Kylmää tuulta Atlantilta

Viime aikoina on saatu esiin myös Suomea koskevia Wikileaks-vuotoja.  Niistä on erityisesti noussut pintaan suomalaisten korkeiden poliitikkojen ja virkamiesten keskustelut USAn suurlähetystössä ja sen työntekijöiden kanssa. 

 

Diplomaattinen keskustelu sinällään lienee normaalia kanssakäymistä, paitsi tietysti muinaisen NL:n ja DDR:n aikana heidän kanssaan se oli nöyristelevää rähmälläänoloa.  Toisin on nykyään kun atlantisteja ollaan.

Aikaisemmin termillä "atlantisti" on pyritty kuvaamaan ihmisiä jotka pyrkivät vahvistamaan poliittista sitoutumista yli Atlantin USAn tavoitteiden tukemiseen.  Nyttemmin se on saanut laajempaa, nöyrää USAn edessä rähmälläänoloa kuvailevaa merkitystä.  Ei enää riitä, että seminaarissa hyvin istuva puku päällä selittää yhteistä arvopohjaa, demokratiaa ja mannaa satavan jos ollaan Atlantin yli hyvää pataa.  Nyt pitää juoksuttaa joka tiedonmurunen Kaivopuistoon ja käydä selittämässä huolimattomien muotoilujen perimmäiset hyvää USAlle tarkoittavat perimmäiset merkitykset.   Muuten ei pääse neljäs heinäkuuta syömään kuumia koiria lähetystön takapihalle.  Asialla on jopa oma seuransa: Suomen Atlantti-seura tämänhetkisenä puheenjohtajanaan NATO-kiimakko Liisa Jaakonsaari.

Erityisesti atlantisti Paavo Lipposen touhuilu sisältää omituisia piirteitä.  Hän vääntelehtii itse asiaa vältellen väittäessään ettei käynyt tuolloin tuona päivänä 17.12 silloista vuotta lähetystössä kun vuodetussa raportissa puhutaan vain keskustelusta mutta ei sen fyysisestä suorituksesta: nenäkkäin vain sähköisesti.  

Tuo vetkoilu vielä menisi jollei hän samaan hengenvetoon olisi syyttänyt Anneli Jäätteenmäkeä n.s. Irakgatessa pahimman laatuisesta valehtelusta kun tuolloinen vaalihaastaja syytti häntä hänen mielestään vihjailevasti lupautumisesta USAn liittoutumaan laittomassa Irakin sodassa.  Lipposella on siis kaksinaismoralistinen suhtautuminen vihjailevaan valehteluun.  Se mikä on hänelle itselleen sallittua on erimieltä olevilta kiellettyä.

Oma lukunsa Lipposen touhuissa on hänen atlantistinen nöyristelynsä USAn liekanarussa.  Kun hän vaalikamppailun tuoksinassa puhui NATOsta siten, että joku nopea tulkitsija saattoi nähdä ja kuulla piikin siihen suuntaan, hänet kutsuttiin välittömästi selittämään tekosiaan USAn länestystöön.  Siellä hän lehtijutun mukaan hieman ylpeästi selittikin puolustaneensa USAn asemaa NATOn johtajana kokoomuslaisten eurooppalaista NATOa vastaan.  Selityksiin oltiin kuulemma tyytyväisiä.  Lipponen ei jostakin kumman syystä näe tätä käytöstään mitenkään ongelmallisena itsenäisen maan pääministerille ja silloin suurimman puolueen puheenjohtajalle.

Toinen sosialidemokraattisankari samalla astialla on Martti Ahtisaari.  Tuo rauhanvälittäjänä esitelty USAn rakkikoira maailmalla.  Kaikissa toimissaan n.s. välittäjänä hän on toiminut nimen omaan USAn etujen ajajana ja siitä arvostuksensa Wikileaks-raporttien mukaan sieltäpäin saanut.  Nobelin rauhanpalkinnon saajana hän siis asettuu mainiosti samaan sarjaan kuin sotarikolliset Menahem Begin ja Henry Kissinger sekä Barack Obama.

