Ruotsalaisen puolueen ruumiinavaus

SFP/RKP on tällä vaalikaudella Petteri Orpon hallitukseen mentyään ollut silloin tällöin tikunnokassa yhteistyöstään äärioikeistolaisen Perussuomalaisten kanssa.  Toki muutenkin koska hallituksen hallitusohjelma sisältää tavoitteita jotka nähdään heidän aikaisemman suvaitsevaisuutta, sivistystä ja moniarvoisuutta korostaneen linjansa vastaisena.  Enpä malta minäkään pysytellä erossa heidän politiikkansa arvioimisesta.  Niinpä tässä omamieliseni "ruumiinavaus" (kielikuva koska kannatuksensa näyttää olevan normaalia luonnollista poistumaa hieman jyrkemmässä luisussa joten "luonnollinen poistuminen" voinee olla näköpiirissä).

SFP on vanha puolue.  Se on perustettu 1906 ruotsinkielisen aristokratian Ruotsalaisen puolueen (Svenska partiet) pohjalle.  Se oli tiukasti svekofiilinen puolue ripauksella konservatiivista venäläisyyttä vastustavaa liberaaliutta.  Tuolloin ruotsinkielisiä ja ruotsinmielisiä yhdisti fennomanian vastustaminen, joskus rajuinkin ottein Axel Olof Freudenthal:n (1836-1911) hengessä.  Häntä pidettiin pitkään SFP:n "henkisenä isänä" mutta viime vuosikymmeninä ovat ottaneet häneen etäisyyttä rasisminsa takia.  Puolue jakoi pitkään hänen nimeään kantavaa palkintoakin mutta lopettivat sittemmin.  Viimeisen taisivat antaa Paavo Lipposelle 2007.

Puolueen nimi virallisessa puoluerekisterissä on "Svenska folkpartiet i Finland r.p.", suomeksi "Suomen ruotsalainen kansanpuolue r.p."  Siis ruotsalainen puolue Suomessa, ei esimerkiksi ruotsinkielisten suomalaisten puolue t.m.s. Käyvät toki ajoittain keskustelua sanoista "finne", "finländare" och så vidare.

SFP:n kannatuksen ja ruotsinkielisten osuuden kehitykset

Puolue on osallistunut koko historiansa eduskuntavaaleihin liki ruotsinkielisen väestön osuutta vastaavalla kannatuksella hyvin tiukasti alueellisesti painottuen.  Tosin pikku hiljaa myös ruotsinkieliset löysivät sijaansa m.m. työväenliikkeestä ja Maalaisliitosta. Samaan aikaan ilmeisesti osa eliitistä on pikku hiljaa fennomanian vaikutuksesta luopunut ruotsalaisuudestaan.  Toisaalta puolue on yrittänyt, etenkin 2000-luvun alussa profiloitua vähemmistöjen edunajajiksi onnistuenkin saamaan hieman kapeaa jalansijaa heidän keskuudessaan.

Puolueen linja on lähtenyt tiukasta svekomaniasta jossa tarkoitus oli pitää Suomen hallintovalta ruotsalaisella eliitillä koska suomalaisista ei m.m. Freudenthal:n mielestä ollut itse hallitsemaan itseään eikä luomaan kultuuria, eikä pääomia siten voi luottaa heidän käsiinsä.  Sitteemmin yhteiskunnallisten suhteiden muutosten, m.m. suomenkielisen koulutuksen ansiosta, se on liennytetty hallinnon, koulujen y.m. kielipuriteetin valvontaan valikoiduilla arvoliberaaleilla koristeilla.  Ytimenä kuitenkin on aina ollut ruotsinkielisten pääomapiirien etu. Ne kiedotaan ruotsinkielisten säätiöiden kanssa linnoitukseksi jonka muureja ei hevin horjuteta.  Tässä he ovat löytäneet symbioosin suomalaisen rahan kanssa muodostaen yhteisen rintaman jossa ovat niin Elinkeinoelämän keskusliitto EK kuin heidän säätiönsä ja stiftelsensä.

