Martti M.O.K.A. Ahtisaari in memoriam

 Martti Oiva Kalevi Ahtisaari (s. 23/6 -37) kuoli taannoin 16/10 -23.  Olen aina ajatellut ettei kuolleista pidä puhua kriittisesti ennenkuin omaiset ja läheiset ovat saaneet surtua pahimmat surut.  Nyt kun hänet on haudattu pari päivää sitten, ajattelin avata sanaisan arkkuni ja kertoa oman näkemykseni hänen urastaan ja merkityksestään.  En yleensä ole muistelukirjoittamisen suuri ystävä mutta tässä tapauksessa kohteella on ollut sen verran vaikutusta ja näkyvyyttä, että katson tarpeelliseksi muistella minäkin eräitä mieleeni jääneitä seikkoja hänestä.

Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa jääköön.  Niissä ei liene mitään niin mainitsemisen arvoista, ellei sellaiseksi mainita kouluttautumista "kansankynttiläksi" eli kansakoulunopettajaksi.  Merkittävä ja arvokas työ ei kuitenkaan nuorta Ahtisaarta innostanut ja ura opettajana jäi yhteen lukuvuoteen -59/-60 Oulunsuun kansakoulussa.  Sen jälkeen hän suuntasi kehitysyhteistyötehtäviin ulkomaille.

Ahtisaari siirtyi ulkoministerion palvelukseen -65 ja Afrikkaan. Hänen diplomaattista uraansa nosti erityisesti SDP:n jäsenyys.  Olihan puoleella tuon ajan nopein ja tilavin herrahissi.  Niinpä Ahtisaarikin eteni nopeasti suurlähettilääksi ja vuonna -76 YK:n Namibia-valtuutetuksi (UNTAG).

Namibian kohtalon järjestelyt olivat näkyvä kuvio Ahtisaaren uralla. Se oli entinen Saksan siirtomaa ja joutunut sen jälkeen Etelä-Afrikan raa'an apartheid-hallinnon haltuun.  Kyse oli YK:n vetämästä itsenäistymisprosessista missä oli tarkoitus saattaa uusi itsenäinen valtio tukevasti "oikeisiin" käsiin eikä antaa tilaa SWAPO:n kaltaisille, epäilyttävästi vasemmistolaisilta haiskahtaille vapautusrintamille.

Oma sivujuonteensa Namibialle Suomessa antaa Ambomaa eli aikoinaan suomalaisten lähetyssaarnaajien Martti Rautasen (1845-1926) johdolla kulttuurisesti runtelema Ovambo- ja ja Kavango-kansojen asuttama alue josta joissakin piireissä kaavailtiin jopa Suomelle omaa siirtomaata.

Ahtisaari YK:n edustajana piti huolta, että Etelä-Afrikan armeija saattoi vapaasti sotia SWAPO:a vastaan pohjoisessa Namibiassa.  Seurauksena suuret määrät tapettuja ja kidutettuja namibialaisia, välittämättä olivatko he SWAPO-laisia vai eivät.  Ahtisaari pesi kuitenkin kätensä eikä ottanut vastuuta sallimistaan verilöylyistä.  Namibian ensimmäisen presidentin Samuel Nujoma:n mukaan Ahtisaari oli enemmän kiinnostunut omasta urastaan kuin Namibian asioiden järjestämisestä.

Namibia-prosesssin jälkeen Ahtisaari toimi jonkin aikaa hallintoasioista vastaavana alipääsihteerinä tehtävänään YK:n hallinnon uudistaminen.  Urakka ei kuitenkaan edennyt juuri mihinkään ja kun hän ei saanut pääsihteerin paikkaa, palasi Suomeen ulkoministerion valtiosihteeriksi.  Pääsihteerin viran hänen nenänsä edestä vei egyptiläinen Boutros Boutros-Ghali ja kunnianhimoinen ja uratietoinen Ahtisaari pettyi pahasti.

Vuoden -94 presidentinvaaleihin Ahtisaari ajettiin sivuraiteelta sotkemaan vasemmistolaisen Kalevi Sorsan pääsy presidentiksi.  Siinä onnistuivatkin, m.m. televion hömppäohjelmien avulla päihittämään toisen tiukan lännettäjän ja sotahaukan Elisabeth Rehn:n (Tunnustan, äänestin Ahtisaarta toisella kierroksella n.s. "pienempänä pahana" ja vieläkin hävettää, olisi pitänyt kirjoittaa #KaikkiaVastaan).

Presidenttikausi oli Ahtisaarelta suurelta osin koheltamista m.m. palkitsemalla indonesialaisia sortohallinnon edustajia mutta jättämällä tapaamatta Itä-Timorin johtajaa Ramos Horta:a (YK:n rauhanpalkinto vuonna -96).  Seurauksena muutamat nimekkäät m.m. ProFinlandia-mitalien saajat palauttivat mitalejaan. Hän lisäksi myös meuhkasi ylipäällikön päiväkäskyllä jossa ylisti m.m. Pariisin rauhansopimuksella kiellettyä Lotta Svärd -järjestöä.  Sotahakuista menoa eivät muutamat maakuntamatkat silotelleet.  Puhumattakaan liukkaista lakerikengistä Tukholman kuninkaanlinnan kiiltävillä parkettilattioilla.

Ahtisaaren presidenttikauden merkittävin tapahtuma oli kuitenkin Kosovon kriisin neuvottelut alkukesästä -99.  Hän päätyi niihin kovan poliittisen pelin vuoksi jossa USA ei halunnut YK:lle näyttävää roolia ja Ahtisaari oli riitävän länsimielinen eikä Venäjä lähettiläänään Viktor Tšernomyrdin. kyennyt estämään Serbialle vihamielistä Ahtisaarta (Venäjällä lienee ollut muitakin, sille Serbiaa isompia murheita).  Joka tapauksessa Ahtisaari kuskasi, Washingtonista ultimaatumeja Belgradiin, mitä nyt matkalla kävi ne Tšernomyrdin:lle näyttämässä mutta jolla ei ollut niihin sanavaltaa.  Kun Slobodan Milošević kysyi Ahtisaarelta mitä tapahtuu jos he eivät suostu karmaiseviin ehtoihin, Ahtisaari oli kuulemma pyyhkäissyt neuvottelupöydän tyhjäksi ja tokaissut Belgradille tehtävän näin.  Kyse ei siis ollut rauhanvälittämisestä ei neuvotteluista vaikka niistä häntä on niin kiitelty.

Sama toistui Kosovon rauhanneuvotteluissa 2005.  Niiden yhteydessä m.m. norjalainen rauhanomaisen ongelmanratkaisun asiantuntija ja kehittäjä Johan Galtung arvosteli Ahtisaarta rauhanneuvottelijana. Hänen mukaansa Ahtisaari ”on charmikas, tehokas ja taitava”, mutta ”valitettavasti hän ei ole todellinen välittäjä. Hän ei ratkaise konflikteja, vaan ajaa läpi länttä miellyttävän lyhytaikaisen ratkaisun.”

Ahtisaari osallistui myös Indonesian Aceh:n maakunnan kriisin ratkaisuneuvotteluihin.  Siellä hänen tehtävänsä oli estää Aceh:n itsenäisyys ja turvata kansainvälisten palmuöljykauppiaiden businekset.

Oma lukunsa Ahtisaaren uralla on ollut hänen presidenttikautensa jääminen yhteen. Hän lienee valmistautunut siihen, että SDP tulee nöyrästi pyytämään josko hän suostuisi ja hän hieman kursailtuaan suostuisi huudettavaksi uudelle kaudelle.  Toisaalta tuolloin ajankohtaiset mielipidetiedustelut eivät olleet hänelle mairittelevia: edellä oli niin Elisabeth Rehn kuin Riitta Uosukainenkin.  Toisaalta SDP:ssä oli tyytymättömyyttä hänen oikeistolaisuuttaan ja avointa länsimielisyyttään kohtaan.  Sordiinolla vaimennettuna olisivat varmaan kuitenkin kelvanneet.  Olihan hän m.m. lanseerannut käsitettä "Läntinen arvoyhteisö" tarkoittaamaan kaikkia niitä läntisiä liittoutumia, NATO:a myöten joihin Suomen tulisi kuulua jotta olisimme arvoinemme arvoisessamme seurassa.  Eikä hänellä ollut SDP:ssä merkittäviä yhteyksiä SDP-taustaiseen ammattiyhdistysliikkeeseenkään. Pikemminkin hän oli polttanut vähäisetkin siltansa siihen suuntaan.  Niinpä puolue halusi esivaalin ja nirppanokkainen Ahtisaari kieltäytyi.  Onneksi sillä tilalle tuli Tarja Halonen.

Lopulta läntinen arvoyhteisö Norjan Nobel-komitean avustuksella palkitsi Ahtisaaren Nobel:n rauhanpalkinnolla.  Palkinnon saajana hän asettuu samaan rintamaan kuin Menachem Begin, Henry Kissinger, Barack Obama, Abiy Ahmed Ali ja Tenzin Gyatso tai vaikka EU ja keitä heitä onkaan jotka ovat palkintonsa saaneet enemmän poliittisen sopivuutensa kuin rauhan edistämisen ansiosta.  Toki laureaattien joukossa on myös palkintonsa ansainneita, kuten esimerkiksi edellä mainittu Ramos Horta.

Summa summarun: Martti Ahtisaari on osoittautunut varsin kunnianhimoiseksi pyrkyriksi ja silti herkkähipiäiseksi prinsessaksi jota Washington on käyttänyt häpeämättä hyväkseen ja hän oli siitä vieläpä ylpeä.  Jotkut muut ovat vieläkin sillä ovathan niin monet hänen siivellään omaa häntäänsä nostaneet.  Parempaa herraonnea jatkossa toivoen vaikka eivät ennusmerkit tulevaakaan presidentinvaaliin vuoden -24 tammikuussa siinä suhteessa hyvää lupaa.  Kaikki tähän astiset tarjokkaat ovat kammotuksia eikä näköpiirissä ole ketään parempaakaan.  Siksi vaadinkin, taas, mahdollisuutta äänestää kaikkia vastaan samalla voimalla ja vaikuttavuudella kuin jonkun puolestakin annetulla äänellä on.  Ihan Martti Ahtisaaren viitoittamalla tiellä.

