Ruotsalaisen puolueen ruumiinavaus

SFP/RKP on tällä vaalikaudella Petteri Orpon hallitukseen mentyään ollut silloin tällöin tikunnokassa yhteistyöstään äärioikeistolaisen Perussuomalaisten kanssa.  Toki muutenkin koska hallituksen hallitusohjelma sisältää tavoitteita jotka nähdään heidän aikaisemman suvaitsevaisuutta, sivistystä ja moniarvoisuutta korostaneen linjansa vastaisena.  Enpä malta minäkään pysytellä erossa heidän politiikkansa arvioimisesta.  Niinpä tässä omamieliseni "ruumiinavaus" (kielikuva koska kannatuksensa näyttää olevan normaalia luonnollista poistumaa hieman jyrkemmässä luisussa joten "luonnollinen poistuminen" voinee olla näköpiirissä).

SFP on vanha puolue.  Se on perustettu 1906 ruotsinkielisen aristokratian Ruotsalaisen puolueen (Svenska partiet) pohjalle.  Se oli tiukasti svekofiilinen puolue ripauksella konservatiivista venäläisyyttä vastustavaa liberaaliutta.  Tuolloin ruotsinkielisiä ja ruotsinmielisiä yhdisti fennomanian vastustaminen, joskus rajuinkin ottein Axel Olof Freudenthal:n (1836-1911) hengessä.  Häntä pidettiin pitkään SFP:n "henkisenä isänä" mutta viime vuosikymmeninä ovat ottaneet häneen etäisyyttä rasisminsa takia.  Puolue jakoi pitkään hänen nimeään kantavaa palkintoakin mutta lopettivat sittemmin.  Viimeisen taisivat antaa Paavo Lipposelle 2007.

Puolueen nimi virallisessa puoluerekisterissä on "Svenska folkpartiet i Finland r.p.", suomeksi "Suomen ruotsalainen kansanpuolue r.p."  Siis ruotsalainen puolue Suomessa, ei esimerkiksi ruotsinkielisten suomalaisten puolue t.m.s. Käyvät toki ajoittain keskustelua sanoista "finne", "finländare" och så vidare.

SFP:n kannatuksen ja ruotsinkielisten osuuden kehitykset

Puolue on osallistunut koko historiansa eduskuntavaaleihin liki ruotsinkielisen väestön osuutta vastaavalla kannatuksella hyvin tiukasti alueellisesti painottuen.  Tosin pikku hiljaa myös ruotsinkieliset löysivät sijaansa m.m. työväenliikkeestä ja Maalaisliitosta. Samaan aikaan ilmeisesti osa eliitistä on pikku hiljaa fennomanian vaikutuksesta luopunut ruotsalaisuudestaan.  Toisaalta puolue on yrittänyt, etenkin 2000-luvun alussa profiloitua vähemmistöjen edunajajiksi onnistuenkin saamaan hieman kapeaa jalansijaa heidän keskuudessaan.

Puolueen linja on lähtenyt tiukasta svekomaniasta jossa tarkoitus oli pitää Suomen hallintovalta ruotsalaisella eliitillä koska suomalaisista ei m.m. Freudenthal:n mielestä ollut itse hallitsemaan itseään eikä luomaan kultuuria, eikä pääomia siten voi luottaa heidän käsiinsä.  Sitteemmin yhteiskunnallisten suhteiden muutosten, m.m. suomenkielisen koulutuksen ansiosta, se on liennytetty hallinnon, koulujen y.m. kielipuriteetin valvontaan valikoiduilla arvoliberaaleilla koristeilla.  Ytimenä kuitenkin on aina ollut ruotsinkielisten pääomapiirien etu. Ne kiedotaan ruotsinkielisten säätiöiden kanssa linnoitukseksi jonka muureja ei hevin horjuteta.  Tässä he ovat löytäneet symbioosin suomalaisen rahan kanssa muodostaen yhteisen rintaman jossa ovat niin Elinkeinoelämän keskusliitto EK kuin heidän säätiönsä ja stiftelsensä.