Samaan aikaan puolue on määrätietoisesti rakentanut itselleen suvaitsevan länsimaisen liberalismin kaapua.  Ankdammens segelklubben:n kaijalle on mahtunut kovin monenlaisia pittoreskeja eksentrikkoja pätemään kunhan eivät häiritse kovaa ydintä.  On ollut omatekoista "älykköä" Jörn Donner:ia, vapaamielistä Eva Biaudet:ia sunmuita kuriositeetteja.  Jotkut suomalaisetkin kokevat koketeerata ruotsalaisuudella heidän kanssaan kuten esimerkiksi Paavo Lipponen, Tuomas Enbuske, Kimmo Sasi ihan vain muutaman erilaisen mainitakseni.  Heidän takanaan hommia pyörittää Cristoffer Taxell:n kaltaiset kovat jyrät.  Taxell lieneekin tällä hetkellä ruotsinkielisen pääoman isäntärenki ja capo sekä luottopakki pitämässä huolta ettei sen etuja vaaranneta liberaaleilla t.m.s. "haihatteluilla" ja SFP jatkaa Orpon kabinetissa.  Jopa Wikipedian kaltaisessa hänen mainitaan n.s. "harmaana eminenssinä".  Hänen vaikutuskanaviaan ovat m.m. "Stiftelsen för Åbo Akademi" ja "Föreningen Konstsamfundet" ja ne ovat tärkeitä valtakeskittymiä ja toimijoita ruotsinkielisen pääoman etujen ajamisessa.  Siten myös SFP:n taustavaikuttajia ja sen toiminnan mahdollistajia.  

Tähän asti SFP on ollut liki kaikissa sodan jälkeisissä hallituksissa (6/51 poikkeusta sitten -44 aselevon). Se on onnistunut kun hallitusten perusluonne ei ole haastanut kapitalismia ja sen nautintasuhteita. Jäljelle on jäänyt kynnyskysymykseksi vain ruotsin kielen poliittisen, koulutuksellisen ja hallinnollisen aseman varmistaminen.  Näin he myös päätyivät tähän nykyiseen Petteri Orpon oikeistohallitukseen. Sen selittely ja puolustelu on toisaalta ollut melkoinen haaste nykyiselle puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson:llekin.  Hallituskoaliitiossa on kovan linjan äärioikeistolainen Perussuomalaiset jotka vähänväliä irroittelevat fasismillaan ja rasismillaan. Niinpä Henriksson on n.s. "puun ja kuoren välissä" selitellessään kuinka milloinkin diskuteerataan ja sitten taas mennään.  Hän onkin saanut alta vuodessa tarpeekseen ja yrittää EU:n parlamenttiin lepäämään.  Tilalle kaivettanee joku joka ei myöskään keikuta segelbåt:ia mutta jolla on taas uusi uskottavuus selitellä hallituspolitiikkaa parhainpäin ydinkannattajille niin ettei taustavoimat hermostu.

Mikä on sitten SFP:n tulevaisuus?  Voiko se vielä palata nykyisestä hallituskoalitiosta aikaisempaan suvaitsevaiseen imagoonsa vai rikkoutuiko fasadit pysyvästi tai ainakin poliittiseksi ikuisuudeksi eli seurauksena olisi yhdistyminen esimerkiksi Kokoomuksen kanssa?  Ainakin ruotsinkielisten kapitaalien omistajat kalkyloinevat strategisia kuviotaan alati kansainvälistyvässä finanssikapitalismissa?  Vai onko ruotsinkielisyys aatteena vielä niin voimissaan, että suhteellisesta hidastuneesta hiipumisestaan huolimatta vielä elättää SFP:n kaltaisen pönkkäpuolueen ja vipuvarren vaa'ankielenä rakantamaan kulloinkin haluttuja kabinettikoalitioita?  Mitä aiheuttaa kun jo nyt n.s. ulkomaalaistaustaisia on enemmän kuin ruotsinkielisiä ja jossakin vaiheessa yksittäiset heidän vähemmistönsä alkavat olla suurempia?  Aiheuttaako hiipuminen luonnollisen torkahduksen vai radikalisoituvatko jotkut?  Vai löytyykö jostakin joku uusi kipinä ja Fenix fågel nousee tuhkasta?

Systeeminen oppositio Suomessa - Osa II

 Tämän duodraaman ensimmäisessä osassa alustin tilannekuvaa ja kuvailin Kansallinen Kokoomus r.p:tta.  Tässä jälkimmäisessä puoliskossa kuvailen Perussuomalaiset r.p:tta ja teen yhteenvetoa niiden keskinäisistä veto- ja työntövoimista.  Molemmat  Kansan uutisissa julkaistun Dmitry Gurbanov:n niiden suhdetta kuvailevan jutun innoittamana.

