eroakirkosta.fi
Näytetään tekstit, joissa on tunniste historia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste historia. Näytä kaikki tekstit

maanantai 12. helmikuuta 2024

Tasavaltojen numerointia ja pitkiä historian kaaria

Luin Matti Vesa Volasen kirjoitukseen Kansan uutisista otsikolla ”Pekan, Alexin ja minun IV tasavalta”.  Se on, taas, laadukasta taattua Volasta.  Hän ruotii siinä 2024 presidentinvaalin toisen kierroksen ehdokkaiden historiankuvaa ja tapaa jäsentää Suomen itsenäisyyden aikaa järjestysnumeroin kuten Ranskassa on ollut tapana jakaa monarkiattomia aikoja.
"Raja railona aukee"


Ranskalaisilla on heidän laskutavallaan menossa nyt viides tasavalta ja nämä meidän vekkulimme jakavat paljon lyhemmän ajan neljään paljon pienemmillä mullistuksilla.  Ranskalaisilla jakolinjat ovat merkittäviä perustuslaillisia muutoksia tai ylimmän hallintovallan muutoksia monarkian ja tasavallan välillä.  Meikäläiset etsivät rajoja paljon pienemmistä päästäkseen neljään joilla hallita historiaa.

Volanen repii Alexander Stubb:n ja Pekka Haaviston jaottelut riekaleiksi joten niihin en puutu vaan mieleni tekee esittää omaa jakoani. Jo Volanen jatkaa aikahaarukkaa 1800-luvun kansallisromattisen ajattelun ja erillisen Suomi-idean syntyyn. Hyvä niin ja suunta on oikea.  Kun kuitenkin yhtenä tausta-ajatuksena on ajatus Suomesta jotenkin idän ja lännen rajaseutuna jossa presidenttiehdokkaat näkevät vain vastakkainasettelun ja Volanen yhteyksiäkin niin itse aloittaisin tarkastelun ajoista jolloin idän ja lännen, Bysantin ja arojen "tataarien" sekä Länsi-Rooman (perillisineen) etupiirit täällä alunalkaen kohtasivat. 

Noista muinaisista ajoista lähtien täällä on sekä pidetty vihaa että tehty yhteistyötä etupiirirajan yli. Jos keiden, meidän pitäisi olla "kokemusasiantuntijoita" kumpaa kannattaisi harjoittaa.  Kumpi tuo kärsimystä ja kumpi hyvinvointia.  No, tuon kokemuksen ohjaaminen omiin tarkoitusperiin sopivaksi saa presidenttiehdokkaatkin jaottelemaan historiaamme itselle sopivasti, jotta sen hallinnan kautta pääsisi hallitsemaan nykyisyyttä ja etenkin tulevaisuutta.  Historiahan on aina kuten vallanpitäjät sen määrittävät omiin tarkoitusperiinsä.  Muinaiset kreikkalaiset kuulemma sijoittivat historian fiktion puolelle eikä faktan.

Ensimmäisenä ajanjaksona (I) voisi pitää aikaa jolloin paikalliset heimot klaanihallintoineen katsoivat omia paikallisia intressejään milloin sotien, milloin sopien naapureidensa kanssa.  Aikaan ovat jotkut mystikot rakennelleet mielikuvituksessaan mahtavia muinaissuomalaisia kuningaskuntia mutta ne lienevät hauskoja sepitteitä. Pikemmin hajanaiset ja väestöltään pienet heimot siirtyivät pikkuhiljaa keräily- ja metsästystaloudesta enemmän paikallaanpysyviksi ja vaeltaviksi paimentolaisiksi jääneistä tuli saamelaisia. Merkittävää lienee myös ettei viimeaikojen populäärihistoriassa merkittävään, jopa valtiomuodostajien joukkoon nostetut ammattirosvot, Viikingit koskaan kyenneet valloittamaan nykyisen Suomen aluetta vaikka tekivät valloituksiaan aina Italiaa ja Rus:ia myöten.

*
Muinaiset kreikkalaiset kuulemma sijoittivat historian fiktion puolelle eikä faktan.

*
Seuraavana ajanjaksona (II) meidät saatettiin tiukan keskusvallan alaisuuteen ja kiistat muuttuivat valtakuntien ulkopolitiikaksi.  Tarkkoja rajoja on kuitenkin hankala ajoittaa vaikka toki Ruotsin riikin hallintohistoriasta ja sen keskusvallan kehittämisestä voikin saada vinkkiä.  Meistä tuli hallintoalamaisia Pähkinäsaaressa 1323 solmitun sopimuksesta tulkitun rajan molemmin puolin. K.o. aikana meidät sotkettiin sotiin aina Keski-Eurooppaa myöten kun ruotsit tekivät maastaan suurvaltaa.

