Työajasta ja sen lyhentämisestä

Työajan*) lyhentäminen on alati ajankohtainen keskustelunaihe. Aikoinaan 1800-luvulla työväenliike alkoi vaatia kahdeksan tunnin työpäivää.  Se kohtasi ankaraa vastustusta porvareilta ja kapitalisteilta. Moinen laiskottelu raunioittaisi koko kansantalouden.  Mitä työväki tuolla vapaa-ajalla tekisi? Ei ainakaan syventyisi "herran sanaan" vaan viettäisi sen 
ruokottomasti synnissä rypien ja veisi koko kansan perikatoon. Niin julisti porvaristo suuressa viisaudessaan.  Kun kahdeksan tunnin työpäivä aikoinaan saatiin, se ei kuitenkaan toteuttanut mitään aiemmista uhkailuista vaan oli eduksi kansantaloudelle ja muullekin hyvinvoinnille.

Seuraava suurempi koitos oli 48 tunnin työviikon lyhentäminen. 1950-luvulla päästiin siihen että lauantaina työpäivä päättyi puoleltapäivin ja 1960-luvulla saavutettiin 40 tunnin työviikko joka tehtiin viidessä päivässä lauantain ollessa kokonaan vapaapäivä.  Näin siis n.s. normaalia työaikaa tekevillä.  Poikkeuksena oli erityisiä päivystyksiä tarvittavat työt sekä teollisuustuotannon pyörittäminen vuorokauden ympäri.  Oma lukunsa on myös ollut leivän leipominen aamuyöstä jotta aamulla olisi piioille hakea tuotetta leipää herrasväen aamiaispöytiin.

Sitten viisipäiväisen työviikon jälkeen ei suurempia muutoksia olekaan tapahtunut.  On vain hieman säädetty toisaalta työläisten ja toisaalta toimi- ja virkahenkilöiden työaikoja yhteen n.s. pekkaspäivillä. Virka- ja toimihenkilöt tekivät lyhyempää 7 1/4 tai 7 1/2 tunnin päivää ja työläiset kahdeksaa tuntia mutta saivat korvauksen erotuksen virallisesti "työajan lyhennysvapaana" eli kansanomaisemmin "pekkaspäivinä"**).

Sen jälkeenkin on jo vuosia keskustelu seuraavasta askeleesta: kuusituntisesta työpäivästä tai vaihtoehtoisesti nelipäiväisestä viikosta.  Paljon on vettä virrannut Mätäojassa ja ollut puhetta mutta vähän on saatu aikaiseksi koska työnantajat ovat saaneet puristettua työväenliikkeen puolustuskannalle.  Poliittinen eikä ammattiliittolinja ole pystynyt ottamaan tilaa uusien omien alotteiden ajamiseen.  Toisaalta myöskään n.s. valtavirtamediakaan ei ole "kiinnostunut" vähäisiä aloitteellisuuksia tuomaan julkisuuteen (vrt. Antonio Gramsci:n hegemoniateoria***)).

Oman mausteensa soppaan tuo työnantajien ikiaikainen jeremiadi toisaalta siitä ettei pitäisi laskea työn tuottavuutta ajan vaan tuloksia ja toisaalta samaan aikaan he itse laskevat tehokkuutta mittaamalla tehtyjen työtuntien määrää kalenteriajassa.

Kokeiluissa ympäri maailmaa, m.l. Suomi, on kuusituntisesta työpäivästä saatu työajan lyhentämistä tukevia kokemuksia:
- Sen on todettu parantavan työn tekemisen tehokkuutta: joutokäynti vähenee, jaksetaan keskittyä paremmin ja kokoaikaisemmin oleelliseen tekemiseen.
- Vähentävän sairauspoissaoloja: työn rasittavuus ei niin rassaa ja aikaa toipua.
- Lisäävän työtyytyväisyyttä ja motivaatiota: kun työläiset ovat virkeämpiä, stressikään ei iske eikä väsymys masenna.

