee varsinainen pankkitukiautomaatti jolla pitää pankkien spekulanttirengit tyytyväisinä bonuksiinsa ja pankkien omistajat luottavaisina voittojensa kehitykseen.

Oikeasti nuo lepyteltävänä olevat markkinavoimat koostuvat muutamasta suuresta pankista ja niiden muutamasta kymmenestä, korkeintaan muutamasta sadasta johtavasta spekulantista. Heille ollaan nyt keräämässä entisen 50 000 000 000 €:n lisäksi uutta 60 000 000 000 €:n rahaläjää jonka turvin voidaan tehdä lisää lainarahaa kymmenkertainen määrä. Lainaongelmaa siis korjataan ensin lainaamalla pääomaa jonka turvin voidaan lainata lisää ja samoilta pankeilta kuin aikaisemmatkin ongelmalainat. Nuo pankit ovat rikastuneet luomalla tätä lainaongelmaa ja nyt sitä ratkaistaan rikastuttamalla heitä lisää.

Keppihevosena käytetään nyt Kreikkaa ja uhkaillaan muilla Etelä-Euroopan mailla. Käsittääkseni jo vuosia kuitenkin myös suuret EU-maat kuten Saksa ja Ranska ovat vähät välittäneet vakaussäännöistä ja alijäämien rajoista.

Ratkaisu on hieman samanlainen kuin aikoinaan 90-luvun taitteen lamassa. Silloinen Suomen pankin johtaja Rolf Kullberg syytti kansalaisia kulutusjuhlasta vaikka kyse oli pankkien keinottelubileistä. Nyt on tässä suhteessa samankaltaiselta näyttävä tilanne ja taas on ratkaisu sama eli korjaamiseen tarvittavat rahat revitään tavallisten ihmisten selkänahasta eikä pankkien omistajilta eikä heidän rengeiltään.

Mistä löytyisi politiikassamme se sadun pikku poika joka kertoisi, että kuninkaalla ei ole housuja?

Vanhasen uusi uskonto

Satuin vilkaisemaan hetken Matti Vanhasen haastattelua tänä aamuna YLEssä. Sen enempää puuttumatta siihen kuinka meiltä taas tällä kertaa Kreikkaa tekosyynä käyttäen, kupataan rahaa pankkien tukemiseen, en malta olla puuttumatta havaitsemaani Vanhasen aatokseen.

Hän puhui ikäänkuin demokraattisen päätöksenteon tehtävä olisi vain pitää markkinoilla toimivat sijoittajat tyytyväisinä. Ikään kuin heidän oikeutensa ja velvollisuutensa olisi olla demokratian ulkopuolella oleva mystinen jumalallinen voima. Voima joka tulee meidät murskaamaan jollemme me jatkuvasti leputtele sitä lahjoilla. Onko markkinat todellakin jumal'olento, spekulantit sen inkarnaatioita ja poliittiset päättäjät pappeja?

Missä ovat ne poliitikot jotka pyrkisivät aidosti vaikuttamaan syihin eikä vain kärttäisi rahaa syyllisten miellyttämiseen? Syyllisiähän ovat meidän löperöä rahoitussysteemiämme hyväksikäyttävät pankkikapitalistit eikä köyhät työläiset Kreikassa tai Portugalissa tai Suomessa. Eivät edes pois töistään potkittavat julkishallinnon työläiset vaan ne jotka tekevät rahaa rahalla. Heidän tekemisiinsä pitäisi puuttua, heidät vaatia vastuuseen ja ja jatkoa varten rakentaa systeemi joka estää vastaavan spekuloinnin jatkossa.

Sotaa diminutiivissa

Pertti Salolainen, kokoomuslainen ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja, on YLEn nettiuutisten mukaan avautunut Afganistanin sodasta. Hän näyttää sotkeutuvan omiin sanoihinsa kun yrittää selittää, että emme ole sodassa vaikka siellä on ”sota”, ”käydään sotaa” ja ”soditaan” mutta sodassa ovat jotkut muut kuin suomalaiset. Voiko pahemmin enää hurskastella ja saivarrella?

Salolaisella ja muilla NATO-friikeillä tuntuu olevan propagandassaan jonkinlainen laittiversio sodasta eli heidän mielestään Afganistanissa ei ole sota vaan sotaa, jonkinlainen pieni osa sodasta, sotanen tai jotain sellaista pienempää ja somempaa. Ja kun me emme siellä sodi niin osa meidän armeijaamme pyssyt tanassa ovat vain sattuneet ihan vahingossa paikalle ja nyt sotasankarimme siellä päällistelevät, että mihinkäs sitä on tultu. Kirjallisuus tuntee monia tarinoita, joissa erilaiset sotaporukat eksyvät "vahingossa" pois sodasta. Nyt on ilmeisesti kirjoitettu historiaamme uusi lehti kun armeijamme sotilasyksikkö on eksynyt sotaan, kysymättä ja pyytämättä.

Salolainen vetoaa Saksan liittokansleri Merkeliin jonka mukaan siellä vain soditaan tai on sotaa mutta Saksa ei oikeasti ole sodassa tai ainakaan sotatilassa tai jotain.... No, Merkel ja Salolainen ovat puoluetovereita ja edustavat kypäräpääpappipuolueita molemmat eli sotiminen ja jeesustelu on n.s. verissä (vai pitäisikö nykyään sanoa "geeneissä").

Lisäksi Salolainen yrittää uutisen mukaan ikään kuin asettua tilanteessa ulkopuoliseksi. Se on kuitenkin härskiä venkoilua kun mies on oikeasti sodassa olevan liittoutuman yhden osallisen parlamentin ulkoasioiden käsittelyn valmistelusta vastaavan valiokunnan puheenjohtaja eli Suomen eduskunnan ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja. Hän on mitä suurimmassa määrin sisäpiiriläinen ja osallinen. Tässä suhteessa Salolaisen voisi muistella vaikka m.m. edesmenneen puoluekolleegansa Paasikivenkin suuhun laitettuja sanoja: ”Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen”.

Uudenaikainen ja haitaton?

Yleinen tapa valtatiedotusvälineissä on lakkojen yhteydessä meuhkata lakon vanhentuneisuudesta ja haitasta sivullisille sekä yhteiskunnan toimintojen vaarantamisesta. Nyt meillä ilmeisesti on huomenna käsillä työnantajan julistama työsulku elintarviketeollisuudessa. Mutta, yllätysyllätys, se ei olekaan vanhanaikaista eikä häiritse sivullisia eikä vaaranna mitään. Hutkivat zurnalistit eivät myöskään asiantuntevasti spekuloi järjestöpolitiikalla. Ilmeisesti toisten keinot työehtosopimusneuvotteluissa ovat vanhentuneita, huonoja ja haitallisia ja toisten taas ei.

Elintarviketeollisuusliitto (ETL) on itse omassa tiedotteessaan toimitusjohtajansa Heikki Juutisen suulla arvioinut, että viimeviikkoinen lakko "pitkittää häiriöitä elintarvikkeiden saannissa." ja "Lakot heikentävät jo ennestään alhaisen kannattavuuden elintarviketeollisuutta, kasvattavat elintarvikkeiden maahantuontia ja viime kädessä vaarantavat työpaikat Suomessa". Kummallisesti samanlaisen töiden keskeytymisen aiheuttavalla työsululla ei ole samaa vaikutusta. Se ei edes vaaranna meidän mainettamme.

Yleinen tapa lakkojen yhteydessä on nimitellä ay-johtajia lakkokenraaleiksi. Missään en ole vielä nähnyt toimitusjohtaja Heikki Juutista tai hallituksen puheenjohtaja Matti Karppista (Lännen tehtaat Oy) nimitettävän sulkukenraaleiksi. Ei myöskään ole ollut asiantuntevia luonneanalyysejä herrojen luonteenpiirteistä ja johtamistavoista.

Koskahan meidän itseään riippumattomiksi nimittävät tiedotusvälineet ihan oikeasti alkaisivat tiedottaa tasapuolisesti ja objektiivisesti?

Heinäluoma pimeillä vesillä

Monet tiedotusvälineet kertovat Eero Heinäluoman kertoneen tämänpäiväisessä (24/4 -10) Hufvudstadsbladet - lehdessä hänen haluavan kiristää työperäisen maahanmuuton ehtoja jotta suomalaisista työpaikoista ei syntyisi niin kovaa kilpailua suomalaisille työntekijöille. Itse Höblän haastattelujuttu on hieman toisenlainen kuin kertomuksissa mutta kuitenkin Heinäluoma on lähtenyt kalastelemaan ääniä samoille pimeille vesille joilla perussuomalaiset jo ovat Timo Soinin johdolla. Jussi Halla-aho on sentään vain marginaali-ilmiö SDP:n kärkinimen rinnalla.