Seuraava (III) merkittävä muutos oli maakunnan kehittyminen autonomiseksi suuriruhtinaan maaksi osana Venäjän keisarikuntaa kun ruotsit olivat suurvaltansa hävittäneet. Tuli omat oikeat valtiolliset hallintoelimet sekä muut kansakunnan valtavehkeet.  Samaan ajanjaksoon osui myös kansallisromantiikasta kummunnut n.s. "kansalliseksi heräämiseksi" kutsuttu aatteellisuus.  Olemme muka kansakunta kansakuntien joukossa. Saatiin oma kulttuuri ja talous omine valuuttoineen.

Neljäs jakso (IV) olisi silloin ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa tapahtuneesta itsenäistymistä ja sitä seuranneesta sisällissodasta alkanut ja toisen maailmansodan loppuun päättynyt jonkinlainen militääri 3/4 fasismi-natsismi.  Silloin oli valtiopetos tai ainakin sen valmistelua puhe rauhasta ja sodan välttämisestä.  Loppu sille olikin luonnollinen eli häviöt sodissa sekä Pariisin rauhansopimukseen kirjattu lupaus demokratiasta.

Viidenneksi jaksoksi (V) voisi katsoa sotien jälkeisen ajan jolloin meidän hyvinvointimme rakennettiin ja kansantaloutemme muutettiin maatalousvaltaisesta agraarifeodalismista teollistuneeksi kapitalismiksi johon saatiin joitakin adenauerilaisia "Der Kontrollierte Kapitalismus" perinteeseen kuuluvia sosiaaliturvan, terveydenhoidon, eläketurvan j.n.e. piirteitä. Perimmäisenä porvarien ajurina kehityksessä lienee kuitenkin ollut sosiaalisen mielenlaadun asemesta Neuvostoliiton pelko sillä se antoi vielä tuolloin esimerkkinä ja intoa vasemmistolle.  Heidän ystävyyspolitiikkansahan ei ollut aitoa vaan kovinkin opportunistista sillä samaan aikaan vehkeiltiin "Läntisen arvoyhteisön" kanssa "ystävää" vastaan.

Viimeisin (VI) merkittävä käänne tapahtui kun NL alkoi kriisiytyä ja hajotettiin 1990-luvun taitteessa.  Silloin pääsivät NATOttajat vauhtiin ja muutoksen viimeinen niitti oli NATO-jäsenyys ja DCA-sopimus.  Ne vievät meidät meidät muiden sotiin, nyt vielä vain meidän rahamme mutta jatkossa myös meidät. Niin vaikka nykyisen kapitalistisen Venäjän pitäisi olla läntisten eliittien mieleen sillä pääsiväthän kammotuksestaan eli ns "reaalisosialismista" (jolla tosin oli hyvin vähän tekemistä sosialistisen teorian kanssa) ja meno Venäjällä on ollut ajoittain pidäkkeetöntä rosvokapitalismia.  Pikemmin suhtautuminen muistuttaa Halford Mackinder:n n.s. Hearthland teorian *) asetelmaa ja taistelua sen pivot-alueesta.  Siten saavat selityksensä myös n.s. USA:n "geostrategiset imperatiivit" **).  Oikeasti kuitenkin täällä meillä oli kyse vain naamioiden riisumisesta ja siten neljäs, viides ja kuudes ajanjako on oikeastaan yhtä ja samaa jossa vain olosuhteet ovat pakottaneet kulloinkin omaksumaan erilaisia taktiikoita strategisten tavoitteiden pysyessä samana.  Suurin muutos lie aiemman "ison veljen" Saksan vaihtuminen USA:ksi. 

Kyseessä on siis pitkä historiallinen jatkumo paikallisesta, suht'koht' itsenäisestä omien etujen vaalimisesta valtioksi kehittymisen kautta vasalliksi ja auksiliaareiksi suurvallan etupiiriin eturintamaan; elinkaari nousuineen, huippuineen ja väistämättömine laskuineen.  Vaiheiden rajat eivät tietenkään ole tarkkoja vaan kyseessä on kehitys jossa muutokset vaiheiksi laskettujen sisällä taitavat olla suurempia kuin itse murrosajaksi laskettu. Silloin muutokseksi tulkittu on vain siihenastisen kehityksen kulminaatio.  Niin lienee nykyisenkin ajanjakson kanssa.  Aika tulee näyttämään miten nyt alustetut kauheudet toteutuvat ja miten niistä yli päästään, jos päästään. 

Molemmat nyt presidentinvaalin toiselle kierrokselle päässeet, kuin myös ensimmäiselle jääneet, edustavat alaspäin kääntyneen elinkaaren joutsenlaulun hiljentäjiä.  He kaikki ovat ajaneet tätä kehitystä, jotkut kiivaammin ja jotkut hieman sordinoa eteensä sovitellen.

Miksi pitääkään "rajan railona aueta"? Miksei se voi olla auki ihmisten, ajatusten ja tavaran kulkea, kaikkien hyväksi. Ihan kuten ETYK:n loppuasiakirjan kolmannessa korissa maalailtiin. Senhän on sanottu jopa hajottaneen NL:n totalitarismin.

