Etelärannassa tuulee

EK on aloittanut kovan kampanjan kohti ensikevään TES-kierrosta.  Ay-liike ei näytä haluavan vastata.  Jäsenten olisi otettava edunvalvonta omiin käsiin.
 
Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) ja muut työnantajia edustavat piirit ovat viime aikoina aktivoituneet pitämään älämölöä monista työläisten elinolojen huononnuksista.  Kyytiä ovat saaneet niin eläkeikä, sairastaminen, koulutus kuin palkkakehityskin.  

Toki aiemminkin samat piirit ovat olleet samalla asialla ja ihan samoin puhein.  Nyt näyttäisi olevan oikein kampanja käynnissä.  Samaan aikaan EK on organisoitumassa uudelleen.  Toimitusjohtaja ja puheenjohtaja on vaihdettu: Mikko Pukkinen vaihdettiin Jyri Häkämieheen "luottamuspulan" takia ja Ole Johansson Ilpo Kokkilaan.  Sen jälkeen on alkanut luuta lakaista toimistossa kun parivaljakko ajaa EK:ta uusiin, puheiden perusteella entistä jyrkempiin asemiin.


Erityisen kummallista ja kaksinaismoralististista ovat puheet työurien pidentämisestä.  Yleensä nykyaikana pidetään hyvin vanhakantaisena puheita työn määrästä.  Modernia olisi puhua siitä tehdäänkö oikeita asioita ja tuotetaanko tehokkaasti tavoiteltuja tuloksia.  Siihen nähden työnantajapiirien, niin järjestö- kuin puoluetasollakin, puheet työajan lisäämisestä ovat vanhanaikaisia.

Erityisen kaksinaismoralistisia nuo puheet ovat EK:n johdolta kun heidän jäsenensä ovat ikärasisteja pitäen yli viisikymppisiä työntekijöitä lähinnä ongelmajätteenä.  Samaan aikaan kukaan provarillista politikoista ja työnantajajohtajista ei kerro miten pidempään töitä tekemään pakotettavat saisivat työpaikkoja järjestöjensä jäseniltä.

Samaan aikaan jo aikaisemmat kiristykset ovat jo nyt nostamassa reaalista eläkeikää yhä korkeammaksi.

Koulutuksen osalta työmarkkinajohtajat, entiset ja uudet, silmänkään värähtämättä ja ihan pokeri-ilmeellä kieltäytyvät jo sopimistaan koulutuspäivistä.  He katsovan sopimusrikkomuksen olevan vain ilmoitusasia.  Samaan aikaan he vaativat tiukkaa työrauhan valvontaa ja heidän siitä tulkitsemiensa rikkomusten entistä julmempaa rankaisemista.  

Samat tahot esittävät kampanjassaan palkkojen alentamista.  He eivät kuitenkaan näytä ajattelevan mihin palkollisten palkat menevät: heidän omien jäsentensä liiketoimintaan tulovirtana.  Sitä tuloa varten vain pitäisi tuottaa tavaroita ja palveluja ja sekös tuntuu nykykapitalistista finanssikapitalismin oloissa vastenmieliseltä.  Rahaa kun voi tehdä ostamalla ja myymällä höttörahaa.  Työläiset ovat siinä tarpeettomia.

Tämä EK:n kampanja liittynee ensi kevään TES-kierrokseen ja sen lähtötason asettamiseen työnantajien kannalta jo riittävän alas.  Kun tarjoaa työjanpidennyksiä erimuodoissaan, erilaisia palkan alennuksia ja muita kiristyksiä niin nollalinjakin saadaan näyttämään työntekijäjärjestöille voitolta.

Ay-liikkeen huippujohto näyttää jo asettuneen samaan asentoon.  SAK:n sosialidemokraattinen puheenjohtaja Lauri Lyly vielä jaksaa laiskasti ampuilla alas suurimpia mutta muuten on hiljaista.  Akavan kokoomuslainen puheenjohtaja Sture Fjäder on täysin käsittämättömällä tavalla jopa mennyt mukaan työnantajien kilpalaulantaan. 

