Martti M.O.K.A. Ahtisaari in memoriam

 Martti Oiva Kalevi Ahtisaari (s. 23/6 -37) kuoli taannoin 16/10 -23.  Olen aina ajatellut ettei kuolleista pidä puhua kriittisesti ennenkuin omaiset ja läheiset ovat saaneet surtua pahimmat surut.  Nyt kun hänet on haudattu pari päivää sitten, ajattelin avata sanaisan arkkuni ja kertoa oman näkemykseni hänen urastaan ja merkityksestään.  En yleensä ole muistelukirjoittamisen suuri ystävä mutta tässä tapauksessa kohteella on ollut sen verran vaikutusta ja näkyvyyttä, että katson tarpeelliseksi muistella minäkin eräitä mieleeni jääneitä seikkoja hänestä.

Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa jääköön.  Niissä ei liene mitään niin mainitsemisen arvoista, ellei sellaiseksi mainita kouluttautumista "kansankynttiläksi" eli kansakoulunopettajaksi.  Merkittävä ja arvokas työ ei kuitenkaan nuorta Ahtisaarta innostanut ja ura opettajana jäi yhteen lukuvuoteen -59/-60 Oulunsuun kansakoulussa.  Sen jälkeen hän suuntasi kehitysyhteistyötehtäviin ulkomaille.

Ahtisaari siirtyi ulkoministerion palvelukseen -65 ja Afrikkaan. Hänen diplomaattista uraansa nosti erityisesti SDP:n jäsenyys.  Olihan puoleella tuon ajan nopein ja tilavin herrahissi.  Niinpä Ahtisaarikin eteni nopeasti suurlähettilääksi ja vuonna -76 YK:n Namibia-valtuutetuksi (UNTAG).

Namibian kohtalon järjestelyt olivat näkyvä kuvio Ahtisaaren uralla. Se oli entinen Saksan siirtomaa ja joutunut sen jälkeen Etelä-Afrikan raa'an apartheid-hallinnon haltuun.  Kyse oli YK:n vetämästä itsenäistymisprosessista missä oli tarkoitus saattaa uusi itsenäinen valtio tukevasti "oikeisiin" käsiin eikä antaa tilaa SWAPO:n kaltaisille, epäilyttävästi vasemmistolaisilta haiskahtaille vapautusrintamille.

Oma sivujuonteensa Namibialle Suomessa antaa Ambomaa eli aikoinaan suomalaisten lähetyssaarnaajien Martti Rautasen (1845-1926) johdolla kulttuurisesti runtelema Ovambo- ja ja Kavango-kansojen asuttama alue josta joissakin piireissä kaavailtiin jopa Suomelle omaa siirtomaata.

Ahtisaari YK:n edustajana piti huolta, että Etelä-Afrikan armeija saattoi vapaasti sotia SWAPO:a vastaan pohjoisessa Namibiassa.  Seurauksena suuret määrät tapettuja ja kidutettuja namibialaisia, välittämättä olivatko he SWAPO-laisia vai eivät.  Ahtisaari pesi kuitenkin kätensä eikä ottanut vastuuta sallimistaan verilöylyistä.  Namibian ensimmäisen presidentin Samuel Nujoma:n mukaan Ahtisaari oli enemmän kiinnostunut omasta urastaan kuin Namibian asioiden järjestämisestä.

Namibia-prosesssin jälkeen Ahtisaari toimi jonkin aikaa hallintoasioista vastaavana alipääsihteerinä tehtävänään YK:n hallinnon uudistaminen.  Urakka ei kuitenkaan edennyt juuri mihinkään ja kun hän ei saanut pääsihteerin paikkaa, palasi Suomeen ulkoministerion valtiosihteeriksi.  Pääsihteerin viran hänen nenänsä edestä vei egyptiläinen Boutros Boutros-Ghali ja kunnianhimoinen ja uratietoinen Ahtisaari pettyi pahasti.

Vuoden -94 presidentinvaaleihin Ahtisaari ajettiin sivuraiteelta sotkemaan vasemmistolaisen Kalevi Sorsan pääsy presidentiksi.  Siinä onnistuivatkin, m.m. televion hömppäohjelmien avulla päihittämään toisen tiukan lännettäjän ja sotahaukan Elisabeth Rehn:n (Tunnustan, äänestin Ahtisaarta toisella kierroksella n.s. "pienempänä pahana" ja vieläkin hävettää, olisi pitänyt kirjoittaa #KaikkiaVastaan).

Presidenttikausi oli Ahtisaarelta suurelta osin koheltamista m.m. palkitsemalla indonesialaisia sortohallinnon edustajia mutta jättämällä tapaamatta Itä-Timorin johtajaa Ramos Horta:a (YK:n rauhanpalkinto vuonna -96).  Seurauksena muutamat nimekkäät m.m. ProFinlandia-mitalien saajat palauttivat mitalejaan. Hän lisäksi myös meuhkasi ylipäällikön päiväkäskyllä jossa ylisti m.m. Pariisin rauhansopimuksella kiellettyä Lotta Svärd -järjestöä.  Sotahakuista menoa eivät muutamat maakuntamatkat silotelleet.  Puhumattakaan liukkaista lakerikengistä Tukholman kuninkaanlinnan kiiltävillä parkettilattioilla.

Ahtisaaren presidenttikauden merkittävin tapahtuma oli kuitenkin Kosovon kriisin neuvottelut alkukesästä -99.  Hän päätyi niihin kovan poliittisen pelin vuoksi jossa USA ei halunnut YK:lle näyttävää roolia ja Ahtisaari oli riitävän länsimielinen eikä Venäjä lähettiläänään Viktor Tšernomyrdin. kyennyt estämään Serbialle vihamielistä Ahtisaarta (Venäjällä lienee ollut muitakin, sille Serbiaa isompia murheita).  Joka tapauksessa Ahtisaari kuskasi, Washingtonista ultimaatumeja Belgradiin, mitä nyt matkalla kävi ne Tšernomyrdin:lle näyttämässä mutta jolla ei ollut niihin sanavaltaa.  Kun Slobodan Milošević kysyi Ahtisaarelta mitä tapahtuu jos he eivät suostu karmaiseviin ehtoihin, Ahtisaari oli kuulemma pyyhkäissyt neuvottelupöydän tyhjäksi ja tokaissut Belgradille tehtävän näin.  Kyse ei siis ollut rauhanvälittämisestä ei neuvotteluista vaikka niistä häntä on niin kiitelty.