*
Rauhaa rajalle

*

Ps: Kirjoittelin tämän ennen presidentinvaalin toista kierrosta mutta julkaisin vasta sen jälkeen koska varon rikkomasta Vaalirauhanjulistustani.



---
*) Brittiläinen maantieteilijä Halford Mackinder (1861-1947) esitteli luennossaan The Royal Geographical Society:ssä 1904 pitämässään luennossa n.s Heartland-teorian jonka mukaan maailman historian tapahtumia selittää maailman jako sydänmaahan joka on Euraasian manner (heartland) ja sitä ympäröivään puolikuuhun (crescent) ollen ydinalue (pivot) ja Kaspian meren pohjoispuoliset arot. Historiankulun ratkaisee kuka ydinaluetta hallitsee. Luento julkaistiin myöhemmin esseenä The Geographical Journal:ssa: "Geographical Pivot of History"


**) "USA:n geostrategiset imperatiivit" ilmaus tulee Zbigniew Brzezinski:n teoksesta "The Grand Chessboard: American Primacy and Its Geostrategic Imperatives" ("The Grand Chessboard"; Basic Books; 1997). Siinä hän esittelee USA:lle välttämättömiä maailmanpoliittisia tavoitteita ja päämääriä, m.l. Venäjän hajottaminen hallittaviin osiin ja sen luonnonvarojen haltuunoton USA:n kansallisena etuna.

keskiviikko 31. elokuuta 2022

Länsiväylälle mahtumatonta Ukrainan lähihistoriaa

KSML-konsernin lehdykkä Länsiväylä julkaisi jutun otsikolla "Pommisuojassa laulullaan maailmaa koskettanut Amelia, 7, tulee Espooseen ja Helsinkiin – esiintyy rauhanmarssilla".  Arvostelin sen tapaa käyttää lapsia propagandan teossa ja "rauhanmarssi"-termin väärinkäyttämistä. Se kommentti kelpasi. Sain siihen vastauksen nimimerkki Gittarius:lta jossa pidettiin ymmärrettävänä Ukrainan puolelle asettumista kun Venäjä. STT:n palkkasensoreille ei kuitenkaan kelvannut vastaukseni jossa pyrin avaamaan Ukrainan sodan historiaa tiivistetyssä muodossa.  Julkaisematta jättämisen, johon lehdellä tietysti on oikeutensa, syyt jäivät minulle käsittämättömiksi eikä lehtitaloilla y.m. ole tapana yrittääkään tehdä perusteluitaan tunnetuiksi.  Tavanomaiseen tapaani julkaisen julkaisematta jääneen vastaukseni tässä kun Twitter:n tila ei riitä (lisäten vain joitakin hotspot:ja). 

"
Kannattaisi, edes näin Mihail Gorbatšov:n juuri kuoltua, muistaa koko historiallista jatkumoa. Ukrainan sota on osa tapahtumaketjua joka alkoi Neuvostoliiton hajottamisesta, lupauksista "not an inch eastwards", NATOn laajentamisten ja Zakartvelon sodan, värivallankumousten kautta Maidanille ja Viktor Janukovitš:n syrjäyttämiseen vuonna 2014.

Ukrainan nykyinen sota syttyi kun Kiovan hallinto lähetti armeijan tukahduttamaan kaappausta vastustaneita mielenosoituksia. Nehän eivät olleet läntisessä propagandassa samalla tavalla hyväksyttäviä kuin aiemmat somasti Euro-Maidan:ksi kutsutut Kiovassa. Samaan aikaan krimiläiset halusivat, taas, irrottautua Ukrainasta takaisin osaksi Venäjää ja lähikimmokkeenaan sama kaappaus Kiovassa.

Venäläiset osoittivat tukeaan donbassilaisille ja heidän perustettuaan tasavaltansa, myös niille. Venäjän federaatio ei kuitenkaan ollut osallisena itse sisällissodassa kuten m.m. Minskin sopimuksissa osapuolet todetaan: toisaalla Kiovan Hallinto ja toisaalla Luganskin ja Donetskin tasavallat. Niiden olisi pitänyt sopimuksessa sovitusti rauhoittaa tilanne mutta se ei sopinut Kiovalle. Sen lisäksi Venäjä hyväksyi krimiläisten aluehallinnon pyynnön päästä osaksi Venäjän federaatiota. Syynä oli mitä todennnäköisemmin vain ja ainoastaan Mustan meren laivastonsa pääsataman Sevastopol:n asema ja tilanne. Muille vastaaville alueillehan vastaavaa lupaa ei ole herunut.

