Tieteen opettamisesta ja soveltamisesta työelämässä

Kirjoitin edellisessä kirjoituksessa tieteen tuloksista ja rahoittamisesta. Tuli vielä sen jälkeen mieleen, että samanlainen kaksijakoinen tai jakomielinen meno on myös työmarkkinoiden puolella. Meillä arvostetaan työmarkkinoilla, sekä yksityisellä että julkisella puolella tieteentekemisen koulutusta palkattaessa ihmisiä soveltaviin tehtäviin.

Eikö tuollainen ole resurssien haaskausta? Koulutetaan tieteentekijöitä mutta heidän tarkoituksenaan on hyödyntää oppimaansa työelämän soveltavissa tehtävissä eikä tieteen tekijöinä. Käsittääkseni tämä johtaa kahteen ilmiöön: ei tule kunnon tutkijoita tieteilemään eikä soveltajat saa kunnon oppia soveltamiseen. Molemmat ovat resurssien tuhlaamista tehottomaan.

En toki tarkoita, etteikö ajoittainen tuntuman hakeminen "aidan toiselta puolelta" olisi hedelmällistä mutta koko systeemi ei saisi perustua sellaiselle. Siinä kärsivät kaikki osapuolet: yliopistot, tiede, yritykset, business, tutkijat, työntekijät, veronmaksajat j.n.e.

Olen halunnut ymmärtää ammattikorkeakoulujen perustamisen ja rakentamisen positiivisesti juuri ratkaisun etsimisenä tähän ongelmaan. Toivottavasti nyt ei sitten pilata niitäKIN yrittämällä tehdä amk:ista "tiede"korkeakouluja. Sellaiseen on vaara kun esitellään "oikeita" korkeakouluja jotenkin hienompina kuin "ammatti"korkeakouluja. Sehän on jo johtanut siihen, että amk:t eivät haluaisi pysyä perustehtävssään vaan haluavat laajentaa toimenkuvaansa.

Sinällään ei ole minusta väärin, että ammattikorkeakouluissa tehdään soveltavaa tutkimusta ja jopa tuotekehittelyä. Sehän sopiikin niiden luonteeseen soveltamista opettavina laitoksina. Mutta olisi virhe rakentaa ikäänkuin kehittämis- ja kehittymispolkua joka johtaa ammattikorkeakoulusta tiedekorkeakouluun ja ikäänkuin huipulle. Polkujen pitäisi olla vähintäänkin kahdensuuntaisia eli myös kehittymistä "puhtaan" tieteen puolelta soveltamaan.

Työelämässä taas tulisi olla selkeää näkemystä, mitä oikein tarvitaan. Tarvitaanko tieteentekemisen hankittua ja osoitettua kykyä vai kykyä soveltaa kulloinkin parhaiten sopivia tieteen y.m. saavutuksia. Tehtäviä varmaan löytyy molemmille mutta ne pitää pystyä erottamaan. Vain sellaisen analyysin kautta päästään ohjaamaan aina liian vähäisiä resursseja kulloinkin parhaiten tavotteita palvellen.

Huippukoulutetut tekevät tieteessä pohjasakkaa

Yleisradion uutisissa on tänään kerrottu laajasti kuinka Suomen Akatemian omassa A Propos -verkkolehdessä esitellyn selvityksen mukaan Suomen tieteen taso tippuu kuin kuin vapaassa pudotuksessa *). Samaa aihetta käsiteltiin myös saman yhtiön Prisma-ohjelmassa. Toisaalta tohtoreita ja maistereita koulutetaan yliopistoissa pilvin pimein ja rahaa syydetään n.s. innovaatiotoimintaan eli soveltavaan tutkimukseen.

Tutkimuksen laatua mitataan yleisesti viittauksien määriä laskemalla. Mitä laadukkaampaa tutkimus on, sitä paremmin sen tulokset ja tekijät kelpaavat muillekin. Suomalaisten tulokset eivät kelpaa eikä kelpaa tekijätkään. Syynä on, että monen suomalaisen tohtorin tieteellinen julkaisutoiminta jää opinnäytetöihin. Ne ovat kuitenkin vasta näyttöjä siitä, että osataan tehdä tutkimusta, ei tieteellistä huipputyötä. Huippuympäristöissä niillä vasta osoitetaan, että ollaan kykeneviä tekemään tiedettä ja varsinainen tieteellinen työ tehdään vasta sen jälkeen. Suomessa tilanne on tähän asti ratkaistu laskemalla tutkintojen määriä mutta niin ei voida enää jatkaa.