Tutkimustietoa ovat keränneet mm Työterveyslaitos, SAK ja Jyväskylän yliopisto mutta toki vajavaisesti ja tutkimustulosten ristiriitaisuuksia painottaen, ilmeisesti ylenmäärin riippumattomuuttaan ja neutraaliuttaan korostaakseen.  Samalla on huomattu ettei kansantalous kärsi vähenevästä työn tekemiseen varatusta ajasta per ihminen. Itse asiassa taloudellinen toimeliaisuus kasvaa ja kehittyy jollei lyhenevä työaika alenna ansioita.  Silloin ihmiset lisääntyvällä vapaa-ajallaan kuluttavat enemmän ja se lisää kulutuskysyntää ja se taas tarvittavaa tuotantoa ja se parantaa työllisyyttä.  Lisääntyvä kulutus "sataa myös työnantajan laariin" lisääntyvinä tuloina lisääntyvästä tuotannosta mutta vain jos työläisten ansiotaso säilyy, tai kasvaa paranevan tehokkuuden tahdissa.

Oma mahdollisuutensa on lisäksi n.s. 6+6 -malli: Siinä työläiset tekevät kuusituntisia vuoroja mutta työpaikalla pyöritetään kahta vuoroa päivässä.  Työpaikan tilat ja koneet on käytössä 12 tuntia päivässä mutta yksilön työaika on vain puolet siitä.  Kaksivuorojärjestely lyhyemmällä työajalla ei juurikaan tuo esimerkiksi keskeytymättömän kolmivuorotyön haittoja mutta mahdollistaa resurssien paremman käyttöasteen.  Lyhyempi työaika toisi myös nykyiseen keskeytymättömään kolmivuorotyöhön omat etunsa kun vuorot olisivat lyhyempinä vähemmän rasittavia sekä välissä pitemmän palautumisajat nelivuorojärjestelynä.

Toiki muitakin malleja olisi päivittäisen työajan lyhentämisen rinnalle.  Voitaisi lyhentää työviikkoa neljään päivään tai lisätä arkipyhiä tai pidentää vuosilomia.  Itse pitäisin kuitenkin parhaana työpäivän lyhentämistä sillä se helpottaisi tasaisemmin arkirytmiä eikä "jet lag:n" kaltaisia stressaavia äkkimuutoksia olisi.  Silti toki arkipuurtamisen katkaisevilla juhlapäivilläkin****) on merkityksensä elämän pieninä kohokohtina.  Tarvinnemme hyvän lopputuleman saamiseksi useampia lyhennystapoja.

Työajan lyhentämisellä on niin kiistattomat edut puolellaan että työnantajien vastustuksen syyt on etsittävä muualta kuin heidän omista taloudellista eduistaan.  Epäilen sellaiseksi m.m. halua kontrolloida työläisten elämää.  Se näkyi aikoinaan kahdeksantuntisen vastustamisessa ja se näkyy heidän nykyisessä toiminnassa.  He haluavat työläisten olevan kontrolloitavina työpaikoilla ja minimoida sen ulkopuolisen ajan.  Vapaa-aikaakin he toki haluavat kontrolloida m.m. testeillä joilla haetaan loma-aikaista päihteiden käyttöä.

Sekä puoluepoliittisen että ammattiliittolaisen työväenliikkeen tulisi ottaa aloite käsiinsä ja lähteä tiukasti ajamaan työajan lyhentämistä. Sen puolesta on niin vahvat argumentit että niillä luulisi murtavan myös työnantajien porvarillisen hegemonian tiedonlevityksen valtavirrassa.  Liikkeelle voitaisi lähteä vaikka SKP:n lakiehdotuksen pohjalta.  Se kelvannee, ainakin sisältönsä jos ei vaikka ehdottajan, puolesta muillekin. Siis:

Työaika lyhyemmäksi

-

elämä siedettävämmäksi!