Ukrainan sotaan osapuoleksi Venäjä liittyi vasta tämän vuoden helmikuun lopulla ja teki siinä väärin myös minun mielestäni. Mutta kun puolia valitaan, historiattomuus ei ole kummoinenkaan tekosyy. Toki ymmärrettävää on mennä jomman kumman osapuolen propagandan mukana tunteella mutta silloin irtoaa helposti reaalimaailmasta. Tässä Ukrainan tilanteessa se on USA:n etupiirin eli NATOn laajentamisen ja sen vastustamisen lähihistorian lyhyt oppimäärä.
"

Summa summarum: Tähänastiseksi tulemaksi minulle jää, ettei KSML:n Länsiväylälle mahdu kuin yksi totuus historian kulusta ja se on Läntisen arvoyhteisön narratiivi.  Se meidän tulisi ottaa vastaan annettuna.  Näin toimii maailman vapain lehdistö joka harjoittaa "vastuullista journalismia" moniarvoisesti.

tiistai 1. elokuuta 2017

YLEn dosentti Leninin kimpussa

Kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Jari Ehrnrooth avautuu netti-YLEn pakinassaan manaamaan Lenin-kulttia pois Suomesta  satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi.  Erityisesti hän on ottanut hampaisiinsa piskuisen Lenin-puiston Helsingin Alppilassa.  Leninin hävittäminen pois silmistä olisi kuulemma "itsenäisyyden juhlavuoden symbolisesti arvokkain teko".  Toivooko hän silloin Leninin häviävän myös mielestään?
Jos puiston nimeäminen paikkaseudun historiaan vaikuttaneen henkilön mukaan on kultti niin silloin varmaankin Helsingissä on esimerkiksi salaperäinen Alli Trygg -kultti.  Hänellähän on paljon Leniniä suurempi puisto Kalliossa muistutuksena raittiustyöstään ja naapurissa miehensä vastaava. Puhumattakaan niin monesta muusta uskonnollisen palvonnan kohteesta ympäri maatamme.  Eräitä viimeisimmistä ja pienemmistä pyhistä lienee kauppaneuvos Carl Pöndinen ja kapakoitsia Aqveliina Heinze jotka saivat tyytyä kujanpätkiin Mikkelin asuntomessualueella.
Ehrnrooth kirjoittaa paljastavasti "Menneisyyden hallinta on taistelua historian eettisestä suunnasta ...".  Niinpä, Ehrnrooth haluaa hallita meidän menneisyyttämme eikä siihen mahdu Leninin kaltaisia historian hahmoja joilla on kuitenkin iso ja merkittävä osa meidän historiassamme.
Minun mielestäni nimiä muuttelemalla ja patsaita kaatelemalla entisen historian hävittäminen ja uuden tilalle kirjoittaminen on äärimmäisen lyhytnäköistä konjuktuuripolitiikkaa ja silmiinpistävän sivistymätöntä melskaamista.  Meidän pitää pystyä näkemään historiamme kerrokset ja oppia lukemaan niitä.
Ja pitääpä vielä kysyä kuuluuko tuollainen historiattomuus myös julkisen palvelun YLEn toimenkuvaan?  Jos ja kun YLE perustelee Ehrnroothin pakinan julkaisemista moniarvoisuudella, olisi suotavaa moniarvoisuuden ulottuvan myös päinvastaisiin ajatussuuntiin.  Jos taas Ehrnroothin linja on myös YLEn linja, sen pahempi YLEn uskottavuudelle julkisena palvelijana jollaiselta voitanee odottaa objektiivisuutta, neutraliteettiä ja faktahakuisuutta.
---
Julkaisin tämän kirjoituksen myös plokissani Uuden Suomen Puheenvuorossa.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Pölyt pois kansakunnan kaapin päältä

YLEn elokuva Mannerheimista alkaa valmistua.  Se on ehtinyt jo ennen ensi-iltaansa aiheuttaa suunnattoman metelin Mannerheimia pyhänä ikoninaan pitävien joukossa.  Elokuvan asetelmat ja näkökulmat antavat monia mahdollisuuksia ja siksi se ansaitseekin tulla arvioiduksi vasta katsomisen jälkeen.
   
YLE on julkistanut tietoja uudesta marsalkka C. G. E. Mannerheimia koskettelevasta elokuvastaan niin tuottaja Erkko Lyytisen vetämässä  tiedotustilaisuudessaan kuin elokuvan omilla sivuilla.  Elokuvasta on noussut melkoinen älämölö jo ennenkuin kukaan on sitä edes ehtinyt nähdä.  Normaali suoritus siis fundamentalistifanittajilta.

Erityisiä syitä sankkojen Mannerheim-friikkien joukkojen mielensäpahoittamiselle ja tyrmistelyllä näyttää olevan, että he eivät usko marsakkaa lähestyttävän riittävän kunnioittavasti, etenkin kun pääosan esittäjäksi on valittu musta kenialainen Telley Savalas Otieno ja sen on ohjannut myös kenialainen Gilbert Lukalia.

Mistä lähtee tämä Mannerheim-fanittajien käsitys, että heillä on ainut ja oikea kuva sankaristaan ja siihen ei saa kukaan tuoda säröjä.  Pelkäävätkö he, että heidän ikoninsa katsominen jostakin toisesta, heille vieraasta kulmasta, veisi heiltä pohjan pois heidän fanitukseltaan?