Sama toistui Kosovon rauhanneuvotteluissa 2005.  Niiden yhteydessä m.m. norjalainen rauhanomaisen ongelmanratkaisun asiantuntija ja kehittäjä Johan Galtung arvosteli Ahtisaarta rauhanneuvottelijana. Hänen mukaansa Ahtisaari ”on charmikas, tehokas ja taitava”, mutta ”valitettavasti hän ei ole todellinen välittäjä. Hän ei ratkaise konflikteja, vaan ajaa läpi länttä miellyttävän lyhytaikaisen ratkaisun.”

Ahtisaari osallistui myös Indonesian Aceh:n maakunnan kriisin ratkaisuneuvotteluihin.  Siellä hänen tehtävänsä oli estää Aceh:n itsenäisyys ja turvata kansainvälisten palmuöljykauppiaiden businekset.

Oma lukunsa Ahtisaaren uralla on ollut hänen presidenttikautensa jääminen yhteen. Hän lienee valmistautunut siihen, että SDP tulee nöyrästi pyytämään josko hän suostuisi ja hän hieman kursailtuaan suostuisi huudettavaksi uudelle kaudelle.  Toisaalta tuolloin ajankohtaiset mielipidetiedustelut eivät olleet hänelle mairittelevia: edellä oli niin Elisabeth Rehn kuin Riitta Uosukainenkin.  Toisaalta SDP:ssä oli tyytymättömyyttä hänen oikeistolaisuuttaan ja avointa länsimielisyyttään kohtaan.  Sordiinolla vaimennettuna olisivat varmaan kuitenkin kelvanneet.  Olihan hän m.m. lanseerannut käsitettä "Läntinen arvoyhteisö" tarkoittaamaan kaikkia niitä läntisiä liittoutumia, NATO:a myöten joihin Suomen tulisi kuulua jotta olisimme arvoinemme arvoisessamme seurassa.  Eikä hänellä ollut SDP:ssä merkittäviä yhteyksiä SDP-taustaiseen ammattiyhdistysliikkeeseenkään. Pikemminkin hän oli polttanut vähäisetkin siltansa siihen suuntaan.  Niinpä puolue halusi esivaalin ja nirppanokkainen Ahtisaari kieltäytyi.  Onneksi sillä tilalle tuli Tarja Halonen.

Lopulta läntinen arvoyhteisö Norjan Nobel-komitean avustuksella palkitsi Ahtisaaren Nobel:n rauhanpalkinnolla.  Palkinnon saajana hän asettuu samaan rintamaan kuin Menachem Begin, Henry Kissinger, Barack Obama, Abiy Ahmed Ali ja Tenzin Gyatso tai vaikka EU ja keitä heitä onkaan jotka ovat palkintonsa saaneet enemmän poliittisen sopivuutensa kuin rauhan edistämisen ansiosta.  Toki laureaattien joukossa on myös palkintonsa ansainneita, kuten esimerkiksi edellä mainittu Ramos Horta.

Summa summarun: Martti Ahtisaari on osoittautunut varsin kunnianhimoiseksi pyrkyriksi ja silti herkkähipiäiseksi prinsessaksi jota Washington on käyttänyt häpeämättä hyväkseen ja hän oli siitä vieläpä ylpeä.  Jotkut muut ovat vieläkin sillä ovathan niin monet hänen siivellään omaa häntäänsä nostaneet.  Parempaa herraonnea jatkossa toivoen vaikka eivät ennusmerkit tulevaakaan presidentinvaaliin vuoden -24 tammikuussa siinä suhteessa hyvää lupaa.  Kaikki tähän astiset tarjokkaat ovat kammotuksia eikä näköpiirissä ole ketään parempaakaan.  Siksi vaadinkin, taas, mahdollisuutta äänestää kaikkia vastaan samalla voimalla ja vaikuttavuudella kuin jonkun puolestakin annetulla äänellä on.  Ihan Martti Ahtisaaren viitoittamalla tiellä.

Ps: En seurannut hautajais- ja muistoseremonioita mutta en välttynyt muutamilta kuvilta.  Pistipä siis silmiini yksikin jossa hänen arkkuaan kantoivat kenraalit. Siis muka rauhanvälittäjä ja arkunsa kimpussa sodittamisesta elantonsa saavat.  Jos Ahtisaari olisi oikeasti rauhanrakentaja, myös arkun kantajiksi olisi kannattanut valikoida rauhanhakuisempaa väkeä.

Fasismi on tarkoituksenmukaisuuskysymys

 Nyt on ajankohtaista pähkäillä Brasilian tapahtumia kun sikäläisen oikeistolaisen ex-presidentti Jair Bolsonaro:n on ollut niin vaikea luopua vallastaan hävittyjen vaalien jälkeen ja hän on yllyttänyt kannattajiaan riehumaan. Äärimmäisyytenä yritys vallankaappaukseen yrittämällä valloittaa presidentinpalatsia, korkeinta oikeutta ja parlamenttia. Hieman tyylitelleen samaa jota Donald Trump:n kannattajat yrittivät mestarinsa yllytyksestä USA:ssa 6/1 -21.

Bolsonaro on pyöritellyt ajatusta vaalivilpistä ja oikeudestaan jatkaa presidenttinä lietsoen näin ärhäköitä kannattajiaan, saaden myös tukea USA:n Alt-Right -liikkeeltä, m.m. Tucker Carson:lta. 

Juuri ennen seuraajan Luiz Inácio Lula da Silva:n virkaanastujaisia hän lähti ikäänkuin maanpakoon Floridaan jättäen yllyttämänsä kannattajat riehumaan. Ilmeisesti tarkoituksena katsoa kuinka käy ja sitten joko palata sankarina tai jäädä maanpakoon. Kun vallankaappausyritys meni reisille, hän sairastuikin sopivasti ja jäänee Floridaan "hoitamaan terveyttään".