Toisaalta Heinäluoma viittaa ihan oikeaankin ongelmaan: ulkomaalaisille synnytettyihin toisiin työmarkkinoihin joilla poljetaan työsuhteiden ehtoja ja työläisten oikeuksia. Ja se vie ihan oikeasti suomalaisten mahdollisuuksia työpaikkihin. Kyseessä eivät kuitenkaan ole toiset vaan jo kolmannet markkinat. Meillähän on erilaisille tukityöllistetyille y.m. jo olemassa työmarkkinat joilla ei päde samat säännöt kuin työehtosopimuksilla säädellyillä markkinoilla. Nämä jo toimivat ulkomaalaisten harmaat markkinat ovat jo kolmannet erilliset markkinat joilla työnantajien ei tarvitse välittää työläisten oikeuksista. Olisi odottanut Heinäluoman puuttuvat tähän ongelmaan mutta se taisi jäädä hänelle sivuseikaksi xenofoobikkojen ja rasistien äänien kalastelussa.

Suomalaisten huono työllistyminen ulkomaisen työvoiman rinnalla on ihan oikea ongelma. Mutta syynä ei ole liian helppo pääsy Suomeen. Syynä on, että työnantajien sallitaan työllistää pimeästi ja harmaasti ja jopa laillisestikin ulkomaalaisia huonommin työehdoin kuin suomalaisia. Samanlaisten ehtojen turvaaminen kaikille vähentäisi työperäisen maahanmuuton tasolle jossa sen tulisikin olla eli täydentämässä työvoimaa siellä ja silloin kun sitä tarvitaan.

Muut pintapoliitikot tuntuvat joukolla kauhistelevan Heinäluoman avausta. Se on kuitenkin kovin kaksinaismoralistista kun ottaa huomioon heidän omat puheensa ja tekonsa. Esimerkiksi Matti Vanhanen hallituksineen ei ole tehnyt käytännöllisesti katsoen mitään työsuhteen ehtojen valvomiseksi suomalaisilla työpaikoilla. Hallituksemme, niin nykyinen porvarihallitus kuin edelliset Lipposen, jopa ajavat tälläistä kehitystä EU:n direktiivien kautta kun palvelumarkkinoita halutaan vapauttaa EU:n laajuisesti palveludirektiivillä.

Missä ovat ne poliitikot jotka lähtisivät ihan oikeasti rakentamaan keinoja työsuhteiden ehdoilla keinottelun estämiseksi? Ne toimet toimiessaan poistaisivat Heinäluomankin mainitseman oikean ongelman ja pitäisi suomalaiset työnhakijat samalla viivalla ulkomaisten kanssa. Tosin se kaventaisi työnantajien valtaa eikä Suomen johtavista poliittisista voimista sellaista halua näytä löytyvän ja potin korjaavat rasismilla ja xenofobialla ratsastavat populistit.

Tinkimisnäytelmä

Hallitus on käsittelemässä uusia lupia uusille ydinvoimaloille. Ydinvoimalobbarit ovat taitavasti saaneet käännettyä keskustelun ydinvoiman tarpeellisuudesta ja sen riskeistä sekä taloudellisuudesta lupien määrään. Ei puhuta pitääkö ydinvoimaloita rakentaa vai ei vaan siitä, kuinka monta niitä rakennetaan.

Jyrki Katainen aiemmin aloitti homman lupaamalla luvan kaikille hakijoille. Sen jälkeen aiemmin ydinvoimaan hieman nihkeämmin julkisuudessa suhtautuneet kepulaiset ja vihreät ovat päässeet osoittamaan kriittisyyttään lupaamalla VAIN yhtä voimalaa. Muutenhan heidän olisi pitänyt pitää kiinni ihan oikeasta ydinvoiman vastaisesta mielipiteestä ja vastustaa ensimmäistäkin. Nyt Anni Sinnemäki, Matti Vanhanen ja Mauri Pekkarinen voivat profiloitua ydinvoimakriittisinä vaikka antavatkin ydinvoimauskovaisille heidän alun perinkin haluaman yhden luvan kun keksivät haluta kolmea. Saamme siis seurata irvokasta tinkimisnäytelmää jossa tinkimään joutuvaa näyttelevät saavat mitä haluavat ja pitkin hampain suostuvaiset esittävät kriittisiä vaikka antavat kaiken mitä alun perin haluttiin.

Energiateollisuuden kova ydin siis saa mitä halusikin ja vielä valittaa päälle. Voimme siis odottaa kuinka ydinlobbarit ovat yhdestä luvasta mieltä, että oikeansuuntainen vaikka riittämätön mutta tälläkin toimeen tullaan. Ehkä, ja seuraavia huonoja uutisia voidaan sitten perustella kun ei saatu niitä lupia silloin kun haettiin.

Samoin vihreät voivat osoittaa kuinka he hallituksessa pystyivät vaikuttamaan kriittisyydellään kun saivat puristettua uusien voimaloiden määrän yhteen; onhan yksi aina parempi kuin kolme. Kyllä sillä voi edelleenkin paistatella hallituksessa.

Kokoomus taas saa ihan mitä suurteollisuudelle halusikin ja vielä osoitella muita sanojensa syömisestä ja takin kääntämisestä.

Häviäjiä sitten ovatkin tavalliset ihmiset jotka saamme vähemmän työpaikkoja, enemmän ydinuhkia ja ongelmia. Olisi toivottavaa, että ainakin ay-liike ajattelisi hieman tarkemmin ja pidemmälle. Ydinvoima ei ole työläisten kannalta hyvä ratkaisu vaan aiheuttaa lisää kustannuksia veroina ja sähkön hintana sekä turmelee ympäristöä niin täällä Suomessa kuin siellä mistä uraani haetaan eikä tuo työpaikkoja kuin rakennusajaksi. Tosin TVO lienee luoneen Eurajoelle pysyviäkin työpaikkoja sillä siellä Arevan laitos ei tunnu valmistuvan ikinä. Mutta oikeasti ison rakennusurakan jälkeen ydinvoimalan työllisyysvaikutus on minimaalinen verrattuna uusiutuviin energialähteisiin perustuva hajautettu malli.

Elämääkö juoksuhaudoissa

Mikkeliläinen Länsi-Savo tietää kertoa useammassa jutussaan kuinka Markus Selin kerjää rahaa elokuvayritykselleen rahaa myös Mikkelistä. Bulvaanikseen Selin on saanut potkujensa jälkeen Mikkeliin jämähtäneen virkaheittokenraalin ja valtuuston kokoomuslaisen puheenjohtajan, Olli Nepposen. Heidän mukaansa kaupungin veronmaksajien ja yritysten pitäisi maksaa jotta Selin suostuisi tuomaan kuvausryhmänsä muutamaksi viikoksi johonkin Mikkelin lähelle, esimerkiksi Karkialammille. Kaupungilta y.m. pitäisi löytyä 600000 €:a.

Mikä olisi kunnan ja sen asukkaiden sekä paikallisen elinkeinoelämän hyöty hankkeesta? Yleisesti sellaisena esitetään tunnettuutta. Mutta miten mikkeliläisten yritysten tuotteiden tunnettuus paranisi elokuvahankkeen ansiosta? Elokuvassa vilahtaisi muutama mikkeliläisille tuttu maisema ja kaupunki ehkä mainittaisi kilometrin mittaisissa lopputeksteissä hetkellä jolloin yleisö on jo poistunut paikoiltaan teatterista tai DVD jo otettu pois soittimesta. Kuvauspaikat unhottuvat jo ennenkuin filmi on ensi-illassa jos joku maailmalla edes kiinnittää sellaiseen huomiota. Kuinka monesta oikeasti maailman maineessa olevasta elokuvasta yleisesti tiedetään niiden kuvauspaikat? Suomessa tiedetään, että n.s. kylmän sodan aikana jokunen neuvostovastainen elokuva kuvattiin täällä mutta tuskin maailmalla kukaan sellaista muistaa. Samoin n.s. italowesterneistä tiedetään ne kuvatun italiassa vaikka oikeat paikat olivatkin kai Espanjassa. Ja joka tapauksessa mikä on ollut kuvauspaikkojen hyöty ellei kyseessä ole ollut järjestelmällinen ja suunnitelmallinen toiminta tehdä kuvauspaikkojen ja niiden fasiliteettien tarjoamisesta jatkuvaa liiketoimintaa.

Ostaisiko joku päämajakrääsää elokuvan ansiosta enemmän kuin nyt? Menisikö Mannerheimilla ratsastavat tuotteet, esimerkiksi Portin Mannerheim-pötkömakkara kaupaksi tai Savcor:n Mannerheimlinjan mukaan nimetty korroosion esto tai joku muu? Mannerheimin nimellä on jo tähänkin mennessä yritetty kaupata vaikka mitä mutta huonolla menestyksellä. Seurauksena on ollut vain naurunaiheeksi joutuminen. Täällä, Mikkelin torilta katsottuna Otavan takana Mikkelille nauretaan kun sitä pidetään Euroopan ainoana vielä II Maailmansotaa käyvänä kaupunkina.