Omituisesti elokuvahanketta on arvioitu siten, että vain historiallisesti heidän mielestään oikeannäköinen Mannerheim-kuva on sallittu.  Heillä on jäänyt huomaamatta, että sekottavat erilaisia arviointiasteikkoja: heistä elokuvan täytyy olla huono ja tekijöiden ammattitaidottomia jos se ei esitä heidän sankariaan heidän haluamassaan konservatiivisessa historiallisessa, etnisessä, kielellisessä, sukupuolisessa j.n.e. yhteydessä, siis valkoihoisena erehtymättömänä hetoroseksuaalina.  Vastaavaa historiallista oikeellisuutta he eivät kuitenkaan vaadi omilta sankaritarinoiltaan.

Arvioinnissa kannattaisi pitää mielessä, että elokuvataiteessa on monenlaisia alalajeja historiallisen epookin lisäksi, m.m. erilaisia symbolistisia ja psykologisoivia tyylilajeja. Ja samalla kannattaa arviointiansa tehdä tavalla, että ottaa huomioon erilaiset arviointiasteikot, ainakin muutamat niistä: 1) pidän <-> en pidä, 2) hyvä <-> huono, 3) fakta <-> fiktio, 4) realistinen <-> symbolinen, 5) historiallinen ajankuva <-> etäännytetty/siirretty ja 6) kohdealue ja -aika laaja <-> kohdealueena jokin yksityiskohta. 

Oikeastihan elokuva- niinkuin missä muussa taiteessahan on erilaisia keinoja ja menetelmiä lähestyä kohdetta.  Niitä valitaan ja hylätään sen mukaan mihin osaan kohdetta tekijät haluavat kulloinkin keskittyä.  Kohdetta voidaan abstrahoida ja etäännyttää jotta katsojan mielenkiintoa voidaan ohi yleisten kliseiden johonkin tiettyyn osa-alueeseen joko hänessä tai asioissa joita hänen katsotaan edustavan. 

Elokuvan omien sivujen sisällön perusteella yksi lähestymiskulma näyttäisi olevan sankaruus ja sen alla oleva ihminen.  Miten kansakunnan kaapinpäälle nostettu ihminen erotetaan ja erkanee itsestään.  Sen vaikutukset sosiaaliseen elämään ja yksinäisyyteen.  Minusta näkökulma on mielenkiintoinen, etenkin jos päästään pohtimaan ilmiötä erilaisissa kulttuureissa ja ehkä näkemään ja tunnistamaan jotain yleisinhimillistä.

Oma lukunsa on tarkastella sankaritarinaa toisen kulttuurin kertomaperinteen kautta.  Meillähän on käytetty Mannerheimin osalta lähinnä kahta: pönöttävää porvarillisiin sankartarustoihin vievää legendanrakennusta (esim. Mannerhei-sivusto) ja toisaalta pilkkaa poliittisen kentän toiselta laidalta (esim. ralli "Laski marsalkan silmäluomi ja oli kusessa Suomi..." ja Katariina Lillqvistin Uralin perhonen).  Nyt meille YLE tarjoilee mahdollisuutta tarkastella sankarimyyttiä kenialaisen kertomaperinteen kautta.  Mielenkiintoista on nähdä mitkä ainekset korostuvat, mitä uutta he ovat huomanneet ja mikä on jäänyt huomaatta.  Joka taupsessa heillä on ollut mahdollisuus katsella myyttistä ikonia ilman ennakkokäsityksiä ja kliseiden kahleita.

Myös YLEn itsensä tekemä dokumentti elokuvan teosta kuulostaa etukäteen mielenkiintoiselta. Sillähän on onnistuessaan mahdollista paljastaa miten hankalaa ja työlästä on pölyjen pyyhkiminen kansakunnan kaapinpäältä.  Samalla se voi kertoa paljon kuinka erilaisten kulttuurien välillä yhteistyö sujuu.

Ja vihonviimein olisi kohteliasta antaa elokuvalle ja sen tekijöille mahdollisuus eli arvioida elokuvaa vasta kun sen on nähnyt. nyt tapahtuneen kaltainen etukäteisteilaus on käsittämätöntä. Siis, ennakkokäsitykset syrjään ja avoimin, positiivisin mielin elokuvakokemuksen äärelle ihan itse omin silmin arvioimaan mitä tekijät ovat pyrkineen sanomaan, millä keinoilla ja miten siinä onnistuneet.


