Kari Enqvist ja tunnistamaton fasismi

 Olen monasti ollut Kari Enqvist:n kanssa samaa mieltä kun olen lukenut hänen kirjoituksiaan m.m. YLE/Uutisten kolumnipalstalta. Nyt kuitenkin hänen pläjäyksensä otsikolla "Armottoman hyökkäyssodan riehuessa Ukrainassa on parasta sanoa f-sana ääneen" sai minut provosoitumaan kiistakirjoittamaan.

Kirjoituksessaan Enqvist äityy analysoimaan Venäjää fasistiseksi ja vertaa sitä "il duce" Benito Mussolinin johtamaan Italiaan.  Minusta tällä kertaa Enqvist ei osu eikä upota.

Ensinnäkin Enqvist käyttää haperoa määritelmää fasismista. Hän "unohtaa" sen olevan yksi tapa äärimmäisen kapitalismin oloissa käyttää valtiota pitämään kansalaiset kurissa ja nöyrinä kapitaalien työvoimana (italialaisessa fasismissa korporativismiksi naamioituna, jota ei pidä sotkea syndikalismiin).  Venäjällä kapitalismi on vielä niin tuore yhteiskuntamuoto, että se pysyy pystyssä ilman väkivaltaista fasistista (tai natsi-) hallintoa.

Toisaalta Enqvist yhdistää Vladimir Putinin ja Mussolinin taustat.  Olihan Mussolini jonkin aikaa sosialistien leirissä mutta sieltä hän erkani hyvin nopeasti suur-italialaisine ja autoritaarisine haaveiluineen. Putin sen sijaan kasvoi Neuvostoliitossa joka ei ollut sosialistinen eikä hän koskaan liene ollut erityisen poliittisesti aktiivinen ennen NL:n hajottamisen jälkeistä nousuaan Boris Jeltsinin avulla Venäjän federaation johtoon.  Sinne hän päätyi pikemminkin pragmaattisena teknoraattina kuin poliittisina visionäärinä.

Enqvist tarinoi kuinka Putinin Venäjällä oppositio on tuhottu.  Niinhän ei ole vaan jopa maan toiseksi suurin poliittinen voima, Venäjän federaation kommunistinen puolue, on nimen omaan oppositiossa häneen ja hänen hallintoonsa nähden.  Sen sijaan n.s. "yhden prosentin oppositiota" on jonkin verran hillitty johtuen sen suorista kytköksistä vihamielisiksi katsottuihin länsitahoihin.

Sananvapauden kanssa on samanmoisesti.  Venäjän tiedonlevitteistä löytyy monenlaisia ääniä mutta valtaosalle niistä on yhteisenä piirteenä etteivät ne juurikaan levitä lännen valtablokin "ilosanomaa".  Toisaalta whataboutistisesti voisi katsella myös kuinka Venäjän hallintoon hiemankaan positiivisemmin suhtautuviin aviiseihin suhtaudutaan täällä "vapaassa" lännessä.

 Enqvist mainitsee myös sodat Putinin hallinnon välttämättömyyksiksi, "unohtaen" Venäjän päävastustajan USAn sotineen vielä enemmän kuin Venäjän.  Mihinköhän he ovat sotiaan tarvinneet? Toisaalta Enqvistiltä jää tarkentamatta, että Tshetsheniassa Venäjän federaatio kukisti kapinaa omalla alueellaan, Sakartvelossa sen hallinto Mikhail Saakasvilin johdolla hyökkäsi Etelä-Ossetiassa olleiden venäläisten et al rauhanturvaajien kimppuun.  Ukrainassa taas tilanne on hieman monimutkaisempi kuin vain Putinin tarve sotia.  Venäjän johtohan yritti pitkään erilaisia neuvotteluja onnistumatta USA:n ja muun lännen kanssa. Kyseessähän on jo Neuvostoliiton hajottamisesta jatkunut "not an inch eastwards" politiikan jatkumo eli USA:n harjoittama etupiirinsä laajentaminen.  Ukraina käy siinä proxysotaa USA:n auksiliaarijoukkoina.

