Panem et circenses

Viime päivinä on uutisoitu monelta suunnalta, esimerkiksi Helsingin Sanomissa, konsulttifirma Rederan tekemää tutkimusta suomalaisten onnellisuudesta (suomalaiset 2011). 

Tutkimuksesta on julkisuudessa esitetty johtopäätöksinä, että liikunta lisää onnellisuutta.  Onko todella niin vaikka tilastollinen analyysi löytäisikin korrelaation ihmisten tunteman onnellisuuden ja heidän harrastamansa liikunnan määrän välillä.  Korrelaatiohan ei sinällään kerro syy-seuraus -suhteen suunnasta.  Se ei välttämättä edes kerro onko noilla kahdella verratulla asialla oikeasti syy-seuraus -suhdetta kumpaankaan suuntaan.  Klassinen esimerkki on vaikkapa jäätelön syömisen ja hukkumiskuolemien välinen suhde.  Molemmat lisääntyvät kesäisin mutta eivät kuitenkaan aiheuta toinen toisiaan kumpaankaan suuntaan.

 Jos taas oletamme noilla kahdella asialla, siis liikunnalla ja onnellisuudella, olevan jotain tekemistä keskenään niin mitenpäin syy-seuraus -suhde menee?  Josko onkin niin, että onnellisilla ihmisillä on laajat ja monipuoliset harrastusmahdollisuudet avoimina eli taloudelliset ja ajalliset resurssit harrastaa mitä haluavat ja näinä ruumiinpalvonnan aikoina he valitsevat urheilun?  Olisiko siis onnellisuuden aiheuttanut elämän resurssien kunnossa oleminen ja siihen yhdistetty mahdollisuus harrastaa kulloinkin mieleisinä pitämiään asioita mieleisillään välineillä, mieleisenään aikana, mieleisessään paikassa ja mieluisten ihmisten seurassa.  Harrastuksen mieluisuuteen ja sen tuomaan hyvänolontunteeseen liittynee myös mahdollisuus näyttää muille omaa erinomaisuuttaan ja trendikkyyttään.

Toisaalta on lääketieteessä jo pitkään tiedetty ruumiillisen rasituksen ja etenkin siitä toipumisen laskevan liikkeelle ihmisen mielihyvän tunnetta ohjaavia endorfiineja.  Tässä suhteessa liikunnan vaikutus on verrattavissa huumeiden käyttöön.  Rottakokeissa on osoitettu samojen rottien koukuttuvan urheiluun ja alkoholiin.  Samoin monet himourheilijat tunnustavat saavansa vierotusoireita jos eivät pääse urheilemaan säännöllisesti.  Onko siis urheilun tuoma onnentunne huumeharhaa?

Millaisia näköaloja urheilun huumaava vaikutus antaa?  Onko meille vaarallista antaa urheilun ylikierroksille nostamien yliaktiivisten ihmisten touhuta keskuudessamme?  Pitäisikö meidän varoa vierotusoireidensa raastamia?  Kumpaa meidän pitää varoa enemmän: maanista urheiluhumalaista vai depressiivistä -krapulaista?

Jos heidän onnellisuudentunteensa on keinotekoisesti hankittua niin miksi keinotekoisilla liikkeillä ja välineillä aikaansaatu keinotekoinen onnentunne on luvallista ja hyvästä mutta sama kemiallisesti saavutettuna kiellettyä ja pahasta?

 Omat johtopäätökseni lähtevät paljolti Maslowin tarvehierarkian pohjalta.  Sen mukaan elämän perusasiat eli ravinto ja suoja ovat ensisijaisia tarpeita.  Vasta kun ne ovat kunnossa, voidaan edetä n.s. ylemmille tasoille.  Näissä onnellisuusasioissa ollaan jo aika korkealla tarvehierarkiassa.  Usein tunnutaan kuitenkin unohdettavan, että ylimpien portaiden saavuttaminen edellyttää alempien portaiden kunnossa oloa.  Siksi kuulostaakin vaaralliselta kun yleisissä ja julkisissa tiedotusvälineissä esitetään, että ihmisten onnellisuus ei riipu heidän itsensä mukaan rahasta vaan liikunnan kaltaisista asioista.  Materiaalisten elämän edellytysten kunnossa olo on kuitenkin edellytys onnen hakemiselle liikunnasta tai mistä harrastuksesta sitten onkin kyse.    Jos ne laiminninlyödään, ei liikunnastakaan ole hyötyä.  Mikään urheilusuoritus ei tuo onnentunnetta jos on nälkä ja vilu.

