Hyryn Uuni

Luin juuri loppuun Antti Hyryn Uuni-romaanin, sen viime syksynä Finlandialla palkitun. Kun tulin viime kevättalvella arvioineeksi tässä blokissa Sofi Oksanen Puhdistusta niin on kai pari sanaa kirjoitettava myös Uunista.

Antti Hyryn teos on hitaasti soljuvaa, kuvailevaa kerrontaa vanhanmallisen leivinuunin muuraamisesta meren rannalla Pohjois-Pohjanmaalla. Samalla hän nivoo uunin ja sen ympäristön vähäeleisiin tapahtumiin symboliikkaa ja pieniä viestejä yhteisöllisyydestä ja perinteistä sekä niiden nivoutumisesta elämäksi joka jatkuu sukupolvelta toiselle niinkuin hyvin tehty uuni paistaa leipiä ja rieskoja monelle sukupolvelle kun joku osaa leivän leipomisen ja paistamisen jalon taidon.

Erityisesti minua viehätti tapahtumisen, äksönin, kuvaaminen. Päähenkilö Pietari lepää muuraamisen välillä ja Hyry on laittanut hänen suuhunsa sanat: "Makaan puusängyssä ja näen ulos merelle päin. Ruutujen takana ulkona on pitkäoksainen rannan mänty. Se on liikkumatta. Nyt heilahtaa oksa." Lukiessa oksan heilahduksessa on enemmän toimintaa ja tapahtumista kuin kymmenessä Renny Harlinin pyrokohtauksessa yhteensä.

Samoin siirtymät ajassa ja paikoissa ovat mestarillisia. Juoksutus talven yli piipun muuraukseen on kaikessa tiivistetyssä kuvailevuudessaan mestarillinen. Siinä ei käytetä mitään aasin siltaa vaan varmajalkainen runoratsu astuu sutjakkaasti ja elegantisti eteenpäin.

Edes päähenkilöiden uskonnollisuus seuroineen ja kirkkoretkineen ei häiritse tälläistä uskonnotonta. Niin hienovaraisen osoittelemattomasti asiat on kuvattu. Olin jopa aistivinani hienoviritteistä sarkasmia niin, että päähenkilö Pietari taisi palvoa enemmän perinnerakennuksia ja etenkin -rakentamista kuin kristillisiä jumalhenkiä.

Jos teosta vertaa Puhdistukseen niin eroja on kuin yöllä ja päivällä tai kuin kömpelösti rymistävällä aloittelijalla ja hienovireisimmätkin nyanssit taitavalla vanhalla mutta ei vielä väsähtäneellä mestarilla. Hyryn ei tarvitse osoitella hyvien hyvyyttä ja pahojen pahuutta hajuilla ja muilla osoittelevilla symboleilla. Hänen ei tarvitse kikkailla surisevilla kärpäsillä.

Tällä kertaa Finlandia meni kirjalle ja kirjailijalle joka sen omalla kirjallisella tuotannollaan ansaitsi. Yksinvaltiaana valinnan tehnyt Tuula Arkio teki onnistuneen valinnan. Samalla palattiin taas politikoinnista kirjallisuuden pariin ja kirjalliselta laadultaan kovasti epätasainen valittujen joukko sai joukkonsa jatkoksi tasoa huimasti nostavan lisän.

Eilen näytti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuusraati sortuvan samaan kuin Pekka Tarkka Finlandiadiktaattorina. Se sortui tukemaan yksipuolista poliittista julistusta sekä tarkoitushakuisia ja yksipuolisia historiallisia uudelleentulkintoja. Toivottavasti sielläkin ensi kerralla palataan takaisin kirjallisuuden pariin.

Sofi Oksanen ja sananvapaus

Sofi Oksanen on avautunut kuulemma Tanskan televisiossa. Hän on kertonut joukon vanhoja kliseitä. Mutta kuten aiemminkin faktat puuttuvat joten tarina jää pelkäksi huonoksi fiktioksi.

Suomalaisten miesten väkivaltaisuus on perätön myytti. Me emme ole sen väkivaltaisempia kuin muidenkaan maiden miehet. Kansainvälisten tilastojen mukaan eurooppalaista keskitasoa. Samoin alkoholinkäyttökään ei ole aivan ehdotonta huippua vaikka olemmekin kiitettävästi lähestyneet aivan kärkeä.

Suomalaisten miesten tapana ei ole keskimäärin ilmaista tunteitaan väkivallalla niinkuin Sofi Oksanen ja muut äärifeministit väittävät. Ei myöskään suomalaiset naiset harjoita väkivaltaa erityisen paljon vaikka se onkin eräs yhteiskuntamme tabu.