Perussuomalaiset sijoittuvat Suomen parlamentaarisen puoluekentän äärimmäiselle oikealle reunalle, oikealla puolellaan vain ehkä Ano Turtiaisen yhdenhengen tilapäinen ryhmä.  Eduskunnassa se vastikikään siirrettiin ison salin istumäjärjestyksessä omalle paikalleen (ja siltä osin vain Turtiainen vielä istuskelee turhan keskellä).

Kuten Kokoomus, sekään ei ole ideologisesti yhtenäinen eikä syntynyt yhden aatesuunnan edustajaksi ja ajajaksi.  Se edustaa historiallisesti Ernesti Hentusesta (1885-1951) ja hänen Radikaalisesta kansanpuolueestaan syntynyttä jatkumoa.   Seuraava polvi oli Veikko (1913-1997) ja Sirkka (1913–2005) Vennamon perustama pientalonpoikainen liike jonka he synnyttivät kun Urho Kekkonen ja K-linja veivät heiltä Maalaisliiton johtopaikat ja vaikutusvallan.  Pientalonpojista kehkeytyi Suomen maaseudun puolue (SMP) jonka konkurssipesän raunioille Timo Soini perusti samanhenkisen populistisen puolueen, Perussuomalaiset (Sannfinländarna) ohjaamaan ihmisten tyytymättömyyttä mihinkään vaikuttamattomaan älämölöön.   Kaikki nuo ovat olleet ja ovat eräänlaisia vallanvalitusosastoja, omistajien asettama systeeminen oppositio joka ei yritäkään muuttaa mitään.

Perussuomalaiset, leikkisästi "persut" tai "persulit", eivät ole siis varsinaisessa aatteellisessa mielessä poliittinen puolue.  Sen jäsenistö on kovinkin ryhmittynyt fraktioiksi hyvinkin erilaisin taustoin ja ajatussuunnin.  Sieltä voi tunnistaa ainakin a) vanhan SMP:n perinnepiirin, ainakin vielä.  Joukon vanhoja ja jokunen nuorikin jotka ovat mukana vanhoin "rosvot kiinni" ja "kyllä kansa tietää" -ajatuksin (vanhoja ilmeisesti Sirkka Vennamon keksimiä iskusanoja).  Sitten on b) Homma-forumilta tulleet (mutta ei välttämättä sieltä poislähteneet) Jussi Halla-ahoa mestarinaan seuraavat etnonationalististit.  Jälkimmäinen ryhmä näyttäisi nykyisin jakautuneen kahtia kun Halla-aho yrittää "harjata" johtamaansa fraktiota sisäsiistiksi vallankamareihin.  Voidaan siis puhua nykyisistä halla-aholaisista jonkinlaisena hallituskipeiden b1-fraktiona ja vanhalle änkyrälinjalle jääneistä b2:na.  Porukkana joka pyörii sanoissa äärioikeistolaisissa piireissä ja ampumaharjoituksissa kuin Suomen Sisu, Soldiers of Odin, kielletty mutta uudelleen muotoutunut Pohjoismainen vastarintaliike, ja muut enemmän tai vähemmän hajanaisesti verkottuneet äärioikeistolaiset porukat.

Halla-ahon harjaus näyttää vain olevan yhtaikaa kovinkin valikoivaa ja samalla satunnaista sekä tehotontakin.  Tarja Kiemunki ja Ano Turtiainen on toki harjattu mutta montaa muuta ei, esimerkiksi Mauri Peltokangas, Sebastian Tynkkynen ja monet muut, myös eduskunnan ulkopuolella kunnallisella tasolla, ovat saaneet jatkaa.  Eikä harjan alle osuminen ole estänyt sinne joutuneita toimimasta samoissa ympyröissä perussuomalaisten kanssa muissa äärioikeistolaisissa järjestöissä ja tapahtumissa.  