sunnuntai 21. elokuuta 2011

Valta ja sen kaappaaminen Neuvostoliittoa hajotettaessa

Vuosipäivien johdosta on näköjään taas tullut aika toistella epätäsmällisyyksiä tapahtumista joissa Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto hajottamalla hajotettiin.  Meille toistetaan taas tarinaa juoppojen konservatiivien vallankaappauksesta ja kuinka sankarillinen Boris Jeltsin pelasti demokratian vaikka suomalaiset ulkopolitiikan johtajat olivat kuin kusi sukassa.  Samassa yhteydessä jaksetaan lyödä mynttiä omilla suhmuroinneilla ja rakentaa niistä sankaritarinoita.
***
Kehitys NL:ssahan kai meni niin, että kun kilpailu USAn kanssa oli johtanut taloudellisiin vaikeuksiin ja Mihail Gorbatsov antanut ulkopolitiikassa liikaa periksi, yritti NKP:n johto pelastaa mitä NL:sta oli vielä pelastettavissa.  Tilannetta kuvaa hyvin Gorbatsovin myöhempi lausahdus hänen tavoitteestaan hävittää NL.  NKP:n johto siirsi siis syrjään yhden joukostaan eli Gorbatsovin ja nimitti itse itsensä hätätilakomiteaksi.  Puhetta komitessa johti NKP:n korkeimman elimen eli Keskuskomitean poliittisen toimikunnan eli politbyroon jäsen, keskuskomitean sihteeri ja NL:n varapresidentti Gennadi Janajev.  Komitean muutkin jäsenet olivat politbyron jäseniä kuten pääministeri Valentin Pavlov ja muut.  Johdossa oleva johto ei siis kaapannut keneltäkään valtaa, se ei voinut koska se oli jo vallassa.  Sen sijaan Boris Jeltsin joka ei kuulunut Neuvostoliiton johtoon, kaappasi vallan ja syrjäytti aikaisemmat johtajat.

Samaan aikaan suomalaiset johtajat taiteilivat jotta suhteet olisivat säilyneet, olisi episodissa käynyt miten tahansa.  Sinällään Suomen ja suomalaisten edun kannalta tavoite oli aivan oikea ja kannatettava.  Toiminta vain ei ollut ihan kaikilta osin luontevaa ja uskottavaa koska kyseisten henkilöiden henkilökohtaisista mieltymyksistä ei ollut epäilystä.  Mukana hääri ainakin esim. presidentti Mauno Koivisto, pääministeri Esko Aho ja ulkoministeri Paavo Väyrynen ja joukko muita.  Vain realismintaju piti heitä kaidalla tiellä ja esti lähtemästä riekkumaan poskettomasti Kylmän sodan antikommunistiseen rintamaan.
***
Tapahtumaa on nimitetty niin historian kuin Kylmän sodan lopuksi.  Francis Fukujama rojahti toiveajattelussaan pahasti metsään.  Tapahtuma ei korjannut kapitalismista sen valuvikoja eikä tehnyt siitä "Endlösung":ia joten historia jatkuu ja yhteiskuntien kehityskulku jatkuu edelleen.  Myöhemmin Fukujama onkin kääntynyt selittelemään ja syyttelemään muita.

Samoin Kylmä sota ei päättynyt.  Ennen NL:n hajottamista käyty kylmä sota kuitenkin muutti muotoaan.  Aluksi 1940-luvun lopulla, -50 ja -60 -luvuilla se oli ollut hienoista NL:n etenemistä.  NL:n pysähtyneisyyden aikana se oli muuttunut ikäänkuin asemasodaksi.  NL:n hajottua se muuttui toisen osapuolen etenemiseksi kun Varsovanliitto hajosi ja sen aikaisemmat jäsenet liitettiin eri tavoin läntiseen liittoutumaan.  Nyt ilmeisesti tämä vaihe lienee päättynyt kun lännen eteneminen, ainakin hetkeksi, pysähtyi Etelä-Ossetiassa.  Samaan aikaan kiinalainen kapitalismi omistaa yhä suuremman osan maailmasta.
***
Vallalla olevat käsitykset ovat valitettavan yksipuolisia eikä tiedonlevittimien toimittajat näytä viitsivän miettiä läntisten ajatushautomojen prosyyrejä pidemmälle.  Mikä purkaisi tämän porvarillisen hegemonian ja avaisi keskustelun avoimemmaksi ja monipuolisemmaksi?

sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Akateemista argumentointia

Lueskelin tämän aamun Helsingin Sanomista m.m. Helsingin taidemuseon johtajan Janne Gallen-Kallela-Sirenin jutun taidepolitiikasta otsikolla "Suomettuminen varjostaa yhä kuvataidetta" ja Helsingin yliopiston professori Timo Vihavaisen kirja-arvostelun uudesta venäläisestä Venäjän historiaa koskettelevasta teoksesta otsikolla "Stalin saa ansaitsemansa moraalisen tuomion". En tunne riittävästi suomalaisen taidepolitiikan syvimpiä pohjamujuja enkä ole kyseistä teosta lukenut joten jätän sisällön arvioimatta. Sen sijaan huomioni kiinnittyi kummankin sinällään oppineen ja sivistyneen ihmisen argumentaatioon.

Gallen-Kallela-Siren on kirjoittanut mielipidekirjoituksen Kiasman johtajavalinnan tiimoilta ja arvioi nykyisen väistyvän johtajan Berndt Arellin ja Nicolaus Schafhausenin linjaeroja. Hän tuntuu kokevan painavaksi argumentiksi omille mielipiteilleen suomettumisella ja muilla historian menneillä poliittisilla kytkennöillä, kuvitelluilla ja todellisilla, toisten lyömisen. Hänelle taiteen kansainvälistyminen näyttää tarkoittavan tiettyä ideologista ilmansuuntaa: Pariisi on kansainvälistä, Moskova ei. Samoin hän tuntuu sotkevan historialliset muistomerkit ja taiteen. Hän arvostelee luovuuden näivettävää samanmielisyyden pakkopaikaa tarkoittaessaan, että hänen edustamansa linja ei saa yksin päättää.