Rahaa tiede- ja tutkimusmaailmassamme siis kulutetaan huippumaiden tahtiin mutta tulokset ovat sitä sun tätä. Taustalla on rahoituksen vääristymät ja harhakuvitelmat. Rahaa jaetaan tutkintojen perusteella mutta ei katsota millaisia ovat laadullisesti nämä valmistujat.

Yhtenä julkilausuttuna tavoitteena nykymenolle on ollut saada tieteen tulokset hyödyttämään talouselämän tavoitteita, n.s. innovaatiostrategiana. Toisaalta yksityiset rahoittajat odottavat nopeaa vastinetta rahalleen eli tuotteita tuotantolinjoille ja toisaalta poliitikot haluavat talouden pukkaavan uusia Nokioita. Rahanjakajat kuitenkin unohtavat, että laadukas soveltava tiede vaatii laadukasta perustutkimusta taakseen. Ei uusia Nokioita synny ellei taustalla ole alan perustutkimuksen osaajia ja osaamista. Vasta sen jälkeen voi nousta tuotekehitystäkin.

Eikä pidä unohtaa myöskään, että suomalainen kapitalismi on siirtymässä tuotannollisesta kapitalismista fininanssikapitalismiin. Ennen tehtiin rahaa tuotannollisella toiminnalla mutta nyt siirrytään tekemään rahaa rahalla. Siinä ei tarvita enää edes tuotannollisia keksintöjä ja patentteja, rahoitusmarkkinainnovaatiot riittää.

Jotta tästä suosta noustaisi, pitää saada perustutkimus kukoistamaan uudelleen. Sen jälkeen on pohjaa soveltavalle tieteen tekemiselle. Ja molempia pitää tehdä myös tutkintosuoritusten jälkeen kun on osoitettu taidot tehdä sitä työtä johon on kouluttauduttu yhteiskunnan varoilla. Ja tarvitaan myös tuloksille käyttäjiä eli sitä tuotannollista toimintaa joka hyödyntää niitä innovaatioita. Silloin myös tutkimustulokset ja niiden tekijät alkavat kevata kolleegoille maailmalla.

*) Tätä kirjoitettaessa linkki itse selvitykseen ei auennut joten tämä kirjoitus perustuu siitä kertoneisiin uutisiin ja esittelyihin.

Uskontojen opetus kouluissa

Opetusministeri Henna Virkkunen on tuonut lehtihaastatteluissa esille vanhan, Ruotsista kopioidun ajatuksen kaikkien uskontojen opettamisesta yhtenä oppiaineena, uskontotietona. Sitä kuulemma harkitaan uusien opetussuunnitelmien mietinnän yhteydessä.

Uskonnonopettajat tietysti kavahtavat ajatusta. Heillähän on kyseessä leipä yhdistettynä ideologiaan. Uskonnonopettajien liiton puheenjohtaja Hannu Koskinen väittää YLEn uutisen mukaan, että uskontoihin tutustuminen pitää aloittaa niin, että on jo sidoksissa johonkin uskontoon ja muita opetetaan suhteessa siihen. Jo tutustuminen hänen johtamansa liiton sivuilla esiteltäviin opetussuunnitelmien tavoitteisiin osoittaa mistä on kyse. He esittelvät vain ja ainoastaan ev.lut. tavoitteet. Eikö sen sijaan pitäisi lähteä uskontojen yleisistä rakenteista ja mekanismeista sekä niiden vaikutuksista ympäröivään yhteiskuntaan. Ja vasta sen jälkeen käydä läpi erilaisten uskontojen erityispiirteitä.