Tässä lienee kyseessä Selinin et kumppanien epätoivoinen kerjuuyritys saada rahat filmilleen. Sijoituksena siis erityisen riskialtis vaikka sopimukseen kuuluisikin reilu provisio elokuvan mahdollisista tuotoista.

Rahastuksen perusteluiden kaupallista pohjaa sietää epäillä. Jos Selinin tuottama ja Renny Harlinin (oik. Lauri Harjola) ohjaama Mannerheim-elokuva oikeasti olisi sellainen kansainvälinen kiinnostuksen kohde kuin on annettu ymmärtää niin Selinillä ei pitäisi olla mitään tarvetta enää tässä vaiheessa kerjätä muutamaa sataa tuhatta. Hänen ovensa takana olisi ollut suorastaan tunkua jos hänellä olisi käsissään todellinen kansallinen tai jopa kansainvälinen hitti. Sen sijaan etukäteen mukaan lupautuneet tahot ovat livenneet hankkeen edetessä ja ilmeisesti perusteiden paljastuttua. Kansallinen mielenkiintokin rajoittuu niihin jotka vielä märehtivät II Maailmansodan juoksuhaudoissa ja rakentavat maailmankuvaansa valkoisista legendoista. Yritykset ratsastaa veteraaneilla ja sotainvaliideillakin ovat epäonnistuneet.

Toisaalta eihän Seliniä voine syyttää, että pyytää. Kaupungin herroja voisi sitten syyttää jos kaupunkilaisten vähiä veroeuroja syytäisivät. Samoin paikallisia yrittäjiä jos asiakkailtaan saamia varoja hassaisivat älyttömyyksiin.

Kaupunkinjohtaja Kimmo Mikander kai suhtautuu n.s. "avoimesti" asiaan. Olisi todella hyvä jos Mikander selvittäisi selvityksensä ja julkaisisi ne avoimesti; lähteet, analyysit, johtopäätökset kustannus/hyöty- ja riskianalyyseineen. Mainio kanava asian käsittelyyn voisi olla vaikki Minun Mikkelini -sivusto.

En kovinkaan ihmettele, että korva- ja kykypuoluelaiset, Nepposet ja kmpnit hurahtavat aina kun pyssyjä kalisutetaan mutta toivottavasti muilta mikkeliläisiltä päättäjiltä löytyy sen verran järkeä etteivät lähde tuollaiseen höyrypäisyyteen mukaan vaan lähtevät rakentamaan Mikkelin ja mikkeliläisten tulevaisuutta kestävämmältä ja paikalliselta mutta maailmalla oikeasti kiinnostavalta pohjalta. Sellaisiakin aihioita kaupungin strategioihin on kirjoitettu. Silloin ehkä kaupunki pääsisi sitä nyt raisttavasta sodissa rypijän maineesta.

-----

Korjaus: 18/4 -10 korjattu Harjolan etunimi Lauriksi

Politiikkaa garderoopista

Viime aikoina on kirjoiteltu kovasti garderooppipoliitikko Marja Tiuran kohtalosta ja edesottamuksista. Jo aiemmin hänen sotkunsa ovat olleet esillä tiedotusvälineissä, nuo pesukoneet, sohvat ja Thaimaanmatkansa sekä vaalirahoituskuvionsa. Nyt on esillä hänen tyrkyttäytymisensä ministeriksi ja siihen liittyvät loikkauskoukerot. En näillä tiedoilla halua ottaa kantaa onko hän itse tyrkyttäytynyt vai onko häntä houkuteltu. Siihen "todisteitaan" ja kantojaan esitelleet KEPUn likaisten temppujen osaston puoluesihteeri Jarmo Korhonen, Nova Groupin "liikemies" Arto Merisalo ja Tiura itse ovat aivan liian epäluotettavia lähteitä. Jotakin voisi toki tietenkin päätellä Tiuran puolueen, Kokoomuksen ylenpalttisesta tuesta hänelle mutta olkoon.

Sen sijaan en malta olla takertumatta Apu-lehdessä 31/3 -10 julkaistuun Tiura-juttuun. Siinä toimittaja Leila Itkonen kiillottaa Tiuran julkisuuskuvaa pahimpaan naistenlehtipolitikoinnin tyyliin. Siinä Tiurasta tehdään miehisen ajojahdin viatonta uhria. Uhria jonka ainut virhe on liiallinen luottavaisuus ja sinisilmäisyys. Tavalliseen tapaan vedetään lapset ja perhe luomaan kuvaa hyväntahtoisesta ja eloisasta, vain parasta tarkoittavasta pienen lapsen äidistä ja vaimosta josta ovat poissa kaikki politiikkaan kuuluva pyrkyryys ja ahneus merkittäviä asemia kuten ministeriyttä kohtaan.

Tiurasta luodaan kuvaa lähes messiaanisena marttyyrina mutta nöyränä ihmisenä. Ammattivalokuvaajan taiten ottamissa ja taiten jälkikäteen editoiduissa kuvissa Tiura luo katseensa ylös ties mihin, puettuna viattoman valkeisiin.

Lehden samaisen numeron toisessa jutussa Tiura on "Ihmisten edessä" ja kuuntelee kuten korva-puolueen poliitikon kuuluukin. Ei vain sanallakaan politiikan sisältöä.

Härskeintä jutussa on, että Tiura sotkee kohteluunsa sukupuolten välisen eriarvoisuuden. Hän on mukamas miehisen ajojahdin uhri. Minusta hän tekee siinä ennenkaikkea hallaa sukupuolten välisen tasa-arvon puolesta tekeville sotkeissaan omien sotkujensa selvittämisen mukamas tasa-arvokysymykseksi.

Usein sanotaan, että kansalla on sellaiset johtajat jotka kansa ansaitsee. Ja itsehän 17 000 pirkanmaalista ovat Tiuran Eduskuntaan valinneet. Toivottavasti nuo pirkanmaalaiset ajattelevat seuraavissa vaaleissa hieman tarkemmin äänestävätkö harjoitettavan politiikan vai vaatekaapin sisällön perusteella.

Julkista hasardia

Julkisen sanan neuvosto on sitten tuomionsa antanut Kaarina Hazardin Borga-kolumnista. Kirjoitin aikaisemmin itse kolumnista tuoreeltaan joten siihen ei sen enempää. Sen sijaan Julkisen sanan neuvoston tuomio ja sen uuden puheenjohtajan, Risto Uimosen kommentit herättävät muutaman lisäkysymyksen.

Missä menee n.s. suruajan raja kun Toni Halmeen kuoleman jälkeen ei muka saanut esittää kriittisiä kommentteja edesmenneestä mutta vastaavasti kuolleiden rokkareiden jälkeen saa revitellä siitä kuinka oikea rokkistara on vain nuorena huumeiden yliannostukseen kuollut tai omaan oksennukseensa hukkunut rokkikukko?

Risto Uimonen puolustelee tekopyhästi päätöstä. Eiköhän oikeasti syy langettavaan päätökseen ollut yritys parantaa neuvoston mainetta porvarien silmissä kun aiemmin YLE vapautettiin Matti Vanhasen lautakasajutussa.

Hazardin kolumnissaan arvostelema Tony Halmeen hyväksykäyttö näyttää vain saavan jatkoa. Nyt ollaan julkaisemassa hänen nimissään uutta kirjaa, Testamenttia. Tälläistä julkisen reppanan hyväksikäyttöä halutaan ilmeisesti tukea myös Julkisen sanan neuvoston kautta kun sellaisen menon arvostelusta rangaistaan. Sen sijaan neuvoston puheenjohtaja itse jäi vast'ikään kiinni perättömien väitteiden esittämisestä Iiro Viinasesta kirjoittamassaan fanituskirjassa. Kirjassa mainitut henkilöt ovat joutuneet jälkikäteen oikomaan kirjan väitteitä. Jotenkin tämä ei anna luotettava kuvaa lehtimiehien ja -naisien itsesäätelyn toimimisesta. Risto Uimonen voisi selventää tätä suhdetta hieman paremmin eli miten saataisi itsesäätelijät itse toimimaan eettisemmin.

Toivoa vain sopii, että suomalaiset lukijat valveutuisivat sen verran, että eivät ostaisi hömppäjulkisuudesta itsensä elättäviä bulevardilehtiä ja julkuilla rahastavia kirjohuitaisuja. Jätetään siis Testamentit, Viinaset, Nykäset sun muut kauppojen lehtihyllyihin niin eiköhän tarjonnan tasokin nouse.

Hyryn Uuni

Luin juuri loppuun Antti Hyryn Uuni-romaanin, sen viime syksynä Finlandialla palkitun. Kun tulin viime kevättalvella arvioineeksi tässä blokissa Sofi Oksanen Puhdistusta niin on kai pari sanaa kirjoitettava myös Uunista.