Ulkomailla Brasilian tapahtumiin on suhtauduttu uhkana demokratialle. Itse näen suhtautumisessa kuitenkin useammankin sortin kaksinaismoralismia. Olen saanut vaikutelman, että monet läntiset eliitit, etenkin USA mutta myös monet eurooppalaiset, ovat toisaalta olleet kovinkin vastahakoisia vasemmistolaista Lula:a kohtaan ja toivoneet oikeiston menestystä.  Lisäksi Lula on ollut myötämielinen BRICS-talousliittoumaa kohtaan jossa Brasilia on mukana mikä ei lisää hänen suosiotaan läntisissä vallan kammareissa.  

Nyt kun vallankaappaus ei onnistunut, länsi on ottanut ikäänkuin demokratian puolen ja tuomitsevat kevyesti bolsonaristojen yrityksen. Olen jokseenkin vakuuttunut jos he olisivat onnistuneet, kanta olisi ollut jotakin siihen suuntaan, että vasemmistolainen Lula jakoi kansaa ja kansa tuomitsi hänet Bolsonaron yhdistäessä. 

Olen ymmärtänyt tavoiteltavan vähän samaa kuin kahdeksan vuotta sitten Ukrainassa.  Äärioikeisto, Azov:n pataljoonat y.m. militiat, Svaboda uusnatsiryhmät y.m. osoittivat mieltään Maidanilla. He, vaikka olivatkin fasisteja jotka kantoivat natsi-Saksan kätyrin Stepan Bandera:n kuvia ja ripustelivat niitä valtaamiensa hallintorakennusten seinille, olivat kelpo sakkia läntiselle arvoyhteisölle.  Jos bolsonaristojen kaappaus olisi onnistunut, he olisivat olleet samalla tavalla "hyviä fasisteja".

Itse asiassa Brasilia olisi liitettävissä vielä pitempään linjaan sekä onnistuneita että epäonnistuneita lännen yrityksiä kaataa ja vaihtaa sille epämieluisia hallituksia, erilaisia keväitä ja värikumouksia.  Mieleen tulee niin Dominikaaniset tasavallat, Venezuelat, Nigaraquat, Boliviat, Kasakstanit j.n.e. Onpa Venäjällä kelvannut liittolaiseksi jopa chauvinisti Aleksei Navalnyi.

Kovin on siis tarkoitushakuista läntinen suhtautuminen fasismiin.  Jos se palvelee läntisen arvoyhteisön etuja (lue: USAn geostrategiset imperatiivit ja sen kansalliset edut joita se katsoo oikeudekseen edistää kaikin käytettävissään olevin keinoin) niin he ovat oivia ja luotettuja liittolaisia siinä missä Saudien perheyhtiö, abartheidinen ja rasistinen Israel. Franklin D. Roosevelt:n (1882-1945) sanoin vuodelta 1939 Nigaraqua:n Anastasio Somoza García:sta (1896-1956): "he may be a son of a bitch but he is our son of a bitch" *). Mutta jos heitä ei koeta, vielä tai enää, hyödyllisiksi, alkaa mahdoton moralistinen demokratian ja vapauden ylistys, arvoyhteisössä kun ollaan.

___

*) Sanonta "he may be a son of a bitch but he is our son of a bitch" on on laitettu moneen suuhun mutta todennäköisimpiä ovat Franklin D. Roosevelt/Dem tai Dwight D. Eisenhower/GOP. Myös mahdollisesti kehittynyt Thaddeus Stevens/GOP:n (1792-1868) ilmauksista joita hän kohdisti oman puoleensa ketkuihin muodossa "rascal", "scoundrel", "scalawag" tms

Amnestya päähän

 Amnesty International on julkaissut raportin "Ukraine: Ukrainian fighting tactics endanger civilians" jossa se tuo esille kuinka Kiovan hallinnon armeija, AFU, on käyttänyt ihmiskilpiä ja siviili-infrastruktuureja sijoittaen asemiaan siviilien keskelle.  Raportti on heiltä ensimmäinen jossa edes kevyesti selvitellään Kiovan tekemisiä. Sen rinnalla lienee yli 40 raporttia joissa käsitellään Venäjän sotarikoksia. Siitä huolimatta "läntisessä arvoyhteisössä" on alkanut siekailematon ajojahti Amnesty:ä vastaan. Toisaalta toimittajat ja toisaalta monet julkisuuden henkilöt kertovat kuinka nyt loppuu Amnesty:n tukeminen ja on kuulemma irvokasta syyttää Ukrainaa mistään kun Venäjä ...

Oman likasankollisensa on saanut Amnesty Finland:n hallituksen jäsen, kosmologi Syksy Räsänen joka on uskaltanut puolustaa raporttia ja jopa vertailla puhetta Israelin tekemisistä palestiinalaisia vastaan Ukrainan tapahtumien kuvauksiin.

Ei ole paljoa auttanut Suomen osaston toiminnanjohtajan Frank Johansson:n järkipuhe siitä mitä Amnesty on tehnyt ja miten se raporttinsa kokoaa.  Esimerkiksi se ettei paikallinen osasto ole mukana raporttien teossa koska eivät välttämättä ole objektiivisia ja saattaisivat joutua vaaraan jos olisivat.  Ukrainan osasto onkin tämän osoittanut syyttämällä kansainvälistä Amnesty:a siitä ettei siltä kysytty kun he olisivat pesseet Ukrainaa putipuhtaaksi. 

Näyttää, että täällä läntisessä arvoyhteisössä pitää olla falangit ammuttuna viivasuoriksi eikä ruodusta saa poiketa.  Sellaiseen syyllistyvien kohtalo on kolkko: heidän peikotetaan "putinisteiksi" ja se on pahinta mitä ihnehmolle voi nykymenossa täällä tapahtua.