Meillä näyttää yleisemminkin olevan kiellettyä puhua naisten harjoittamasta väkivallasta ja arvostella Sofi Oksasta. Näissä molemmissa menee, kuten niin usein muulloinkin, sekaisin mielipiteen vapauden rajoittaminen ja mielipiteiden sisällön kriittinen arviointi. Esimerkiksi kun yrittää arvioida Sofi Oksasen mielipiteitä kriittisesti, saa helposti leiman yrityksestä tukahduttaa keskustelua ja rajoittaa hänen sananvapauttaan. Sama koskee feninismiä, NATOa j.n.e. asiaa joista yhteiskuntamme mielipidejohtajilla on vahva, oma käsityksensä. Jos siis Okasanen olisi halunnut valita oikean ja todellisen ongelman niin hänen olisi kannattanut kertoa suomalaisesta keskustelukulttuurista johon ei haluttaisi mahtuvan kuin yksi totuus kerrallaan.

Puhdistus - Mission Accomplished

Otin tuossa Joulun jälkeen urakakseni lukea Sofi Oksasen Puhdistus-romaanin.  Onhan se paljon puhuttu teos ja Finlandia-palkinnonkin voittanut.  Nyt urakka on ohi.   Työn ja tuskan takana läpi kahlaaminen oli mutta suomalaisella sisulla pääsin lopulta päämäärään ja eli kirjan loppuun.  Jos kirja olisi ollut nyky-yhteiskunnassamme vähemmän kuuluisa ja vähemmän puhuttu, olisin suosiolla jättänyt kesken mutta kun ei, niin pitihän se lukea loppuun.  Sillä katson lunastaneeni oikeuden sitä arvioida ja arvostella: minusta kirja on huono ja seuraavassa joukko perusteluja.

Kirja on tyylillisesti kuin kirjoittamisesta innostuneen teinitytön tai finninaamaisen pojan tai eläkeikään ehtineen lukijan ensi yritys koettaa ihan itse.  Kirjoittajan on näytettävä, että hän tuntee kirjallisia temppuja ja vaikutuskeinoja symboliikasta ajallisiin takautumiin.  Hän kuitenkin sortuu kaikkien aloittelijain tavoin niiden käytössä liioitteluun ja tyylin horjahteluun.  Runoratsun jalat eivät niin sanotusti pysy kovalla tiellä vaan lipsuvat tuskastuttavan usein ojan puolelle. 

Sinällään episodinen kerronta eri roolihenkilöiden näkökulmasta ei ole huono valinta mutta sillä on jo voitettu yksi Finlandia:  Hannu Raittilahan käytti sitä hienossa Canal Grandessaan.  Joten se siitä kehutusta omaperäisyydestä.

Henkilöhahmot ovat kovin yksiulotteisia, kuten aloittelijoilla usein ovat.  Hyvät ovat hyviä, kauniita ja tuoksuvat hyvälle, pahat ovat pahoja, rumia ja haisevat pahalle eli ry**älle.  Ja uhkaavissa tilanteissa kärpäset pörräävät.

Kyseessä on fiktiivinen romaani, siis mielikuvituksen tuote.  Sitä kuitenkin tunnutaan luettavan niinkuin se jotenkin antaisi todellisen kuvan Viron tapahtumista viime vuosikymmeninä.  Siinä suhteessa teos on kovin yksisilmäinen ja sitä kautta vääristelevä.   Ideologisessa oikeaoppisuudessa unohtuu niin saksalaisten keskitysleirit kuin virolaisten yhteistoiminta natsien kanssa.  Valitettavasti tämä tälläinen mielipidevaikuttaminen on yleistä: sotketaan historiallisia tapahtumia ja sepitettä siten, että virheiden oikaiseminen on vaikeaa.  Jos puuttuu johonkin yksityiskohtaan tai yleisempään kohtaan niin kirjoittaja vetäytyy tai työnnetään n.s. taiteellisen vapauden ja fiktion suojaan.  Sieltä hän ja hänen puolustajansa kuitenkin tyrkyttävät tarkoitushakuista kuvaansa todenmukaisena tai -tuntuisena.  Ja jos näkökulmalla on valtaapitävien taholta markkina-arvoa, tukea löytyy kaikenlaisten palkintojen muodossa.  Ja kun vielä kustantaja haistaa rahaa niin markkinointipuolikin on kunnossa.

Nuoruuden ja aloittelijuuden tiliin pitänee myös laittaa ajoittainen herkuttelu n.s. rumilla sanoilla.  Rohkea kirjoittaja uskaltaa sanoa ruman sanan niinkuin se on, jopa kirjoittaa eri sukupuolten genitaaleista "isojen poikien" sanoilla.

Pelottavinta tässä on, jos Puhdistusta pidetään ihan oikeasti parhaana viimevuotisena romaanina Suomessa.  Kovasti on kirjallisuutemme menossa rappiolle jos niin on.  No, en toki usko, että tilanne niin huono olisi.  Nyt vain tehdään kirjallisuudella politiikkaa ja historialla businesta.  Aloittelevat skribentitkin uskaltavat törkkiä ja liikemiehet rahastaa kun uhri on jo haudattu.