NATOttamisesta uskottavaan turvallisuuteen

Venäjän asevoimien komentaja varoittaa Suomen NATO-jäsenyydestä.  Varoitus kannattaa otta vakavasti ja arvioida NATOttamisen seurauksia sen kannalta.  Turvallisuuden tärkein tekijä on puheiden uskottavuus.


Venäläiskenraali ja sikäläisten asevoimien päällikkö Nikolai Jegorovits Makarov on käynyt Suomessa pitämässä esitelmän Helsingin yliopistolla.  Siinä hän  on kertonut miltä Suomen ja NATOn suhteet vaikuttavat Venäjältä katseltuna.


On tietenkin totta, minkä Makarovkin huomautti, että Suomi tekee itse omat ratkaisunsa suhteistaan NATOon.  Olisi kuitenkin hyvä ennen päätöksiä arvioida miltä asia näyttää eri suunnista ulkopuolelta katsottuna.  Se mikä saattaisi näyttää kivalta Kokoomuksen tai RKP:n puoluetoimistosta katsottuna, ei välttämättä ole sitä muualta katseltuna.


Emme voi emmekä saa jättää huomioimatta sitä, miltä tekemisemme ja tekemättä jättämisemme näyttävät ulkoa päin.  On hyvin tärkeää, että tekemisistämme ulospäin näkyvä kuva vastaa sitä mitä tehdään ja mitä tavoitellaan.  Jos siis aidosti tavoittelemme omaa turvallisuuttamme, olisi suunnaton ja vaarallinen virhe tehdä jotain jonka joku muu kokee uhkaksi. 


Venäjällä näytetään nähtävän, että NATO on sille vastakkainen voimatekijä.  Niin siitä huolimatta, että osapuolten välillä on yhteyksiä ja yhteistoimintaakin, jota diplomaattisesti puhuttaessa tulee tietenkin hyvän reettorin kehaista.  Vastakkaisuudesta johtuen Suomen lähestyminen tuota tunnistettua vastustajaa on, tietenkin, uhkatekijä.  1300 kilometriä yhteistä rajaa vastustajan kanssa on aina sotavoimille ja niiden johtajille uhka jos sitä vertaa vastaavaan rajaan neutraalin tai jopa ystävällismielisen kumppanin kanssa.  Tälläinen suhtautuminen ja siihen varautuminen pitää pitää kirkkaana mielessä kun päätöksiä liittoutumisesta tehdään.


Puolustusministeri Stefan Wallin/RKP on kommentoinut juttua vain sanan- ja mielipiteenvapauden merkeissä.  Ilmeisesti hän ei katso tarvitsevansa kommentoida sisältöjä kun asia ei suoraan kosketa ruotsalaisten oikeuksia Suomessa.  Puolustusministerin pesti taitaa edelleenkin olla Suomen hallituksessa vihoviimeinen jakojäännös.   


Ulkoministeri Erkki Tuomioja/SDP taas spekuloi Makarovin puhuneen omissa nimissään eikä Venäjän korkeimman johdon.  Hänkin, vaikka on kertaluokkaa vakavammin otettava poliitikko kuin Wallin,  siis ohittaa asian ytimen eli tarpeen arvioida miltä meidän politiikkamme näyttäytyy muualta katsottuna.  Toisaalta Tuomiojan käsitys, että Suomen ja NATOn yhteistyö ei ole uhka kenellekään, on yksisilmäisyydessään ja naiviudessaan pöyristyttävä, ellei bulevardilehtien muoti-ilmaisua käyttäen tyrmistyttävä. Eikö Tuomioja oikeasti näe, että liittymällä toisen kokemaan ja nimeltä mainitsemaan uhkaan, on osa tuota uhkaa?  En haluaisi uskoa, että Tuomioja on oikeasti noin ymmärtämätön vaan hän yrittää peitellä NATOttamisen kannalta kiusallista paljastumista.   


Suomen puolustusvoimien ylipäällikkö ja presidentti Sauli Niinistö/Kok taas varoittaa olemaan hermostumatta.  Sinällään Niinistö sentään tunnistaa, että Makarov puhuu nimen omaan Venäjän armeijan huolenaiheista.  Niinistö sanoi myös, että Makarovin puheet anatavat syyn harkita puolustusratkaisujamme.  Toivottavasti Niinistö ei harkinnassaan päädy puolueensa perinneratkaisuihin eli "rautaa rajalle".