Ay-liikkeen tulisi muistaa, että keskustelun avaaja päättää keskustelun asialistan, sen mistä keskustellaan ja millä tasolla.  Jos Ay-liikkeen huippujohto oikeasti on jäsentensä asialla niin heidän tulisi kiireesti avata keskustelua siitä miten jäsenistön asemaa ja työsuhteiden ehtoja oikeasti parannetaan eikä tyytyä vain peesailemaan työnantajajohtajia.  Vain omilla kunnianhimoisilla tavoitteilla voidaan saavuttaa oikeita tuloksia, muu on vain vastapuolen tavoitteiden torjumista.

Olen pitkän aikaa kuitenkin jo epäillyt, että ay-liikkeen huippujohtajilla ei olekaan oikeasti tarkoitus ajaa jäsentensä etuja vaan he kokevat olevansa työnantajajohtajien kanssa samalla asialla ja siitä kärsii nimenomaan ay-liikkeen jäsenistö.  Jäsenten olisikin mitä kiireimmin otettava järjestöt takaisin omiin käsiin.  Vain siten EK:n ja työnantajien voimistunut ahneus saadaan käännettyä työläisten hyväksi.

Työmarkkinamenoa

Elinkeinoelämän johto haluaa avata raami-TES:in.  Onko tarkoituksena työmarkkinaprotokollan noudattaminen, saada lyhyen tähtäyksen voittoja Euro-kriisin varjolla vai pidemmälle meneviä tavoitteita?  Onko tarkoitus purkaa "sopimusyhteiskunta"?  Ovatko he laskeneet tavoitteidensa koko hinnan vai onko kyseessä lyhytnäköinen kvartaaliahneus?

Viime aikoina Elinkeinoelämän keskusliitto on alkanut taas joka kertaisen neuvottelukierrosta edeltävän itkunsa.  Nyt on kyseessä pidemmän n.s. Raamisopimuksen ja sen perusteella tehtyjen työehtosopimusten loppupuolen palkankorotuksista sopiminen ja EK:lla mielessä koko sopimuksen avaaminen.  Leppeimillään tyytyvät maksimaalisten joustomahdollisuuksien käyttöön ja tömäköimmillään vaaditaan raamienkin avaamista.  Äänessä on pääasiassa n.s. pään(sä) avaajana teknologiateollisuus.

Noin yleensä heidän puheenvuoronsa eivät poikkea mitenkään jo aiemmin aina erilaisten neuvottelujen alla tekemistään esiintymisistä.  Aina, on taloustilanne mikä tahansa, älämölö on samanlaista.  Niinpä näillä puheilla ei tälläkään kertaa ole mitään uskottavuutta sillä ne vuodesta toiseen toistettuna ovat inflatoituneet aivan turhanpäiväisiksi jorinoiksi jotka.  Ne kuulunevat normaaliin työmarkkinaliturgiaan joita ilman neuvottelunäytelmä ei olisi tuttu ja turvallinen.

Monet a-järjestöt ja -liitot sekä muu työväenliike ovat jo ehtineet kuitata EK:n ja Teknologiateollisuuden repliikit sinne mihin ne kuuluvat: niin STTK, Pro kuin Akavakin.  Sen sijaan SAK:n pehmeys pistää epäilyttämään.  Sieltä jotkut liittojohtajat, kuten esimerkiksi Metalliliiton Riku Aalto, ovat sanansa sanoneet mutta keskusjärjestön johto puheenjohtaja Lauri Lylyä myöten on epäilyttävän hiljaa.

Mikä sitten EK:lla on mielessä normaalin työmarkkinaprotokollan täyttämisen lisäksi?  Onko tarkoituksena vain asettaa neuvotteluluille työntekijäpuolen kannalta mahdollisimman huono lähtökohta.  Siis sellainen jossa jo sovitun saavuttaminen voidaan esittää voittona.

Vai onko tarkoitus ihan oikeasti saavuttaa huononnuksia Euro-kriisin varjolla.  Sinällään kun yritysten talouksissa ei joitakin poikkeuksia lukuunottamatta mene juurikaan huonommin kuin jo raamineuvotteluja käydessä oli manattu.

Aikoinaan nykyisen kaltainen työehtosopimusmenettely (TES) aloitettiin Talvisodan melskeiden keskellä n.s. "Tammikuun kihlauksella".  Silloin piti saada työläiset mahdollisimman suurella innolla puolustamaan kapitalistien lompakkoja ase kädessä.  Myönnytyksenä suostuttiin sopimaan työehdoista.  Seurauksena oli n.s. "sopimusyhteiskunta".  Nyt ilmeisesti työnantajat tuntevat asemansa niin turvatuiksi, että aiemmista sopimisista pitää päästä eroon.