Meille on Kiovan hallinto enkelöity niin puhtoiseksi ettei sitä puolustava, Volodymyr Zelensky:stä Azov:n pataljoonalaisiin etnonationalistisiin natseihin voi syyllistyä mihinkään väärään.  Heiltä siedetään niin rahojen siirtämiset veroparatiiseihin kuin II Maailmansodan aikaisten natsikollabotöörien ihannointi, puhumattakaan jo kahdeksan vuotta jatkuneesta sodasta Donbass:ssa.  Pienenkin epäilyksen varjon mahdollisuudenkin esittäminen on harhaoppia eikä sitä jätetä rankaisematta.  Sen sijaan toinen osapuoli on niin demonisoitu ettei heidän kaikinpuolisen pahuutensa pienintäkään epäilemistä sallita.  Moraaliasetelma on kuin hollywoodilaisessa ö-luokan banaanissa jossa hyvät lehmipojat listii pahoja punanaamoja.

Erityinen rikos tuntuu olevan jos yrittää hakea vertailtavuutta jossa yritettäisi suhteuttaa tapahtumia, tekoja ja tekemättä jättämisiä toisiinsa.  Sellainen tuntuu olevan kaikkein eniten kielletty.  Ilmeisesti se pahiten vaarantaa ennakkoluuloihin perustuvan maailmankuvan?  Sehän saattaa saada ihmisen ajattelemaan ja sen jälkeen ei mikään pyhäksi julistettu enää välttämättä olekaan pyhää.  Sen jälkeenhän saattaisi inehmo vaikka ajatella, että siinä missä Ukrainassa soditetaan proxy-sotaa USA:n etupiirin laajentamiseksi, myös meidän liittämisemme NATO:n rintamaan on sitä samaa.

Loppuun en malta olla lainaamatta joitakin säkeitä Otto Mannisen runosta "Pyhä sota".  Se tuntuu osuvan aina kun sotiin liittyvät kaksinaismoralismit ja tekopyhyydet ovat esillä:

...

Näet sota ei vaadi vain ruutia, terästä,
vaan ennen kaikkea henkeä erästä.

Niin, oikea henki! Sill' itsesi sonnusta,
kun on pyhä sota nyt kodista, konnusta.

Nykyaikainen sota on inhimillistä,
kuten sivistyskansa on kaukana villistä.

Kera kristityn kun soti valkoinen kristitty,
ain' onkin päät muotojen mukaan listitty.

Vain murhattu miehet, ei solvattu nunnia,
pyhä ollut on ain' alakuntoisten kunnia.

Pyhät niin hyvin peuhaajat penikkatautiset
kuin kuhnurit, tuhnurit maailmankautiset.

Mut entä kun vastass' on pimeä pakana?
Niin, ei nisun nimeä ansaitse akana!

Siin' ei sovi ennakkoluulojen liilija:
me armotta ammumme dum-dum-kuulia. 

(Kokoelmasta "Virrantyven"; 1925; W.S.O.Y.) 

Ukrainan kriisi paljastaa ytimensä

 Aiempina aikoina kun maailmalla oli kriisejä joissa Läntisen arvoyhteisön johtavat tahot eivät olleet suoranaisesti mukana, maailmanpolitiikan puhuvat päät julistivat sormi pystyssä kuinka kriisit on ratkaistava rauhanomaisesti ja neuvottelemalla.  Nyttemmin Ukrainan kriisin tässä vaiheessa ollaan mieltä, että vihollinen on murskattava sotilaallisesti ja taloudellisesti.

Tilanteissa joihin on vaadittu rauhanomaisia ratkaisuja vastakkain ovat olleet yleensä muut ja länsi vain epäsuorasti auksiliaariensa kautta. Näin esimerkiksi Syyriassa kun hallituksen vaihto kääntyi Damaskon hallinnon etenemiseksi. Mitä suoremmin ne ovat olleet mukana, sitä herkemmin toimia on peitelty "kriisinhallinnaksi" tai "rauhanturvaamiseksi". Niin esimerkiksi Afganistanissa tai ent. Jugoslaviassa.

Nyt tässä Ukrainan akuutissa tilanteessa Venäjä on pysäyttämässä lännen eli USA:n etupiirin, NATOn, laajentamistä itään.  Silloin ollaan jo konkreettisesti läntisten nautintojen äärellä, niiden joita USA:ssa nimitetään "kansallisiksi eduiksi".  Silloin sotasanatkin sanotaan taas ääneen ja puhutaan tuhoamisesta ja murskaamisesta eikä kukaan halua lähteä hakemaan rauhanomaisia ratkaisuja ja välittämään rauhaa, ei edes rauhanvälityksen suurvallasta haikailevat.  Retoriikka menee kuten ennen, siis ennenkuin aletettiin puhua ihmisoikeuksista ja humanismista sotienkin yhteydessä.

Itse sotien olemus ei ole muuttunut miksikään, se on edelleenkin tappamista ja tuhoamista voittojen käärimiseksi mutta siltä haluaisin nähdä tässä ainakin sen hyvän puolen, että eliittien kellokkaat ovat rehellisempiä puhuessaan sota-asioista niiden oikeilla nimillä: sota on tuhoamista ja tappamista (sekä rahantekoa sillä).  Mutta olemmeko me ihmiset, kansalaiset ja hallintoalamaiset, hereillä huomaamaan tuon avoimmuuden? Vai kuljemmeko unessa kuten Yrjö Kallinen (1886–1976) aikoinaan kuvasi. Marssimme lumottuina kuin rotat Hamelnin pillipiiparin perässä hukkumaan?

Rauhanomaiset ongelmanratkaisuthan ovat oikeasti ainoa toimiva keino lopettaa sotia niin, että ei jätetä kostonkierrettä versomaan.  Vain rauhallisesti neuvottelemalla voidaan saavuttaa vähänkään kestävä rauha.

Ukrainan toinen näytös, versio 2.0

Kirjoitin jokunen päivä sitten kirjoituksen Ukrainan  tilanteesta otsikolla Ukrainan toinen näytös.  Kirjoitin sen silloin käsityksessä, että läntiset johtajat, nuo bidenit, johnsonit, macronit ja scholzit, olisivat rauhantahtoisia tai haluaisivat ainakin sellaisina esiintyä tulevissa kotoissa koitoksissaan.  Siis hakien rauhanomaista ratkaisua aloittamalla vakavan neuvottelemisen toisaalta Minskin sopimusten pohjalta ja toisaalta Venäjän turvatakuuvaatimuksista.  Näin ei ole käynyt ja minun on tunnustettava erehtyneeni ainakin tässä vaiheessa kun Venäjän hyökkäyksen kolmas päivä on koittanut.