Perussuomalaisten poliittinen linjanmääritys perustuu enemmän epämiellyttäviksi koettujen asioiden vastustamiseen kuin omien aatteellisten visioiden mukaisen maailman tavoitteluun.  Sellaisen yrittäminen jää jonkilaiseksi nostalgiseksi haikailuksi vanhoihin hyviin aikoihin jolloin kaikki oli paremmin.  Muuttuneessa ja kokoajan muuttuvassa maailmassa sellainen koetaan turvalliseksi vaikka perustuukin paljolti romanttiseen ja nostalgiseen kuvitteluun patriarkaalisesta patruunamaailmasta *).  Sellaisesta menneestä Atlantiksesta **) tunnistetaan ettei siellä ollut maahanmuuttajia, kulttuurimarksisteja ja naiset tiesivät paikkansa.  Kun siitä ammennetaan poliittisia tavotteita päädytään xenofobiseen "rajat kiinni ja matut raus" chauvinismiin.  Sillä kuvitellaan päästävän takaisin kuviteltuun ikionnelaan jossa läski oli valkoista, miehet miehiä ja naiset näytti naisilta sekä köyhät tiesivät paikkansa sillee nöyrästi, kaikki valkoisia heteroja. Niin, eikä ilmasto muuttunut vaan kesäisin oli sopivan lämmintä heilutella varpaita Terijoen rantavesissä ja talvisin hyvät hiihtokelit mennä murtsikkaa.

Tuo vieraan ja oudon pelko yhdistää kaikkia erilaisia puolueen fraktioita, etenkin sen jälkeen kun Timo Soini vei ison osan omista kannattajistaan Siniseen tulevaisuuteen vuonna 2017 Halla-ahon noustua puheenjohtajaksi ja hänen kannattajiensa vyörytettyä puoluejohdon hommaforumilais-sisulaisilla.  Tuolla liikkeellä Soini, sen lisäksi että jatkoi omaa ja kannattajiensa n.s. "hillotolppaa", hän tuli pelastaneeksi puolueen kannatuksen viedessään epäsuositun hallituskytköksen pois häiritsemästä populistista älämölöä.  Nykyiset perussuomalaiset eivät vain tajua häntä siitä kiittää.

Tuo kaipuu menneeseen sisältää talouskonservatismin, haikailun patruunakapitalismiin joka on myös osa kaivattua mutta menetettyä kuvitteellista menneisyyttä.  Käytännön talouspolitiikassa kaikki heidän fraktionsa ovat jokseenkin yksimielisesti tukeneet porvarillista Eteläranta-10:n talousliberaalia politiikkaa vaikka mainospuheissa puhutaankin toista.  Tässäkään suhteessa eri fraktioiden välillä ei ole eroja kuin puheenparressa.

Arvojensa puolesta perussuomalaisten eri ryhmittymät ovat jokseenkin konservatiivisia.  Hyvin lähellä periporvarillista ja etenkin vanhakokoomuslaisten parissa vahvaa "koti, uskonto ja isänmaa" -ajattelua.   He arvostavat patriarkaalista menoa jossa miehet tekevät mitä miehen täytyy, naiset tietävät paikkansa eikä muita ole et punctum.

Edellä olen kuvannut ettei eri fraktioiden välillä juurikaan keskeisissä kysymyksissä ole eroja.  Missä niitä sitten on? Vastaus: keinoissa ja menetelmissä eli siinä missä toinen reuna perustaa perinteiseen, jo Vennamoiden lietsomaan herravihaan, toinen reuna on löytänyt etnonationalistis-chauvinistisen äärioikeistolaisen viitekehyksen itselleen.  Molemmat ammentavat modernin ja elitistisyyden kritiikistä mutta siinä missä toiset puristavat kätensä nyrkkiin ja kiroilevat herranketkuja, toiset leikkivät natsisymboleilla.  Molemmat pelkäävät ja inhoavat erilaisuutta ja postmodernia ja ennenkaikkea muutosta.

Tämän hetkinen yhteinen oppositioasetelma (joka viimeisimpien hallituspiirien uutisten mukaan tullee jatkumaan) lienee satunnaista, samoin kuin edellisen vaalikauden hallitusyhteistyökin.  Yhteistyötä tietenkin edesauttaa yhteinen oppositioasema mutta myös Kokoomuksen konservatiivisten ryhmittymien ja perussuomalaisten yhteiset vanhakantaiset ajatukset.  Kokoomuslaiset ja perussuomalaiset arvokonservatiivit löytävät helposti yhteistä linjaa tasa-arvoisen avioliiton, LGBT++oikeuksien ja sekularismin vastaisuudesta.  Kokoomuksessa on kuitenkin arvoliberaalinsa mutta Perussuomalaisilla ei (ellei muutamaa avoimesti homoseksuaalia kellokasta lasketa eikä ehkä kannata sillä lienevät pittoreskeja mainostäkyjä)?  Samalla heille systeemissä annettu tehtävä on erilainen: Kokoomukselle se on olla vallan hallintotoimija, sisäsiisti poliittisen elämän ammattilainen kun taas Perussuomalaisille se on olla räyhäkkä räksyttäjä mutta pureksimatta vallan nilkkoja.