Muinainen roomalaiseliitti tiesi rahvaan onnen takeeksi leivän ja sirkushuvit.  He tiesivät molempia tarvittavan.  Nyt meillä on vaarana, että leipä korvataan juoksulenkillä.  Sirkushuveinahan meillä jo on huippu-urheilubusineksen tarjoamat kladiaattorikisat.

Post scriptum: Onkohan edes pohdittu onnellisuuden ja onnellisuudentunteen välistä eroa?  Olenko onnellinen jos tunnen olevani onnellinen?  Mitä on aito onni ja onnellisuus?  Kenellä on valta ja voima sellainen määritelmä antaa?

Ollilan jorinoita

Tämän aamun paperi-hesarissa oli juttua Jorma Ollilan neuvoista Suomen taloudelle.  Ei pidä kuulemma keskittyä tuotannolliseen toimintaan vaan palveluihin.  Missäköhän virtuaalimaailmassa Ollila oikein elää.  Onko hän ymmärtänyt Maslowin tarvehierarkian niin, että kun pääsee tasoa ylemmäs niin alemmat tasot voi hävittää.  Ei maailma kuitenkaan niin mene.  Jos me keskitymme täällä pelkkiin palveluihin Ollilan haluamalla tavalla niin kuka ne palvelut meille tänne kustantaa ja millä rahalla me saamme kuitenkin tarvitsemamme oikeat konkreettiset tavarat.  Tarvehierarkia menee niin, että alempien tasojen pitää olla kunnossa ja hyvin hoidettuna ennekuin voi kohota ylöspäin.

Palvelut ovat paikallisia.  Yleensä siis palvellaan siellä missä palveltavat ovat.  Eivät he juurikaan kulje maasta toiseen palveltavaksi (p.l. osa turismista).  Meille jää siis palveltavaksi vain toisemme.  Palvelijoilla taas ei ole varaa käyttää palveluja sillä muuten palvelut olisivat liian kalliita jos palvelijoiden palkoilla olisi mahdollista ostaa palveluja.  Palveluiden kuluttajiksi siis jää ne muutamat harvat joilla on omistuksia ihan oikeasti tuotannollista toimintaa harjoittavissa maissa.  Heitä lienee muutama tuhat.  Loput 5,3 miljoonaa sitten passaa ja paappoa heitä --- ja millaisella elintasolla?  Emme me voi rakentaa mitään kengänkiillottajayhteiskuntaa.

Ollilalla tuntuu myös olevan käsitys, että tuotannollinen toiminta olisi kokonaisuudessaan jotain bulkkituotantoa halpojen eikun "suotuisten" työvoimakustannusten maissa.  No, hänen oma kokemuksensa on kännyköiden valmistamisesta ja öljynporauksesta.  Ensin mainitussa tehtiin miljoonia ja taas miljoonia samanlaisia kännyköitä ja jälkimmäisessä porataan reikiä maahan ja pistetään niihin putkia.  Samaten Suomessa on vuosisatoja tehty bulkkituotteita puusta ja nimitetty sitä jalostukseksi.  Keitetty sellua ja puristettu siitä paperia, sahattu kaivospölkkyjä ja poltettu tervaa.  Ei ihme, että käsitys jalostavasta teollisuudesta on hieman hämärtynyt.  Meidän hitaasti kasvavasta luonnonvarastamme pitäisi pystyä tekemään jotain kestävämpää kuin vessapapaperia. 

Ihan oikeasti meidän pitää pystyä nostamaan jalostusaste niin korkeaksi, että meidän kannattaa tuottaa valittuja huipputuotteita - pienempinä sarjoina mutta laadukkaammin ja valikoituihin käyttötarkoituksiin.  Niihin voidaan sitten lisäarvona tuottaa palveluita päälle ja ottaa siitä lisähintaa.  Kaiken perusta on kuitenkin ihan oikea tuotanto ihan oikeisiin ihmisten konkreettisiin tarpeisiin.  Ihmisten pitää jatkossakin syödä, juoda, nukkua, pukeutua ja rakentaa kalustettuja huoneita asuinsijoikseen.