Nyt tilanne näyttää olevan, että Venäjä "neutraloi Ukrainan sotilaallisen voiman" kuten Dimitri Peskov asian on ilmaissut.  Mitä sen jälkeen tapahtuu jätän spekuloimatta sillä aika näyttää.

Kaiken kaikkiaan tilanne näyttää "pahan kierteeltä" jossa tilanne on eskaloitunut aina Neuvostoliiton romahduttamisesta lähtien, Ukrainan vuoden 2014 kaappauksen ja sisällissodan kautta tähän pisteeseen jossa Ukraina n.s. "Läntisen arvoyhteisön" *) yllytyksestä on romuttanut Minskissä neuvotellut rauhanpyrkimykset ja valmistautui Donbass:n tasavaltojen valtaukseen.  Olihan sillä uutisten mukaan 120 000 miestä raskaine aseineen n.s. Kontaktilinjalla.  Samaan aikaan kun sen ylin johto haaveili ydinaseista.  Siinä tilanteessa Kremlissä ei liene nähdyn muuta vaihtoehtoa kuin ratkaista ongelma vanhan sanonnan mukaan: "parempi kertainen rytinä kuin ainainen kitinä".  

Sota on aina väärin ja ihmishenkien uhraaminen kammottavaa.  Mutta tässä tilanteessa Venäjä ei aloittanut sitä vaan varsinainen kriisi alkoi 2014 ensin Maidanilla kun rauhanomaiset mielenosoitukset eivät pysyneet rauhanomaisina USAn korkeiden virkahenkilöiden jopa paikan päällä yllyttäessä tekivat vallankaappauksen ja sen jälkeen juntta lähetti sotilaat taltuttamaan mielenosoituksia Donbass:ssa.  Nyt kuitenkin Venäjä aloitti uuden vaiheen siirtymällä aselevon puitteissa harjoitetusta hajanaisesta laukausten, tykistö- ja ohjusiskujen vaihdosta Kiovan hallinnon armeijan ja Donbass:n tasavaltojen välillä täysimittaiseen sotaan.  Olisin halunnut uskoa heillä olevan vielä kärsivällisyyttä yrittää rauhanomaisempaa ratkaisua.  Edeltävässä vaiheessa uhrit olivat yksittäisiä mutta nyt käydään täyttä sotaa vaikka suoranaisilta asutuskeskusten ampumiselta on ainakin toistaiseksi käytettävissä olevin ja tarkistettavissa olevin tiedoin vältytty.

Toivoa vain soppii, että jossakin vaiheessa palataan taas neuvottelemaan pitävän aselevon puitteissa kestävää rauhaa.  Sitä ennen tosin taitaa molemmat osapuolet hakea toisenlaisia sotilaallisia asemia neuvotteluihn eikä se välttämättä näytä hyvältä ihmishenkien kannalta.

___

*) Aikoinaan m.m. rauhannobelisti Martti Ahtisaaren lanseeraus.

YLE varjelee yksisilmäisyyttään läntisenä propagandatuuttina - vastuullisesti

 Jälleen uusi osa sarjaani jossa YLE sensuroi sen viestin vastaisia kommentteja harvoin sallimissaan keskusteluissa:

YLE/Uutiset julkaisi nettisivuillaan jutun "Tällaista etupiirijakoa Venäjä yrittää ensi viikon neuvotteluissa – tutkija: Venäjä toistaa Suomen suhteen samoja virheitä kuin Neuvostoliitto".  Se oli äärimmäisen yksipuolista läntisen, USA:n johtaman blokin propagandaa. YLE salli poikkeuksellisesti keskustelun jutun yhteydessä ja minäkin provosoiduin kirjoittamaan mutta jälleen törmäsin YLEn herkkähipiäisyyteen.  Kirjoitin näin sanoen:

"Jälleen kerran "asiantuntijoiden" mielestä Venäjä uhkailee ja toimii agressiivisesti ja länsi vain varoo ja puolustaa. Kuitenkin nimenomaan länsi ja NATO ovat laajentuneet itäänpäin vastakkaisista lupauksista huolimatta.

Ainoa muutos näyttäisi olevan ettei Venäjä enää purematta niele kaikkea mitä sen eteen lykätään. Aikoinaan oli lännelle ja suomalaisille poliitikoille yllätys kun Venäjä ei nöyrästi väistynyt Saakašvilin johtaman Sakartvelon hyökätessä aseleposopimuksen mukaisten rauhanturvaajien kimppuun. Samaten jokainen uusi tilanne jossa Venäjä ei anna taas periksi on arvaamatonta käytöstä.

Tässäkin kannattaisi huomata, ainakin jos on Venäjän ehdotuksiin tutustunut ajatuksen kanssa, ettei Venäjä ole hakemassa etupiirejä vaan yrittämässä estää ettei USAn etupiiri tule entistä lähemmäksi.

"Meidän nilkkienkin" kannattaisi miettiä toisenkin kerran ennenkuin ryntäävät USAn ja NATOn perässä. Saattaa jäädä mökinpaikat Smolensissa lunastamatta."

Kyseisessä kommentissa en edes suoraan arvostele YLEn täydellistä yksipuolisuutta ja läntistä tarkoitushakuisuutta vaan vain lisään puuttuvia näkökulmia. Samalla yritän tuoda lähihistoriallista jatkumoa alati jatkuvan kylmän sodan koukeroihin (s.o: kylmä sota ei loppunut sukupolvi sitten vaan kääntyi asemasodasta yhden osapuolen etenemiseksi joka nyt näyttää "yskivän").

Muotoilunikaan eivät ole erityisen kärjekkäitä.  Ei edes "meidän nilkit" sillä se kohdistuu nimeltä erottelemattomiin poliitikkoihin joilta vaaditaan yleensäkin ja oikein oikeuden päätöksellä paksumpaa nahkaa.  Viimeksi KO edellyttää jopa paikallispoliitikon kestävän nimittelyn natsiksi kun vapautti, ihan asiallisin perustein, toimittaja Johanna Vehkoon Junes Lokan kunnianloukkausjutussa.  Lisäksi muotoilu on Väinö Linnan mestarillisesta sotaromaanista "Tuntematon sotilas" samoin kuin Smolenskin "mökinpaikat" jonka kaupungin läheltä otettuja satelliittikuvia on käytetty, YLEssäkin, todisteina Venäjää vastaan viimeisimmässä älämölössä.  Tosin Smolensk on Venäjän aluetta ja satojen kilometrien päässä Ukrainasta, lähempänä Valko-venäjän rajaa, mutta mikä tahansa näyttää kelpaavan kun tarkoitus on "oikea".