Ps: En seurannut hautajais- ja muistoseremonioita mutta en välttynyt muutamilta kuvilta.  Pistipä siis silmiini yksikin jossa hänen arkkuaan kantoivat kenraalit. Siis muka rauhanvälittäjä ja arkunsa kimpussa sodittamisesta elantonsa saavat.  Jos Ahtisaari olisi oikeasti rauhanrakentaja, myös arkun kantajiksi olisi kannattanut valikoida rauhanhakuisempaa väkeä.

Sanna Marin:n hallituksen päättöarvio

Lienee aika minunkin kirjoittaa sananen tai pari viimevaalikauden eli sosialidemokraatti Sanna Marin:n hallituksen aikaansaannoksista ja saamattomuksista sekä hyvässä että pahassa.  Ovathan niin monet muutkin aiheesta avautuneet.  Etenkin kun viime vaalikauteen mahtuu paljon kaikenlaista, monia käänteitä ja vaarallisia tilanteita.

Hallituksen lähtökohta ei ollut helppo. Olihan alla siihen osallistujilla sekä tappiota ja menestyksiä vaaleissa. Erityisesti keskustapuolue oli ensin  ryvettynyt Juha Sipilän hallituksessa manaten itselleen vaalitappion ja nyt tuli mukaan täydentämään koalition eduskuntaenemmistön.  Siitä tulikin hallituksen "outolintu" omine näytönpaikkoineen ja rasitteineen.  Vaalikauden aluksi muodostettu Antti Rinteen hallitus kaadettiinkin Keskustan sooloiluun, ilmeisesti sen "sipiläläisten" kostonhimoon Rinteen ay-taustan takia. Tekosyynä Postille annettu omistajaohjaus.

Rinteen jälkeen hallituksen uudelleen vanhalta pohjalta muodostanut Sanna Marin onnistuikin pitämään hallituksensa kasassa vaalikauden loppuun (ja on tätä kirjoitetttaessa toimitusministeriö). Huolimatta kaikenlaisista kampitusyrityksistä sekä hallituksen sisältä Keskustan toimesta että ulkopuolelta opposition Kokoomuksesta ja Perussuomalaisista. Ulkopuolinen loiskiehunta sai jopa äärimmäisen roiseja ja käsittämättömiä piirteitä ihan silkasta valehtelusta äärimmäisen tolkuttomiin vääristelyihin. Toisessa päässä kummalliset "jauhojengi"-kampanjat ja toisessa päässä hengennostatus päämisterin turvallisuuspoliittisesta neuvonantajasta. Se oli Marin:n ehdottamana hirvityksen kauhistus mutta nyt vaalien jälkeen kelpaa siitä suurimman älämölön pitäneelle Kokoomuksellekin.  Sekä kaikkea muuta milloin ikimuistoista pääminnisterin aamupalatarpeista Kesärannassa ja milloin minkäkin tilaisuuden vaatetuksesta.

Ulkomailla sen sijaan Marin:n kuva on vain kirkastunut. Ensin hän oli tuore nuori nainen pääministerinä.  Koristus ties minkä kiiltävälle paperille painetun gazetan sivuilla, esim Vogue:n.  Hän sai myös hehkutusta selväsanaisuudestaan ja sanavalmiudestaan.  Kohinan kiihtyessä 2014 aloitetutn Ukrainan sodan ympärillä Venäjän hyökkäyksen (24/2 -22)  jälkeen ja kun Suomi käännettiin NATO-suuntaan pitkälti Marin keulakuvana niin huomioarvo nousi kohisten.  Etenkin tiukat kannanotot Kiovan hallinnon puolesta olivat mannaa läntiselle lehdistölle ja muille tiedotusvälineille.  Hän meni jopa niin pitkälle, että esiintyi Volodymyr Zelensky:n kanssa uusnatsin hautajaisissa.  Mutta huomio kadonnee yhtä nopeasti kuin se tulikin kun uusia kiinnostuksenkohteita nostetaan.  Nuoret naispääministerit kuten Marin ja Uuden Seelannin Jacinda Ardern ovat pian peittyneet uudempien uutisvirtojen alle. Mikään ei ole niin vanha jutun aihe kuin entinen pääministeri, moderni nuori nainenkaan.

Meidän yhteiskuntamme todellisuuteen jäävät saavutukset ovat toinen tarina. Ensinnäkin sisäpolitiikassa näkyvät monet hyvät saavutukset kuten koulutukseen panostaminen, m.m. oppivelvollisuuden jatkaminen ja monet muutkin.  Samaten sosiaali- ja terveystoimessa on tehty monia erillisiä parannuksia sekä purettu edellisen vaalikauden leikkauksia.  Myös n.s. SOTE-uudistus on saatu eteenpäin niin, että "Hyvinvointialueet" (mikä sanahirviö!) ovat aloittaneet vuoden alusta. Antti Rinteen ennen vuoden 2019 vaaleja lupaama "vappusatanenkin" eli pienimpien eläkkeiden korotus on saatu maksuun.  Samoin edellisen hallituksen "aktiivimalli" tuli kuopattua ja kehiteltyä hieman parempaa tilalle.

Tekemättä hallitukselta sen sijaan jäi m.m. "kikyttelyn" purkaminen eli edelleenkin jäi voimaan työnantajamaksujen siirto työntekijöiden kontolle eli palkkojen leikkaus.  Samaten hallitus ei onnistunut ohjelmastaan huolimatta poistamaan listaamattomien yhtiöiden rikkaimmille omistajille aiemmin räätälöityä osinkoveron kevennystä.  Tähän epäonnistumiseen syypää oli vain ja ainoastaan Keskusta.

Hallituksen kaudelle osui maailmanlaajuinen CoViD19-pandemia jonka hoito oli pitkälle sen ohjauksessa. Se sujui päällisin puolin melko kelvollisesti. Oli monia onnistumisia, joitakin lipsumisia mutta ei varsinaisia epäonnistumisia. Vaikka hallitus olikin monesta suunnasta kovien paineiden  alla.  Etenkin liike-elämä mutta myös jotkut kulttuuuritahot pitivät meteliä muka liian kireistä rajoituksista juuri heidän busineksilleen. Siltä osin hallitus joutuikin joiltakin osin lipsumaan ja siten purkamaan rajoituksia liian aikaisin. 

Selviä epäonnistumisia ja virheitä oli sisäpolitiikan alalla n.s. pakkolaki jolla rajoitetaan hoitajien lakko-oikeutta. Temppu on suorastaan käsittämätön hallitukselle jonka pääpuolue sanoo olevansa vasemmistolainen työväenpuolue, SDP, ja mukana oli vielä sen aavistuksen vasemmistolainen kilpailija, Vasemmistoliitto.

Taloudessa kehitys on ollut pääsääntöisesti kelvollista. Meistä riippumattomien maailmantilanteen eli USAn hybridisodan ja pandemian takia aika on ollut turbulenttia mutta siitä huolimatta työllisyys on kehittynyt suotuisasti ja velkaantuminen pelottelua pienempää.  Ja vaalien jälkeinen pelottelujen, jota m.m. poliittinen Valtiovarainministeriö on harjoittanut, takaisinveto on jo alkanut. Velkaantuminenhan kuulemma jatkuu hallituksenvaihdoksesta huolimatta.

Ulkopolitiikan saralla meno olikin sitten kylmäävää. Kun Ukrainan vuodesta 2014 käyty sisällissota laajeni Venäjän hyökättyä Kiovan hallinnon alueille 24/2 -22 alkaen, Suomen NATO-suuntautunut eliitti näki tilaisuutensa tulleen ja konjunktuurit sopiviksi.  Silloin unohdettiin aiemmat puheet demokratiasta ja kansanäänestyksistä ja Suomi vietiin tiukasti NATOon. Päällepäsmäreitä olivat juurikin Sanna Marin, ulkoministeri Pekka Haavisto/vihr ja puolustusministeri Antti Kaikkonen/keskusta. Taustalla hääri ja lankoja piteli vanha NATOttaja presidentti Sauli Niinistö ja ilmeisesti lauma kenraaleja.  Suunta oli mieluinen myös talouselämän eliitille.  Samalla hallitus kaksinkertaisti asevarustelumäärärahat miltei huomaamatta, jo aimmin päättämänsä hävittäjäkaupan lisäksi.  Prosessiin liittyi vielä suostuminen Recep Tajjip Erdoǧan:n ihmisoikeuskiristyksiin, sananvapauden rajoituksineen.  Professori Teivo Teivainen lanseerasi tilanteeseen sopivan käsitteen "turvallisuuspoliittinen demokratiajousto".  Ulkopoliittisen instituutin NATOttava johtaja Mika Aaltola kutsui uutta tapaa "toisenlaiseksi eettiseksi lähetystavaksi".

Oma lukunsa ulkopolitiikassa, toki liittyen NATOttamiseen, on myös ollut täysin suhteeton ja maailmanpolitiikan todellisuudesta piittaamaton meno jossa on täysin peesattu USA:n "geostrategisia imperatiiveja" (m.m. Zbigniew Brzezinki:n "The Grand Chessboard" -teoksessaan lanseeraama termi USAn maailmanlaajuisille intresseille).  Se on tärkoittanut käytännössä monenmoista. Esimerkiksi joutumista kummalliseen seuraan monissa YK:n äänestyksissä, mm ydinasekiellosta sekä m.m. asekauppoja Saudi Arabian totalistisen ja Israelin apartheid hallintojen kanssa.