Samaan aikaan puolue on määrätietoisesti rakentanut itselleen suvaitsevan länsimaisen liberalismin kaapua.  Ankdammens segelklubben:n kaijalle on mahtunut kovin monenlaisia pittoreskeja eksentrikkoja pätemään kunhan eivät häiritse kovaa ydintä.  On ollut omatekoista "älykköä" Jörn Donner:ia, vapaamielistä Eva Biaudet:ia sunmuita kuriositeetteja.  Jotkut suomalaisetkin kokevat koketeerata ruotsalaisuudella heidän kanssaan kuten esimerkiksi Paavo Lipponen, Tuomas Enbuske, Kimmo Sasi ihan vain muutaman erilaisen mainitakseni.  Heidän takanaan hommia pyörittää Cristoffer Taxell:n kaltaiset kovat jyrät.  Taxell lieneekin tällä hetkellä ruotsinkielisen pääoman isäntärenki ja capo sekä luottopakki pitämässä huolta ettei sen etuja vaaranneta liberaaleilla t.m.s. "haihatteluilla" ja SFP jatkaa Orpon kabinetissa.  Jopa Wikipedian kaltaisessa hänen mainitaan n.s. "harmaana eminenssinä".  Hänen vaikutuskanaviaan ovat m.m. "Stiftelsen för Åbo Akademi" ja "Föreningen Konstsamfundet" ja ne ovat tärkeitä valtakeskittymiä ja toimijoita ruotsinkielisen pääoman etujen ajamisessa.  Siten myös SFP:n taustavaikuttajia ja sen toiminnan mahdollistajia.  

Tähän asti SFP on ollut liki kaikissa sodan jälkeisissä hallituksissa (6/51 poikkeusta sitten -44 aselevon). Se on onnistunut kun hallitusten perusluonne ei ole haastanut kapitalismia ja sen nautintasuhteita. Jäljelle on jäänyt kynnyskysymykseksi vain ruotsin kielen poliittisen, koulutuksellisen ja hallinnollisen aseman varmistaminen.  Näin he myös päätyivät tähän nykyiseen Petteri Orpon oikeistohallitukseen. Sen selittely ja puolustelu on toisaalta ollut melkoinen haaste nykyiselle puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson:llekin.  Hallituskoaliitiossa on kovan linjan äärioikeistolainen Perussuomalaiset jotka vähänväliä irroittelevat fasismillaan ja rasismillaan. Niinpä Henriksson on n.s. "puun ja kuoren välissä" selitellessään kuinka milloinkin diskuteerataan ja sitten taas mennään.  Hän onkin saanut alta vuodessa tarpeekseen ja yrittää EU:n parlamenttiin lepäämään.  Tilalle kaivettanee joku joka ei myöskään keikuta segelbåt:ia mutta jolla on taas uusi uskottavuus selitellä hallituspolitiikkaa parhainpäin ydinkannattajille niin ettei taustavoimat hermostu.

Mikä on sitten SFP:n tulevaisuus?  Voiko se vielä palata nykyisestä hallituskoalitiosta aikaisempaan suvaitsevaiseen imagoonsa vai rikkoutuiko fasadit pysyvästi tai ainakin poliittiseksi ikuisuudeksi eli seurauksena olisi yhdistyminen esimerkiksi Kokoomuksen kanssa?  Ainakin ruotsinkielisten kapitaalien omistajat kalkyloinevat strategisia kuviotaan alati kansainvälistyvässä finanssikapitalismissa?  Vai onko ruotsinkielisyys aatteena vielä niin voimissaan, että suhteellisesta hidastuneesta hiipumisestaan huolimatta vielä elättää SFP:n kaltaisen pönkkäpuolueen ja vipuvarren vaa'ankielenä rakantamaan kulloinkin haluttuja kabinettikoalitioita?  Mitä aiheuttaa kun jo nyt n.s. ulkomaalaistaustaisia on enemmän kuin ruotsinkielisiä ja jossakin vaiheessa yksittäiset heidän vähemmistönsä alkavat olla suurempia?  Aiheuttaako hiipuminen luonnollisen torkahduksen vai radikalisoituvatko jotkut?  Vai löytyykö jostakin joku uusi kipinä ja Fenix fågel nousee tuhkasta?