Toisaalla samassa ketjussa kommentoin toisen kirjoittajan kommenttia näin sanoen: 

"@Abc79 - "Natossa on koko eurooppa joka ei hyökkäile toiseen maahan kuten venäjä." --- Eurooppa ulottuu Atlantilta Uralille ja Pohjoiselta jäämereltä Väli- ja Mustalle merelle. Siinä joukossa on monenlaista hyökkäilijää ja hyökkäilemätöntä. Esimerkiksi NATO on hyökkäillyt moneenkin paikkaan, esim. Syyria, Libya, Afganistan, ent. Jugoslavia j.n.e., mutta eipä tule mieleen mihin Venäjä olisi vähään aikaan hyökännyt. (Huom: Krim ei kelpaa esimerkiksi sillä sinne VF ei hyökännyt vaan se itse erosi ja pyysi saada liittyä Venäjään, Syyriassa se ja CSTO Kasakstanissa on laillisten hallitusten kutsusta j.n.e.)"

Tässäkään en yritä osoitella YLEn toimituspolitiikkaa vaan oion kommentoijan, tuon mystisen nimimerkin virheellistä ja propagandistista väitettä.  Sekään ei kelvannut YLElle.  Onhan NATO ollut huomattavasti hyökkäävämpi osapuoli kuin mikään muu koko Telluksella, siis tietenkin sen johtavan valtion USAn rinnalla.

Tämänkertainen ei siis ole suoraan ja pelkästään YLEn herkkähipiäisyyttä oman takapuolensa varjelemiseksi kritiikiltä kuten niiiin monet aiemmat kerrat joista olen tällä palstalla avautunut.  Nyt YLE suoraan muotoilee kommenttipalstaa juttunsa muotoiseksi eli yksipuoliseksi n.s. "läntisen arvoyhteisön" hyökkäilyksi päin "inhaa itää".

Joitakin kriittishenkisiä kommentteja toki on päässyt läpi, jopa minunkin, ja p.o. ketjussa.  Yleissävyksi kuitenkin jää, että ne ovat kovin kevyttä verrattuan YLEn omaa sanomaa viestiviin ja suistuttaviin verrattuna.  Siis vain silmänlumeeksi ja hämäykseksi läpipäästettyjä tai ehkä jopa toimituksen itse kirjoittamia.  Tälläinen julkaisupolitiikka ei juurikaan tue YLEn itsensä mainostamaa vastuullisuutta journalismin teossa.

Vaikka kuinka pidän edelleenkin YLEä parhaana tiedonlevittäjä mitä meille MSM:na tarjoillaan niin se itse tekee arvostamisensa erittäin vaikeaksi ja lisää vettä n.s. "vaihtoehtomedian" ja oikeistopopulistien myllyihin.  Tuo "parhaus" on siis äärimmäisen suhteellista ja johtuu vain muiden kehnoudesta eikä niinkään YLEn hyvyydestä.  

Erityisen onnetonta on, että monella alalla ja sektorilla YLE on edelleenkin ihan huippulaadukas mutta kaksinaismoralistinen yksisilmäisyys ja tarkoitushakuisuus maailmanpoliitiikan arkipäivässä heittää pitkän varjon myös sen paremmin, avoimemmin ja monipuolisemmin käsitellyt aiheiston ylle.   Tällä menolla pitänee alkaa epäillä jopa RSOn ohjelmisto- ja esiintyjävalintoja sillä onko mahdollista pitää vuosikausien propagandistista julistustamista vain politiikan ajankohtaisissa ja taustoittavissa jutuissa eikä se pääsisi saastuttamaan koko taloa?

Parempaa journalismia odotellessa.

P.s: Tässäkään jutussa en maininnut julkisuuden liepeillä pyörivistä jutuista koskien YLEn joidenkin toimittajien ja johtajien yhteyksiä läntisiin tiedustelu- ja propagandalaitoksiin enkä Mediapoolia.

Venäjän vaalit ja vapaa lehdistö

 Nyt kun pöly alkaa laskeutua Venäjän federaation tämänvuotisten parlamentti- et al vaalien ylle lienee paikallaan minunkin niistä jotain yhteenvetoa kirjoittaa.  Vaaleissa äänestettiin uudet jäsenet Duumaan sekä moniin paikallisiin parlamentteihin ja lisäksi valittiin kuvernöörejä.  Ne menivät tavallaan ja tulokset olivat odotettuja. "Единая Россия" (transl. Jedinaja Rossija) voitti niinkuin saattoi odottaakin ja reilusti saavuttaen n.s. perustuslaillisen enemmistön oli riittävän määräenemmistön perustuslain muuttamiseen. Kommunistit eli "Коммунистическая партия Российской Федерации" (КПРФ) (transl. "Kommunistitšeskaja partija Rossijskoi Federatsii" eli "Venäjän federaation kommunistinen puolue" tuli toiseksi hieman yllättävänkin hyvällä tuloksella. Lännen tukema n.s "yhden prosentin oppositio" jäi pääsääntöisesti alle sen ainoankin.  Eli kaikenkaikkiaan viralliset tulokset TASS:n sivuilta jakavat 450 paikkaa seuraavasti:
- Yhtenäinen Venäjä 324 paikkaa,
- VF:n kommunistinen puolue 57, 
- Oikeudenmukainen Venäjä 27, 
- Liberaalidemokraatit 21,
- Uusi kansa 13 (oikeammin varmaan kuitenkin "Новые люди" kääntyisi "Uudet ihmiset")- Kotimaa 1,
- Kansalaisfoorumi 1,
- Kasvun puolue 1 ja
- riippumattomia 5.
Samalla äänestysprosentti nousi edellisistä vaaleista 3,8 prosenttiyksiköllä yltäen nyt 51,7 prosenttiin. Tuloksessa sinällään ei siis liene mitään erikoista ja siten sellaisenaan se ei olisi ylittänyt kommentointikynnystäni.