---

*) Työaika on se aika jonka työntekijä on työnantajan käytettävissä tekemään työtä työnantajan hyväksi työsuhteessa.  K.o. ajasta työnantaja joko maksaa korvauksen eri tavoin laskettuna (aika-, suorite-, t.m.s. palkka rahassa maksettuna tai muina suoritteina)  ja suoritettuna tai ei maksa.  Se on aika jolloin työläinen on työnantajan käytettävissä tuottamaan lisäarvoa.

**) Pekkaspäivät eli pekkaset on tuolloisen (1984) valtioneuvoston kanslian tulopoliittinen selvitysmies Matti Pekkasen (1925-2004) mukaan annettu nimitys työajan lyhennysvapaille.  Hän oli keskeinen välittäjä järjestelyn luomisessa.

***) Hegemoniateoria on italialaisen filosofin ja vallankumouksellisen teoreetikon Antonio Gramsci:n (1891-1937) n.s. vankilapäiväkirjoissaan esittelemä teoria yhteiskunnan julkisen tietoisuuden hallussapidosta.  Porvarillisessa yhteiskunnassa se valta on porvariston tiedonvälityskoneistolla.  Se päättää mistä yhteiskunnassa puhutaan ja miten.

****) Vapaat juhlapyhät voisi olla vaikka vuodenkiertoon kuuluvia: kunnon kekri (myös keyri tai köyri) katkaisemaan syyspimeät satokauden päättäjäisjuhlalla, auringon liikkeisiin perustuen joulun ja juhannuksen lisäksi kevät- ja syyspäivän tasaukset, keväällä voitaisi vapun lisäksi nauttia ukonmaljoja, loppukesän venetsialaisetkin voisi omaksua, tammikuun lopulla voitaisi vietää hiljaista retriittiä ettei häirittäisi kun otsot ja kontiot kääntää kylkeä j.n.e.  Vanhassa muinaisessa suomalais-ugrilaisessa kalenterista voisi ammentaa lisää.  Sen sijaan kristinuskontoon liittyvät juhlat voisi palauttaa merkitykseltään alkuperäisiksi, kuten joulun talventaittumiseen ja juhannuksen kesäpäivän tasaukseksi y.m.

Työrauhaa alennuksessa

SAK:n ekonomistit suurissa viisauksissaan ovat laskeneet uuden työnantajien EK:n ja palkansaajakeskusjärjestöjen, SAK:n, STTK:n ja Akavan, raamisopimuksen nostavan palkansaajien ostovoimaa.  Mainos löytyy SAK:n sivuilta jossa Joonas Rahkola nimisen ekonomistin suulla sopimusta kehutaan. Asiaa uutisoi m.m. Kansan Uutiset nettijutussaan  Toki tietysti on luonnollista, että SAK:n väki kehuu solmimaansa sopimusta mutta luulisi tutkijoilla olevan jonkin verran rehellisyyttä ja ammattiylpeyttä.

Ensinnäkin sopimus ei ole raamisopimus palkoista vaan henkilöstökuluista, ainakin työnantajien tulkinnan mukaan, vaikka sitä ei sopimustekstissä suoraan sanotakaan.  Jos siis ensimmäiseksi 13 kuukaudeksi 2,4 % ja se tulkitaan palkkakustannusten nousuksi niin palkoille jää 1,42 % ja lopulle 12 kuukaudelle luvatusta 1,9 %:sta jää 1,27 %.

Samaan aikaan vuositason inflaatioksi kuluvalle vuodelle on arvioitu 3,1 % ja vuodelle 2012 on arvioitu 2,7 %.  Luvut ovat n.s. tilastolukuja eikä tavallisten ihmisten kauppojen kassoilla ja vuokraisäntien edessä kokemia todellisia hintojen nousuja.

Aiemmin sovitut palkankorotukset tälle vuodelle lienevät n. 2 %:n luokkaa parhaimmillaankin.


150 €:n kertakorvaus keskipalkan tasolla (3032 €) on n. 0,4 %.  Valtaosa saa toki paljon vähemmän kun näitä sopimuksia tarjoilevienkin palkat on keskiarvossa mukana. 