Enqvistin käsitys fasismista on käsittääkseni rajoittunut.  Hän tekee siitä "vain" demokratian ja sananvapauden halveksuntaa sekä voimapolitiikan ihannointia, unohtamatta lännen demonisointia.  Ensinmainitut eivät ole järin kovassa kurssissa muuallakaan samaten kuin voimapolitiikkaa arvostetaan myös läntisessä plokissa.  Eikä Putinin tarvitse länttä demonisoida, se osataan tehdä täällä itsekin toimimalla juuri päinvastoin kuin juhlapuheissa julistetaan.  Sananvapauden osalta voisi seurata vaikka esimerkiksi Julian Assange:n kohtaloa ja demokratian osalta sitä millaiseksi hulinaksi presidentin saaminen USA:han on tehty.  Samoihan jo muuan Samuel Clemens (1835-1910), t.m.n. Mark Twain, että "If voting made any difference they wouldn't let us do it."  Eikä hän todellakaan uhraa sivulaisettakaan fasismin oleellisimmalle puolelle eli taloudelle.

Kaiken kaikkiaan Enqvistin kirjoituksesta jää käteen täkäläiseen eli läntiseen "uuteen nornaaliin" oleellisesti kuuluva mustavalkoinen asetelma jossa osapuolet joko demonisoidaan tai enkelöidään yhteiskunnassa vallitsevan hegemonian puitteissa ja ohjaamana.  Tosin meno ei ole kovin uutta vaan kovinkin porvarilliskonservatiivista jatkumoa kuorrutettuna siistillä määrällä sekulaaria arvoliberalismia. Silti se edustaa tutuksi ja turvalliseksi koetun "status quo":n ja "modus vivendi":n jatkamista jotta kapitaalien omistajien ei tarvitsisi nukkua huonosti.  Mieleni tekisi vielä jatkaa tästä esimerkiksi Anna Kontulan viitoittamalla pikkuporvarillisuutta analysoivalla tiellä mutta jätänpä sen toiselle ajalle ja johonkin tulevaan kirjoitelmaani. Ei Enqvist sentään niin pahasti huitaissut ohi ja yleensä osuu paremmin.

Valta ja sen kaappaaminen Neuvostoliittoa hajotettaessa

Vuosipäivien johdosta on näköjään taas tullut aika toistella epätäsmällisyyksiä tapahtumista joissa Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto hajottamalla hajotettiin.  Meille toistetaan taas tarinaa juoppojen konservatiivien vallankaappauksesta ja kuinka sankarillinen Boris Jeltsin pelasti demokratian vaikka suomalaiset ulkopolitiikan johtajat olivat kuin kusi sukassa.  Samassa yhteydessä jaksetaan lyödä mynttiä omilla suhmuroinneilla ja rakentaa niistä sankaritarinoita.

***

Kehitys NL:ssahan kai meni niin, että kun kilpailu USAn kanssa oli johtanut taloudellisiin vaikeuksiin ja Mihail Gorbatsov antanut ulkopolitiikassa liikaa periksi, yritti NKP:n johto pelastaa mitä NL:sta oli vielä pelastettavissa.  Tilannetta kuvaa hyvin Gorbatsovin myöhempi lausahdus hänen tavoitteestaan hävittää NL.  NKP:n johto siirsi siis syrjään yhden joukostaan eli Gorbatsovin ja nimitti itse itsensä hätätilakomiteaksi.  Puhetta komitessa johti NKP:n korkeimman elimen eli Keskuskomitean poliittisen toimikunnan eli politbyroon jäsen, keskuskomitean sihteeri ja NL:n varapresidentti Gennadi Janajev.  Komitean muutkin jäsenet olivat politbyron jäseniä kuten pääministeri Valentin Pavlov ja muut.  Johdossa oleva johto ei siis kaapannut keneltäkään valtaa, se ei voinut koska se oli jo vallassa.  Sen sijaan Boris Jeltsin joka ei kuulunut Neuvostoliiton johtoon, kaappasi vallan ja syrjäytti aikaisemmat johtajat.