Vihavainen arvostelee, tai oikeammin ylistää mutta ei arvioi Andrei Zubovin toimittamaa teosta Istorija Rossii 1894-1939 (AST-Astrel, Moskova 2009) . Hän tuntuu tuntevan itsensä kanssa samaa mieltä olevat asiallisiksi ja erimieltä olevat "kvassipatrioottisiksi *) suurvaltanationalisteiksi" ja "mustasotnialaisiksi" **). Hän jopa menee historioitsijana niin pitkälle, että katsoo historioitsijoiden tehtäväksi moraalisten tuomioiden jakelemisen ja haluaa k. o. teoksen siinä suhteessa esimerkiksi läntisille historioitsijoille.

Yhteistä näille kummallekin vekkulille on omien mielipiteiden nostaminen ikäänkuin asiallisuuden normiksi ja erimieltä olevien henkilöiden lyöminen erilaisilla nimittelevillä leimoilla. Leimat he valitsevat omassa maailmankuvassaan ilmeistä inhotusta herättävillä tekijöillä, Gallen-Kallela-Siren itäblokilla ja suomettumisella sekä Vihavainen kvassilla ja tsaarinaikaisilla mustilla sotnioilla.


Onko meidän n.s. akateemisen sivistyneistömme, molemmat ovat viisaustieteen tohtoreita, todella noin matalaotsaisia, että eivät korkeampitasoiseen keskusteluun pysty. Forum oli tosin molemmilla päivälehti mutta kuitenkin itse itseään laatulehtenä pitävä eikä mikään keltainen bulevarditabloidi. Silti voisi toivoa, että tuontasoiset henkilöt pystyisivät korkeampitasoiseen kirjoittamiseen ja argumetoisivat oman asiansa puolesta sisällöllisillä asioilla eikä ala-arvoisella nimittelyllä.

*) Kvassi on venäläinen rukiista tehty olut.
**) Mustasotnialaiset olivat Venäjällä toiminut tsaarin hallinnon salaa tukemia terroristeja.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2009

Uskontojen opetus kouluissa

Opetusministeri Henna Virkkunen on tuonut lehtihaastatteluissa esille vanhan, Ruotsista kopioidun ajatuksen kaikkien uskontojen opettamisesta yhtenä oppiaineena, uskontotietona. Sitä kuulemma harkitaan uusien opetussuunnitelmien mietinnän yhteydessä.

Uskonnonopettajat tietysti kavahtavat ajatusta. Heillähän on kyseessä leipä yhdistettynä ideologiaan. Uskonnonopettajien liiton puheenjohtaja Hannu Koskinen väittää YLEn uutisen mukaan, että uskontoihin tutustuminen pitää aloittaa niin, että on jo sidoksissa johonkin uskontoon ja muita opetetaan suhteessa siihen. Jo tutustuminen hänen johtamansa liiton sivuilla esiteltäviin opetussuunnitelmien tavoitteisiin osoittaa mistä on kyse. He esittelvät vain ja ainoastaan ev.lut. tavoitteet. Eikö sen sijaan pitäisi lähteä uskontojen yleisistä rakenteista ja mekanismeista sekä niiden vaikutuksista ympäröivään yhteiskuntaan. Ja vasta sen jälkeen käydä läpi erilaisten uskontojen erityispiirteitä.

Jos haluamme uskontojen opetukselta tiedollista lähestymistä ja pyrkimystä objektiivisesti ja neutraalisti opettaa ymmärtämään eri uskontoja, Ruotsin kokemukset eivät ole kovinkaan rohkaisevia. Siellä uskontojen opetuksen nimissä entiset, kristilliset opettajat tuputtavat samaa ev.lut.uskontoa kuin ennenkin mutta nimellisesti neutraalin oppiaineen varjolla. Entiset valtiokirkon ev.lut. materiaalit on vain koristeltu joillakin neutraaleilta kuulostavilla ilmaisuilla. Eli yksittäisten uskontojen tunnustukselliset opetukset ja elämänkatsomustiedon opetus on yhdistetty yhdeksi tunnustukselliseksi valta- ja valtionuskonnon opetukseksi uskontotiedon nimikkeen alla.