Näköalat Marin:n hallituksen jälkeen ovat kaksinaiset: Sisäpolitiikassa on seuraajille paljon hyvää pohjaa.  Talouskaan, velkoineenkin, ei ole niin huonossa jamassa kuin oppositio on manannut.  Työllisyyskehityskin hyvässä jamassa. Sen sijaan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa meidän on viety vaarallisille vesille.  Joutunemme NATO:n täysjäseninä mukaan muiden kriiseihin ja sotiin ympäri maailmaa, tahdoimmepa tai emme.  samalla olemme entistä pahemmin antautuneet läntiselle USAn johtamalla kaksinaismoralismille jossa ihmisoikeuksia jaetaan poliittisen tarkoituksenmukaisuuden perusteella.

Tunnelmat ovat siis Sanna Marin:n hallituksen jäljiltä kovinkin monijakoiset ja sekavat, labiilitkin sillä paljon riippuu miltä kantilta milläkin kertaa katsoo ja mitä painottaa.  Paljon saivat aikaan hyviä asioita, paljon jäi tekemättä ja paljon meni pieleen. Jos edellisen vaalikauden hallitus edeltäjineen olivat surkeita samoin kuin nyt näköpiirissä oleva seuraaja niin tulos lienee välttävä miinus ulkopolitiikka.

Presidentti Niinistö jälleen omituisissa kytköksissä

 Kiovan hallinto on järjestämässä Krim:n palauttamisesta haaveilevaa kokousta, "Krim-foorumin" (ukr: "Кримська платформа", suom: "krimiläinen alusta").  Sen on julkistanut Ukrainan nykyhallinnon presidentti Volodymyr Zelensky ja sen pääasiallinen mainosmies on ulkoministeri Dmytro Kuleba. Siellä heillä on 23/8 -21 alkaen tarkoitus lietsoa Venäjän vastaista mielialaa osallistujiin ja propagoida sitä muuallekin.  Heidän mukaansa osallistujan sitoutuvat Krim:n palauttamiseen Ukrainalle. 

Valtaosa osallistujista, 44 kpl, menevät joko ulkoministeri- tai kolmennen/neljännen tason delegaatioilla.  Esimerkiksi USA lähettää energiaministerin ja suurlähettiläänsä, UK, Ranska, Hollanti j.n.e. ulkoministerinsä.  Valtionpäämiestasolla menee likipitaen vain tuttu joukko misorussistisimpia kuten esim. Baltian maat, Puola, Moldova ja Sakartvelo. Tuttuun tapaan myös Ruotsi menee liput liehuen Venäjää vastaan pääministerin johdolla. Mutta bidenit, merkelit, johnsonit sunmuut pysyttelevät viisaasti poissa.( Lähde osallistumistietoihin on Ukrainan uutistoimisto UKRINFORM).

Suomen tasavallan presidentti osoittaa jälleen kerran harkintakyvyn puutetta ja menee mukaan näyttäytymään ja pitämään puhetta.  Onneksi sentään Ulkoministeri Haavisto ei ole tällä kertaa hölmöillyt tässä asiassa.

Venäläisten mielestä siellä pitäisi keskustella m.m. kuinka Kiovan hallinto on ihmisoikeusrikkomuksena katkaissut puhtaan veden toimittamisen Krimille sekä muista vastaavista konnuuksista kuten Minskin sopimusten toteuttamatta jättämisistä tai muuten kokous on yhtä tyhjän kanssa.

Oikea krimiläisen, Aleksander Molokhov:n, joka on Putinin alaisen Krimiä koskevien laillisuuskysymysten työryhmän vetäjä, ilmoittautumista kyseiseen "foorumiin" taas ei hyväksytty lainkaan. Sen sijaan lännestä Ukrainan nykyjohto yrittää haalia mahdollisimman näyttävää joukkoa jonka kanssa poseerata propagandakuvissa ja jodien nimet voisi ehkä saada houkuteltua loppukommunikeaan.

Eikö tälläkään kertaa Niinistö tai hänen neuvonantajansa ole osanneet miettiä missä joukossa he taas näyttäytyvät.  Ovatko baltian ja muun entisen Itä-Euroopan russofobisimmat räyhäkkeet meille sopiva viiteryhmä? 

Juuri parhaimmillaan ollaan irrottautumassa Afganistanin 20 vuotta kestäneestä sodasta ja siivoilemassa jälkiä.  Eikö hetkeksikään tullut mieleen tässä mahdollisesti oltavan rakentamassa samanlaista sotkua suoraan edellisen jatkoksi?  Ilmeisesti ihan osoittaaksemme solidaarisuutta mukanaololla, tai jotai?  Mutta koska tuosta hullutuksesta jonka seurauksista ei ole mitään hajua, päästään eroon.

Samalla kannattaisi miettiä millaisia vaikeuksia asetetaan muille diplomaattisille suhteille a) ihan konkreettisesti ja b) mielikuvien tasolla.  Miten tälläiset tilaisuudet ja niihin osallistuminen vaikuttaa tolkullisen ratkaisun saamiseen Ukrainan tilanteeseen kun Kiovan hallinto on pahin este MInskin sopimusten täytäntöön panolle rauhan edistämiselle?  Unohtamatta miten osallistuminen asemoi Suomen noin yleisemmin maailman politiikassa?  Niinistö avustajineen ei ole joko miettinyt tai sitten he haluavatkin meidän sijoittuvan kaikkein rujoimpaan ja sotakiihkoisimpaan NATOn eturintamaan yhdessä puolalaisten ja balttien kiilusilmien kanssa.

P.s: Jotenkin tutulla tavalla ja kuvaavasti alati vastuulliset valtatiedonlevitteemme, nuo YLE, HS ja mitäniitäonkaan, eivät ole puhuneet eikä pukahtaneet tuosta foorumista juurikaan yhtään eikä mitään.  Ilmeisesti hieman hävettää ja myöhemmin jos tulee esille niin esitetään jälkikäteen "aina tiedossa olleena" ja ihan luonnollisena asiana.

---

Lisäys 25/8 -21 loppukommunikeasta:  Lukaisin ukrainalaisen Interfax-uutistoimiston jutun foorumin loppukommunikeasta.  Se on juurikin onnetonta propagandajulistusta jolla ei juurikaan ole tekemistä järjellisen asioiden hoidon kanssa.  On onnetonta jos Niinistö on mennyt pistämään nimensä sellaiseen.  Siinä sitoudutaan, jälleen kerran, n.s. "läntisen arvoyhteisön" sapelinkalisteluun ja tällä kertaa vielä Kiovan uusia ja vanhoja natseja liehittelevän hallinnon perässä.

Pöly laskeutuu USA:n vaalien ylle

 USA:n presidentin vaalit on käyty ja äänet melkein laskettu.  Ja lasketaan edelleen vaikka tulos alkaakin olla jo selvä kaikesta hässäköinnistä huolimatta. Oikeuksia tultanee käymään, ehkä korkeinta myöten, mutta tulos tuskin enää muuttuu ennen varsinaisia valitsijoiden kokouksia ("Electoral College of the United States") jotka pidetään joulukuun toista keskiviikkoa seuraavana maanantaina kunkin osavaltion pääkaupungissa.  Voinee siis olla jo mahdollista alkaa arvioida vaalien seurauksia.

Kaikenlaiset prognoosit lupasivat jopa selvääkin voittoa Joseph "Joe" Robinette Biden Jr:lle ja hänen varapresidenttiehdokkaalleen Kamala Devi Harris:lle.  Lopulta voittomarginaali näyttää jääneen niihin nähden pieneksi mutta riittäväksi jotta Donald John Trump ja Michael Richard Pence voivat aloittaa matkansa historian hämärään. Ja muut ehdokkaat jäivät marginaaliin kuten niin monasti ennenkin.

Mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa USA-laisille ja meille muille maailman ainoan superhypervallan presidentin taas vaihtuessa?  Muuttuuko jotain vaiko ei?  Ja jos muuttuu niin mikä, ja mikä säilyy ennallaan?

Ainakaan USA-lainen käsitys heidän valtionsa erityisyydestä ei katoa mihinkään, eikä heidän pyrkimyksensä maailmanlaajuiseen hallintaan.  Sikäläinen "raison d'État" säilyy eli kuten heidän johtajansa ovat aiemminkin muotoilleet heidän katsovan heillä olevan oikeus puolustaa kansallisia etujaan kaikkailla maailmassa kaikilla keinoilla joiden he katsovat olevan tarpeellisia.  Se on heidän pitkän linjansa ydin.

Sen sijaan retoriikan tyyli muuttunee.  Biden pystynee ja etenkin halunnee esiintyä asiallisena ja vastuullisena Trumpin ähellyksen ja sähellyksen jälkeen.  Toki hänenkin taktiikkansa lienee ollut suunniteltua ja ennalta katsottua ennakoitavuuden välttelyä (vrt. William "Bill" Clinton Jugoslaviassa, Richard "Tricky-Dick" Nixon Vietnamissa tai Israelin työväenpuolue "HaAvoda" 1950-luvulla etc.).   Mutta Biden on antanut ymmärtää osaavansa ja haluavansa toimia toisin.  Ainakin hän vältellee yhtä räväköitä ja ruokottomia esiintymisiä sekä äkkinäisiä mielenmuutoksia.  

Samaten jonkinlaista hienosäätöä saattanee tulla siinä suhteessa kuka katsotaan kulloinkin konnaksi.  Trumpin aikana konnuutta on heitelty Venäjälle, Kiinalle, Iranille, Venezuelalle, Bolivialle, P.Korealle j.n.e.  Venäjä säilyttänee paikkansa listalla ja kärkipäässä, samoin Venezuela ollessaan USA:n pallonpuoliskolla mutta olisiko rohkea veikkaus Kiinan-vastaisen kauppasodan hieman lientyvän?  Myös liennytys Iranin kanssa lienee mahdollista sillä olisihan se jo pieni kiusa Venäjälle.

Erityisinä kysymyksinä säilynee myös USA:n Dollarin säilyttäminen keskeisessä asemassa maailmantaloudessa.  Jos se ei onnistu, seuraukset USA:lle ovat katastrofaaliset.  Sanktiot ja kauppasodat Dollarin asemaa uhkaaville siis tulevat jatkumaan ja mahdollisesti vahvistumaan.  Siinä suhteessa Kiina taas lienee kovin kilpailija ja jatkossa myös Intia.