Talousajattelussa perussuomalaisten patruunakapitalismin haikailu saattaa aiheuttaa Kokoomuksen talouskonservatiivien joukossa myötämielistä hyrinää.  Se ei kuitenkaan välttämättä ole riittävän libertaaria nuorkokoomuslaisille.   Sen sijaan perussuomalaisten "työväenpuolue ilman sosialismia" -kohellus ja etenkin sen käytännön sovellukset sopivat vallan mainiosti yhteen Eteläranta-10:n työnantajakapitalistien ajaman saneluvallan kanssa.  Perussuomalaiset ja kokoomuslaiset ovatkin löytäneet varsin yksimielisesti yhteisen sävelen siinä suhteessa.  Niin edellisellä vaalikaudella ensin hallituksessa ja sen jälkeen oppositiosta, tällä vaalikaudella yhdessä.

Summa summarum:  K.o. puolueet ovat ovat varsin erilaisia joukkoja joille toki löytyy yksittäisiä yhteisiä nimittäjiä, sellaisia jotka saattavat riittää moniin tuleviin yhteisiin manöövereihin.  Ehkä jopa hallitusyhteistyöhön jollakin tasolla joidenkin aivan eritavalla kuin edelliset menevien vaalien jälkeen.  Todennäköistä silloin kuitenkin on, että perussuomalaiset tulevat hajoamaan taas kuten tekivät vuonna 2017 (ja SMP vuonna 1972 SKYP:eineen).  Ehkä Kokoomuskin sillä sikäläisiä voi houkutella Harry Harkimon omituinen ensin ei-ollenkaan-puolue mutta sitten kuitenkin-puolue Liike Nyt  jolla ei ole räyhä-ääliöoikeiston rasitteita ympärillään vaan puhdasta talousliberalismia maustettuna arvoliberalismilla.

Joka tapauksessa molemmat puolueet ovat systeemin, ei kuitenkaan parlamentaarisen ja demokraattisen systeemin vaan talouseliitin eli kapitaalien omistajien systeemin osia.  Siis systeemisiä ja tällähetkellä oppositiota molemmat.  Joka tuo mieleeni vielä yhden näkökulman.  Kokoomus on ollut aiemmin Yhtenäinen Venäjä -puolueen (ven. Единая Россия, transl. "Jedinaja Rossija")  sisar- tai veljespuolue, siis ennen Venäjän presidentin ja puolueen perustuttajan Vladimir Putinin täydellistä ja loppuunsaakka vietyä demonisoimista.  Se nähdään Venäjällä mielellään sikäläisen valtasysteemin puolueena.  Samalla siellä on esimerkiksi Vladimir Žirinovski:n perustama populistinen Liberaalidemokraattinen puolue  (ven. Либерально-демократическая партия России, transl "Liberalno-demokratitšeskaja partija Rossii").  Se toimii systeemisen opposition tavoin eli räksyttää milloin mistäkin mutta kun valta tarvitsee apua, se on välittämästi sitä antamassa.  Ihan samoin toimii meikäläinen perussuomalaiset: räksyttää mutta samalla pitää huolta, että Ali Qasim ***) saa ohjastettua karavaanin sinne mihin sen omistajat sen haluavat.  Tehtävät ovat yhtenevät ja niin myös monet toimet perimmiltään samanalaisia systeemin kannalta joten symbioosikin samanlainen.

---

*) Patruuna, teollisuuspatruuna (alkup. lat. pater, isä): teollisuuslaitoksen perustaja ja isäntä joka yrityksensä omistajajohtajuuden lisäksi oli myös paikkakunnan merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja.  Pienemmillä paikkakunnilla käytännön omistaja ja johtaja.  Heistä joihinkin liitetään legendarisoituja kertomuksia isällisestä ihmisten huolenpidosta mutta valtaosa heistä oli raakoja kapitalisteja jotka pyrkivät työläisten sosiaaliseen kontrolliin ja hallitsemiseen. 