Ymmärtääköhän EK:n johto oikeasti millaisia elementtejä he yhteiskunnassamme liikuttelevat kun voitonsuhdeluvun alenemistendenssiä eli sijoitetun pääoman tuoton suhteellista alenemista vastaan kapitalismin jatkuvan kriisin oloissa taistelevat?  Mikä on myös heille koituva hinta siitä, että yhteiskunta ei enää toimikaan sopimusyhteiskunnan ehdoin.  Laskevatko he asemansa vahvempien väkivaltakoneistojensa varaan.  Ottavatko he silloin huomioon, että sekin maksaa vaikka siitäkin tekisi businesta.   vai onko kyseessä vain kvartaaliahneus ilman sen pidemmälle ulottuvaa miettimistä?

Työrauhaa alennuksessa

SAK:n ekonomistit suurissa viisauksissaan ovat laskeneet uuden työnantajien EK:n ja palkansaajakeskusjärjestöjen, SAK:n, STTK:n ja Akavan, raamisopimuksen nostavan palkansaajien ostovoimaa.  Mainos löytyy SAK:n sivuilta jossa Joonas Rahkola nimisen ekonomistin suulla sopimusta kehutaan. Asiaa uutisoi m.m. Kansan Uutiset nettijutussaan  Toki tietysti on luonnollista, että SAK:n väki kehuu solmimaansa sopimusta mutta luulisi tutkijoilla olevan jonkin verran rehellisyyttä ja ammattiylpeyttä.

Ensinnäkin sopimus ei ole raamisopimus palkoista vaan henkilöstökuluista, ainakin työnantajien tulkinnan mukaan, vaikka sitä ei sopimustekstissä suoraan sanotakaan.  Jos siis ensimmäiseksi 13 kuukaudeksi 2,4 % ja se tulkitaan palkkakustannusten nousuksi niin palkoille jää 1,42 % ja lopulle 12 kuukaudelle luvatusta 1,9 %:sta jää 1,27 %.

Samaan aikaan vuositason inflaatioksi kuluvalle vuodelle on arvioitu 3,1 % ja vuodelle 2012 on arvioitu 2,7 %.  Luvut ovat n.s. tilastolukuja eikä tavallisten ihmisten kauppojen kassoilla ja vuokraisäntien edessä kokemia todellisia hintojen nousuja.

Aiemmin sovitut palkankorotukset tälle vuodelle lienevät n. 2 %:n luokkaa parhaimmillaankin.


150 €:n kertakorvaus keskipalkan tasolla (3032 €) on n. 0,4 %.  Valtaosa saa toki paljon vähemmän kun näitä sopimuksia tarjoilevienkin palkat on keskiarvossa mukana. 

Noita lukuja kun ynnäilee niin pääsee tulemaan, että ostovoiman alenemisperimää jää päättyvistä sopimuksista vähintäänkin n. 1 %:n verran.  Ehdotetut sopimukset alentavat tulkintatavasta riippuen ostovoimaa lisää ensimmäisenä vuonna 1,3 – 0,1 % joka taas on uutta alenemisperimää seuraaville vuosille.  Todellisuudessa yksittäisten liittojen sopimat TESit sitten jäävät noidenkin alle joten mistä SAK:n ekonomistit siis repivät tuon ostovoiman kasvun?

SAK:n ekonomistit näyttävät laskevan koko ehdotetun sopimuskauden korotukset yhteen ja vertaavat sitä harhautuksessaan yhden vuoden ennustettuun inflaatioon.  He eivät malta kertoa, että sopimuskauden koko pituus on yli kaksi vuotta eikä, että vain ensimmäisen korotuksen ajankohta on sopimuksessa mainittu, jälkimmäistä ei.  He näyttävät myös olettavan, että palkansaajat saavat palkkoihinsa kaiken mitä tuossa kattoraamissa luvataan.  Ja siitäkin huolimatta heidän laskelmansa heittää.