Liittolaisten rivit tulenevat taas tiivistymään sillä toisaalta Bidenin voisi kuvitella olevan kiinnostuneempi toimimaan kansainvälisten sopimusten ja liittokuntien kautta kuin kahdenvälisiä deal:jä hakeneen Trumpin.  Siis NATO et al palannevat normaaliin päiväjärjestykseen, myös koska EU:n johtajien, noiden merkeleiden ja macroneiden on helpompi olla sisäsiistejä Bidenin kaltaisen kanssa kuin Trumpin.  Läntinen "arvoyhteisö" siis ampuu falangit suoriksi ja läntinen EU hiljentää "eurooppalaiset äänet".  Siinä suhteessa itäinen EU onkin ollut jo aiemmin nöyrä USA:lle.  Silloin lopulta kaasun ostaminen Venäjältä USA:ta halvemmalla ei liene enää ihan kynnyskysymys.

Demokraattien ollessa aiemmin isännöimässä Valkoisesta taloa, m.m. Clintonin ja Barack Obaman aikoina he aloittivat useampia uusia sotia ja Hillary Clinton jälkimmäisen ulkoministerinä ja edellisten vaalien presidenttiehdokkana niitä manasi lisää jopa siinä määrin, että oli syytä pelätä hänen aloittavan III maailmansodan jos olisi tullut valituksi.  Siihen nähden Trump ei aloittanut yhtään uutta yrityksistään huolimatta, m.m. Venezuelan ja Iranin kanssa, vaikka ei toki pitänyt myöskään lupaustaan USA-laisten sotilaiden "kotiin tuomisesta".  Samat sodat jotka hän peri edeltäjältään jatkuvat edelleen ja asevarustelua on vain kiihdytetty.  Nyt ei ole näköpiiriä niiden loppumisesta ja jos clintonilainen ulkopolitiikka tekee paluun, sytytetään uusia.  Siihen viittaa myös edustajainhuoneen demokraattien sotaisat puheet ja toimet.

Oma pohdinnan paikkansa voisi olla kuinka vahvaksi "Deep State" ja sen tämänkertainen puoluepoliittinen kumppani kokee valta-asemansa.  Katsotaanko tarpeelliseksi ja missä määrin pitää yllä ja luoda ulkopoliittisia kriisejä kotimaisen politiikan rauhoittamiseksi suuntaamalla ihmisten mielenkiintoa pois sisäpolitiikasta?  Sen ratkaissevat ne jotka ohjailevat Trump:n toimia ja niiden saamaa julkisuutta.

Meillä Sauli Niinistö jo kiirehti julistamaan Suomen suhteen jatkumista ja USA:n kiinnostusta meistä innolla joka jo herätti myötähäpeää.  Niin nöyrästi hän ylisti kuinka voimme avittaa suurta johtajaa heidän pyrkimyksissään.  Odotelleeko jo kutsua Kansallisille rukousaamiaisille.  Ja saaneeko meikäläinen NATOttaminen vauhtia trumpismin väistyessä ja sisäsiistimmän retoriikan tullessa esiin.  Myös Harrisin positiivisella julkisuuskuvalla modernina ja lasikattoja särkevänä naisena saattaa olla merkitystä, myös siinä suhteessa. 

Jos jotakin positiivista on kuitenkin kaivettava niin sitä saattaa ehkä olla näköpiirissä USA:ssa sisäisesti.  Voisi olettaa, kun pöly ääntenlaskennan ylle alkaa jo laskeutua ja muutot Valkoisessa talossa saatetaan läpi rauhallisesti niin julkinen rasismi ja sen vastaiset toimet hieman laantuvat ja näkyvä rauha siltä osin palaa. Tästä onkin alkanut jo ilmaantua merkkejä sillä monet johtavatkin Republikaanipuolueen, tuon "mahtavan vanhan puolueen" (GOP) henkilöt ovat alkaneet jo tasoitella puheitaan kohti "post-trumpiaanista" aikaa.  Samaten julkiset abortinvastaiset kannat hieman laantunevat vaikka Trumpin perintö elää ainakin korkeimmassa oikeudessa vielä pitkään.  Myös seksuaalivähemmistöjen ja eri sukupuolten oikeuksien vastustaminen alkanee laantua julkisuudessa.  Siinä suhteessa luulisi Harrisin näkyvyyden vaikuttavan.   Bidenin valinta ei kuitenkaan korjannut noissa suhteissa mitään perustavaa laatua olevaa vaan vaikuttanee vain julkiseen kuvaan keskusteluissa ja kaduilla.  

On myös oletettavaa, että punaniskaiset trumpistit kiinnostuvat pian muista asioista kuin hidasliikkeisestä politiikasta joka loppujen lopuksi on paljon puhetta mutta vähän "äksöniä".  Jopa vähemmän kuin baseball:ssa tai sikäläisessä potkupallossa.  Pahimmat höyryt lienee laskettu, M.A.G.A.-hatut vaihtunevat takaisin pesäpallo- tai potkupallojoukkueiden lippiksiin ja grillit sytytetään.

Vaalien tuloksen siis käännyttyä vaihtamaan presidentin henkilö, eivät muutokset luultavasti ole lopulta ollenkaan niin näyttäviä kuin vaalikampanjan kiihkeydestä olisi saattanut kuvitella. Sikäläinen hallintokoneiston ja suuryritysten yhteenliittymä eli "Deep State" *) on vahva ja jauhaa omalla tahdillaan vaikka presidentit tulevat ja menevät. Kansalle järjestetään viihdykkeeksi sirkushuveja jolloin voi kuvitella hetken kansalaisten mielipiteilläkin olevan merkitystä, ihan niinkuin demokratiassa. Kannattaa muistaa Samuel Langhorne Clemens:n (1835-1910), t.m.n. Mark Twain, sanat "If voting made any difference they wouldn't let us do it".

---

*) Nyk. USA-laisessa, negatiivisessa merkityksessään suuryritysten, toisaalta erit. sotateollisen konglomeraatin ja finanssilaitosten sekä valtiokoneiston yhteisenä apparaattina. Alump. kreik. "κράτος ἐν κράτει" (translitt. "kratos en kratei") eli "valtio valtiossa".  Myös turk. "derin devlet" Mustafa Kemal Atatürk:n (1881-1938) uudistuksia jatkaneena hallintokoneistona jolloin se oli neutraalimpi valtio-opillinen termi kuvaamassa valtion jatkumoa yli yksittäisten vaaleilla vaihtuvien hallintojen, sekä positiivisessa että negatiivisessa mielessä.

Mitä kaikkea Niinistö Ukrainassa?

Presidentti Sauli Niinistö on vierailulla Ukrainassa Kiovan hallinnon vieraana.  Hän on siellä päästellyt suustaan kummallisia ja osittain jopa vaarallisia. 

Niinistö on m.m. pahoitellut, ettei lännen mestaroimat sanktiot ole raunioittaneet ja romahduttaneet Venäjän taloutta.  Kummallista tekstiä hyviin suhteisiin Venäjän kanssa pyrkivän maan valtionpäämieheltä.  Ehkä sellainen sopisi jonkin äärikansallismielisen, vielä II Maailmansodan juoksuhaudoissa möyrivän revanssistin suuhun mutta ei valtiojohtajan. Niinistö vielä erityisesti Ilta-sanomien toimittajalle vahvisti asian kun hän kertoi venäläistiedotusvälineiden positiivisemmasta ja jonkin verran toiveajattelua sisältäneestä tulkinnasta.  
 
Toisaalta Niinistö ja Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi puhuivat Suomen ja Ukrainan (lue: Kiovan hallinnon) välisen sotilasyhteistyön kehittämisestä edelleen.   Sellaista siis on jo nyt olemassa vaikka käsittääkseni asiasta ei olekaan Suomessa koskaan julkisesti ja virallisesti sovittu.  Alun innostuksen jälkeen Ukrainassakin lienee laitettu sordinoa päälle mutta ainakin vielä sikäläinen uttistoimisto uutisoi aihetta vaikka presidentin hallinto onkin jo poistanut juttunsa.  Tuollainen yhteistyö on mitä arveluttavinta sillä sotkeutuminen toisen maan sisällissotaan on vähintäänkin arveluttavaa ja taitaapa se olla jopa voimassa olevien kansainvälisten sopimusten, joita myös lakina pidetään, vastaista.  Erityisen arveluttavaa se on meille koska Ukraina julistaa olevansa sodassa Venäjää vastaan ja meillä on sopimus suhteiden perusteista (63/1992) heidän kanssaan.  Siinä kielletään tuollainen toisen sopimuskumppanin vihollisen kanssa vehkeily ja korostetaan rauhanomaisia toimia kriisien ratkaisemiseksi.  Sotilasyhteistyö toisen kanssa ja toiseen kohdistuviin sanktioihin mukaan meno ei sellaista ole vaan asettaa koko sopimuskumppanuuden vaaraan..

Erityisen kummallinen piirre on suomalaisen valtatiedonlevitteistön suhtautuminen Niinistön toimiin Ukrainassakin.  Niitä selitellään vain siltä osin kuin kuvitellaan muotoilujen sopivan Niinistön valtiomiesbrändin rakentamiseen.  Muilta osin vaietaan vaaralliset hölmöilyt kuoliaaksi.  Ilmeisesti vain Sanoma Oy:n Ilta-sanomat on puuttunut asiaan yrittäessään mustamaalata venäläisiä tulkintoja jotka ovat yrittäneet kuunnella Niinistön puheita positiivisiksi suhteiden parantamisen kannalta.  Noin lehdykkä tulee paljastaneeksi karun totuuden Niinistön puheista.  Mitähän kaikkea muuta on jäänytkään kertomatta vastuulliseksi itseään mainostavilta tiedonlevitteiltä Mediapoolin ohjauksessa?