Samaan aikaan suomalaiset johtajat taiteilivat jotta suhteet olisivat säilyneet, olisi episodissa käynyt miten tahansa.  Sinällään Suomen ja suomalaisten edun kannalta tavoite oli aivan oikea ja kannatettava.  Toiminta vain ei ollut ihan kaikilta osin luontevaa ja uskottavaa koska kyseisten henkilöiden henkilökohtaisista mieltymyksistä ei ollut epäilystä.  Mukana hääri ainakin esim. presidentti Mauno Koivisto, pääministeri Esko Aho ja ulkoministeri Paavo Väyrynen ja joukko muita.  Vain realismintaju piti heitä kaidalla tiellä ja esti lähtemästä riekkumaan poskettomasti Kylmän sodan antikommunistiseen rintamaan.

***

Tapahtumaa on nimitetty niin historian kuin Kylmän sodan lopuksi.  Francis Fukujama rojahti toiveajattelussaan pahasti metsään.  Tapahtuma ei korjannut kapitalismista sen valuvikoja eikä tehnyt siitä "Endlösung":ia joten historia jatkuu ja yhteiskuntien kehityskulku jatkuu edelleen.  Myöhemmin Fukujama onkin kääntynyt selittelemään ja syyttelemään muita.

Samoin Kylmä sota ei päättynyt.  Ennen NL:n hajottamista käyty kylmä sota kuitenkin muutti muotoaan.  Aluksi 1940-luvun lopulla, -50 ja -60 -luvuilla se oli ollut hienoista NL:n etenemistä.  NL:n pysähtyneisyyden aikana se oli muuttunut ikäänkuin asemasodaksi.  NL:n hajottua se muuttui toisen osapuolen etenemiseksi kun Varsovanliitto hajosi ja sen aikaisemmat jäsenet liitettiin eri tavoin läntiseen liittoutumaan.  Nyt ilmeisesti tämä vaihe lienee päättynyt kun lännen eteneminen, ainakin hetkeksi, pysähtyi Etelä-Ossetiassa.  Samaan aikaan kiinalainen kapitalismi omistaa yhä suuremman osan maailmasta.

***

Vallalla olevat käsitykset ovat valitettavan yksipuolisia eikä tiedonlevittimien toimittajat näytä viitsivän miettiä läntisten ajatushautomojen prosyyrejä pidemmälle.  Mikä purkaisi tämän porvarillisen hegemonian ja avaisi keskustelun avoimemmaksi ja monipuolisemmaksi?

EK:n uusin möläytys on osa laajempaa suuntausta

YLEn uutiset kertovat Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) johtajan Lasse Laatusen uusimmasta möläytyksestä.  Ei kuulemma pidä lähteä kehittämään sosiaaliturvaa kun ei tiedetä mitä tulevaisuudessa tapahtuu.  

Eipä EK ole ollut huolissaan tulevaisuuden ennustamisen vaikeudesta kun se on halunnut pitkiä työehtosopimuksia hillitsemään palkkakehitystä.  Jos Laatunen ja hänen kollegansa EK:ssa olisivat yhtään loogisia ajattelussaan niin he olisivat hyvin huolissaan pitkistä sopimuksista.

Toisaalta ainakin ennen on pyritty suunnittelemaan tulevaisuuden toimia jotta ennustettavuutta olisi.    Mutta EK:n johdolla ilmeisesti alkuihmisetkään eivät olisi laskeutuneet alas puista koska eivät olisi voineet ennustaa mitä maassa tapahtuu.  