Antti Hyryn teos on hitaasti soljuvaa, kuvailevaa kerrontaa vanhanmallisen leivinuunin muuraamisesta meren rannalla Pohjois-Pohjanmaalla. Samalla hän nivoo uunin ja sen ympäristön vähäeleisiin tapahtumiin symboliikkaa ja pieniä viestejä yhteisöllisyydestä ja perinteistä sekä niiden nivoutumisesta elämäksi joka jatkuu sukupolvelta toiselle niinkuin hyvin tehty uuni paistaa leipiä ja rieskoja monelle sukupolvelle kun joku osaa leivän leipomisen ja paistamisen jalon taidon.

Erityisesti minua viehätti tapahtumisen, äksönin, kuvaaminen. Päähenkilö Pietari lepää muuraamisen välillä ja Hyry on laittanut hänen suuhunsa sanat: "Makaan puusängyssä ja näen ulos merelle päin. Ruutujen takana ulkona on pitkäoksainen rannan mänty. Se on liikkumatta. Nyt heilahtaa oksa." Lukiessa oksan heilahduksessa on enemmän toimintaa ja tapahtumista kuin kymmenessä Renny Harlinin pyrokohtauksessa yhteensä.

Samoin siirtymät ajassa ja paikoissa ovat mestarillisia. Juoksutus talven yli piipun muuraukseen on kaikessa tiivistetyssä kuvailevuudessaan mestarillinen. Siinä ei käytetä mitään aasin siltaa vaan varmajalkainen runoratsu astuu sutjakkaasti ja elegantisti eteenpäin.

Edes päähenkilöiden uskonnollisuus seuroineen ja kirkkoretkineen ei häiritse tälläistä uskonnotonta. Niin hienovaraisen osoittelemattomasti asiat on kuvattu. Olin jopa aistivinani hienoviritteistä sarkasmia niin, että päähenkilö Pietari taisi palvoa enemmän perinnerakennuksia ja etenkin -rakentamista kuin kristillisiä jumalhenkiä.

Jos teosta vertaa Puhdistukseen niin eroja on kuin yöllä ja päivällä tai kuin kömpelösti rymistävällä aloittelijalla ja hienovireisimmätkin nyanssit taitavalla vanhalla mutta ei vielä väsähtäneellä mestarilla. Hyryn ei tarvitse osoitella hyvien hyvyyttä ja pahojen pahuutta hajuilla ja muilla osoittelevilla symboleilla. Hänen ei tarvitse kikkailla surisevilla kärpäsillä.

Tällä kertaa Finlandia meni kirjalle ja kirjailijalle joka sen omalla kirjallisella tuotannollaan ansaitsi. Yksinvaltiaana valinnan tehnyt Tuula Arkio teki onnistuneen valinnan. Samalla palattiin taas politikoinnista kirjallisuuden pariin ja kirjalliselta laadultaan kovasti epätasainen valittujen joukko sai joukkonsa jatkoksi tasoa huimasti nostavan lisän.

Eilen näytti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuusraati sortuvan samaan kuin Pekka Tarkka Finlandiadiktaattorina. Se sortui tukemaan yksipuolista poliittista julistusta sekä tarkoitushakuisia ja yksipuolisia historiallisia uudelleentulkintoja. Toivottavasti sielläkin ensi kerralla palataan takaisin kirjallisuuden pariin.

Loukkaantunut Leo

Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo (oik. Leo Makkonen) katsoo tulleensa loukatuksi pienten noidiksi pukeutuneiden lasten virpomisesta. Asiasta kertoi viikonlopun Ilta-Sanomat. Hänen käytöksensä osoittaa suunnatonta kaksinaismoralistista arroganssia kun hän loukkaantuu pienten lasten viattomista leikeistä.

On totta, että virpominen katsotaan ortodoksien perinteeksi ja noidat ja trullit länsisuomalaisen pakanakulttuuriin pohjautuvaksi perinteeksi. Todennäköisesti virpomisen taustat idässäkin menevät johonkin kristinuskoa edeltävään tapakulttuuriin. Nykyiset noidiksi naamioituneiden lasten virpomiskierrokset ovat kuitenkin perinteiden kehittymistä ja muuttumista ajan saatossa.

Erityisen vastenmieliseksi arkkipiispa Leon käytöksen tekee, että hän "unohtaa" kuinka monet kristittyjen nykyiset tavat ovat aikaisemmilta uskonnoilta ja maallisilta tavoilta varastettuja, niin Joulut kuin Juhannuksetkin. Kristilliset kirkot ovat varastaneet ja tuhonneet vanhojen uskontojen pyhät tavat ja paikat omilla virityksillään. Ja nyt he sitten mustasukkaisesti vahtivat niitä ja mukamas loukkaantuvat jos niitä kierrätetään uusiksi tavoiksi.

Tätä samaa kaksinaismoralistista meteliä pidetään syksyllä pyhäinpäivän yhteydessä samalla kuitenkin unohtaen, että kyse on jo kauan ennen kristinuskoa vietetystä vainajien henkien juhlasta. Ja näin keväisin he älämölöstävät trulleista.

Aiemmin tämä samainen Leo Makkonen on m.m. kunnostautunut Mitro Revon EU-vaaliasiassa. Silloin hän kielsi poliittisen toiminnan papilta kun valittu puolue ei miellyttänyt. Hänen suhteensa vapaaseen tiedonvälitykseen tuli myös ilmi kun hän esti toimittajia kyselemästä sellaisesta toiminnasta kyprolaiselta kolleegaltaan. Samoin arkkipiispa Leo lienee jsekaantunut myös Viron ortodoksisen kirkon ja sen omaisuuden jakoon.vaikka se lienikin hänen edeltäjänsä projekti.

Meillä on vielä pitkä matka sekulaariin yhteiskuntaan jossa herkkähipiäiset ja kaksinaismoralistiset uskovaiset eivät hyökkäile viattomien leikkivien lapsien kimppuun eivätkä uhkaile heidän vanhempiaan.

Kumpujen yöstä rauhaan

Viime aikoina, ilmeisesti talvisodan muistelujen lomassa on päässyt valloilleen uusi II Maailmansodan rosvojen rehabilitointikierros. Jopa Eduskuntaa ja oikeusministeriötä myöten pohditaan miten sotaan syylliset voitaisi pestä puhtaiksi teoistaan. Asialle on laitettu myös lainlukijat Jukka Lindstedt ja Stiina Löytömäki, ilmeisesti kaivamaan juristerisia kikkailuja muuten selvän asian hämmentämiseksi.

Erityisesti kunnostautumaan ovat päässeet kristilliset, Bjarne Kallis ja Päivi Räsänen. Muitakin on porvareita toki liikkeellä. Mikähän heitä vetää sotaiselle tielle? Painaako vanhojen kypäräpappien perinne vai haluavatko he profiloitua yhteiskunnan mustimpien pohjamutien rämpijöistä kun PerSut ovat omineen rasistisen älämölön. Vai onko taustalla päästä saamaan synninpäästö tuleville sotarikollisille? Nythän meidät on jo viety Afganistanin sotaan ja sen taustakähminnöistä löytynee tämän päivän sotasyyllisiä. Tämä itse asiassa lienee NATO-kiimakkojen y.m. perimmäinen tarkoitus.

Ihan oikeasti sotasyylliset veivät meidän II Maailmansotaan Natsi-Saksan ja keisarillisen Japanin rinnalle. Syytettyjen joukko rajattiin kovin pieneksi ja syytetyt saivat tekoihin ja oikeuskäytäntöihin muualla verrattuna äärimmäisen lieviä tuomioita. Niistäkin heidät armahdettiin heti kun iljettiin. Joukosta puuttui niin Mannerheim joka solmi vastoin kaikkia lakejamme saksalaissotilaat tänne tuoneen sopimuksen ja Wallden joka havitteli Itä-Karjalan metsiä ihan itsenäistymisestä lähtien.

Vanhojen syyllisten armahtamisen ja kunnian palauttelujen sijasta meidän tulisi pikemminkin varmistaa, että jatkossa tuollainen politikointi ei olisi mahdollista ja sotaan joutuminen voitaisi ajoissa estää. Meidän tulisikin nostaa taas ajankohtaiseksi Rauhanlain säätäminen. Mirjan Wire-Tuominen/SKDL teki vuonna 1973 siitä laajalti kannatetun esityksen mutta sitä ei saatu läpi kun porvarit saivat leimattua sen Neuvostoliiton kritiikin kieltämisyritykseksi. Nyt kun NLa ei enää ole, voisi lakia yrittää uudelleen. Se olisi erityisen tarpeellinen ja ajankohtainen kun meitä vastoin ihmisten valtaenemmistön suostumusta yritetään ujuttaa askel askeleelta sotaliittokuntiin ja maailman sotiin.