Ulkopolitiikkamme tuuliajolla ja harhapoluilla

Jos oli Suomen ulkopolitiikka tuuliajolla edellisen S.Sipilän hallituksen ja sen onnettoman ulkoministerin T.Soinin aikana niin ei suunta näytä löytyneen uudellekaan ulkoministerille, P.Haavistolle.

Aiemmin hän julisti olevansa heikäläistensä kanssa rakentamassa Venäjää sopivaksi ja suostuvaiseksi kumppaniksi lännelle, venäläisiltä kysymättä.

Sittemmin hän ulkoministerinä on Hesarin haastattelussa julistamassa Irania uhkaksi kun USA on heilumassa sen rajoilla kerjäämässä sotaa.  Hänen mukaansa Iran eristäytyy kun USA sitä eristää ja uhkailee sen kanssa yhteistyötä tekeviä sanktioilla ja boikoteilla.  Samalla hän sitä suoraan sanomatta yhtyy USA:n yksipuolisiin ja perustelemattomiin syytöksiin Iranista syyllisenä viimeaikaisiin tankkeri-iskuihin.

EU:n kauniit toiveet ydinsopimuksen pitämisestä olisivat tietysti kauniita jos niillä olisi jotain pohjaa.  Kuitenkin hänen ja muidenkin EU:n johtajien asenne näyttää olevan, että Iran on yksipuolisesti syyllinen sen rikkoutumiseen vaikka ensimmäinen rikkoja oli USA irtautuessaan siitä sopimuksen vastaisesti  ja sen jälkeen EU joka ei ole pitänyt kiinni taloussuhteita koskevista lupauksistaan.  Mutta taas Iran on syyllinen kun toteaa ettei sopimus ole pysynyt kasassa joten heidänkään ei ole syytä sitä noudattaa kun kukaan muukaan ei niin tee.

Viimeisimpänä hänen saavutuksenaan on YLEn haastattelu jossa hän pitää jälleen Irania uhittelijana ja syyllisenä välien kiristymiseen.  Hän kertoo Suomen välittäneen Teheraniin  viestejä maltista.  Miksi hän ei välitä niitä Washingtoniin?  Siellä tarvetta olisi paljon enemmän sillä D.Trump lienee liian löperö ja laiska pitämään J.Bolton:ia ja M.Pompeo:ta aisoissa vaikka onkin todennut heidän haluavat milloin mitäkin sotaa.

On totta, että Iran on teokratia.  Karkea sellainen niinkuin teokratiat ovat kaikkina aikoina olleet ja tullevat myös olemaan jos sellaisia vielä johonkin pystytetään.  Sen kansalaisvapaudet ovat kovin kapeat ja niiden rajoja vahtii uskonnollinen poliisi.  Mutta mitä onkaan saanut aikaan tämä USA:n johtama ja muiden apinoima eristämispolitiikka.  Ei siis Iranin eristäytymis- vaan "läntisen arvoyhteisön" politiikka.sen eristämiseksi.  Seurauksena on ollut uskonnollisen johdon entistä tiukempi ote tilanteessa jossa ulkovaltojen uhka näyttäytyy todellisena ja on sitä.  Irania uhkaa todella ja ihan oikeasti USA:n ja sen liittolaisten konkreettinen hyökkäys nykyisen taloudellisen sodan lisäksi.  Tällä politiikalla on suoraan tuettu A.Khamenei:n johtaman islamilaisen hallintoa osoittamalla, että he ovat ihan oikeassa kertoessaan "suuresta saatanasta" (pers: شيطان بزرگ , transl: Shaytan Bozorg).

Mitä siis tekee ulkoministerimme?  Hän lukittautuu kerta kerran jälkeen samaan rintamaan USA:n kanssa.  Niin vaikka jopa osa EU:n muista ulkopoliittisista johtajista uskaltaakin jo asettua jonkin verran poikkiteloin ja epäillä USA:n perusteluja.  Mutta Haavistolle USA on hänen puolensa ja valitettavasti hän on ulkoministerimme.

Olisi jo aika nähdä läpi hänen hyväntahtoiseksi rakennetusta imagostaan ja kovinkin ohuesta rauhanvälittäjän maineestaan.  Onko meillä varaa tuollaiseen ulkoministeriin?.  

Meidän pitäisi kääntää ulkopolitiikkamme täysin kohti rauhantahtoista puolueettomuutta ja osoittaa sen vakuuttavuus toimimalla kansainvälisissä suhteissa, myös suurvaltojen ristiriidoissa, tasapuolisesti ja neutraalisti asettumatta minkään osapuolen puolelle.  Se edellyttäisi tässäkin tapauksessa irrottautumista USA:n talutusnuorasta ja itsenäistä ja puolueetonta suhtautumista kaikkiin osapuoliin.  Silloin voisimme myös uskottavasti tarjota toimivia välityspalveluja ja voisimme jopa ylettää rauhanvälityksen suurvallaksi kuten eräät korkeissakin asemissa olevat poliitikot ovat haaveilleet.

Ohjattua kaksinaismoralismia Venezueelaan - Doble estándar guiado a Venezuela

Suomen ulkoministeri T.Soini ja ulkoministeriömme on liittynyt vallankaappaaja J.Guaidón tukijoihin Venezuelan kriisissä.  Viimemmäksi vakuudeksi on yhdytty joidenkin EU-maiden julistukseen asiasta.

Tuo vakuutus vaatii Venezuelaan uusia presidentinvaaleja vaikka siellä vasta vajaa vuosi sitten sellaiset käytiin ihan sen perustus- ja vaalilakien mukaisesti.  Se julistaa myös tukea J.Guaidolle hänen yritettyään kaapata presidentin vallan ja aseman vastoin maan perustuslakia.

Kaikki tämä samaan aikaan kun julistetaan eri maiden suvereeniuden kunnioittamisen tärkeyttä ja vaaditaan puuttumattomuutta muiden maiden asioihin.  Joitakin maita syytetään some-kampanjoinnista ja yhteydenpidosta ehdokkaisiin presidentinvaalien yhteydessä mutta mitä sellainen onverrattuna  suoran vallankaappauksen tukemiseen ja uhkavaatimuksiin?

Voiko kaksinaismoralismi olla paksumpaa ja pahemmin löyhkäävää?

P.s. USA:n ulkoministeri M.Pompeo käyttikin paljastavasti Venezuelan vallankaappaajasta nimeä Guiado joka espanjaa osaaville avautuu ohjattuna ja käskytettynä.

--- 
Julkaisen tämän kirjoituksen pian myös plokissani Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla.

Uhrit kaksinaismoralismin kynsissä

Olemme saaneet lukea uutisia kuinka J.Khashoggi:n (جمال خاشقجي) surma Saudi-Arabian Istanbulin konsulaatissa on saanut jotkut n.s. läntisessä arvoyhteisössä (M.Ahtisaaren ilmaus) reagoimaan.  Esimerkiksi Deutsche Welle on uutisoinut kuinka sikäläinen liittokansleri A.Merkel harkitsee aseviennin keskeyttämistä joksikin aikaa Saudeille.

Toimenpide huokuu melkoista kaksinaismoralismia sillä aiempi ja edelleen jatkuva saudien sotiminen ja siviilien tappaminen Jemenissä ei ole saanut samanlaisia reaktioita aikaan.  Ilmeisesti on kuten P.Siikala omassa plokissaan havaitsi: toimittaja uhrina on ihan eri arvossa kuin kuin tavalliset ihmiset.  Hänen havaintonsa perustui tuoreeseen oikeustapaukseen Suomessa mutta sama lainalaisuus näyttää pätevän myös muuten.  Tuhannet ja taas tuhannet siviiliuhrit eivät saa kunnon kristillisdemokraattia toimimaan mutta yksi toimittaja uhrina on kriittinen massa.

Toisaalta suomalaisia päättäjiä ei näytä liikuttavan edes toimittajan kohtalo.  Todennäköinen perustelu on, että Suomen aseviennillä ei ole merkitystä kun niin pientä on.  Tosin usein vedotaan myös työpaikkoihin joista ei voida luopua.  Harvoin on niin merkityksettömästä revitty niin merkittävää.  

Tällä kertaa merkitsemättömään puuttumisella olisi voitu tehdä poliittinen ele.  Niitähän on tehty m.m. koskien Skripal:ien myrkyttymistapausta ja silloin voitiin toimia jopa ennenkuin oli edes tutkimuksia kunnolla aloitettu, pelkkien kuulopuheiden perusteella.  Nyt ollaan kuin n.s. "kusi sukassa" kun olisi mitä mainioin paikka profiloitua vapaan tiedotusvälityksen puolustamisessa vaikka jemeniläissiviileistä ei niin välitettäisikään.

Tosin meidän "nilkeillämme" on isäntä seurattavana Rapakon takana.  Sieltähän on D.Trumpin suulla ilmoitettu, että selitykset kelpaa eikä toimenpiteitä tarvita.  Siis "Business as usual" suomalaisellekin establismentille eikä mitään tarvitse tehdä.

Jotkut toki länsimaissakin ovat havahtuneet pohtimaan ristiriitoja julkisessa poliittisessa käyttäytymisessä.  Esimerkiksi britilehti The Guardian on kirjoittanut asiasta.  Mutta kovin kevyttä on senkin analyysi, yrittämättäkään tonkia syvemmin esimerkiksi taloudellisia kytköksiä saudien perheyhtiöön Aramco:on ja sen sivutuotemerkkeihin ja liiketoimintayksiköihin kuten Saudi-Arabian valtioon ja sen armeijaan.

Koskahan edes julkisessa keskustelussa päästäisi siihen, että ihan tavallisten ihmisten elämä, jemeniläistenkin, merkitsisi yhtä paljon kuin jonkun toimittajan ja julkimon.  On sitten kyse kunniasta, koskemattomuudesta tai hengestä ja elämästä?  Ehkä sen jälkeen saisimme edushenkilömmekin toimimaan.

---
Julkaisen tämän kohta myös Uuden Suomen plokissani.

Normaalia yhteistyötä - toinen osapuoli tiedoton

USA tulee harjoittelemaan Suomeen omalla kutsullaan.  Suomen ulkopoliittinen johto ei tiedä mitään.  Onko kyseessä vain tiedotusongelma vai pitäisikö meidän ihan itse päättää ketä tänne tulee?