Ulpu Iivari paljastaa Halla-ahon munaskuitaan myöten, tai ainakin uuden suunnan

 Luin SDP:n äänenkannattajan, Demokraatin sivuilta Ulpu Iivarin kirjoituksen jossa hän Anne Applebaum:n kirjan innoittamana oli päätynyt arvioimaan Perussuomalaisesten muutoksesta vihaisten rikkaiden puolueeksi.  Koska en ehtinyt kommentoimaan kirjoitusta ennen sen sulkemista, päädyin pläjäyttämään oman blogituksen, hieman siis laajemmin kuin olisi pelkkään kommenttiin tullut kirjoitettua.  

Kirjoituksessa Iivari esittelee Applebaum:n kuvausta liberaaliporvarillisen kuplansa joidenkin kavereiden lipsumista vielä enemmän oikealle, aina trumppilaiseen autoritaarisuuteen saakka.  Ensin olisi tietenkin asemoitava Applebaum ja hänen kuplansa.  Hänhän on ollut ja on edelleenkin n.s. kylmän sodan nykyisen vaiheen ammatti-infosoturi, rintaman läntiseltä puolelta.  SIltä puolelta jota Martti Ahtisaari et al tarjoilivat meille "läntisenä arvoyhteisönä".  Kyseessä on kapitalististen ja konservatiivisten valtiojohtojen ja finassi- ja sotateollisuuskonglomeraattien yhteenliittymä joka pyörittää läntistä valtapiiriä edustuksellisen demokratian ajottaisista heilahteluista välittämättä. Globaalia kapitalistista suurvaltapolitiikkaa ja imperialismia. Mackinderiläisessä *) n.s. "Heartland-teoriassa" se sijoittuisi ulompaan ja sisempään kehään (tai puolikuuhun, crescent).  Erich Blair, t.m.n. George Orwell, taas sijoitti sen "merivaltaan" (Oseania) teoksessaan "1984".  Läntinen globaali valtarakennelma on applebaumilaisessa maailmassa kuorrutettu arvoliberalismilla ja uuspuheella demokratiasta ja kansalaisvapauksista.  Iivarin lainaukset Applebaumin kuvauksesta osoittavat tuon kuorrutuksen kovin ohueksi ja sen rakoilu selvästi harmittaa Applebaum:a.    Kun vähänkään menee monimutkaiseksi tai vaikeaksi niin alta paljastuu n.s. "vanha aatami" eli kun propaganda ei pure, otetaan kovemmät keinot käyttöön.

Iivarin havainto kuinka Jussi Halla-aho olisi havainnut tuon ilmiön, siis osan hyväosaisista lipumassa kohti autoritaarisuutta, ja käyttäisi sitä hyväkseen omaa poliittista linjaansa muotoillessaan vaikuttaa kuitenkin osuvalta.  Siinä missä Halla-ahon edeltäjät kaivoivat poliittista menestystä ikiaikaisesta suomalaisesta herravihasta ja elitismin vastaisuudesta, hän tunnistaa seuraavan menestyksen aallon tulevan tyytymättömien vähäväkisten asemesta tyytymättömiltä hyväosaisilta.  Jo Timo Soini osasi kutkutella keskiluokkaistumisen makuun päässeitä mutta sosioekonomisesta asemastaan epävarmoja ksenofobisella populismilla mutta Halla-aho on mennyt vielä askeleen eteenpäin.  Viimeisimpien tietojenkin mukaan nykyinen Perussuomalaisten kannatus tulee hyväosaisilta.  Ja varmaankin osittain myös niiltä jotka haluavat samaistua hyväosaisiin.  