Oikealla asialla ja vielä eteenpäin

YLEn verkkouutisissa kerrotaan, että SAK-lainen Tuire Santamäki-Vuori ehdottaa laillisten lakkojen murtoyrityksiä kiellettäväksi. Hän on ihan oikealla asialla. Rikkurointi olisi todella kriminalisoitava.Moraalinen tuomio ei näytä enää tehoavan joten lainsäädännölliset toimet ovat ihan paikallaan.

Kielletyksi pitäisi siis saada rikkurointiin yllyttäminen ja värvääminen sekä itse rikkurina toimiminen. Sen pitäisi koskea niin organisaation ulkopuolelta haalittavia rikkureita kuin myös lakonalaisten töiden teettämistä työpaikalla muiden, esim. esimiesten voimin. Erityisen akuutiksi lain tekee uusi sosiaalisen median keinojen käyttö rikkurivärväyksessä. Nuo virtuaaliset pihkalankaartit on pysäytettävä alkuunsa.

Mitä taas n.s. laittomien lakkojen käsittelyyn tulee niin olisi korkea aika luopua työnantajan yksipuolisesta TES:n tulkintaoikeudesta. Se vähentäisi merkittävästi tarvetta pistää n.s. pe**että penkkiin akuuteissa tilanteissa. Asimerkiksi Ruotsin kaltainen myötämääräämismenettely voisi toimia täälläkin. Sitä on joskus jo ehdoteltukin mutta Eteläranta 10:n pomoille se ei ole kelvannut.

Nettiniljakkeita

Tämän aamun lehdet, m.m. Helsingin Sanomat ja verkkouutiset kertoo kuinka Multi Link Terminals -niminen satamaoperaattori värvää rikkureita facebookin kautta AKT:n lakon murtamiseksi. Teko esitellään uraa uurtavana ja historiallisena. Tapahtumassa ei kuitenkaan ole mitään uutta ja ihmeellistä. Rikkureita on värvätty niin kauan kuin on ollut lakkojakin.

Rikkurit ovat värväystavasta riippumatta samanlaisia pettureita, luopioita ja niljakkaita p***ahousuja kuin aiemminkin.

M.m. Jack London on kuvannut rikkureita seuraavasti:

"Sen jälkeen kun Jumala oli tehnyt selvää kalkkarokäärmeestä, rupisammakosta ja vampyyrista, hänellä oli jotain kauheaa ainetta jäljellä, mistä hän teki rikkurin.

Rikkuri on kaksijalkainen eläin, jolla on korkkiruuvisielu, vesiaivot, selkäranka yhdistelmä hyytelöä ja limaa. Siellä missä muilla on sydän, hän kantaa sisällään mätien periaatteiden kasvainta.

Kun rikkuri kulkee katua pitkin, ihmiset kääntävät selkänsä ja enkelit nyyhkyttävät taivaassa, piru sulkee helvetion portit pitääkseen hänet ulkopuolella.

Kenelläkään miehellä (tai naisella) ei ole oikeutta olla rikkuri niin kauan kuin on olemassa vesilammikko mihin hän voi hukuttaa raatonsa ja kyllin pitkä köysi mihin hirttää itsensä.

Eesay myi esikoisoikeutensa hernerokasta, Juudas myi Pelastajansa kolmestakymmenestä hopeakolikosta. Benedict Arnold myi maansa lupauksesta komentaa brittiarmeijaa. Rikkuri myy syntymäoikeutensa, maansa, vaimonsa, lapsensa ja kanssaihmisensä työnantajansa katteettomasta lupauksesta.

Eesau oli petturi itselleen, Juudas oli petturi jumalaansa kohtaan, Bebedict Arnold oli petturi maatansa kohtaan. Rikkuri pettää jumalansa, maansa, perheensä ja luokkansa."

Finlaysonilla ilmestynyt ISKU-lehti määritteli rikkurin näin yleislakkokeväänä 1956:

"MIKÄ ON RIKKURI

Rikkuri on yhteiskunnan mätämuna ja tuholainen, joka ulkomuodoltaan valitettavasti muistuttaa ihmistä. Mistä rikkuri on tullut? Aikojen alussa oli ruma suon mutainen silmäke, täsätä kurasta luotiin sammakko, jäljelle jäi hiukan mustaa morjää, josta tehtiin iilimato. Vielä jäi jäljelle iljettävää limaa, josta tehtiin rikkuri. Rikkurin tuntee parhaiten hajusta ja myös karvaisista kintuista ja erikoisen pitkistä korvista. Tälläinen olio on hirveän vaarallinen työläisten leivän jyrsijä, varsinkin palkkataisteluissa ja lakkojen aikana. Rikkurin nahka on arvoton, joten metsästys ei kannata muuta kuin siinä mielessä, että sen saa häkkiin elävänä. Katsojista ei tule olemaan puutetta."

Muistelen myös Arvo Turtiaisen sommitelleen runon rikkurin olemuksesta mutta sitä en tähän hätään löytänyt kuvaamaan noiden tuholaisjyrsijöiden olemusta.

Noiden vanhojen kuvausten antama käsitys pitää tänäkin päivänä paikkansa vaikka kuinka rikkureita värvättäisi modernein tietotekniikan keinoin. Rikkuri on edelleenkin rikkuri ja työllään itsensä elättävien pahin vihollinen koska hän on petturi omista joukoista.

AKT ansaitsee kaikkien muiden työläisten tuen ahtaajien lakolle. Kaikki se minkä puolesta se taistelee, hyödyttää ja tukee myös meitä muita.

P.s: Multi Link Terminals on pahamaineinen yhtiö joka on ennenkin kunnostautunut rikkureiden käyttämisessä.

Työmarkkinaälämölön korkea veisu

Taas on ylenpalttisen työmarkkinaälämölön aika. Valtatiedotusvälineet suoltavat virsiä suoraan työnantajien veisuukirjasta. Onhan käynnissä ihan oikea normaaliin työehtosopimusmenettelyyn kuuluva työtaistelu.

Ensimmäisessä värssyssä demonisoidaan työtaisteluun joutuneen a-järjestön johtaja, tällä kertaa AKT:n Timo Räty. Kaikki pahuus projisoidaan häneen ja hänen henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa, ahneuteensa j.n.e. Samalla spekuloidaan järjestöjen välisillä suhteilla eli pyritään estämään yhteistyö ja solidaarisuus. Tietenkin unohdetaan, että riitaan tarvitaan kaksi. Työnantajapuolta ei nimetä eikä henkilöidä. Harva edes tietää kuka on AKT:n vastapuoli ahtaajien TES-neuvotteluissa. Tiedoksi, että se on Suomen satamaoperaattorit ry toimitusjohtajanaan Juha Mutru ja työmarkkinajohtajanaan Markku Hakala.

Toisessa säkeistössä osoitetaan, että lakko on tietenkin laillinen työtaistelutoimenpide mutta aivan tietenkin aikansa elänyt eikä varsinkaan tähän tilanteeseen sopiva. Kukaan ei vain ole vielä kertonut mitkä olisivat nykyaikaiset keinot puolustaa työläisten asemaa. Sopivaa ajankohtaakaan lakolle ei ole pystytty kertomaan sillä jollei ole nousun edellytykset vaarassa niin sitten on lasku uhkaamassa.

Kolmannessa itketään vaikutuksia sivullisille. Se onkin tavallaan totta mutta miten vaikuttaa työnantajan liiketoimintaan niin, että siitä ei aiheudu vaikeuksia asiakkaille? Muuhan ei työnantajaan pure kuin heidän tulojensa uhkaaminen.

Neljännessä säkeistössä sotketaan lailliset ja laittomat lakot keskenään. Kun AKT käy täysin laillista työtaisteluaan työehtojensa puolesta, valtatiedotusvälineissa revitellään laittomien lakkojen turmiollisuudella. Sillä pyritään antamaan mielikuva, että laillinenkin lakko olisi jotenkin laiton. N.s. laittomistakin lakoista puhuttaessa tietenkin unohdetaan, että ne ovat seurausta työnantajan yksipuolisesta oikeudesta tulkita työehtosopimusta.

Viidenneksi paisutellaan lakon taloudellisia vaikutuksia. Tehtaita kuulemma joudutaan pysäyttämään, kaikki ulkomaankauppa tyrehtyy, ruoka loppuu j.n.e. Tähän asti on aikaistettu huoltoseisokkeja. Paperitehtaille sitäpaitsi on ihan mieluista pysäyttää tuotanto koska markkinat eivät vedä muutenkaan ja tuotantoa on markkinoilla liikaa. Sama on muillakin aloilla. Ne seisokit on tietysti kiva laittaa jäseniensä eduista taistelevan ammattiyhdistysliikkeen niskaan.   Sitäpaitsi kaikki ulkomaankauppa ei mene rahtisatamien kautta. Rekkaralli jatkuu ihan entisellään autolautoilla ja onnistuu myös Suomen- ja Pohjanlahtien ympäri. Samoin lentorahdit kulkevat.