Viime päivinä olemme saaneet kuulla ja lukea kuinka NATO-maa USA tuo Suomeen hävittäjäkoneita ja miehistönkuljetusvaunuja harjoittelemaan.  Asian päälimäiseksi on noussut pitäisikö tuollaisista kertoa demokraattisen päätöksenteon orgaaneille kuten hallitukselle ja eduskunnalle tai presidentille.  

Näyttää siltä, että USA on kutsunut ihan itse itsensä harjoittelemaan, rahaa kun kuulemma on.  Meidän n.s. "nilkkimme" ovat osin hiljaa kuin tunnettu erite sukassa tai selittelevät kuinka vain normaalisti harjoittelemme eikä tässä mitään normaalista poikkeaa kun ihan normaalisti harjoittelemme.  Erityisesti tässä selittelypuolessa on kunnostautunut kaikkien tekstiviestien aurajoki, aina valpas Ilkka Kanerva.  Hänen mielestään me viestimme puolustusvalmiuttamme kun Jenkit tulevat tänne.  Oikeasti, siis ihan aikuisten oikeasti mikä meidän puolustusvalmiutemme on kun suurvalta maapallon toiselta puolelta yllättää meidät ja päättäjämme tällä tavalla?

Eiköhän oikeasti maailmalle lähtenyt viesti menekin niin, että me olemme USAn takapihaa jossa he ajevat pörisevillä vehkeillään ihan miten haluavat.  Heidän ei tarvitse muuta kuin ilmoittaa milloin ja mihin tulevat jotta osataan pistää kahveet tulelle.

MUTTA niinhän me oikeastaan olemme n. 1 1/2 vuotta sitten heidän kanssaan sopineet.  Silloin puolustusvoimiemme silloinen komentaja allekirjoitti NATOn kanssa pöytäkirjan yhteisymmärryksestä (MOU joka perustuu NATO-doktriiniin).  Siinähän nämä sovittiin.  Nyt sitten on elettävä sen kanssa.

Ainoa huolenaihe näyttää olevan, kuten presidentti Niinistökin on jo aiemmin ilmaissut, huoli siitä, että tieto ei kulje oikealla tavalla.  Siis ulko- ja puolutuspoliittinen johtomme haluaisi tiedon sen verran etukäteen, että heitä eivät toimittajat yllättäisi housut kintuissa niinkuin nyt.  Olihan Soinin asema jo miltei säälittävä hänen selitellessään tapahtuneita.

Oikeasti meidän tulisi olla huolissamme, ihan itsenäisyytemme vuoksi ja suvereenina valtiona, missä näitä meitä koskevia päätöksiä tehdään, kuka niitä tekee ja miksi.  Ja eikö meille MOU-hässäkän yhteydessä erityisesti luvattu, että kaikki päätökset tehdään täällä Suomessa meidän valitsemiemme päättäjien toimesta käsin, siis sillee demokraattisesti.  Sehän kai on meidän arvoyhteisömme ylimpiä arvoja.  Emmehän me missään totalitarismissa elä, emmehän?

Presidentti Niinistön tehtävä - onko hoidettu?

USA-lainen korka poliittikko on väittänyt Suomea USAn liittolaiseksi.  Presidentti Niinistön tulisi korjata tuollaiset virheelliset käsitykset.

 YLEn uutisen mukaan USAn edustajainhuoneen puhemies John Boehner/reb on käynyt Suomessa ja täällä ollessaan julistanut meidät hyväksi liittolaiseksi.  Hän ei ilmeisesti ole ollut tietoinen, että Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton eikä siis kenenkään liittolainen.  Ainakin tähän käsitykseen ulkopolitiikasta vastuulliset ovat minut saaneet.  Tosin olen havainnut joidenkin pyrkivän tuota asemaa muuttamaan mutta virallisen linjan on sanottu olevan tuo.

PresidenttiNiinistöllä/Kok. siis on ollut tehtävä oikaista Mr. Boehner harhautuneesta käsityksestään ja vakuuttaa hänelle meidän liittoutumattomuuttamme.  Onko hän hoitanut tehtävänsä?

---
Tämä sisältö on julaistu miltei samassa muodossa myös Uuden Suomen Puheenvuoro -sivustolla. 

Niinistön uudenvuodenpuhe

Presidentti Niinistö on pitänyt ensimmäisen uudenvuodenpuheensa.  Puhe oli parhaimmiltakin osiltaan heikko ja pahimmillaan jopa loukkaava.
 
Tasavallan uudenvuodenperinteiden mukaisesti Sauli Niinistö piti ensimmäisen uudenvuodenpuheensa presidenttinä.  Puhe oli osittain mitään sanomaton ja osittain jopa tökerö.

Niinistö puhui täyttä puppua ikäkehityksestä ja sen seurauksista.  Suomalaisten vanhenemisen valtavirta on kääntymässä.  Suuret ikäluokat ovat jo eläkkeellä ja eläköityvät ikäluokat pienenevät.  Samaan aikaan yhä useampi suurten ikäluokkien ihmisistä alkaa kuolla joten aika hoitaa tämänkin ongelman.  Mutta hänellä lienee taustanaan työnantajapiirien poliittiset vaatimukset eläkeiän nostamisesta.

Niinistön tulkinta EU-vuosistamme oli normaalia EU-hörhön propagandaa menestyksestä.  Se ei kestä alkeellisintakaan kriittistä tarkastelua kun juuri mitkään annetut lupaukset eivät ole pitäneet.

Samaten Niinistö nimitteli meitä yleensä ihan katteettomasti leperrellen oikeudentuntoisiksi.  Monet tavalliset kansalaiset sellaisia varmaankin ovat mutta hänen omat ahneet taustajoukkonsa Eteläranta 10:ssä naureskelivat huvittuneina.  Hehän itse ovat osoittaneet niin monasti oikeudettoman ahneutensa ja syyttäneet tavallisia ihmisiä huijareiksi ja laiskureiksi.

Samaan nimittelyyn ja loukkaavaan syyttelyyn syyllistyi myös Niinistö letkauksellaan oleskeluyhteiskunnasta.  Se oli katkeraa heikompiosaisten ja ja syrjäytettyjen solvaamista jollei hän tarkoittanut businessmies- ja naiskumppaneitaan.  Jos hänen tarkoituksensa oli osoittaa nuo sanat liike-elämän huipulle niin silloin hän sijoitti ne väärään puheeseen ja väärälle yleisölle.

Niinistö myös julisti tänäkin vuonna jatkettavan NATOttamista ja militarisoitumista.   Ilmeisesti tietäen, että kansalaisilta ei tule tukea niin hän kaipasikin vahvaa johtujuutta.

Viimeisenä niittinä oli vielä lälly ameriikkalaistyylinen uskonnollinen Jahven siunauksen toivotus.  Se oli täysin tarpeetonta uskonnon ja politiikan sotkemista pitkälti sekularisoituneessa maassa.  Toivottavasti seuraavat viisi vuotta kuluvat nopeasti ja saadan uudet puheenkirjoittajat ja uusi sen lukija.

Niinistön linja

Sauli Niinistö vähättelee edelleen NATO-operaatioihin osallistumista.  Suomen turvallisuuspolittinen peruslinja kuulemma sisältää sellaisen.  Kuka ja missä sellaisen linjan on hyväksynyt?

Sauli Niinistön mukaan "Suomen ja Ruotsin osallistuminen Nato-johtoiseen operaatioon ei merkitsisi mitään muutosta turvallisuuspolitiikan peruslinjaan!"  (lainaus YLEn uutisesta).

Niinistö ilmeisesti tarkoittaa, että  joku jossakin hyväksynyt Suomen turvallisuuspolittiseksi peruslinjaksi NATOn kanssa sotimisen ja mukaan menon NATOn sotilaallisiin operaatioihin. Minun käsittääkseni on hyväksytty pieniä yksittäisiä toimia joiden on selitetty olevan ihan muuta kuin NATOon sitoutumista.  Nyt sitten yht'äkkiä meillä onkin NATOttunut linja.   Kuka ja missä tälläisen linjan on hyväksynyt?

Valta osa suomalaisista kuitenkin taitaisi haluta rauhanomaisemman ja -tahtoisemman linjan.

Menetetty mahdollisuus ja Suomi-kuva

Suomi ei tullut valituksi YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi.  Selitykset vaihtelevat ja niitä käytetään erilaisten poliittisten asioiden edistämiseksi.  Ulkopolitiikkamme toimien tulisi paremmin noudattaa puheitamme ja niiden suuntautua maailmanlaajuisesti paremman ja oikeudenmukaisemman maailman rakentamiseen. Silloin voisi rakentua kuva Suomesta joka kannattaa valita edustamaan muuta maailmaa.

Yhdistyneet kansakunnat (YK) valitsi männäviikolla uusia vaihtuvia jäseniä turvallisuusneuvostoonsa.  Tyrkyllä ollut Suomi ei tullut valituksi ja sekös on kirvoittanut keskustelun syistä.

Päälimmäisiksi syiksi on nostettu, että emme halua kantaa vastuutamme EU:ssa ja rahoittaa rajoituksetta kansainvälisiä pankkeja emmekä ole riittävästi NATOttaneet itseämme.  Kumpikin näyttää tarkemmassa tarkastelussa kummalliselta sillä valintaa eivät tehneet EU eikä NATO.  Kumpaakin selitystä on, tietenkin, käytetty poliittisena lyömäaseena sisäisessä kesksutelussa NATO-jäsenyyden puolesta ja rahan syytämiseksi kansainvälisille pankeille.