Perussuomalaisten uusi suuntaus näkyy myös käytännön poliittisissa puheissa.  Jo aiemminkin He ovat olleet porvarillisen vallan takuupuolue, räksyttäjiä mutta tiukan paikan tullen varmistamassa ettei valta lipsu sen omistajien käsistä.  Nyt uusimmat puheet ovat suorastaan paljastavan suoria.  NATOa vastaan heillä ei ole juuri mitään ja pyssyjä pitää hankkia.  Samaten työläisten etujen leikkaaminen on suorastaan "must" ja viimeisimpänä heidän yksi kellokkaansa, Riikka Purra väittää, että kunnille syydetään liikaa rahaa.  Entinen SMP:n "rosvot kiinni" -retoriikka on siis vaihtunut aiemmin soinimaiseen nuivaan "matut raus" -politiikkaan ja nyt sen rinnalle nostetaan räikeä militarismilla höystetty työnantajien riistopolitiikka eli siis "rosvot irti".  Siis juurikin sitä joka pilaa Applebaum:n ja muiden heikäläisten päiväunet eli raaka kapitalistinen väkivalta paljastuu raa'aksi kapitalistiseksi väkivallaksi. Kapitalismia jota eletään kapitalismiksi kuten Hannu Taanila terävästi on muotoillut. 

Mitä me tästä opimme?  Ainakin sen, että aina kannattaa katsoa koiraa karvoihin.  Sieltä voi paljastua kummallisia ytimiä eikä maailma siellä syvemmällä olekaan sellainen kuin yritetään ulkokuorella antaa ymmärtää.   Siinä suhteessa Iivarin kirjoitus on ihan hyvä ajattelun herättäjä ja paljastus halla-aholaisuuden syvimmästä olemuksesta. 

---

*) Sir Halford John Mackinder (1861-1947) oli englantilainen maantieteilijä, akateemikko ja poliitikko. Häntä pidetään yhtenä geopolitiikan ja geostrategian luojista. Hän edusti UK:n parlamentissa vanhaa skottien unioinistipuoluetta.  Hänen tunnetuin työnsä on artikkeli "The Geographical Pivot of History" jonka hän lähetti Britanian Royal Geocraphical Society:lle vuonna 1904.

Monensorttista liberalismia

Kiinnitinpä huomiotani Venäjän presidentin V.Putin:n avautumiseen Financial Times -lehden haastattelussa liberalismista ja kuinka Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja D.Tusk on hänelle kiukkuisasti vastannut.  Olen kyseisten juttujen osalta vahvasti netissä olevien vapaasti luettavien juttujen varassa, YLE, The Guardian, New York Times etc, kun FT:n juttu on maksumuurin takana enkä ole vielä katsonut tarpeelliseksi heille heidän jutuistaan maksaa.

Niiden perusteella voisi päätellä, että kyseiset puhuvat päät puhuvat toistensa ohi.  Toinen puhuu liberaalista ideasta, kansalaisten äänestyskäyttäytymisestä, kuinka jälkimmäinen on ajanut ohi ensinmainitusta j.n.e. Toinen demokratiasta, henkilöpalvonnasta j.n.e.  Ilman, että olen molempien sanomisia alkukielisinä tarkistanut, vapaan ja vastuullisen tiedonvälittäjien tulkinnan mukaan he näyttäisivät puhuvan ihan eri asioista puhuessaan liberalismista. 

N.s. vapaa ja vastuullinen lehdistö näyttää esittävän Putin:n viestin kovinkin vastemielisessä valossa ja Tusk:n puolustavan hyvää.  En ota tässä yhteydessä sen enempää kantaa kuinka osuvia kumpikaan ovat olleet.  