Kuudennessa värssyssä osoitetaan, että lakkoilijat menettävät tuloja enemmän kuin lakolla saavutetaan. Siinä onkin joskus perää jos joudutaan tyytymään huonoon sopimukseen työtaistelusn jälkeenkin. Monasti niin käykin kun johto on liian lepsu ja suostuvainen työnantajien painostukseen. Toisaalta jää mainitsematta, että onnistuneet työtaistelut lisäävät liiton uskottavuutta neuvotteluissa vielä vuosienkin jälkeen.

Seitsemännessä värssyssä osoitetaan miten hyväosaisia lakkoilijat ovat ja yritetään luoda kateutta muissa työläisissä sekä kuvaa ahneista paskiaisista. Se tehdään paisuttelemalla palkkatilastoja ja laskemalla kaikki ylimääräiset ja laskennallisetkin lisät normaalin palkan päälle ja laskemalla palkankorotusehdotukset moninkertaisina yhdistelemällä eri aikoina tehtäviä korotuksia ikäänkuin ne tulisivat heti. Yleinen tapa on myös "myydä" samat korotukset moneen kertaan n.s. palkkaperintönä.

Kahdeksantena kerrotaan kuinka lakkoherkkä kulloinkin lakossa oleva ala on. Silloin aina unohdetaan kuinka viime vuosikymmeninä lakkojen ja lakoissa menetettyjen työpäivien määrä on koko ajan alentunut. Satamissakin on lakkoiltu kai viimeksi vuonna 1991 joten herkässä on.

Lisäksi kiekaistaan vielä encorena kuinka meidän suomalaisten Talvisodassa ja velanmaksussa työllä ja tuskalla hankittu maineemme nyt menee ikiajoiksi. Eipä kuitenkaan ranskalaisten ja saksalaisten maine mene vaikka siellä lakkoillaan paljon herkemmin ja paljon näyttävämmin. Siellä lähdetään panderollien kanssa kaduille mutta täällä pilkille.

Koskahan valtatiedotusvälineet käsittelisivät ihan oikeita lakon syitä ja molempien osapuolten kantoja ja vaatimuksia sekä todellisia olosuhteita kiihkottomasti ja tasapuolisesti. Sellaista ei tietenkään kannata odottaa porvarillisilta tiedotusvälineitä koska he ovat jo oletusarvoisesti työnantajaleirin edustajia. Sen sijaan esimerkiksi YLEltä julkisen palvelun yhtiönä pitäisi voida odottaa tasapuolisempaa otetta.

P.s. Työmarkkina-asioita näin taantuma-aikana tarkasteltaessa ei pidä myöskään unohtaa, että viime vuonna palkkoja maksettiin prosentin vähemmän kuin edellisenä vuonna mutta vastaavasti pörssiyhtiöt maksavat samalta vuodelta osinkoja 13 prosenttia enemmän kuin edelliseltä. Toisille tuntuu rahaa löytyvän mutta toisille ei.

Käpertymisen pitkä linja

EU- ja NATO-henkisissä tiedotusvälineissä kuvataan usein vastustajia Impivaaraan käpertyjiksi. Näin tapahtui taas eilisessä Helsingin Sanomissa kun siellä arvioitiin KEPUn puheenjohtajaehdokkaita.

Olivat toimittajat rakentaneet mitta-asteikon jonka toisessa päässä oli Impivaara ja toisessa päässä kansainvälisyys. Näissä arvioissa tuntuu aina menevän (vähintään) kaksi asiaa sekaisin. Toisaalta jos yrittää pitää kiinni omasta päätäntävallasta ja demokratiasta niin syytetään impivaaralaisuudesta. Toisaalta kansainvälisyys tuntuu asuvan Brysselissä sekä EU:n ja NATOn kabineteissa.

Suomalaisten porvarien kansainvälisyydessä voi nähdä pitkän linjan. Jo 1900-luvun alussa eräät porvarilliset piirit haaveilivat saksalaista miehitystä Suomen suuriruhtinaanmaahan. Vuonna 1918 he saivatkin saksalaiset miehittäjät paikalle vähäksi aikaa. Vain keisarillisen Saksan tappio sodassa pelasti Suomen itsenäisyyden. Sitä mukaa kun Saksa pääsi jaloilleen, alkoi uusi liehittely joka huipentui liittolaisuuteen Natsi-Saksan kanssa. Jälleen vain Saksan tappio sodassa pelasti meidät. Siis kaksi kertaa Saksan tappio suursodassa on pelastanut meidät suomalaisten porvarien kansainvälisyydeltä. Nyt II Maailmansotaa seuranneen pienen välivaiheen jälkeen ollaan taas samalla tiellä. Nyt Saksa on vain vaihtunut EU:iin ja NATOon mutta samanlaisesta oman itsemääräämisoikeuden myymisestä omia etuoikeuksia vastaan on taas kyse.

Impivaaralaissyyttelyssä on kyse suomalaisen kapitalistien epäluottamuksesta omia voimia kohtaan. He eivät luota, että pystyvät säilyttämään etuoikeutetun asemansa ilman tukea laajemmilta kapitaaleilta. He kuvittelevat, että niistä pöydistä joissa päätökset tehdään, varisee riittävästi muruja heillekin kun he vain osoittavat riittävästi nöyryyttä ja sitä "vastuunkantoa" olemalla mukana erilaisissa miehityssodissa pitkin maailmaa.

Koskahan suomalaisille porvareille kasvaisi sen verran uskoa niin kovasti mainostettuun demokratiaan ja kykyyn hoitaa itse omia asioita, että eivät pitäisi tarpeellisena mennä toisten selän taakse kähmimään. Samalla lailla kaipaisi poliittista lukutaitoa suomalaisille äänestäjille, että osattaisi nähdä miten puheet ja teot osuvat yksiin.

Turvallista matkaa raiteilla

Belgiassa on tapahtunut valitettava ja surullinen rautatieonnettomuus. En lähde nyt selvittelemään sen teknisiä yksityiskohtia tai yksittäisiä syitä. Sen sijaan mieleeni on tullut verrata rautatieliikenteen kehittämistä vai pitäisikö sanoa muuttamista eri maissa.

Belgiassa on perinteisesti ollut valtiollinen rautatietyhtiö SNCB (Société Nationale des Chemins de fer Belges) tai sama flaamiksi NMBS (Nationale Maatschappij der Belgische Spoorwegen). Nyttemmin se on jaettu hallintoviranomaiseksi, liikennettä hoitavaksi yhtiöksi ja rautatieinfrastruktuurista vastaavaksi yhtiöksi. Tarkoituksena on jatkaa samalla tiellä kohti yksityistämistä ja kilpailua.

Tie on siis sama kuin tässä suhteessa niin surullisen kuuluisassa Isossa Britanniassa ja suunniteltu kehityspolkua mennään täällä Suomessakin. Suomessa jako on myös tehty likipitäen samalla mallilla ja kilpailua ollaan avaamassa. Ensimmäinen hakijakin eli Proxion on jo liikkeellä Pieksämäeltä.

Belgiassa veturinkuljettajat ovat aiheesta huolissaan turvallisuudesta ja samoin meillä täällä Suomessa kannattaa olla huolissaan. Yhteistä kaluston kunnon romahtamaiselle ja turvallisuusongelmille on yksityisten yritysten väliseen kilpailuun siirtyminen. Siinä ei enää kanneta huolta turvallisuudesta vaan omistajien voitoista. Olisiko tässä Belgian esimerkissä taas yksi lisäsyy katkaista sama kehityspolku täällä Suomessa ennenkuin tapahtuu jotakin yhtä kauheaa tai vielä...

Niinistö, ego ja teot

Tähän asti olen vältellyt kirjoittamasta Sauli Niinistön touhuista ja olen odotellut koska tiedotusvälineet löytävät uuden lemmikkin "kansalle". Eduskunnan puhemiesäänestyksen kommentointi sai kuitenkin minut näppäimistölle kirjoittamaan hänestä.

Bulevardilehtien mukaan mukaan Niinistön kannatuksen tippuminen puhemiesvaalissa ei olisi kunniaksi demokratialle, Niinistön omia sanoja kuulemma. Eduskunnan arvovalta on siis suoraan verrannollinen Niinistölle osoitettuun palvontaan. Ompa hänen egonsa kasvanut megalomaanisiin mittoihin.

Julkisuudessa olevien tietojen mukaan Niinistö on johtajana pikkusieluinen nipottaja ja työpaikkakiusaaja. Hän saa sinällään aiheelliset säästötoimet näyttämään kitupiikkimäiseltä vahtimiselta. Mutta sen lisäksi hän on suoltanut rahaa erilaisille konsulttifirmoille eduskunnan organisaation uudistamisen nimissä.