Oma lukunsa sitten kokoomuslaisten, Alexander Stubbin, Ilkka Kanervan ja Jyrki Kataisen into todistaa USAn lähetystölle kuinka innolla ja varmana onnistumisestaan ovat viemässä meitä NATOon vastoin enemmistön tahtoa.  Nämä NATOttajat esittävät epädemokraattisen projektinsa vahvana johtajuutena.   Jos joku muu ajaisi jotakin heille epämiellyttävää samalla innolla vastoin ihmisten tahtoa, se olisikin totalitarismia ja ylimielisyyttä. 

SDP:llä ja kokoomuksella onkin paljon tekemistä itsenäisen ulkopoliittisen uskottavuuden saavuttamisessa tämän Lipposen, Ahtisaaren, Stubbin ja Kataisen atlantisuuden jälkeen. Niin, tietenkin edellyttäen, että he edes sellaista haluavat.  Ja kaikkein pahiten haksahtavat, ne jotka kuvittelevat esimerkiksi jonkin Timo Soinin PerSuineen olevan jotenkin eri linjoilla kuin emopuolueensa Kokoomus.  Samaten Kepu, tuo mustanpörssinkauppiaiden ja iltalypsäjien keskusliitto, lyöttäytyy kenen tahansa sellaisen kelkkaan joka takaa heidän taustavoimiensa eli isojen isäntien edut.  Eipä jää seuraavien eduskuntavaalien uurnilla paljon valinnanvaraa tavalliselle äänestäjälle; sellaiselle joka haluaisi, että meidän suomalaisten etuja ja turvallisuutta ajettaisi.

Rauhan turvaamisesta ja sotimisesta

Viime aikoina moni oikeistopoliitikko on perustellut Afhanistanin sotaan osallistumista rauhanturvaamisella. Viimeksi tänään Ilkka Kanerva todistaa samaa Iltalehden viikonvaihdeliitteessä tyyliin, että kun me olemme rauhanturvaamisen suurvalta niin meidän pitää olla mukana ja meidän maineemme rauhanturvaajina kärsii jos nyt lähdemme sieltä. Samalla argumentaatiolla hän perustelee tarvetta liittyä NATOon.

Minun mielestäni tilanne on juuri päin vastoin. Me menetämme ja olemme jo itseasiassa menettäneet uskottavuutemme rauhanturvaajina ja -välittäjinä.

Rauhanturvaaminen on toimintaa jossa kaksi toisilleen vihamielistä tahoa, jotka eivät luota toisiinsa, sallivat molempien neutraalina osapuolena pitämän tahon tulla taistelleiden osapuolten väliin. Se edellyttää siis, että menestyksekäs rauhanturvaaja on molempien osapuolten mielestä neutraali, objektiivinen ja luotettava ulkopuolinen. Sellainen ei voi olla sodassa osapuoli tai mukana potentiaalisessa osapuolessa.

Afganistanissa me olemme osa toista osapuolta eli ISAF:ia, tuota U.S.A:n johtamaa NATOn organisaatiota. Me emme siis ole neutraali emmekä objektiivinen emmekä ulkopuolinen. Emme siis ole kelvollisia menestyviksi rauhanturvaajiksi.

NATOn täysjäseninä me olisimme sitä entistä vähemmän neutraali ja ulkopuolinen maailman kriiseissa. NATO on yksi potentiaalisimmista eri kriisien osapuolista koska U.S.A. on julistanut, että sillä on kansallisia etuja vaalittavana kaikkialla maapallossa ja vähän se ulkopuolellakin.

Nämä NATO-kiimaset Ahti- ja Jaakonsaaret, Stubbit, Kanervat, Lipposet ja kumppanit ovat pilanneet meidän mahdollisuutemme toimia menestyksellä aidoissa rauhanturvaoperaatioissa. Sen sijaan tällä menolla tulemme toki kelpaamaan jatkossakin NATOn miehityssotiin ja muihin U.S.A:n kansallisten etujen turvaamisoperaatioihin ympäri maailmaa. Samalla tullaan harjoitelleeksi samoihin operaatioihin täällä meidän rajoillamme.

Jos me haluamme aidosti olla rauhanturvaajia ja -välittäjiämaailman kriiseissa niin suunnan olisi muututtuva. Meidän olisi mitä pikimmin irtisanouduttava kaikista NATO-kytkyistä ja tehtävä se uskottavasti sekä puheissa että käytännössä. Sen jälkeen voimme vasta yrittää esiintyä uskottavana rauhanpuolustajana.