Liberalismin monet kasvot

Liberalismi sanakirjamerkityksessään tarkoittaa (Kielitoimiston sanakirja) "yksilön vapauksien ja vapaan kilpailun merkitystä korostavia pol. ja tal. suuntauksia".  Kyseisessä määritelmässä täsmennetään esimerkeillä poliittisen ja taloudellisen l:ien eroa.  Lisäksi voidaan puhua ainakin n.s. arvoliberalismista. Oma osansa on anglosaksinen, etenkin USA-lainen tapa nimittää vasemmistolaista politiikkaa liberaaliksi tarkoituksena haukkua sitä. Kaikkia niitä voidaan analysoida vielä tarkemmin erilaisiksi suuntauksiksi.  Kukaan ei noudata eikä aja niitä kaikkia vaan on muodostanut itselleen oman käsityksensä siitä mitä liberalismi tarkoittaa ja ei tarkoita.

Lisäksi vielä, koska liberalismilla on niin hyvä kaiku etenkin sivistyneessä Euroopassa, sitä käytetään eufemismina peittelemään omia karkeampia ja vähemmän vapaamielisiä aikomuksia.

Niinpä Putin:n kärkevästi kuvailema n.s. "läntinen liberalismi" onkin johdettu ajamaan kovinkin kapeaa vapauksien sektoria.  Sellaista jossa kavennetaan m.m. sananvapautta ja kompromentoidaan erimieltä olevia sekä pyritään rajoittamaan heidän vapauksiaan muka vapauksien suojelun varjolla.  Tähän mahtuu niin vasemmalta tuleva globalismin kritiikki kuin äärioikeistolainen nationalismi.  Samalla kun geo- ja talouspoliittisilta vastustajilta vaaditaan jonkin tarkemmin määrittelemättömän liberalismiksi kutsutun utopian toteuttamista jotta heidän kanssaan voisi sovussa elää.  Karkeimmillaan se näyttäytyy vapauden vientinä pommikoneilla ja muilla sota-aseilla.  Tusk näytti suuntautuvan vastakritiikissään kovinkin propagandistisesti "läntisen" liberalismin hyökkäävään puolustuslinjaan.

Ehdotus m.m. YLE:lle

Liberalismin kovinkin laaja ja monimuotoinen kenttä kaipaisikin perinpohjaista tarkastelua jossa kirkastettaisi erilaiset liberalismin osa-alueet selkeiksi termeiksi.  Samalla pitäisi harjata niistä pompöösi tarkoitushakuinen propagandakäyttö.  Silloin pystyisimme sivistyneempinä m.m. "lukemaan" kovinkin konservatiivisen ja oikeistolaisen Putin:n sekä myös oikeistolaisen ja vain puolalaisella mittapuulla ei-konservatiivisen Tusk:n liberalismia koskevia avautumisia ymmärtäen mitä kukin sanomisillaan ajaa takaa.  Kysehän on perimmiltään kahden vastakkaisen poliittisen leirin johtohahmojen nokittelusta jossa haetaan maksimaalista vaikuttavuutta omalle propagandistiselle sanomalle. 

Päädyinkin YLE:n Putin:n haastattelua ja Tusk:n vastausta koskevat jutut luettuani ehdottamaan niihin lähettämässäni palautteessa YLE:lle, että laatisivat nettiin sivuston ja tekisivät ohjelmia joissa kävisivät läpi ja ruotisivat liberalismin olemusta monesta suunnasta ja sen erilaiset suuntaukset ja näkökulmat esitellen.  Sekä myös pureutuen sen nimissä harjoitettuun propagandaan.  Samalla he voisivat jopa järjestää "Liberalismi-illan" jossa erilaisia näkökulmia edustavat asiantuntijat, filosofit, sosiologit, valtiotieteilijät, tiedotustieteilijät, poliitikot j.n.e. keskustelisivat aiheesta.  Toivottavasti julkisen palvelun tiedonlevite näkee palvelu- ja sivistystehtävänsä myös tuolla tavoin ihmisten tietoa ja osaamista lisäävässä merkityksessä.

P.s. Ehdotukseeni saavat toki myös muut vapaasti tarttua.