Kaikki tämä on tietenkin nähtävä hänen presidentinvaalikampanjaansa vasten. Hän rakentaa ja hänestä rakennetaan kuvaa verorahoja säästävänä kansan sankarina, eräänlaisena poliitikon peilikuvana.

Eduskunnassa on todella eletty suureellisesti ja kansanedustajien edut työpaikan kautta ovat paisuneet kuin pullataikina. Edellisten puhemiesten, etenkin Uosukaisen/Kok ja Lipposen/SDP, aikana elettiin kuin "siat vatukossa". Tosin taisi heidän edeltäjänsäkin, esimerkiksi Erkki Pystynen/Kok vaimoineen, osata. Samoin edelleenkin pääsihteerinä olevalla Seppo Tiitisellä on kallis ooppera- ja viinimaku. Niinistö on siis tarttunut ihan oikeaan asiaan. Mutta hänen tapansa ja toimensa ovat vain sellaiset, että hän tuntuu aiheuttavan enemmän haittaa kuin hyötyä. Hänen organisaatio- ja toimintamalliuudistuksensa näyttää muodostuvan vain kalliimmaksi kuin se mihin hän on puuttunut. Lisäksi hän on tehnyt suurimman asian rahallisesti pikkujutuista. Niistä kun saa näyttäviä juttuja keltaiseen lehdistöön ja esitettyä olevansa veronmaksajan asialla. Isommat mutta vähemmän raflaavia otsikoita tarjoavat, todelliset ongelmat saavatkin sitten jäädä ratkaisutta.

Toisaalta viime päivinä on myös saanut nähdä tiedotusvälineissä vilahduksia jutuista joista on aistittavissa hutkivien zurnalistien kyllästymistä Niinistöön. Olisikohan meillä odotettavissa kansan lemmikkielätin vaihtoviikot. Kuka onkaan seuraava meille sankariksi nostettava?

Akateemista argumentointia

Lueskelin tämän aamun Helsingin Sanomista m.m. Helsingin taidemuseon johtajan Janne Gallen-Kallela-Sirenin jutun taidepolitiikasta otsikolla "Suomettuminen varjostaa yhä kuvataidetta" ja Helsingin yliopiston professori Timo Vihavaisen kirja-arvostelun uudesta venäläisestä Venäjän historiaa koskettelevasta teoksesta otsikolla "Stalin saa ansaitsemansa moraalisen tuomion". En tunne riittävästi suomalaisen taidepolitiikan syvimpiä pohjamujuja enkä ole kyseistä teosta lukenut joten jätän sisällön arvioimatta. Sen sijaan huomioni kiinnittyi kummankin sinällään oppineen ja sivistyneen ihmisen argumentaatioon.

Gallen-Kallela-Siren on kirjoittanut mielipidekirjoituksen Kiasman johtajavalinnan tiimoilta ja arvioi nykyisen väistyvän johtajan Berndt Arellin ja Nicolaus Schafhausenin linjaeroja. Hän tuntuu kokevan painavaksi argumentiksi omille mielipiteilleen suomettumisella ja muilla historian menneillä poliittisilla kytkennöillä, kuvitelluilla ja todellisilla, toisten lyömisen. Hänelle taiteen kansainvälistyminen näyttää tarkoittavan tiettyä ideologista ilmansuuntaa: Pariisi on kansainvälistä, Moskova ei. Samoin hän tuntuu sotkevan historialliset muistomerkit ja taiteen. Hän arvostelee luovuuden näivettävää samanmielisyyden pakkopaikaa tarkoittaessaan, että hänen edustamansa linja ei saa yksin päättää.

Vihavainen arvostelee, tai oikeammin ylistää mutta ei arvioi Andrei Zubovin toimittamaa teosta Istorija Rossii 1894-1939 (AST-Astrel, Moskova 2009) . Hän tuntuu tuntevan itsensä kanssa samaa mieltä olevat asiallisiksi ja erimieltä olevat "kvassipatrioottisiksi *) suurvaltanationalisteiksi" ja "mustasotnialaisiksi" **). Hän jopa menee historioitsijana niin pitkälle, että katsoo historioitsijoiden tehtäväksi moraalisten tuomioiden jakelemisen ja haluaa k. o. teoksen siinä suhteessa esimerkiksi läntisille historioitsijoille.

Yhteistä näille kummallekin vekkulille on omien mielipiteiden nostaminen ikäänkuin asiallisuuden normiksi ja erimieltä olevien henkilöiden lyöminen erilaisilla nimittelevillä leimoilla. Leimat he valitsevat omassa maailmankuvassaan ilmeistä inhotusta herättävillä tekijöillä, Gallen-Kallela-Siren itäblokilla ja suomettumisella sekä Vihavainen kvassilla ja tsaarinaikaisilla mustilla sotnioilla.

Onko meidän n.s. akateemisen sivistyneistömme, molemmat ovat viisaustieteen tohtoreita, todella noin matalaotsaisia, että eivät korkeampitasoiseen keskusteluun pysty. Forum oli tosin molemmilla päivälehti mutta kuitenkin itse itseään laatulehtenä pitävä eikä mikään keltainen bulevarditabloidi. Silti voisi toivoa, että tuontasoiset henkilöt pystyisivät korkeampitasoiseen kirjoittamiseen ja argumetoisivat oman asiansa puolesta sisällöllisillä asioilla eikä ala-arvoisella nimittelyllä.

*) Kvassi on venäläinen rukiista tehty olut.

**) Mustasotnialaiset olivat Venäjällä toiminut tsaarin hallinnon salaa tukemia terroristeja.

Eläkeputket tyhjiksi

Työnantajien EK on taas aktivoitunut ajamaan työttömien n.s. "eläkeputken" poistamista eläkeiän nostamiseksi. He ovat taas syyllistämässä itse pois potkimiaan ihmisiä tulevaisuuden talouden romuttamisesta. Vaikka he kuinka saisivat "putken" poistettua, ei synny yhtään uutta työpaikkaa. On ainoastaan kurjistettu ihmisten elämää ja rokotettu kysyntää jotta taloudessa menisi entistä huonommin.

Ihan oikeasti, jos työnantajat haluaisivat, he saisivat putken tyhjäksi kertaheitolla. Heidän täytyy vain lopettaa ihmisten irtisanominen sinne putkeen. Asia on todella niin yksinkertainen.

Samaten työnantajat vaikeroivat työkyvyttömyyseläkeläisten määrää. Nuokin eläkeläiset ovat menettäneet pääsääntöisesti työkykynsä samojen työnantajien palveluksessa. Työnantajien tarvitsee siis vain kohentaa niin henkinen kuin fyysinenkin työturvallisuus työpaikoillaan tasolle jolla ihmiset eivät menetä työkykyään.

Kyse on siis puhtaasti työnantajien omassa vaikutuspiirissä ja -vallassa olevista heidän omista päätöksistään. Ei muuta kuin tekemään niitä. Fagernäs voi aloittaa vaikkapa ohjeistamalla omaa jäsenkuntaansa.

Historian iterointia

Usein sanotaan historian toistavan itseään, ensin varsinaisena tapahtumana, sitten tragediana ja lopuksi farssina. Tuleeepa silloin mieleeni parikin rauhan jaksoa Suomen historiassa, erilaisia ja siten odottavat toista iteraatiokierrostaan. 1800-luvulla elimme historiamme toistaiseksi pisintä rauhanjaksoa, mitä nyt välillä saatiin aihetta Oolannin sotalauluun. Seuraava rauhanjakso koettiin 20- ja 30-luvuilla. Molemmat jaksot pystyimme lopettamaan sotkemalla itsemme sotiin.

1800-luvun rauhaa alettiin tärvellä keinottelemalla Saksan keisarikunnan kanssa. Poliittiinen oikeistomme alkoi haikailla saksalaisia tänne miehittäjiksi. Lopulta onnistuttiin sotkemaan itsemme sisällissotaan ja sen aikana miehitetyksi.

20- ja 30-luvuilla oikeistomme touhotti Suur-Suomea ja heimosoti. Taas suhmurointikumppanina oli Natsi-Saksa. Ja lopputulokseksi saatiin meidän sotkemisemme II Maailmansotaan ja taas saksalainen armeija tänne.

Mikä oikeistoja aina riivaa kun rauha ei kelpaa ja pitää päästä sotimaan? Nytkin nimen omaan oikeisto haikailee sotilasliittojen perään ja on sotkenut meidät mukaan jo Afganistanin sotaan. Lisäksi on oikeistolaisia pikkuryhmiä, Pro Karelioita ja tykistökiltoja joille rajat ei riitä ja etsitään kaikki mahdolliset keinot kiusantekoon naapureille.