Stubb on edesvastuuton

YLEn uutisten mukaan ulkomisteri Stubb vertaa nyt Gazan taannoisia pommituksia ja Kirkon ulkomaan avun niissä tuhottua klinikkaa kännykkävarkauteen. Aikaisemmin hän ei tunnistanut Kaukaasiassa kuka hyökkää ja kuka ei. Sittemmin hän on pyyhkinyt Wienin diplomaattisopimuksilla takapuoltaan. Hän ei tunnista myöskään sotaa silloin kun sitä käydään. Hän myös ilmoitti eilen, että Afganistanin sodan tappioilla ei ole hänelle mitään merkitystä, ruumiitta saa tulla miten tahansa. Ja nyt tämä.

Meillä ei kertakaikkiaan ole varaa tälläiseen ulkomisteriin. Hän on täysin edesvastuuton ja vaarallinen. Ehkä olisi parempi, että hänkin keskittyisi tekstiviestittelemään n.s. aikuisviihdeammattilaisten kanssa kuten edeltäjänsäkin. Vahingot olisivat pienemmät meille tavallisille suomalaisille.

Meille on mitä pikimmin saatava ulkoministeri joka tuntee kansainväliset sopimukset, ymmärtää näkemänsä ja kuulemansa sekä omaa edes auttavan suhteellisuudentajun.

Lisäys 13/8 -09 klo 11.20:

Nyt Stubb on pyytänyt anteeksi viimeisintä möläytystään. Hän ilmoittaa sen olleen vitsi, huono vitsi. Taitaapa vitsailu kuitenkin paljastaa hän todellisen asennoitumisensa eli asennevamman suhteessa muiden ihmisten kärsimyksiin. Samaa kun osoittaa hänen suhtautumisensa sodan uhreihin esimerkiksi Afganistanin sodassa.

Korruptiosta ja suomalaisesta korruptiosta

Viime aikoina on ollut paljon keskustelua ja ääntä korruptiosta ja vaali- sekä puoluerahoituksesta. Yhteistä sille on taas kerran ollut analyysittömyys ja sivuseikoista puhuminen.

Kukaan hutkiva zurnalisti tai poliitikko tai muu yhteiskunnallinen toimihenkilö ei ole yrittänyt purkaa auki miten Suomessa vaikutetaan poliittiseen päätöksentekoon ja toimintaprosesseihin. On toki tunnustettu, että Suomen pienissä piireissä kaikki tuntevat toisensa ja on hyväkin, että tunnetaan. Seuraavaksi väitetään, että kukaan ei tuntemisen, kestityksen tai vaalirahoituksen jälkeen ole tullut vaatimaan joitakin tietynlaisia päätöksiä. Sen syvemmälle ei kuitenkaan ole haluttu mennä eikä tuoda julki yhteiskunnallisen vaikuttamisen mekanismeja. Oivia esimerkkitapauksia analysoitavaksi olisi kuitenkin tarjolla vaikka kuinka paljon, aina kauppaketjujen ostoshelvettien kaavoituksesta erilaisiin turvallisuus- ja suojamääräyksiin saakka.

Korruptio voidaan jakaa oikeastaan karkeasti kahteen ryhmään: toisaalta suora päätösten ostaminen ja toisaalta valmiiksi sopivien ihmisten auttaminen päätöksentekoon. Ensimmäisessä, karkeammassa ja yksioikoisessa korruptiossa on kyse selkeästä ja rangaistavaksikin määrätystä toiminnasta jota voisi kutsua suoraksi korruptioksi. Tästä tuntuu löytyvän esimerkkejä etenkin armeijoiden ja asetehtaiden liepeiltä.

Jälkimmäisessä on kyse epäsuorasta toiminnasta. Siinä valitaan jo valmiiksi sopivia mielipiteitä ja maailmankatsomuksen omaavia ihmisiä joille annetaan tukea vaaleissa. Tämä, epäsuora korruptio on jopa laillista toimintaa. Tosin siinä unohdetaan, että näin asetetaan demokratian perusperiaatteiden vastaisesti toisten mielipiteet ja ajamat asiat vaaleissa parempaan asemaan kuin toisten jolloin kaikilla ihmisillä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia vaikuttaa. Tätä on muun muassa Ilkka Kanervan hurskastelu, etttä ei kukaan ole tullut vaatimaan mitään kun hän on osannut olla mieliksi rahoittajilleen muutenkin.