Moraalinen aspekti

N.s. oman uskonnon opetusta on yritetty perustella sen moraalisella ja eettisellä kasvatuksella. Tätä on jopa perusteltu nykyisten aikojen maailmanlopun meiningillä verrattuna entisiin hyviin aikoihin. Ennenhän kaikki oli niin paljon paremmin: läski valkoista ja Terijoen hiekkarannoilla kesät lämpimiä. Näiltä muistelijoilta taitaa unohtua paljon kristinuskon nimissä tehtyjä asioita. Niitä muistellessa ei tarvitse mennä ainaisiin ristiretkiin tai muihin keskiaikajuttuihin. Riittää kun muistelee paljon tuoreempia sotia kodin uskonnon ja isänmaan puolesta. Ja nykyisinä maallisina aikoinakin nämä Sukarit, Merisalot ja muut koijarit kertovat olevansa vakaumuksellisia kristittyjä. N.s. kristillisten länsimaisten arvojen maine on tärvelty niin monta kertaa ja niin syvälti, että niillä ei kannattaisi mainostaa edes käytettyjä autoja saati sitten lasten kasvatusta. Tälläkin hetkellä ne tarkoittavat Pakistaniin levitettyä miehityssotaa Afganistanissa, talouskriisiä ja pankkiirien moraalia, vaalirahoituskorruptiota, välinpitämättömyyttä kansainvälisistä sopimuksista, rippikoululaisten itikoille syöttämistä j.n.e.j.n.e. Siltäkin osin kun kirkko näyttää modernisoituvan, eli m.m. naispapeuden ja homoseksuaalien sietämisen osalta, kirkko vain reagoi muun, sekulaarin, yhteiskunnan kehitykseen jälkijättöisesti ja vastentahtoisesti, omia pyhinä pitämiään kirjoituksia häpeillen.


Ehdotus

Minusta voisimme ihan hyvin lopettaa uskontojen opetuksen nykymuodossaan ja jakaa siihen nyt liittyvän tiedollisen aineksen muiden aineiden opetussisältöihin. Uskonnon harjoittamisen ja muun tunteisiin vetoavan touhun voivat sitten hoitaa kukin uskontokunta itse. Eri uskontoihin liittyvät filosofiset ajatusmallit voitaisi esitellä filosofian kurssien yhteydessä. Nykyisestä elämänkatsomustiedosta voitaisi kehittää kaikille yhteinen kriittiseen ajatteluun ja eettisten kysymysten pohdiskeluun kehittävän oppiaineen, ellei sekin sujuisi filosfian opetuksen yhteydessä. Uskontojen ja kirkkokuntien vaikutukset yhteiskuntaan ja historiallisiin tapahtumiin voitaisi opettaa historian yhteydessä. Sama jako voitaisi ulottaa myös korkeinta opetusta myöten eli vihdoinkin lakkauttaa teologiset tiedekunnat. Niiden opetus ja tutkimustoiminta voitaisi jakaa vastaavalla periaatteella. Sen jälkeenkin kristinuskon ja sen monien eri fraktioiden tekemiset ja tekemättä jättämiset olisi pakko pitää keskeisinä tutkimuskohteina. Ne kuitenkin voitaisi ilman uskonnollista viitekehystään nähdä paremmin osana koko yhteiskuntien kehityshistorioita. Sen sijaan kirkot voisivat itse järjestää omat ammattikoulunsa papeilleen.

sunnuntai 10. toukokuuta 2009

Spekulointia toisenlaisilla historian kuluilla

Yleisenä ja ja pitkään jatkuneena kansanhuvina tuntuu olevan vaihtoehtoisilla historioilla spekulointi.  Ihmiset yrittävät arvioida miten olisi historiassa käynyt ja tulevaisuudessa kävisi jos joku historian tapahtuma olisikin mennyt jotenkin toisin.

Yleisenä piirteenä näille spekulaatioille tuntuu olevan, että niissä ikäänkuin poimitaan rusinoita historian pullamössöstä omien ennakkoasenteiden mukaisesti.  Samojen asenteiden mukaisesti myös demonisoidaan sellaisia joista ei pidetä. 

Oman juonteensa spekuloinneille antaa, että hyvin monet sellaista harrastavat tuntuvat pitävän nykytilaa ikäänkuin parhaana mahdollisena asioiden kulkuna oman itsen ja lähipiirin kannalta.  Tähän sortuvat etenkin sellaiset jotka kokevat nykytilassa olevan omalta kannalta puolustettavia etuja tai haluavat harrastaa ideologista toiveajattelua.

Ihan oikeasti historian tapahtumat ovat verkosto, jossa monet asiat vaikuttavat moniin asioihin.  Historian kulut eivät ole yksittäinen tapahtumien polku jossa yhden asian muuttaminen johtaa ennalta arvattavaan toisenlaiseen sarjaan tapahtumia.  Monet asiat kuitenkin vaikuttavat moneen ja useasti vielä molempiin suuntiin. Silloin joku erilainen tulos jostakin tapahtumasta johtaa moneen erilaiseen tapahtumaan ja ne edelleen moniin muihin.  Silloin ennalta arvaaminen on täydellisesti mahdotonta.

Toisaalta tietysti on ihan mukavaa ja rattoisaa lätistä esimerkiksi oluttuopukaisen ylitse millaista olisi jos toisin olisi käynyt. Historiasta oppimisen kanssa sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä eikä sellainen käy perusteluksi nykyhetken ratkaisuihin tai arvioihin olemassa olevasta.