Noita lukuja kun ynnäilee niin pääsee tulemaan, että ostovoiman alenemisperimää jää päättyvistä sopimuksista vähintäänkin n. 1 %:n verran.  Ehdotetut sopimukset alentavat tulkintatavasta riippuen ostovoimaa lisää ensimmäisenä vuonna 1,3 – 0,1 % joka taas on uutta alenemisperimää seuraaville vuosille.  Todellisuudessa yksittäisten liittojen sopimat TESit sitten jäävät noidenkin alle joten mistä SAK:n ekonomistit siis repivät tuon ostovoiman kasvun?

SAK:n ekonomistit näyttävät laskevan koko ehdotetun sopimuskauden korotukset yhteen ja vertaavat sitä harhautuksessaan yhden vuoden ennustettuun inflaatioon.  He eivät malta kertoa, että sopimuskauden koko pituus on yli kaksi vuotta eikä, että vain ensimmäisen korotuksen ajankohta on sopimuksessa mainittu, jälkimmäistä ei.  He näyttävät myös olettavan, että palkansaajat saavat palkkoihinsa kaiken mitä tuossa kattoraamissa luvataan.  Ja siitäkin huolimatta heidän laskelmansa heittää.

Oma lukunsa on sitten nuo paljon mainostetut laadulliset parannukset tekstikysymyksissä.  Niitä ekonomistit hehkuttavat mutta ne ohitetaan kuitenkin itse sopimustekstissä sanoilla ”edistetään”, ”selvitetään”, ”uudistetaan” ja ”yksinkertaistetaan”.  Sopimuksessa ei sanota mihin suuntaan ja kenen eduksi.  Samalla esimerkiksi perhevapaissa otetaan hallitusohjelman ehdotus sellaisenaan mukamas sopimuksen tuomana laadullisena parannuksena.

Erityisen käsittämätöntä on SAK:n ekonomistien puheet n.s. palkkaperinnöstä.  Sehän on käsite jolla työnantajat yrittävät myydä saman korotuksen kahteen kertaan, ensin varsinaisessa sopimuksessa ja sen jälkeen samoilla rahoilla toiseen kertaan seuraavassa sopimuksessa.  Nyt näköjään SAK:nkin väki on lähtenyt tuohon työnantajien härskiin vedätykseen mukaan.

Heikki Harma (alias Hector) kirjoitti 1970-luvulla Työttömän arkiviisuun viimeisiksi säkeiksi:

”No tulkeepas meille, me leivomme teille

leivän joka ei ole mittää.

Toivoa vain soppii, että köyhä oppii,

että armonpalat ei ole mittään.”. 

Toivottavasti me tavalliset palkansaajataatiaiset vihdoinkin opimme, emmekä alistu näihin armopaloihin joita meillä vääryydellä ja viekkaudella kaupataan. Työrauha on kapitalistille oikeasti kalliimpi ja työväenliikkeen tehtävä, mukaanlukien SAK, on hankkia siitä jäsenilleen käypä hinta.

Mitä vasemmiston pitäisi tehdä

Viime vaalien jälkeen on ollut suorastaan yleisenä kansanhuvina neuvoa vasemmistoa. Liikkeellä on ollut niin vasemmistolaisia, "vasemmistolaisia" kuin porvareitakin. Osa lienee liikkeellä ihan vilpittömästikin huolestuneena vasemmiston kannatuksen alamäestä mutta valtaosa julkisuuteen päässeistä neuvojista taitaa yrittää suistaa vasemmistoa eteenpäin mäenlaskussaan. Tarjoudunpa nyt itsekin jonon jatkoksi neuvomaan - ihan aidosti ja syvästi huolissani jo vuosikausia jatkuneesta kehityksestä.