**) Atlantis tässä enemmänkin yleisessä merkityksessä: mystinen menneen kadotetun onnen tyyssija jonka todellisuudesta ei välttämättä ole mitään takeita eikä todisteita mutta siihen halutaan uskoa koska se kuulostaa ja tuntuu hyvältä ja turvalliselta nykyiseen epävarmuuteen verrattuna.

***) Ali Qasim eli Ali Vanha oli Tuhannen ja yhdenyön tarinoiden Ali Baban eli Ali Isän kasvatti-isä ja 40 rosvon johtaja. 

Systeeminen oppositio Suomessa - osa I

 Luin Kansan uutisista Dmitry Gurbanovin sunnuntaivierasjutun otsikolla "Kokoomuksen sisäinen taistelu ei johdu arvoista vaan perussuomalaisista".  Siinä oli paljon ihan mielestäni oikeansuuntaista analyysiä mutta osittain myös nuoren ihmisen lyhytjänteisyyttä.  Mieleni siis äityi pohtimaan asiaa laajemmin, pitemmältä ja myös hieman syvemmälle.

Kansallinen Kokoomus kuten Perussuomalainen puolue kuuluvat suomalaisessa yhteiskunnassa poliittisen oikeiston oikealle reunalle. Perussuomalaiset äärioikeistoyhteyksiensä takia hieman oikeammalle, ihan kuten eduskunnassa heidät onkin ison salin istumäjärjestyksessä sijoitettu (ainoastaan Ano Turtiainen on hassusti sijoitettu hassusti eikä ihan äärimmäiseen oikeaan reunaan).  Molemmat puolueet kuuluvat selkeästi Eteläranta-10:n joukkoihin.  Ensimmainittu on sen puoluepoliittinen vaaliorganisaatio ohjaamassa porvariston luokkatietoista kannatusta sopiville ehdokkaille ja jälkimmäinen sen valitusosasto ohjaamassa ihmisten tyytymättömyyttä mihinkään vaikuttamattomaan älämölöön, Molemmat satttumalta tämän vaalikauden oppositiossa yhtä aikaa.

Edellä kerrotusta asemasta johtuen he ovat talouseliitin systeemisiä työkaluja vallankäyttöön ja sen hallitsemiseen sekä epämiellyttävien pitämiseen poissa vallasta siltä osin kun sitä tarvitaan n.s. edustuksellisen demokratian puitteissa.  Valtaosinhan valtaa meidän oloissamme käytetään taloudellisen vallan keinoin eli kapitaalien voimin.

Asetelma ei kuitenkaan ole noin yksinkertainen sillä molemmat joukkiot ovat itsessään heterogeenisiä sekä historiallisista että päivänpoliittisista (lue: opportunistisista) syistä.  Molempien porukoiden fraktiojakoa voi tarkastalla monesta suunnasta ja monella tarkoituksella.  Pyrin tässä muodostamaan hybridin eri tavoista ihan vain tiivistääkseni ja selkiyttääkseni vaikka ryhmittelyt mennevätkin hieman päällekkäin ja limittäin.

Kokoomuksessa voisi nähdä perinteisesti kolme ryhmää: a) talouskonservatiiviset arvokonservatiivit eli kypäräpääpappien patruunalinja, b) arvoliberaalit talousliberaalit eli libertaari laissez-faire -oikeisto ja c) luokkakantainen toimihenkilöstö eli perinteinen valkoulusköyhälistö joka ei tunnista eikä tunnusta itseään työläisiksi.  Jätin tarkoituksella luokittelusta Gurbanovin mainitsemat "sinivihreät" koska pidän heitä marginaalisena viherpesuryhmänä jonka antama imagoväri on toki puolueen johdolle tärkeä mutta sen ei anneta haitata puolueen menoa.  Sirpa Pietikäinen saa kerätä kannattajien äänet puolueelle mutta ei heillä oikeasti vaikutusvaltaa ole ja ryhmäkin on pieni.