Oma juonteensa jutussa on, että Laatusen lausuntoa on uutisoitu niinkuin asia ratkaistaisi EK:ssa.  Ikään kuin poliitikot olisivat alisteisia EK:lle ja Laatuselle.  Kuitenkin meillä kai on vielä demokrtatia voimissaan vai johdetaanko porvarihallitusta ja porvarienemmistöistä eduskuntaa Eteläranta 10:stä? 

Olisikohan EK vain hyödyntämässä EUn vaaleissakin entisestään kiihtynyttä oikeistolaitumista ja siten  ajamassa alas sosiaaliturvaa.  Tämä kehityshän on ollut näkyvissä jo vuosikausia.  Erityistä vauhtia se sai NL:n romahduksesta kun porvariston pidikkeenä ollut bolshevisminpelko katosi.  Koskahan ihmiset oikein näkevät ja tajuavat mihin Kokoomus- ja Kepujohtoinen politiikka vie ja, että PerSuihin kanavoitunut tyytymättömyys ei muuta mitään.  Tyytymättömyys pitää kanavoida sellaisille jotka ihan oikeasti haluavat lähteä muuttamaan rakenteita ja tehdä sen perusteista lähtien.

Viroa Kirjan ja ruusun päivänä

Satuin kulkemaan eilen Kirjan ja ruusun päivänä töiden jälkeen Helsingin keskustassa Narinkkatorin läpi.  Siellä oli lavalla haastateltavana Imbi Paju.  Kuulin osan tuosta haastattelusta enkä voinut kuin ihmetellä sitä yksisilmäisyyttä ja kuulijoiden arvostelukyvyn aliarvioimista jota lavalta tuli.

Siinä osassa jonka kuulin, väitettiin II Maailmansotaa edeltävässä poliittisessa pelissä vain Hitlerin ja Stalin pelanneen.  Muita osallistujia ei edes mainittu nimeltä vaan vain heidät ja heidän pelinsä yli pienten kansojen päiden.  Ilmeisesti Pajun historiakäsitykseen ei mahdu länsiliittoutuneiden tekemiset ollenkaan.  Ja myöskin Martti Turtolan tutkimukset Viron omasta politiikasta lienevät hänelle tuntemattomia.

Varsinaisen rimanalituksen hän teki verratessaan Konstantin Pätsin ja Johan Laidonerin kohtaloja kuvitteelliseen Tarja Halosen kohteluun.  Hänelle ei ilmeisesti tullut mieleen, että tuolloin elettiin sen ajan olosuhteissa.  Jos hän olisi halunnut hakea uudempia kohtaloita niin hän olisi voinut vaikka verrata tilannetta Irakiin tai Panamaan tai Jugoslavian hajottamiseen.

Ja miehityshorinakin tuli, tietenkin.  Historianlähteenäkin mainittu Paju ei kuitenkaan tunnu tietävän mitä sana miehitys tarkoittaa ja miten se eroaa valtion tai  alueen liittämisestä toiseen valtioon.  Mainio toinen esimerkki propagandarusinoiden keräämisestä historian pullasta on hieman vastaavanlainen juttu parin viikon takaisessa sunnuntai-hesarissa.  Siinä iskettiin tarinaa Estonia-teatterin johtajasta, Eri Klasista.  Hän kertoi kuinka heiltä vaadittiin neuvosto-Virossa myös NL-laista ohjelmistoa.  Klasin mielestä heiltä oli nerokas oivallus, että hehän ovat itsekin neuvostoliittolaisia ja heidän oma tekemänsä musiikki siis neuvotomusiikkia.  Tämä kelpasi Moskovalle kuulemma hyvin.  Mutta heti vieressä kerrottiin miehityksestä: NL siis miehitti NL:a.  O, sancta simplicitas sanoisivat muinaiset latinalaiset tuollaisesta.