Sen sijaan läntisen, n.s. vapaan lehdistön uutisointi provosoi minut plokistamaan.  Siinäkään tosin ei ole mitään uutta, siis uutisoinnissa eikä sen provosoivassa vaikutuksessa.  Kaikessa ennalta-arvattavuudessaan ja klisheisyydessään sekä tekopyhässä kaksinaismoralismissaan se on kuitenkin jotain pöyristyttävää jaksaen hämmästyttää ja kummastuttaa minua yhä uudelleen.

Läntiset tiedonvälineet leimasivat vaalit jo ennakolta, ennenkuin vaalikampanjointi edes alkoi saati yhtään ääntä oli annettu, epärehellisiksi ja manipuloiduiksi.  Ehkä sen takia OSCE:n ODIHR ei lähettänyt vaalitarkkailijoita sillä jos ne eivät olisi toistaneet lehdistön narratiiveja, heidät olisi julistettu korruptoituneiksi.  Nyt he keksivät syyksi vetäytymiseensä Venäjän CoViD-rajoitukset, ne kuulemma estivät "asiallisen" tarkkailun. 

Vaalikampanjoinnin aikana loanheitto kiihtyi ja saavutti huippunsa ilman pienintäkään huolta uskottavuudesta.  Esiteltiin m.m. videota kuinka jollakin äänestyspaikalla verhon takaa tulee käsi ja sujauttaa muutaman äänestyslipun uurnaan valvontakameran edessä.  En huomannut yhdenkään "tutkivan journalistin" epäilevän josko kukaan olisi niin hölmö, että yrittäisi vaikuttaa noin äänestyksen tulokseen: muka muutama ääni valvontakameran alla ja sillä Putinin puolue tulee voittamaan. Jos vaalitulosta manipuloitiin, se on tehty ihan toisin. Videovalvonta Venäjän vaaleissahan on ollut normaali käytäntö jo vuosikausia.  En olisi hämmästynyt jos muutaman vuoden kuluttua tapaus paljastuisi jonkun "aktivistin" provokaatioksi. 

Vaaleista on myös kerrottu muka riippumattoman venäläisen Golos-järjestön raporttien pohjalta.  Järjestö on luokiteltu Venäjällä n.s. ulkomaalaiseksi agentiksi, siis järjestöksi joka toimii ulkomaalaisen rahoituksen turvin.  Sellainenhan ei voi olla riippumaton, ei siis Golos:kaan. Se lienee itsekin tunnustanut saaneensa rahaa ja muuta tukea ulkomailta eikä voisi oman ilmoituksensa mukaan toimia ilman sitä. Se siis on riippuvainen eikä riippumaton. Per viam: "Ulkomaisten agenttien" konsepti on kopioitu miltei sanasta sanaan Venäjälle vapauden kehdosta ja demokratian airueesta, USA:sta (FARA eli "The Foreign Agents Registration Act", alkup. vuodelta 1938).

Myös Google ja Apple sekä muut n.s. "Big Tech" -yhtiöt ovat sekaantuneet vaaleihin.  Se ei sen sijaan ole ylittänyt uutiskynnystä läntisissä tiedonlevitteissä.  Niiden toiminnan kaltainen puuhastelu likipitäen kaikkien muiden kuin niiden tekemänä olisi kaikkialla muualla tuomittu puuttumiseksi vaaleihin. Nyt se niiden tekemänä Venäjällä on, tietenkin, demokratian edistämistä kun asialla ovat n.s. "läntisen arvoyhteisön" lemmikit.

Oma lukunsa on tietenkin YLE:n uutisten misorussismi ja heidän Erkka Mikkosensa "kirjeenvaihtajana".  Hänen juttunsa ovat ihan omaa, erityistä luokkaansa. Yksi esimerkki hänen "vaihtamistaan kirjeistä": "Venäjällä äänestäjää on vastassa turvallisuusjoukot, ja niiden valta vahvistuu myös äänestämisen jälkeen".  Tämä muistuttaa Joseph Goebbels:n (1897-1945) tekniikkaa jossa otetaan siemen totuutta mutta keitetään se monessa liemessä ja kiedotaan valheisiin jotta saadaan haluttu propagandapläjäys.

Kuitenkin pääsääntöisesti Venäjän vaaleissa tärkein epäoikeudenmukaisuus ja tasapuolisuutta rikkova käytäntö on, että joillakin tahoilla on enemmän ja näkyvämpiä resursseja käytettävissään ja siten rajoitetaan vaalien oikeudenmukaisuutta ja rehellisyyttä. Siinä suhteessa meno ei juurikaan poikkea muista kapitalistisista maista.  Esimerkiksi tässä suhteessa Suomessakin on ODIHR:n raportoimia korjauksia tekemättä.  Vapauden airueen USA:n vaaleissa käytettävissä olevan rahan määrää käytetään jopa kannatuksen mittarina: mitä enemmän rahaa sitä suositumpi.  Kuitenkin tekopyhästi ja kaksinaismoralistisesti tiedonvälittimet puuttuvat vain jos siten päästään syyttämään itselle epämiellyttäviä tahoja mutta jos lempparit menestyvät niin "demokratia kukoistaa". "O'tempora, o'mores" sanoisivat muinaiset latinalaiset Marcus Tullius Cicero:n (106-43 e.a.a.) perässä jos tämän menon näkisivät.

Tätä ei pidä lukea niin, ettenkö pitäisi erilaisia vaalivilppejä mahdollisina ja joissakin tapauksissa myös ihan todennäköisinä mutta nyt vaaleista uutisoiminen täällä n.s. läntisessä arvoyhteisössä (m.m. Martti Ahtisaaren lanseeraama termi) on saanut sellaiset kaksinaismoralismin suhteettomat ja sisäisesti ristiriitaiset mittasuhteet että provosoidun niistä avautumaan.

