Liikenneministeriön uudet tuulet

Liikenne- ja viestintäministeriön ja Liikenneviraston törmäyksessä lienee kyse uuden ja vanhan ajattelun yhteentörmäyksestä.  Uudenlainen ajattelu on saavuttanut LVM:n mutta ei vielä virastoa.  Koska uusi ajattelu leviää laajemminkin yhteiskuntaan?

Olin viime perjantaina tilaisuudessa jossa eräänä puhujana oli Liikenne- ja viestintäministeriön kansliapäällikkö Harri Pursiainen.  Tilaisuuden aihe eikä myöskään Pursiaisen puheenvuoro liittynyt akuuttiin tilanteeseen ministeri Kyllösen, LVM:n ja Liikenneviraston välillä.   Se kuitenkin avasi minulle mistä kiistassa pohjimmiltaan on kyse sillä Pursiainen esittelu n.s. "uutta liikennepolitiikkaa".

Uuden liikennepolitiikan muodostamisessa lähdettiin kysymyksestä miksi niin monet ihmiset ja tavarat ovat väärässä paikassa ja miten ne saataisi parhaimmalla tavalla sinne missä niiden pitäisi olla.  Ei siis enää lähdetty mietimään miten tehokkaimmalla tavalla levitetään soraa ja sepeliä sekä päällystetään se bitumilla.  Siinä ymmärretään, että tehokkuutta ei enää nykymaailmassa saavuteta tekemällä enemmän vaan tekemällä fiksummin ja viisaammin.  Silloin nykyiset ja jopa pienemmät resurssit riittävät enemäpään ja hyödyllisempään.

Keskeiseksi uudessa ajattelussa nousee vaikuttaminen liikennöintitarpeisiin niin alueidenkäyttösuunnittelussa kuin yhdyskuntarakenteissakin. Silloin ymmärretään, että parhaiten liikenteen toimivuutta lisää liikennetarpeiden vähentäminen ja suuntaminen erilaisiin liikkumis- ja liikuttamismuotoihin sekä -aikoihin.  Samalla myös liikkujien ja liikuttajien omaa asiantuntemusta ongelmista halutaan käyttää enemmän hyödyksi. 

Ymmärrän hyvin, että vanhakantaiset tiemiehet ja siltarumpupoliitikot jäävät jälkijunaan eivätkä saata ymmärtää mikä on oikeasti tärkeää.  "Bitumista bitteihin" -ajattelu on tietenkin kauhistus Juhani Tervalan kaltaisille moottoritiemiehille.  Sen sijaan ministeriössä lienee ajattelu valovuoden edellä, ainakin kuuntelemieni Pursiaisen puheiden ja lukemani Kyllösen blokin perusteella. 

Koskahan Liikenne- ja vistintäministeriön saavuttanut ajattelutapa saa jalansijaa laajemminkin hallinnossa ja yhteiskunnassa.  Esimerkiksi elinkeinoelämän korkeat johtajat voisivat ymmärtää, että parempaa ei saavuteta enemmällä vaan viisaammalla tekemisellä.  Silloin he eivät puhuisi niin paljon siitä miten ihmiset saataisi tekemään töitä enemmän vaan siitä mikä työn sisältö ja tulokset ovat.   

Omnipotentiuden harha

Fundamentalistikristityt uskovat maailmassa olevan yliluonnollisen, omnipotentin auktoriteetin.  He olettavat kaikkien muidenkin maailmankuvaan kuuluvan sellaisen.  

Olen viime aikoina osallistunut useammallakin keskustelupalstalla kinasteluihin erilahkoisten kristittyjen uskovaisten kanssa evoluutioteoriasta, elämän ja maailmankaikkeuden synnystä.  Kaikissa niissä, ennemmin tai myöhemmin on sivuttu myös moraalia ja sitä kautta myös sekulaaria humanismia.  Kristittyjen väite menee silloin niin, että sekulaari ja humaani ihminen palvoo ihmistä ja korottaa itsensä jollekin yliluonnolliselle tasolle.

Väite on kummallinen kahdestakin syystä.  Ensinnäkin sekulaari humanismi ei sellaista tee vaan se lähtee ihmisten keskinäisestä toisiaan kunnioittavasta kanssakäymisestä ja siitä, että ihmisten apu toisille ihmisille on järkiperäisesti selitettävissä ja lähtee ihmisten keskinäisistä tunnistetuista yhteisistä eduista.  Ihminen auttaessaan muita ja kohdellessaan muita ihmisarvoisesti, auttaa myös itseään ja saa ihmisarvoista kohtelua vastaansa.  Sekulaaria humanismia kuvataan melko hyvin m.m. Vapaa-ajattelijoiden lehdessään julkaisemassa Humanistisessa manifestissä (alkup. Paul Kurtz).

Brittiläinen käyttäytymis- ja eläintieteilijä Desmond Morris kuvasi ihmisen käyttäytymisen taustaa "Alaston apina" -teoksessaan (1967) eläinten käyttäytymisen kautta.  Siinä hän todistaa kuinka ihmisen yhä laajempia kokonaisuuksia käsittävä yhteisöllisyyden ja yhteisen edun kulttuuri periytyy aiemmasta heimo- ja sitä edeltäneestä laumakäyttäytymisestä.  Samalla tavalla voidaan johtaa myös sekulaarit humanistiset eettiset normit.  Siinä ei ole mitään palvomista tai ylintä auktoriteettiä vaan ihmiset vain tiedostavat ihmismäisen yhteiselämän toisiaan auttaen kollektiivisesti ja henkilökohtaisesti hyödyllisemmäksi kuin kaikkien sodan kaikkia vastaan.

Toiseksi kristityt, tai ainakin äärifundamentalistinen osa heistä, haluaa aina nähdä kaikilla jonkun ylimmän auktoriteetin jota palvotaan ja jolle ollaan uskollisia ja jolla on ylinvalta.  Tuolle auktoriteetilleen he antavat omnipotentin eli kaikkivaltiaan luonteen.  Omassa uskomusmaailmassaan he pitävät tuollaisena auktoriteettina Jahvea sivupersoonineen ja he ovat rakentaneet dogminsa tukemaan tuota maailmankuvaa..  Samalla he olettavat, että muiden on pakko ajatella ja rakentaa maailmankuvansa rakenteellisesti samalla tavalla kuin he ovat pystyttäneet omat uskomuksensa.

Olisi toivottavaa, että fundamentalistikristitytkin huomaisivat heidän oman maailmankuvansa ja sen rakenteen olevan heidän omansa ja muiden ajattelevan ja rakentavan omat maailmankuvansa omalla tavallaan.  Heillä ei ole keinoja eikä mahdollisuuksia pakottaa omaa uskomustapaansa muille ajattelun tavaksi ja maailmankuvan rakenteeksi.