Puhdistus - Mission Accomplished

Otin tuossa Joulun jälkeen urakakseni lukea Sofi Oksasen Puhdistus-romaanin.  Onhan se paljon puhuttu teos ja Finlandia-palkinnonkin voittanut.  Nyt urakka on ohi.   Työn ja tuskan takana läpi kahlaaminen oli mutta suomalaisella sisulla pääsin lopulta päämäärään ja eli kirjan loppuun.  Jos kirja olisi ollut nyky-yhteiskunnassamme vähemmän kuuluisa ja vähemmän puhuttu, olisin suosiolla jättänyt kesken mutta kun ei, niin pitihän se lukea loppuun.  Sillä katson lunastaneeni oikeuden sitä arvioida ja arvostella: minusta kirja on huono ja seuraavassa joukko perusteluja.

Kirja on tyylillisesti kuin kirjoittamisesta innostuneen teinitytön tai finninaamaisen pojan tai eläkeikään ehtineen lukijan ensi yritys koettaa ihan itse.  Kirjoittajan on näytettävä, että hän tuntee kirjallisia temppuja ja vaikutuskeinoja symboliikasta ajallisiin takautumiin.  Hän kuitenkin sortuu kaikkien aloittelijain tavoin niiden käytössä liioitteluun ja tyylin horjahteluun.  Runoratsun jalat eivät niin sanotusti pysy kovalla tiellä vaan lipsuvat tuskastuttavan usein ojan puolelle. 

Sinällään episodinen kerronta eri roolihenkilöiden näkökulmasta ei ole huono valinta mutta sillä on jo voitettu yksi Finlandia:  Hannu Raittilahan käytti sitä hienossa Canal Grandessaan.  Joten se siitä kehutusta omaperäisyydestä.

Henkilöhahmot ovat kovin yksiulotteisia, kuten aloittelijoilla usein ovat.  Hyvät ovat hyviä, kauniita ja tuoksuvat hyvälle, pahat ovat pahoja, rumia ja haisevat pahalle eli ry**älle.  Ja uhkaavissa tilanteissa kärpäset pörräävät.

Kyseessä on fiktiivinen romaani, siis mielikuvituksen tuote.  Sitä kuitenkin tunnutaan luettavan niinkuin se jotenkin antaisi todellisen kuvan Viron tapahtumista viime vuosikymmeninä.  Siinä suhteessa teos on kovin yksisilmäinen ja sitä kautta vääristelevä.   Ideologisessa oikeaoppisuudessa unohtuu niin saksalaisten keskitysleirit kuin virolaisten yhteistoiminta natsien kanssa.  Valitettavasti tämä tälläinen mielipidevaikuttaminen on yleistä: sotketaan historiallisia tapahtumia ja sepitettä siten, että virheiden oikaiseminen on vaikeaa.  Jos puuttuu johonkin yksityiskohtaan tai yleisempään kohtaan niin kirjoittaja vetäytyy tai työnnetään n.s. taiteellisen vapauden ja fiktion suojaan.  Sieltä hän ja hänen puolustajansa kuitenkin tyrkyttävät tarkoitushakuista kuvaansa todenmukaisena tai -tuntuisena.  Ja jos näkökulmalla on valtaapitävien taholta markkina-arvoa, tukea löytyy kaikenlaisten palkintojen muodossa.  Ja kun vielä kustantaja haistaa rahaa niin markkinointipuolikin on kunnossa.

Nuoruuden ja aloittelijuuden tiliin pitänee myös laittaa ajoittainen herkuttelu n.s. rumilla sanoilla.  Rohkea kirjoittaja uskaltaa sanoa ruman sanan niinkuin se on, jopa kirjoittaa eri sukupuolten genitaaleista "isojen poikien" sanoilla.

Pelottavinta tässä on, jos Puhdistusta pidetään ihan oikeasti parhaana viimevuotisena romaanina Suomessa.  Kovasti on kirjallisuutemme menossa rappiolle jos niin on.  No, en toki usko, että tilanne niin huono olisi.  Nyt vain tehdään kirjallisuudella politiikkaa ja historialla businesta.  Aloittelevat skribentitkin uskaltavat törkkiä ja liikemiehet rahastaa kun uhri on jo haudattu.