Toivon, että tämä tuulahdus Venäjän armeijan johdosta saa päättävät tahomme oikeasti miettimään miltä ulkopoliittiset toimen näyttävät muualtapäin katsottuna.  Muuten pahimmassa tapauksessa törmätään epäuskottavuuden kauheisiin seurauksiin ihan samalla tavalla kuin 1930-luvun lopulla kun teot ja puheet eivät vastanneet toisiaan.  Tälläiset asiat ja näköalat kannatta pitää kirkkaasti mielessä kun esimerkiksi mietitään miten vastataan Islannin ilmavalvontaan osallistumiseen.  Miten Venäjä esimerkiksi suhtautuisi Suomen alueeseen jos se katsoo Islannin ilmatilan valvonnan estävän sen kansainvälisin sopimuksin taattua vapaata liikkumista Atlantilla.  Toivottavasti Makarov siis avasi NATOttajien silmiä edes vähän näkemään mitkä heidän toimiensa seuraukset voivat olla.

Ev.lut. sekoilu ja hajaannus

Viime viikon tiistaina YLEn TV2 piti homoiltaa.  Siellä kuulemma eräät fundamentalistikristityt päästivät vanhakantaiset ennakkoluulonsa valloilleen.  En tuolloin seurannut ohjelmaa mutta olen seuraillut sen jälkeistä keskustelua.  Suomen ev.lut.kirkko ja sen kellokkaat näyttäisivät taas asemoivan itsensä yhteiskunnallisen keskustelun ja kehityksen jälkijunaan tai peräti jättäytyvän laiturille halullaan ahdasmielisesti mestaroida ja hallita ihmisiä heidän seksuaalisuutensa kautta.  Ja se on aiheuttanut pienimuotoisen eroamisaallon jäsenistössä ja suurimuotoisen mylläkän uskontosidonnaisissa piireissä.  Vajaa 20 000 on eronnut vajaan viikon sisällä eroa kirkosta -sivuston kautta eli n. ½ prosenttia kirkon jäsenistöstä.

Ev.lut.kirkko pitäytyy ja kirkkolakikin määrää sen pitäytymään Raamattuun oppinsa perustana.  Siltä kantilta katsottuna kristityt uskovat eli Päivi Räsäset ja kumppanit ovat mielipiteineen loogisia.  Jos kuuluu ev.lut.kirkkoon ja uskoo sen opinkappaleisiin, on mielipiteiden mentäväkin noin.  Jos taas mielipiteet menee toisin eli kunnioittaa eritavalla seksuaalisesti suuntautuneiden ihmisoikeuksia niin miksi kuulua ev.lut.kirkkoon koska ei sitoudu sen opinkappaleisiin.

Arkkipiispa Kari Mäkisen johdolla monet papit ja piispat yrittävät hillitä kirkon jäsenistön eroamisvirtaa tyrkyttämällä mahdollisuutta vaikuttaa sisältä päin.  Mutta onko siellä todellisia vaikutusmahdollisuuksia tälläisiin asioihin?  Eikö Raamatun oppisisältö ole lyöty jo 1500 vuotta sitten lukkoon?  Ei kai kirkkoneuvostot ja –valtuustot päätä Raamatusta ja sen asemasta ev.lut.kirkossa?

Useat papit, piispat ja maallikot ovat yrittäneet todistaa kuinka kirkolla on ”monta ääntä” tässä(kin) asiassa.  Kuinka rehellistä sellainen on?  Voiko kirkolla oikeasti olla erilaisia ääniä pyhinä pitämistään kirjoituksista?  Miten paljon rehellisen uskonorganisaation sanomaan voi sisältyä varianssia?  Toisaalta selitetään, että Raamatun perimmäinen sanoma on rakkaus (agape).  Onko Raamatussa esitetty tuollainen priorisointi vai onko tuokin vain pappien ja piispojen aikaamme sovittama reaktiivinen tulkinta?  Kun Helvetin tuli ja tulikivi ei myy modernin yhteiskunnan elämysmarkkinoilla, koetellaan pehmeämmillä arvoilla.  Samaa pehmennystä on ev.lut.uskontoteoreetikkojen kehittelemä tulkinta homouteen: se on ihan luonnollinen juttu ja homot ja lesbot saavat olla mitä ovat kunhan eivät harjoita taipumuksiaan käytännössä.

Useissa tiedotusvälineissä on nostettu esiin m.m. näyttelijä Jani Toivolan kirkkosuhde.  Hän on avoimesti homoseksuaali ja ollut kirkon jäsen ja puolustanut ev.lut.kirkkoon kuulumistaan, kaikesta huolimatta.  Nyt hän tämän keskustelun innoittamana erosi julkisesti kirkostaan.  Minusta tuollainen roikkuminen uskonnollisessa organisaatiossa on älyllisesti ja uskonnollisesti epärehellistä molemmilta osapuolilta, niin kirkon kuin yksilönkin kannalta.  Kirkko antaa maksavan ja julkisuudessa suositun jäsenen ajatella oman oppinsa kannalta yksilöllisesti miten sattuu ja yksilö sietää organisaatiolta omien ihmisoikeuksiensa loukkauksia.  Kysyä saattaakin kuinka moni vielä kirkon jäsenenä oleva oikeasti tunnistaa ja tunnustaa ev.lut.kirkonsa (tai ort. tai kat. tai …) oppeja edes jotakuinkin ja kenen tunnustama usko on ihan jotakin muuta?