Monessa suhteessa vaalit ja niiden uutisointi siis menivät kuten saattoi olettaakin: "Nichts neues aus Westen" kuten aikoinaan Saksassa sanottiin kun ruumistuotanto rintamalla meni "business as usual".  Niin tässäkin tapauksessa "sama kaiku on askelten" läntisessä tiedonlevityksessä huolimatta kaikista vastuullisuuskampanjoista ja muiden syyttämisestä disinformaation levittäjiksi.  

Parempaa zurnalismia odotellessa.

Ulpu Iivari paljastaa Halla-ahon munaskuitaan myöten, tai ainakin uuden suunnan

 Luin SDP:n äänenkannattajan, Demokraatin sivuilta Ulpu Iivarin kirjoituksen jossa hän Anne Applebaum:n kirjan innoittamana oli päätynyt arvioimaan Perussuomalaisesten muutoksesta vihaisten rikkaiden puolueeksi.  Koska en ehtinyt kommentoimaan kirjoitusta ennen sen sulkemista, päädyin pläjäyttämään oman blogituksen, hieman siis laajemmin kuin olisi pelkkään kommenttiin tullut kirjoitettua.  

Kirjoituksessa Iivari esittelee Applebaum:n kuvausta liberaaliporvarillisen kuplansa joidenkin kavereiden lipsumista vielä enemmän oikealle, aina trumppilaiseen autoritaarisuuteen saakka.  Ensin olisi tietenkin asemoitava Applebaum ja hänen kuplansa.  Hänhän on ollut ja on edelleenkin n.s. kylmän sodan nykyisen vaiheen ammatti-infosoturi, rintaman läntiseltä puolelta.  SIltä puolelta jota Martti Ahtisaari et al tarjoilivat meille "läntisenä arvoyhteisönä".  Kyseessä on kapitalististen ja konservatiivisten valtiojohtojen ja finassi- ja sotateollisuuskonglomeraattien yhteenliittymä joka pyörittää läntistä valtapiiriä edustuksellisen demokratian ajottaisista heilahteluista välittämättä. Globaalia kapitalistista suurvaltapolitiikkaa ja imperialismia. Mackinderiläisessä *) n.s. "Heartland-teoriassa" se sijoittuisi ulompaan ja sisempään kehään (tai puolikuuhun, crescent).  Erich Blair, t.m.n. George Orwell, taas sijoitti sen "merivaltaan" (Oseania) teoksessaan "1984".  Läntinen globaali valtarakennelma on applebaumilaisessa maailmassa kuorrutettu arvoliberalismilla ja uuspuheella demokratiasta ja kansalaisvapauksista.  Iivarin lainaukset Applebaumin kuvauksesta osoittavat tuon kuorrutuksen kovin ohueksi ja sen rakoilu selvästi harmittaa Applebaum:a.    Kun vähänkään menee monimutkaiseksi tai vaikeaksi niin alta paljastuu n.s. "vanha aatami" eli kun propaganda ei pure, otetaan kovemmät keinot käyttöön.

Iivarin havainto kuinka Jussi Halla-aho olisi havainnut tuon ilmiön, siis osan hyväosaisista lipumassa kohti autoritaarisuutta, ja käyttäisi sitä hyväkseen omaa poliittista linjaansa muotoillessaan vaikuttaa kuitenkin osuvalta.  Siinä missä Halla-ahon edeltäjät kaivoivat poliittista menestystä ikiaikaisesta suomalaisesta herravihasta ja elitismin vastaisuudesta, hän tunnistaa seuraavan menestyksen aallon tulevan tyytymättömien vähäväkisten asemesta tyytymättömiltä hyväosaisilta.  Jo Timo Soini osasi kutkutella keskiluokkaistumisen makuun päässeitä mutta sosioekonomisesta asemastaan epävarmoja ksenofobisella populismilla mutta Halla-aho on mennyt vielä askeleen eteenpäin.  Viimeisimpien tietojenkin mukaan nykyinen Perussuomalaisten kannatus tulee hyväosaisilta.  Ja varmaankin osittain myös niiltä jotka haluavat samaistua hyväosaisiin.  

Perussuomalaisten uusi suuntaus näkyy myös käytännön poliittisissa puheissa.  Jo aiemminkin He ovat olleet porvarillisen vallan takuupuolue, räksyttäjiä mutta tiukan paikan tullen varmistamassa ettei valta lipsu sen omistajien käsistä.  Nyt uusimmat puheet ovat suorastaan paljastavan suoria.  NATOa vastaan heillä ei ole juuri mitään ja pyssyjä pitää hankkia.  Samaten työläisten etujen leikkaaminen on suorastaan "must" ja viimeisimpänä heidän yksi kellokkaansa, Riikka Purra väittää, että kunnille syydetään liikaa rahaa.  Entinen SMP:n "rosvot kiinni" -retoriikka on siis vaihtunut aiemmin soinimaiseen nuivaan "matut raus" -politiikkaan ja nyt sen rinnalle nostetaan räikeä militarismilla höystetty työnantajien riistopolitiikka eli siis "rosvot irti".  Siis juurikin sitä joka pilaa Applebaum:n ja muiden heikäläisten päiväunet eli raaka kapitalistinen väkivalta paljastuu raa'aksi kapitalistiseksi väkivallaksi. Kapitalismia jota eletään kapitalismiksi kuten Hannu Taanila terävästi on muotoillut. 

Mitä me tästä opimme?  Ainakin sen, että aina kannattaa katsoa koiraa karvoihin.  Sieltä voi paljastua kummallisia ytimiä eikä maailma siellä syvemmällä olekaan sellainen kuin yritetään ulkokuorella antaa ymmärtää.   Siinä suhteessa Iivarin kirjoitus on ihan hyvä ajattelun herättäjä ja paljastus halla-aholaisuuden syvimmästä olemuksesta. 

---

*) Sir Halford John Mackinder (1861-1947) oli englantilainen maantieteilijä, akateemikko ja poliitikko. Häntä pidetään yhtenä geopolitiikan ja geostrategian luojista. Hän edusti UK:n parlamentissa vanhaa skottien unioinistipuoluetta.  Hänen tunnetuin työnsä on artikkeli "The Geographical Pivot of History" jonka hän lähetti Britanian Royal Geocraphical Society:lle vuonna 1904.