Suhtautumisellamme eteläisen Euroopan kriisimaihin saattaa todella ollakin vaikutusta yhdessä kehitysavun leikkaamisen kanssa.  Afrikassa ja Etelä-Ameriikassa se saatetaan todella nähdä tylynä suhteutumisena köyhyyteen. Eikä nekemys kaukana totuudesta olekaan.  Porvarillinen eliittimme todella tylyttää köyhiä ja köyhdytettyjä miltei aina kun se on mahdollista.
Yhdistyneet kansakunnat (YK) valitsi männäviikolla uusia vaihtuvia jäseniä turvallisuusneuvostoonsa.  Tyrkyllä ollut Suomi ei tullut valituksi ja sekös on kirvoittanut keskustelun syistä.

Päälimmäisiksi syiksi on nostettu, että emme halua kantaa vastuutamme EU:ssa ja rahoittaa rajoituksetta kansainvälisiä pankkeja emmekä ole riittävästi NATOttaneet itseämme.  Kumpikin näyttää tarkemmassa tarkastelussa kummalliselta sillä valintaa eivät tehneet EU eikä NATO.

Suhtautumisellamme eteläisen Euroopan kriisimaihin saattaa todella ollakin vaikutusta yhdessä kehitysavun leikkaamisen kanssa.  Afrikassa ja Etelä-Ameriikassa se saatetaan todella nähdä tylynä suhteutumisena köyhyyteen. Eikä nekemys kaukana totuudesta olekaan.  Porvarillinen eliittimme todella tylyttää köyhiä ja köyhdytettyjä miltei aina kun se on mahdollista.

Virallisen NATO-jäsenyyden puuttuminen vaikka eliittimme näkisi meidän olevan vieläkin innokkaammin mukana NATOn agressioissa antaa toki kuvan epärehellisyydestä ja halusta peitellä tekemisiämme.  Mutta tuskin avoin jäsenyys olisi saanut YK:n jäsenmaiden suuren enemmiston kallistumaan Suomen puoleen ja Luxenburghin ensimmäistä turvallisuusneuvostopaikkaa vastaan.

Enemmän varmaankin on ollut vaikutusta toisaalta kehitysavun ja sen kohdemaiden määrän supistaminen.  Samaten edustustojen sulkeminen on saattanut antaa kuvaa, että täällä ei pidetä yhteyksiä EU:n ulkopuolelle tärkeänä.  

Oma syynsä voi olla myös aidon ja oikean rauhanturvaamisen vaihtuminen osallisuuteen.  Oikeaa rauhanturvaamistahan on rauhaturvaajien sijoittaminen aiemmin taistelleiden osapuolten väliin molempien osapuolten luvalla ja luottamuksella.  Ennenhän meidän haluttiin nähdä rauhanturvaamisen suurvaltana.  Nyt me olemme mukana NATOn ja USA:n miehitysjoukoissa Afganistanissa.  Tuosta kehityksestä voi vetää vain yhden johtopäätöksen eikä se ole rauhantahtoisuus.

Oma lukunsa selittelyissä on kummallinen halu syytellä muita.  Ovat kuulemma luvanneet ja sitten eivät äänestäneetkään, ketkut.  Siinä lienee taas tuttua kohteliasuuksien ottamista tosissaan.  Ilmeisesti ulkopoliittinen eliittimme ja toimittajat ovat asuneet niin vähän aikaa kalustetuissa huoneissa, että eivät ymmärrä diplomaattisen kohteliaisuuden pitävän sisällään kaikenlaista n.s. "small talk":ia jolla ei tarkoiteta sen enempää.  Samalla tavallahan tehtiin taannoin Paavo Lipposesta EU:n presidenttiä ja sitä aiemmin Max Jakobsonista YK:n pääsihteeriä ja niin monesta muusta ties mitä.  Molemmissa mainituissa tapauksissa henkilö oli sopimaton ja epäpätevä mutta ulkomaalaiset vastasivat kohteliaasti kun heiltä kannanottoja tivattiin.

Jos jatkossa haluamme tuollaisien valintojen kohdistuvan meihin, meidän politiikkamme käytännön toimien tulisi paremmin vastata puheita ja niiden suuntautua pois agressioiden lietsomisesta kohti rauhantahtoa, kriisien sovittelua ja ihmisten hyvinvointia.

Virallisen NATO-jäsenyyden puuttuminen vaikka eliittimme näkisi meidän olevan vieläkin innokkaammin mukana NATOn agressioissa antaa toki kuvan epärehellisyydestä ja halusta peitellä tekemisiämme.  Mutta tuskin avoin jäsenyys olisi saanut YK:n jäsenmaiden suuren enemmiston kallistumaan Suomen puoleen ja Luxenburghin ensimmäistä turvallisuusneuvostopaikkaa vastaan.

Enemmän varmaankin on ollut vaikutusta toisaalta kehitysavun ja sen kohdemaiden määrän supistamisella.  Samaten edustustojen sulkeminen on saattanut antaa kuvaa, että täällä ei pidetä yhteyksiä EU:n ulkopuolelle tärkeänä.  

Oma syynsä voi olla myös aidon ja oikean rauhanturvaamisen vaihtuminen osallisuuteen.  Oikeaa rauhanturvaamistahan on rauhaturvaajien sijoittaminen aiemmin taistelleiden osapuolten väliin molempien osapuolten luvalla ja luottamuksella.  Ennenhän meidän haluttiin nähdä rauhanturvaamisen suurvaltana.  Nyt me olemme mukana NATOn ja USA:n miehitysjoukoissa Afganistanissa.  Tuosta kehityksestä voi vetää vain yhden johtopäätöksen eikä se ole rauhantahtoisuus.

Mikään noista edellämainituista ei rakenna mairittelvaa Suomi-kuvaa vaan päinvastoin, kuvaa maasta joka haluaa kuristaa ja kurjistaa tavallisten ihmisten elämää ovat he sitten alikehittyneissä maissa tai eteläisessä Euroopassa,  Samalla nähdään kuinka Suomi haluaa olla mukana erilaisissa agressioissa USA:n rinnalla ja vahtimassa sen kansallisia etuja.

Oma lukunsa selittelyissä on kummallinen halu syytellä muita.  Ovat kuulemma luvanneet ja sitten eivät äänestäneetkään, ketkut.  Siinä lienee taas tuttua kohteliasuuksien ottamista tosissaan.  Ilmeisesti ulkopoliittinen eliittimme ja toimittajat ovat asuneet niin vähän aikaa kalustetuissa huoneissa, että eivät ymmärrä diplomaattisen kohteliaisuuden pitävän sisällään kaikenlaista n.s. "small talk":ia jolla ei tarkoiteta sen enempää.  Samalla tavallahan tehtiin taannoin Paavo Lipposesta EU:n presidenttiä ja sitä aiemmin Max Jakobsonista YK:n pääsihteeriä ja niin monesta muusta ties mitä.  Molemmissa mainituissa tapauksissa henkilö oli sopimaton ja epäpätevä mutta ulkomaalaiset vastasivat kohteliaasti kun heiltä kannanottoja tivattiin.

Jos jatkossa haluamme tuollaisien valintojen kohdistuvan meihin, meidän politiikkamme käytännön toimien tulisi paremmin vastata puheita ja niiden suuntautua pois agressioiden lietsomisesta kohti rauhantahtoa, kriisien sovittelua ja ihmisten hyvinvointia. Eli meidän tulisi olla aidosti paremman ja oikeudenmukaisemman maailman puolella väkivaltaa ja ahnetta riistoa vastaan. Ja tärkeimpänä kaikesta meillä tulisi olla oikea kuva itsestämme eikä kuvitella, että ulkomailta katsottuna meidät nähdään sellaisina kuin me itse itsemme päiväunissamme näemme.

Tarkoitushakuista kaksinaismoralismiako?

USA haluaa suojella kansalaisiaan libyalaisen konsolaattinsa räjäytyksen jälkeen.  Asiaan suhtaudutaan kaksinaismoralistisesti eikä tapahtumien jatkoseuraamuksia haluta miettiä.

Viime päivinä on pidetty kovastikin erilaista mekkalaa Islamin profeetan Muhammedin pilkkaamisesta.  USAn libyalaisessa Benghazin konsulaatin räjäytyksessä kuoli neljä USA-laisat m.l.  maan suurlähettiläs.  tapaukseen liittyen USAn presidentti Barack Obama on julistanut USAn suojelevan kansalaisiaan eri puolilla maailmaa.  Sinällään tuollaisessa julistuksessa ei tässä tilanteessa, ottaen huomioon tulossa olevat vaalitkin, ei ole mitään ihmeellistä.  Sen sijaan kummallista on täkäläinen suhtautuminen asiaan.  Kun Venäjän peresidentti Vladimir Vladimirovits Putin ilmoittaa Venäjän suojelevan venäläisiä muissa maissa, täällä älähdetään heti.  Mutta Obaman ihan samanlaiseen julistukseen ei puututa lainkaan samalla tarmolla.

Olisi suotavaa, että käyttäytymissääntöjen vaatiminen olisi symmetristä eikä valikoivaa.  Tässät tälläisestä menosta voi saada vaikka vaikutelman tarkoitushakuisesta kaksinaismoralismista.

Toinen juttu on, mitä tällä mediapyörityksellä haetaan?  Toki Obama hakee uudelleenvalintaansa.  Mutta onko taustalla perustelujen haku voimakkaampaan sotilaalliseen läsnäoloon alueilla joissa tuollaisilla filmeillä saa provosoitua USA:n vastaisia mielenosoituksia?  Tai jopa sotilaallisille operaatioille omien kansalaisten suojelemisen nimissä?  Onhan meillä esimerkki menneisyydestä tästäkin: USA hyökkäsi vuonna 1979 pikkuruiselle Grenadan saarelle yhtenä perustelunaan suojella ja evakuoida kansalaisiaan.  Mikään ei siis olisi uutta auringon alla.

Olisiko siis liikaa toivottu jos haluaisi tiedonvälitteidemme tarkastelevan tälläisiäkin asioita hieman laaja-alaisemmin ja suhtautuen tasapuolisemmin eri tahojen sanomisiin ja tekemisiin?

Ruotsalaista symboliikkaa

Puolustusministeri Haglund on antamassa päätösvallan Islannin ilmavalvontaan osallistumisesta ruotsalaisille.  Hän näkee siinä vain symbolista merkitystä.  Häneltä jäävät riskit huomioimatta.  Samaten hän "unohtaa" demokraattisen päätöksenteon.