Mikä on vasemmisto

Ensinnä pitää tietysti määritellä mitä vasemmistolla tarkoittaa. En mene syntyihin syviin eli Ranskan vallankumouksen ajan parlamentin istumajärjestykseen vaan pysyttelen nyky-yhteiskuntamme poliittisissa ja ideologisissa asetelmissa. Pidän siis vasemmistona poliittisia kuppikuntia oikeistodemareista vasemmalle normaalilla oikeisto-vasemmisto -akselilla. En siis laske esimerkiksi Lassse Lehtistä, Liisa Jaakonsaarta, Martti Ahtisaarta tai Paavo Lipposta vasemmistolaisiksi. En myöskään eräitä entisiä vasemmistoliittolaisia kuten Suvi-Anne Siimestä tai Matti Viialaista. Tyypittelisin heidät tannerilais-lipposlaiseksi viidenneksi kolonnaksi työväenliikkeessä. Heistä vasemmalle on joukko erilaisia joukkioita joita voi vielä hyvällä syyllä pitää jonkinlaisina enemmän tai vähemmän vasemmistolaisina, siis osa SDP:tä, Vasemmistoliitto, SKP, KTP ja STP. Tämä rajaus voisi siis olla tiukempikin jolloin vielä suurempi osa SDP:stä ja suuri osa Vasemmistoliittoa rajautuisi porvaristoon mutta olkoon, olen kesäloman kunniaksi leppoisalla päällä.

Ongelmia

Tuon vasemmistoksi luokittelemani joukon erilaisten kuppikuntien ongelmana on ollut hiipuminen vaali vaalilta yhä pienemmäksi joukoksi. Samalla sen kannattajakunnaltaan suurimpien osien politiikka on oikeistolaistunut. Yhtäaikaa myös aloitteellisuus on lopahtanut ja toiminta on vain reagoimista oikeiston tekemiin hyökkäyksiin työväestölle ja vähäväkisille tärkeissä asioissa. Joskus jotkut ovat jopa menneet mukaan noihin hyökkäyksiin. Tuolle kehitykselle voi toisaalta etsiä syitä maailmanpolitiikasta eli n.s. reaalisosialismin romahtamisesta jolloin porvaristo ympäri maailman on saanut uutta virtaa. Mutta paljon on myös sisäsyntyistä, ihan omista toiminnasta löytyvää saamattomuutta. On hävitty porvareille julkisuudessa ja annettu heidän leimata vasemmisto luusereiksi ja vanhanaikaiseksi vaikka porvaristo ei ole sen uudenaikaisempi kuin aiemminkaan vaan kyse heidän toimissaan on vain vanhan, ennen sotia vallinneen restauraatiosta.

Oikeastaan kannatuksen lasku ei ole ongelma vaan ongelmien seurausta. On tehty virheitä, oltu laiskoja, kuunneltu vääriä neuvoja ja seuraukseksi on koitunut puheiden ja tekojen ristiriita. On yritetty kikkailla erilaisilla terminologisilla tempuilla kuten kolmansilla teillä, eurokommunismilla, punavihreydellä j.n.e. Mutta se ei ole peittänyt perusongelmaa: on livetty peruskannattajakunnan, työllään itsensä elättävien, vähäväkisten ja huonompiosaisten etujen konkreettisesta ajamisesta ylätason politikointiin ja poliittiseen jargoniin. On yritetty tehdä politiikkaa niinkuin ihmiset eivät enää tarvitsi ruokaa, asuntoa ja suojaa.

Nämä ongelmat eivät ratkea keulakuvia vaihtamalla ja messiasta odottamalla vaan politiikan sisältö on laitettava kuntoon.

Ehdotuksia

Vasemmistoa ei nyt pelasta uudet keulakuvat ja puheet vaan perusteellinen remontti. Siitä ei selviä vain puhumalla vaan tarvitaan työtä ja taas työtä ennenkuin menetetty luottamus on saatu takaisin.

Ensin on päätettävä kenen asialla sitä oikein ollaan. Pitää määritellä, että ollaan työtä tekevien ihmisten asialla. Siis sellaisten jotka elättävät itsensä ja perheensä palkkatyötä tekemällä tai pitäisi pystyä niin tekemään vaikka eivät sairauden tai työttömyyden tai muun syyn takia pysty niin juuri tällä hetkellä tekemään. Näiden ihmisten puolella pitää olla koko heidän elämänkaarensa ajan lapsesta nuoruuden ja työelämän kautta ansaittuun vanhuuden lepoon. Yhteiskunnan omistavista luokista pitää kyllä porvarit huolen.