Oma lukunsa on sitten "vastuunkantajat" jotka tuntevat opportunistiset velvollisuutensa tukiryhmiään kohtaan. He, jotka tekevät älyllisiä ja moraalisia rekkiliikeitä saadakseen kantojensa vaihtelut kuulostamaan järjelliseltä ja johdonmukaiselta.

Jotkut jo tähän asti julkistavat tukirahansa kuten esimerkiksi eräät vasemmistolaiset ryhmät julkistavat tukijoidensa ja lahjoittajiensa nimiä lehdissään. Sen sijaan minua ihmetyttää yritysten omistajat ja johdot jotka kyllä mainostavat kun antavat rahaa luonnonsuojelulle tai urheilulle mutta piilottelevat jakamiaan poliittisia tukia. Ja samoin minua ihmetyttää saajat, kuten Katainen, jotka vielä puolustelevat tätä.

Minusta pitäisi pyrkiä täyteen avoimmuuteen rahoituksessa jolloin kaikki poliittinen rahoitus tulisi kulkea julkisten kirjanpitojen kautta. Niissä tulisi näkyä jokainen tulo- ja menoerä summineen ja osapuolineensekä osapuolten taustajoukkoineen henkilönimiin asti. Ulkopuolelle jättäisin vain yksittäisten ihmisten lipaskeräyksissä antamat kolikot; setelirahat kirjaisin. Lisäksi pitäisi pystyä turvaamaan myös niiden mielipidetahojen vaikutusmahdollisuudet joilla ei ole takanaan rahakkaita tukijoita.

Hyvän maun suojelua Lempäälässä

Lempäälässä järjestetään tänä kesänä surrealistisen taiteen näyttely jossa on ollut tarkoitus olla esillä Johannes Heinosen tauluja suomalaisesta politiikasta. Hieman rujo kuva politiikan ytimestä ei ole kuitenkaan kelvannut lempääläläisille kulttuuriväelle. He päättivät sensuroida koko joukon kuvia joissa mukamas rienattiin huippupoliitikoita. Minusta noissa kuvissa Heinonen otti vain kantaa kuvaan joka poliitikkojen toilailuista on julkisuudessa syntynyt.

Miten paljon esimerkiksi kuva Ilkka Kanervasta kantamassa ristiä pallit heiluen poikkeaa todellisùudesta? Hänhän ihan oikeassa elämässäkin osallistui ristisaattoon tekstarikohunsa jälkeen. Tai Sirkka-Liisa Anttilan puheet suomalaisen lihan laadukkuudesta? Onko niille muuta konkreettista todistuspohjaa kuin Anttila itse? Tai naiseuden käyttäminen Tarja Halosen imagon rakentamisessa? j.n.e.

Lempäälän sivistystoimen johtajan Nina Lehtisen mielestä sensurointiperusteena oli hyvän maun vastaisuus. Eikö surrealistisessa taiteessa ole juuri yhtenä osana haastaa poroporvarillinen "hyvä maku". Olisiko lempääläläisten pitänyt sittenkin keskittyä paikallisen kansanopiston vesivärimaalauspiirin kukkamaljakkoasetelmiin näyttelynsä teemaa valitessaan. Olisi pysytty hyvän maun rajoissa.

Olisi myös mielenkiintoista kuulla Nina Lehtisen ja kumppanien määritelmä hyvälle maulle.

Toisaalta minua ihmetyttää mikä on suojelijan rooli tälläisessä näyttelyssä. Kyseisen näyttelyn suojelijaksi oli valittu urheiluministeri Stefan Wallin. Eikö hänen olisi pitänyt suojella näyttelyä noilta kulttuurifasisteilta? Vai mikä hänen tehtävänsä oikein on? Mikä yleensä on suojelijan tehtävä? Ilmeisesti vain antaa prestiisiä tapahtumalle ja kerätä kylttyrelliä mainetta itselle. Mutta kun tarttis tehdä jotain niin vain harmitellaan, että voivoi.