Jos haluamme uskontojen opetukselta tiedollista lähestymistä ja pyrkimystä objektiivisesti ja neutraalisti opettaa ymmärtämään eri uskontoja, Ruotsin kokemukset eivät ole kovinkaan rohkaisevia. Siellä uskontojen opetuksen nimissä entiset, kristilliset opettajat tuputtavat samaa ev.lut.uskontoa kuin ennenkin mutta nimellisesti neutraalin oppiaineen varjolla. Entiset valtiokirkon ev.lut. materiaalit on vain koristeltu joillakin neutraaleilta kuulostavilla ilmaisuilla. Eli yksittäisten uskontojen tunnustukselliset opetukset ja elämänkatsomustiedon opetus on yhdistetty yhdeksi tunnustukselliseksi valta- ja valtionuskonnon opetukseksi uskontotiedon nimikkeen alla.

Moraalinen aspekti

N.s. oman uskonnon opetusta on yritetty perustella sen moraalisella ja eettisellä kasvatuksella. Tätä on jopa perusteltu nykyisten aikojen maailmanlopun meiningillä verrattuna entisiin hyviin aikoihin. Ennenhän kaikki oli niin paljon paremmin: läski valkoista ja Terijoen hiekkarannoilla kesät lämpimiä. Näiltä muistelijoilta taitaa unohtua paljon kristinuskon nimissä tehtyjä asioita. Niitä muistellessa ei tarvitse mennä ainaisiin ristiretkiin tai muihin keskiaikajuttuihin. Riittää kun muistelee paljon tuoreempia sotia kodin uskonnon ja isänmaan puolesta. Ja nykyisinä maallisina aikoinakin nämä Sukarit, Merisalot ja muut koijarit kertovat olevansa vakaumuksellisia kristittyjä. N.s. kristillisten länsimaisten arvojen maine on tärvelty niin monta kertaa ja niin syvälti, että niillä ei kannattaisi mainostaa edes käytettyjä autoja saati sitten lasten kasvatusta. Tälläkin hetkellä ne tarkoittavat Pakistaniin levitettyä miehityssotaa Afganistanissa, talouskriisiä ja pankkiirien moraalia, vaalirahoituskorruptiota, välinpitämättömyyttä kansainvälisistä sopimuksista, rippikoululaisten itikoille syöttämistä j.n.e.j.n.e. Siltäkin osin kun kirkko näyttää modernisoituvan, eli m.m. naispapeuden ja homoseksuaalien sietämisen osalta, kirkko vain reagoi muun, sekulaarin, yhteiskunnan kehitykseen jälkijättöisesti ja vastentahtoisesti, omia pyhinä pitämiään kirjoituksia häpeillen.

Ehdotus

Minusta voisimme ihan hyvin lopettaa uskontojen opetuksen nykymuodossaan ja jakaa siihen nyt liittyvän tiedollisen aineksen muiden aineiden opetussisältöihin. Uskonnon harjoittamisen ja muun tunteisiin vetoavan touhun voivat sitten hoitaa kukin uskontokunta itse. Eri uskontoihin liittyvät filosofiset ajatusmallit voitaisi esitellä filosofian kurssien yhteydessä. Nykyisestä elämänkatsomustiedosta voitaisi kehittää kaikille yhteinen kriittiseen ajatteluun ja eettisten kysymysten pohdiskeluun kehittävän oppiaineen, ellei sekin sujuisi filosfian opetuksen yhteydessä. Uskontojen ja kirkkokuntien vaikutukset yhteiskuntaan ja historiallisiin tapahtumiin voitaisi opettaa historian yhteydessä. Sama jako voitaisi ulottaa myös korkeinta opetusta myöten eli vihdoinkin lakkauttaa teologiset tiedekunnat. Niiden opetus ja tutkimustoiminta voitaisi jakaa vastaavalla periaatteella. Sen jälkeenkin kristinuskon ja sen monien eri fraktioiden tekemiset ja tekemättä jättämiset olisi pakko pitää keskeisinä tutkimuskohteina. Ne kuitenkin voitaisi ilman uskonnollista viitekehystään nähdä paremmin osana koko yhteiskuntien kehityshistorioita. Sen sijaan kirkot voisivat itse järjestää omat ammattikoulunsa papeilleen.