Seuraavaksi pitää ottaa teoreettinen pohja uudelleen haltuun. Koulutustoiminta kursseineen ja opintopiireineen pitää saada käyntiin uudelleen. Koulutustoiminnassa pitää tietenkin myös käyttää nykyaikaisia välineitä mutta henkilökohtaisen kontaktit nenäkkäin ovat tehokkaampia kuin nettikevytyhteisöt. Koulutuksen kohteena pitää olla koko järjestöväki koska teoreettinen pohja on päässyt niin pahasti rapistumaan.

Vahvalta teoreettiselta pohjalta päästään sitten rakentamaan uudet konkreettiset ohjelmat jotka tähtäävät todellisiin, mitattaviin tavoitteisiin. Niissä ei pidä puhua mistään aatteista yleisinä viitekehyksinä vaan konkreettisista asioista niinkuin ihmisten konkreettisista oikeuksista kunnon toimeentuloon, turvalliseen sosiaaliturvaan ja terveydenhoitoon, koulutukseen j.n.e.. Pitää osata osoittaa syyt, tehtävät ja seuraukset lyhyellä ja pitkällä tähtäyksellä - konkreettisesti ja teoreettiseen pohjaan nojautuen. Ei pidä myöskään unohtaa pidemmän tähtäimen tavoitteita sosialismista ja oikeudenmukaisemmasta yhteiskunnasta oikeudenmukaisempine tuotantosuhteineen ja vallankäyttöineen. Sellaisten ohjelmien rakentaminen ja esitteleminen vaatii rankkaa panostamista teoreettiseen osaamiseen ja taitoon sen osaamisen konkretisoimisessa.

Sitten ei tarvitsekaan kuin lähteä toteuttamaan noita ohjelmia. Kun sen jälkeen puhutaan sitä mitä tehdään ja tehdään mitä puhutaan, kannattajien ja äänestäjien luottamus palaa.

...ja vielä pikkuvinkkejä

Vasemmiston kytköksiä ay-liikkeeseen ei kannata välttää eikä piilotella. Ay-liikkeen ja poliittisen vasemmiston pitää olla samalla asialla, samojen ihmisten puolella samoja porvareita vastaan.

Kansainvälisyys on aina ollut ollut osa työväenliikettä. Mutta nyt on käännettävä vaihde kakkoselle. Uusi maapalloistunut kapitalismi tarvitsee vastavoimakseen maapalloistuneen työväenliikkeen ja vasemmiston. Kiinalaiset työläiset pitää saada meidän liittolaisiksemme jotta heitä ei käytetä meitä vastaan eikä meitä käytetä heitä vastaan.

Pätkätyöläisyys ei ole mikään uusi asia. Jo ennen sotia mutta erityisesti sotien jälkeen ay-liike taisteli m.m. metsä- ja rakennusaloilla pätkätöiden epäinhimillisiä työehtoja vastaan ja silloin yhtenäisyydella saavutettiinkin tuloksia. Miksi se ei nyt olisi mahdollista? Samasta asiastahan on loppujen lopuksi kyse.

Ympäristöasiat ovat tärkeitä ja ne ovat oleellinen osa hyvää ja turvallista elinympäristoä työläisille. Se ei kuitenkaan saa tarkoittaa, että unohdetaan ihmisten arki. Ympäristökysymykset ovat osa ihmisten jokapäiväistä elämää eikä jotakin yksittäisten luonnontieteellisten yksityiskohtien vatvomista.

Vanha viisaus, että jos porvari kehuu sinua, tarkista linjasi, on pistetty vuosikymmenten aikana monen työväenliikkeen miehen ja naisen suuhun. Se on edelleenkin täysin paikkaansa pitävä ohje.