Puolustusministeri ja Ruotsalaisen kansanpuolueen (SFP) puheenjohtaja Carl Haglund on kertonut mielipiteensä Islannin ilmavalvontaan osallistumisesta.  Hänen mukaansa asia riippuu Ruotsin kannasta.  Haglundin kannasta kertoi YLE nettiuutisissaan.

Haglund haluaa siis antaa päätösvallan asiassa pois Suomesta ja suomalaisilta demokraattisesti valituilta edustajiltamme kielikumppaneilleen Pohjanlahden toiselle puolelle.

Toisaalta asialla on kuulemma vain symbolista merkitystä.  Minkähän symbolin Haglund haluaa NATO-maiden toimiin  mukaan menemisellä esittää?  Lojaaliutta NATOa kohtaanko kun USA on ulkoistamassa omia sotilaallisia valmiuksiaan toistaiseksi rauhallisemmilla seuduilla?

Eikö Haglund todellakaan näe mitään symbolista isompaa?  Jotkut muut, esimerkiksi valtiotieteitten tohtori Pekka Visuri, ovat nähneet suuremman Suomen puolustuspoliittisen muutoksen.  Joko vähintään yhteisen pohjoismaisen puolustushankkeen kuten presidentti Sauli Niinistö ja ulkoministeri Erkki Tuomioja ovat yrittäneet vähätellä tai liittymisen NATOn ilmapuolustukseen kuten esimerkiksi Tampereen yliopiston professori Tuomas Forsberg.

Eikö valvontaan osallistuminen tuo riskin, että jos valvonnassa jotakin kohdataan niin silloin joudutaan mukaan NATOn konfliktiin sen ulkopuolisen tahon kanssa joka on jouduttu valvonnassa kohtaamaan?  Olemme mukaan lähtiessämme siis entistä lähempänä joutua mukaan NATOn kriiseihin kolmansien maiden kanssa.

Kun NATOn ilmavalvonnassa jotain ulkopuolisia vahditaan niin Pohjois-Atlantilla todennäköisimmät ulkopuoliset lienevät venäläisiä liikkumassa avoimella merellä.  Jos joutuisimme mukaan konfliktiin Islannin lähettyvillä, mitä se aiheuttaisi suhteillemme täällä omalla yhteisellä rajallamme?  Haluaako Haglund ja kumppanit lähteä katselemaan symboleja ja löytääkseen sodan?  

Olisikohan puolustusministerinkin hyvä pohtia asiaa symboleja laajemmin?  Toki nekin viesteinä asenteestamme ja suuntautumisestamme ovat tärkeitä mutta on asiassa ihan konkreettinenkin puolensa.  Jos haluamme rauhaa, pitäisi meidän pysytellä mahdollisten konfliktien ulkopuolella.

 Me kovasti hehkutamme länsimaista avointa demokratiaa mutta sen puolustuksesta vastuullinen on menossa omaa kieli-identiteettiään edustavien selän taakse ilman avointa keskustelua ja demokraattista käsittelyä.  Se on minusta huolestuttavaa. 

.  

Kokkareiden kahdet valot

Presidentin ja ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajan lausunnot NATO-asemastamme ovat ristiriitaisia. Kumpaan voimme luottaa?  Miten ihmisten NATO-vastaisuus saataisi näkymään myös ulkopolitiikan käytännön johtamisessa?

Ennenmuinoin kuvattiin harhauttavaa erilaisin mielipitein esiintymistä kaksilla valoilla ajamiseksi.  Sanonta kuvaa hyvin Kokoomuksen nykyistä NATO-poliittista linjaa.  Presidentti Sauli Niinistö/Kok julisti liittyen taannoiseen kenraali Nikolai Jegorovits Makarovin puheeseen ja sen jälkeiseen Venäjän matkaansa presidentti Vladimir Vladimirovits Putinin luokse, että Venäjä tekee Suomea läheisempää yhteistyötä NATOn kanssa. Samaan aikaan kuitenkin eduskunnan ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Salolainen/Kok julistaa meidän olevan niin lähellä NATOa kuin vain ilman täysjäsenyyttä päästään. Kumpaa meidän on uskominen vai onko Venäjä jo ehtinyt sinne mihin suomalaiset NATOttajat niin kovasti ovat vuosikausia pyrkineet?

Voiko ulkopolitiikkamme olla noin ristiriitaista pelkästään pääministeripuolueen sisällä?  Voisiko pääministeri ja puoluejohtaja Jyrki Katainen itse kertoa mitä he oikein tarkoittavat?  Mistä löytyisi ne tutkivat journalistit jotka jättäisivät PerSuleiden hölmöilyjen kaivelun hetkeksi ja pistäisivät KOKkareet lujille ulkopolitiikastaan.

Muut horisevat jäsenyysoptioista ja antavat KOKkareiden viedä.  Edes ulkoministeri  Erkki Tuomioja/SDP ei rauhanmerkki rinnassaan saa poikkipuolista sanaa NATOttajien väliin.  Missä ovat VASsuleiden rauhantahtoiset kannanotot, puheenjohtaja Paavo Arhinmäkikin ylittää uutiskynnyksen vain väistäessään jonkun korkeakultuurin pönötystilaisuuden.   Niinistön, Salolaisen ja Alexander Stubbin annetaan hallita keskustelua.  Tosin siitäkin huolimatta valtaosa suomalaisista edelleenkin vastustaa NATO-jäsenyyttä.  Näkyisipä se myös vaaliuurnilla, vaikkapa seuraavissa kunnallisvaaleissa. Vaikka ne eivät olekaan valtakunnan politiikkaa hoitavien valitsemista varten niin kuitenkin niiden tuloksista nähdään suuntaa kunnanvaltuustoja laajemmin.

Ystävyyttä aseilla

Syyrian ystäviksi itseään nimittävät ulkopuoliset maat aseistavat kapinallisia.  Kapinallisten hajanaisuus on "ystäville" ongelma.  Suomalaiset tahot toivovat niille yhtenäisyyttä jotta voitaisi mennä ilman huonoa omaatuntoa mukaan sisällissotaan.  Missä on puuttumattomuus toisten sisäisiin asioihin ja puolueeton rauhantahto?

N.s. Syyrian ystävät -ryhmä on koolla Pariisissa.  Kyseessä on USAn johtama ryhmä länsi- ja arabimaita jotka tähtäävät vallanvaihtoon Syyriassa.  Siellä on vallassa presidentti Bashar Al-Assadin johtama sikäläinen Ba'ath-puolue.    USAn hallinnon johdolla nämä n.s. ystävät yrittävät syöstä vallasta nykyisen hallinnon ja pystyttää itselleen mieluisamman tilalle.  Tarkoitus näyttäisi olevan jatkaa samaa mikä Libyassa näytti onnistuneen.

Nämä "ystävät"  katsovat parhaaksi hankkia jopa palkkasotilaita ystävyytensä takeeksi.  Uutiset tietävät kertoa, että ase- ja poliittisen avun lisäksi he ovat kasoneet parhaaksi lujittaa ystävyyttään maksamalla kapinoitsijoille palkkaa.

USAn aseapu on jo niin julkista, että brittiläiset konservatiivilehdetkään eivät sitä peittele, ei edes The Daily Telegraph Isossa Birtanniassa uutisoidessaan kapinallisten yhteyksistä ja Venäjän vastustustuksesta eikä USA-lainen The New Yor Times.  

Samaan aikaan ulkomisteri Hillary Clinton toimii USA:n hallinnon propagandistina julistamassa kuinka on niin väärin aseistaa toista osapuolta kun Venäjä yritti palauttaa aikanaan Neuvostoliiton toimittamia vanhoja helikoptereita huollon jälkeen takaisin Syyriaan.   Samalla kolme vanhaa helikopteria kasvoivat 33 uudeksi helikopteriksi Clintonin suussa.

Nyt MTV3:n uutisissa esitetyn Helena Petäistön raportin mukaan erilaisten kapinallisryhmien pitäisi yhdistyä jotta tavalliset syyrialaiset uskaltaisivat lähteä mukaan kapinaan.  Raportista on luettavissa, että tavalliset syyrialaiset eivät ole mukana kapinoimassa vaan nuo kapinallisjärjestöt: Syyrian kansallinen neuvosto (SNC), Vapaan Syyrian armeija (FSA), Syyrian muslimiveljeskunta j.n.e.  Myös ulkoministeri Erkki Tuomioja on toivonut tiukempaa yhteistyötä kapinallistahojen välillä jotta ne saisivat uskottavuutta jonka jälkeen Suomikin voisi hänen mukaansa varauksetta heitä tukea.  Missä ovat ne ajat jolloin Suomessa oltiin niin tiukkoja muiden sisäisiin asioihin puuttumisesta?

Me olemme tottuneet pitämään Erkki Tuomiojaa rauhan ystävänä ja hän rauhanmerkkiä takkinsa rintapielessä.  Voisimme ilmeisesti yhdessä Tuomiojan kanssa luopua molemmista väärän kuvan antavista tavoista.

Onko tämäkin osa sitä politiikkaa jolla m.m. presidentti Sauli Niinistö julisti mentävän niin lähelle NATOa kuin päästään ilman jäsenyyttä tällä hallitus- ja presidenttikaudella.   Mitä sitoumuksia Suomen johto on USAlle antanut vai onko kyse siitä, että n.s. isot poikamme ja tyttömme tekevät mitä tahansa päästäkseen keekoilemaan valkoisen talon portaille vielä isompien tyttöjen ja poikien kanssa?  Ilmeisesti suuret aseostot sekä ilmavoimille että maavoimille eivät riitä vaan niitä pitää päästä myös liittolaisen rinalle käyttämäänkin.

Jos ystävät ovat tuollaisia niin mihin vihollisia tarvitaan?  Tuollaisia ystäviä ei haluaisi oikeasti pahimmalle inhokilleenkaan.