Uskontoasioista vastaava ministeri eli Stefan Wallinkin (SFP) on avannut sanaisan arkkunsa tämän asian tiimoilta käsin.  Hän syyttää fundamentalisti Päivi Räsästä (KD) joukkopaoksi nimittämästään eroamisaallosta.  Miksi?  Päivi Räsänenhän vain pitäytyy Raamatun sanomassa niin kuin kirkkolaki edellyttäisi kirkonkin pysyttelevän.  Olisiko itse asiassa Wallinin ja ministeriönsä tehtävä valvoa, että kirkko pitäytyy dogmeissaan ja siten hänen olisikin oltava Räsäsen kanssa samoilla linjoilla?  Vai onko Wallinin tehtävä yrittää edistää ev.lut.kirkon tulonmuodostusta ja ylläpitää sen maksukykyistä jäsenkantaa?

Kaiken kaikkiaan tämä homo- ja lesbokiista taas osoittaa kuinka kirkko kulkee yhteiskunnallisessa kehityksessä muun yhteiskunnan perässä ja pyrkii asettelemaan reaktionsa sen mukaan, että vaikutukset kirkon asemaan olisivat mahdollisimman vähäiset.  Sielläkin on nähty, että sekularismi etenee.  Me olemme päässeet noin sadassa vuodessa pakkokristillisyydestä joltiseenkiin maailmankatsomukselliseen vapauteen.  Jäljellä on toki vielä rippeitä valtionuskonnosta ja pakollisesta tietyn tai ainakin jonkun sallitun uskonnon harjoittamisesta.  Ev.lut.kirkko yrittää siis kynsin hampain pitää kiinni valtansa rippeistä ja hillitä marginalisoitumistaan.  Toivottavasti tämä aukaisee n.s. suuren yleisön silmiä entistä enemmän ja saa heidät ja meidät oikeasti ja konkreettisesti saattamaan kirkot, myös muut kuin ev.lut., siihen asemaan joka niille kuuluu eli menneisyyden kummajaiseksi.

Hyvän maun suojelua Lempäälässä

Lempäälässä järjestetään tänä kesänä surrealistisen taiteen näyttely jossa on ollut tarkoitus olla esillä Johannes Heinosen tauluja suomalaisesta politiikasta. Hieman rujo kuva politiikan ytimestä ei ole kuitenkaan kelvannut lempääläläisille kulttuuriväelle. He päättivät sensuroida koko joukon kuvia joissa mukamas rienattiin huippupoliitikoita. Minusta noissa kuvissa Heinonen otti vain kantaa kuvaan joka poliitikkojen toilailuista on julkisuudessa syntynyt.

Miten paljon esimerkiksi kuva Ilkka Kanervasta kantamassa ristiä pallit heiluen poikkeaa todellisùudesta? Hänhän ihan oikeassa elämässäkin osallistui ristisaattoon tekstarikohunsa jälkeen. Tai Sirkka-Liisa Anttilan puheet suomalaisen lihan laadukkuudesta? Onko niille muuta konkreettista todistuspohjaa kuin Anttila itse? Tai naiseuden käyttäminen Tarja Halosen imagon rakentamisessa? j.n.e.

Lempäälän sivistystoimen johtajan Nina Lehtisen mielestä sensurointiperusteena oli hyvän maun vastaisuus. Eikö surrealistisessa taiteessa ole juuri yhtenä osana haastaa poroporvarillinen "hyvä maku". Olisiko lempääläläisten pitänyt sittenkin keskittyä paikallisen kansanopiston vesivärimaalauspiirin kukkamaljakkoasetelmiin näyttelynsä teemaa valitessaan. Olisi pysytty hyvän maun rajoissa.

Olisi myös mielenkiintoista kuulla Nina Lehtisen ja kumppanien määritelmä hyvälle maulle.

Toisaalta minua ihmetyttää mikä on suojelijan rooli tälläisessä näyttelyssä. Kyseisen näyttelyn suojelijaksi oli valittu urheiluministeri Stefan Wallin. Eikö hänen olisi pitänyt suojella näyttelyä noilta kulttuurifasisteilta? Vai mikä hänen tehtävänsä oikein on? Mikä yleensä on suojelijan tehtävä? Ilmeisesti vain antaa prestiisiä tapahtumalle ja kerätä kylttyrelliä mainetta itselle. Mutta kun tarttis tehdä jotain niin vain harmitellaan, että voivoi.