Molemmat kehityskulut johtivat sotiin ja olivat siten jo tragedioita. Sotia ei muuksi saakaan. Toivottavasti tätä nykyistä rauhanjaksoa, joka lienee toistaiseksi historiamme toiseksi pisin, ei pilata samanlaisella kehityksellä. Toivottavasti Pro Karelioiden ja muiden revanssististen rajaspekulanttien sekä NATO-kiimakkojen tohotus kääntyy mahdollisimman pian farssiksi ja päättyy hersyvään röhönauruun ennenkuin pahempaa ehtii tapahtua ja pääsemme rikkomaan kaikki ennätykset tällä nykyisella rauhanjaksollamme.

Hasardia

Kaarina Hazard on kirjoittanut Iltalehteen kolumnin Tony Halmeen kuoleman johdosta. Siinä hän värikkäin sanakääntein ja kielikuvin esittää kuin itsetuohoista reppanaa on käytetty hyväksi ja hänestä rakennettu kaikkien janoisten sankaria.

Kaikessa sen aiheuttamassa valitusryöpyssä, ainakin 70 valitusta Julkisen sanan neuvostolle, näyttää taas unohtuvan kirjoittajan todellinen sanoma. Halme on hyväksikäytetty ja hyväksikäyttäjinä oli tiedotusvälineet sekä persu-poliitikot. Halme toki oli kai pääsääntöisesti itse kykenevä vastaamaan tekemisistään mutta kuitenkin häntä tunnuttiin vietävän julkisuudessa n.s. kuin lumiukko pihalla litran mittaa. Etenkin asialla tuntui olevan n.s. keltainen lehdistö m.l. bulevardilehdet jotka ikäänkuin yllyttivät häntä.

Onnettominta oli hänen "poliittinen uransa". Hänestä rakennettiin ikään kuin huono-osaisten edustajaa. Ja "kaunis edustaja" rakennettiinkin. Niin peitettiin todelliset ongelmat ja niihin ratkaisujen hakeminen. Se korvattiin älämölöllä ja sanoma kiteytyi Halmeen takapuoleen. Timo Soini ja muut perussuomalaiset toteuttivat siinä omaa tehtäväänsä. Lopputuloksena oli, että kukaan ei oikeasti päässyt ajamaan vähäosaisten asiaa ja vietiin asioihin vakavasti suhtautuvilta väheinenkin näkyvyys ja uskottavuus.

Nyt on aloitettu boikottikampanjoita Iltalehteä vastaan: boikotoikaa Iltalehteä kunnes Hazard erotetaan, boikotoikaa Iltalehteä jos Hazard erotetaan ja boikotoikaa Iltalehteä joka tapauksessa. Kaunis kukkanen on esimerkiksi Suomi24-keskustelupalstalta löytyvä "Boikotoikaa Iltalehteä ainakin niin kauan kun lehdessä toimii kolumnistina Kaarina Hazardin kaltainen lesbo ja mies-filantrooppi!" (sic). Onkohan boikotoijilta unohtunut yksi boikotin kohde: yritykset jotka mainostavat Iltalehdessä.

Tämä herättää kuitenkin kysymyksen miksi meitä kiinnostaa ennemmän Toni Halmeen kaltaisen reppanan sekoilu viina- ja huumepäissään autojen ja laittomien pyssyjen kanssa, Matti Nykäsen heiluminen Mervin ja veitsien kanssa, Vanhasen uuniperunat ja Tuksut. Miksi meitä ei kiinnosta budjetti, työmarkkina-asiat, NATOttaminen j.n.e. Miksi silminnäkijän jutuissa Vanhasen lautakasa on kiinnostavampi kuin rakennusalan vedätykset asukkaiden kustannuksella.

Kannattaisikohan meidän ennen Julkisen sanan neuvoston puoleen kääntymistä katsoa peiliin ja alkaa kiinnostua asioista jotka ihan oikeasti vaikuttaa meidän elämäämme.

Juha Molarin tapaus ja uskonnollinen tuomioistuin

Pro Karelian pääsihteeri Veikko Saksi on tehnyt kantelun Espoon hiippakunnan tuomiokapitulille kun on kokenut tulleensa loukatuksi Juha Molarin blokikirjoittelussa. Kummankin osapuolen kielenkäyttöä on ruodittu niin monella eri keskustelupalstalla ja blokissa, että en tässä viitsi siihen enää tarttua. Sen sijaan en malta olla kirjoittamatta asiaan liittyvistä eräistä muista omituisuuksista.

Saksi on kokenut loukkaantuneensa Molarin virkatehtävien ulkopuolisista kirjoituksista eikä virkatehtävien hoidon takia. Siitä huolimatta Saksi on valittanut nimen omaan Molarin työnantajalle. Tuolla työnantajalla eli ev.lut. kirkolla on erityinen uskonnollinen tuomioistuin, tuomiokapituli. Se on nykyaikana omituinen kummajainen menneisyydestä, ajalta jolloin meillä täällä oli vielä uskontopakko. Se on työnantajan oma tuomioistuin jossa tutkijana, syyttäjä ja tuomarina toimii sama taho. Se on omituinen ja vääristynyt mekanismi työsuhdeasioiden hoitoon muutenkin mutta erityisesti vielä viranhoidon ulkopuolisissa asioissa erityisen kummallinen. Samanlainen jäänne on vain armeijalla.

Normaali menettely työsuhdeasioissa on sopia niistä työntekijän ja esimiehen kesken. Jos sopua ei synny, on käytettävissä luottamusmiesmenettely. Jos sekään ei toimi niin normaali menettely on ulkopuolinen ja riippumaton oikeuslaitos. No, työtuomioistuimessa on siinäkin tietyt ongelmansa mutta ne johtuvat vinosta lainsäädännöstä. Mutta työntekijöiden kiistat sivullisten kanssa käsitellään normaali elämässä heidän itsensä kesken ja jos ei suju niin asia hoidetaan oikeuslaitoksen suojissa mutta työnantajat eivät ole asianosaisia. Mutta kirkontyöntekijän osalta asiat käsitellään työnantajan omassa tuomioistuimessa joka ei ole ulkopuolinen eikä riippumaton ja ilmeisesti siksi otollinen ja mieluisa koston väline.

Koskahan pääsisimme kirkon ja armeijankin osalta normaaliin asioiden tilaan. Siis sellaiseen, että ei sallita omia omia sisäisiä tuomioistuimia vaan riidat ja muut selkkaukset hoidetaan tarvittaessa ulkopuolisissa ja riippumattomissa tuomiolaitoksissa.

Hyviä ja huonoja ydinuutisia

Tänä aamuna sai lukea Helsingin Sanomien paperiversiosta hyviä ydinenergiauutisia. Jutun mukaan kanadalainen malminetsintäyhtiö Namura Finland luopuu uraanikaivosvaltauksistaan. Samoin tekee ranskalainen Avera.

Lama-ajan mukanaan tuoma kustannustietoisuus on saanut heidät arvioimaan uraanikaivosten kannattavuutta. Toivoa vain sopii, että tämä uusi valveutuneisuus leviää myös itse energiayhtiöihinkin. Tähän mennessähän ydinvoimaloiden kannattavuutta on markkinoitu kyseenalaisin vedätyksin joissa monia kustannuksia ja haittoja on vähätelty ja levitelty perättömiä hyötyhaaveiluja. On esimerkiksi kannattavuuslaskelmista "unohdettu" osa riskeihin varautumisesta. Samoin jätteiden loppusijoituksen ratkaisuista eikä kustannuksista ole vielä oikeasti hajuakaan. Eikä uraanikaivosten vaikutuksia omiin ympäristöihinsä huomioida ollenkaan. Toivottavasti tämä laman mukananaan tuoma uusi kustannustietoisuus saa huomioimaan nyt huomioon ottamatta jääneet näkökulmat.

Hesarin jutun mukaan asiaan kuulemma vaikuttaa myös uusi valmisteilla oleva kaivoslaki. Se kun antaisi maanomistajille ja kunnille enemmän sananvaltaa kaivosvaltauksiin. Hyvä niin jos laki vaikuttaa jo etukäteen hillitsevästi.

Huonompia uutisia sen sijaan jo joulukuussa Kalevassa ollut haastattelu jonka mukaan Työ- ja elinkeinoministeriön (TEM) yli-insinööri Jorma Aurela on patistellut Oulun yliopistoa lähtemään ydinvoimalahehkutukseen Fennovoiman siivelle. Saisivat kuulemma ylimääräistä rahoitusta ydinvoiman lobbausrahoista. Onko tässä nyt TEMmin insinöörin tavoitteena yrittää ohjailla yliopistollista tutkimusta suosimaan yhtä ja vaarallisinta energiatuotantomuotoa? Jos ja kun ydinvoimayhtiö Fennovoima olisi mukana niin tuskimpa tutkimuksista kovinkaan ydinvoiman kannalta kriittisiä tuloksia tulisi. Eikö TEMmin olisi sen sijaan syytä tukea monipuolista energia-alan tutkimusta?