Oma lukunsa on sitten nuo paljon mainostetut laadulliset parannukset tekstikysymyksissä.  Niitä ekonomistit hehkuttavat mutta ne ohitetaan kuitenkin itse sopimustekstissä sanoilla ”edistetään”, ”selvitetään”, ”uudistetaan” ja ”yksinkertaistetaan”.  Sopimuksessa ei sanota mihin suuntaan ja kenen eduksi.  Samalla esimerkiksi perhevapaissa otetaan hallitusohjelman ehdotus sellaisenaan mukamas sopimuksen tuomana laadullisena parannuksena.

Erityisen käsittämätöntä on SAK:n ekonomistien puheet n.s. palkkaperinnöstä.  Sehän on käsite jolla työnantajat yrittävät myydä saman korotuksen kahteen kertaan, ensin varsinaisessa sopimuksessa ja sen jälkeen samoilla rahoilla toiseen kertaan seuraavassa sopimuksessa.  Nyt näköjään SAK:nkin väki on lähtenyt tuohon työnantajien härskiin vedätykseen mukaan.

Heikki Harma (alias Hector) kirjoitti 1970-luvulla Työttömän arkiviisuun viimeisiksi säkeiksi:

”No tulkeepas meille, me leivomme teille

leivän joka ei ole mittää.

Toivoa vain soppii, että köyhä oppii,

että armonpalat ei ole mittään.”. 

Toivottavasti me tavalliset palkansaajataatiaiset vihdoinkin opimme, emmekä alistu näihin armopaloihin joita meillä vääryydellä ja viekkaudella kaupataan. Työrauha on kapitalistille oikeasti kalliimpi ja työväenliikkeen tehtävä, mukaanlukien SAK, on hankkia siitä jäsenilleen käypä hinta.

TES nousukaudelle

Metallityöväen liitto ja Teknologiateollisuus ovat sitten tehneet työehtosopimuksen seuraavalle kolmelle vuodelle. Tosin palkoista sovittiin vain niistä ensimmäiselle. Sopimus on työntekijöiden kannalta surkea ja mitätön.

Ilmeisesti työläisten puoleinen sopijapuoli ei ole ottanut ollenkaan huomioon, että tässä tehtiin sopimusta seuraavalle nousukaudelle. Tai jos ovatkin neuvottelijat ja liiton johto sen itse tiedostaneet, niin se ei näy mitenkään itse sopimuksessa eikä sen julkistamisessa. Sitä vain puolustellaan juuri nyt päällä olevan laman syvyydellä.

Sopimuksella tuli 0,5% joka vielä jaettanee pärstäkertoimen mukaan eri ihmisille eri tavalla. Korotus voidaan jättää jopa maksamatta. N.s. tekstikysymyksissäkään ei juuri edistytty.

Jos metalliliiton johto ja neuvotteluporukka olisivat oikeasti olleet työntekijöiden asialla niin he olisivat pitkässä sopimuksessa pyrkineet ihan toisenlaiseen palkkaratkaisuun. Sellaiseen joka olisi tuonut nousun hyödyistä jotain työläisillekin. Tai sitten ajaneet hyvin lyhyttä sopimusta. Sellaista joka olisi kattanut vain laman taittumisen ajan.

Nyt työnantajapuoli pääsi rahastamaan laman avulla koko potin ja käytännössä se tarkoittaa, että tulevasta tuottavuuden noususta ei hyödy työntekijät lainkaan.

Nyt jälleen työnantajat ovat ilmeisesti vieneet metallin hampaatonta johtoa kuin litran mittaa. Tai sitten metalliliiton huippujohto oli alusta lähtien työnantajan asialla. Jälkimmäinen epäilys on syntynyt minulle jo Sulo Penttilän puheenjohtajakaudella (1967–1983). Asia kirkastui päivän selväksi Per-Erik Lundhin kaudella (1983-2000). Taustansa sopuilulla on SAJ:n kaudella jolloin työnantajat yrittivät hajottaa sen avulla SAK:ta Teräsliitto metalliliittoa. Hampaattomuus ja sopuilu alkoi kun SAJ ja SAK yhdistyivät ja Teräs- ja Korjaamoliitto yhdistyivät Metalliliittoon. Sen jälkeen TUPOilu on jatkunut näihin päiviin asti. Nyt sitten työnantajat katsovat, että he pärjäävät ilman TUPOakin ja hyvinhän tuo heidän kannaltaan näyttää menevänkin.

Koskakohan työläiset ihan oikeasti huomaavat, että tälläiseen ei ole pakko alistua?