Talouskonservatiivinen fraktio Kokoomuksessa on tokikin vahva.  Se majailee Eteläranta-10:n kabineteissa ja jakaa siellä vuorineuvosten äänellä käskyjä.  Sieltä kuuluu isännän ääni jota lidennetaan hieman adenaureilaisella kontrolloidun kapitalismin (das Kontrollierte Kapitalismus) sordiinolla mutta vain sen verran kuin on tarpeen pahemman yhteiskunnallisen rutinan hillitsemiseksi.  Siinähän hieman hillitään kapitalismin pahimpia ylilyöntejä ja samalla tarjotaan hieman sosiaaliturvaa hyvinvointivaltioksi kutsuttuna. Suomessa sitä ovat edustaneet lähinnä 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa esiinnousseet n.s. Kokoomuksen "remonttimiehet".   NL:n romahduttamisen jälkeen tarvetta hillitsemiselle ja siistimiselle ei kuitenkaan enää juurikaan nähdä ja menoa yritetään palauttaa sotaa edeltävään vapaampaan kapitalismiin.  Vanhoista "remonttimiehistä" ei liene jäljellä kuin Ilkka Kanerva ja hänkin vain nimenä sillä politiikan sisältö on muuttunut siinä missä elkeetkin.  Nykyisin ryhmittymä ajaa raakaa talouseliitin kapitalismia ja tiukkaa sitoutumista läntisiin voimarakennelmiin jossa he ilmeisesti katsovat etujensa tulevan parhaiten hoidetuiksi.

Talousliberaalifraktio edustaa puhdasta libertarismia jossa ei edes yritetä leikkiä sosiaalia tai humaania.  Mielessä siintää utooppinen "yövartijavaltio" jossa toki on väkivaltakoneistot pitämässä työläiset kurissa mutta muuten vallitsee kapitaalien vapaus.  He ovat arvoiltaan julkisuudessa kovinkin vapaamielisiä esimerkiksi sukupuolivähemmistöjen suuntaan, mikä sinällään on hyvä ja johon ed. ryhmä ei lipeä, mutta jo parin konjakin jälkeen lauletaan täydestä sydämestä "silimien välliin ryssää ...".  Ryhmä on etenkin voimissaan nuoremman polven kokoomuslaisten ja heidän nuorisojärjestönsä parissa.  Sieltä heistä valtakunnan politiikkaan on noussut Wille Rydmanin ja Elina Lepomäen kaltaisia kykyjä.

Toimihenkilöfraktio koostuu lähinnä kannattajista joita ennen sanottiin valkokaulusköyhälistöksi.  Ennen muinoin he tekivät työtä toimihenkilöinä ja virkamiehinä (-ja naisina) joiden kädet eivät juuri likaantuneet ruumiillisessa työssä joten he halusivat tuntea itseään rasvanahkaduunareita paremmiksi, toimihenkilöiksi.  Samaan joukkoon kuuluu myös suuri osa keskiluokasta, siis sen alempi puoli.  Ne jotka ahertavat toimistoissa ja virastoissa pienellä palkalla mutta siistististi sisätöissä.  he haluavat identifioitua ja samaistua n.s. "parempaan" väkeen eroon työväenluokasta. He ovat juuri niitä "Sari Sairaanhoitajia" et al jotka äänestävät Kokoomusta koska toimihenkilöiden täytyy (olen ihan oikeasti kuullut useammankin toimihenkilön suusta tuon). 

Per viam: En kirjoittanut tarkoituksella Kokoomuksen nykyisestä puheenjohtajasta Petteri Orvosta mitään sillä tulkitsen hänen olevan n.s. "menneen talven lumia" ja odottavan sivuraiteella vaihtoa.  

Mutta ennen kaikkea on huomattava, ettei Kokoomus ole puolue ideologisessa mielessä vaan Eteläranta-10:n hallinnollinen jatke ja vaaliorganisaatio jonka avulla koordinoidaan ja tuetaan muuten eK:lle sopivien ehdokkaiden kampanjointia ja valintaa.  Tässä työssä vuorineuvokset ja heidän renkinsä katspovat tarvitsevansa erilaisia raiteita ajavia rattaita joista jonkun voi katsoa aina vetävän jos muilla tökkii. 

Seuraavassa II osassa sitten Perussuomalaiset sekä heidän ja Kokoomuksen yhteiset ja erilaiset.

Poliittisen työn rahoitus motissa

YLEn MOT-ohjelma on puuttunut puolueiden saamaan rahoitukseen. Tällä kertaa myös muuhun kuin vaalikampanjarahoitukseen. YLE on oman yhtiön juttua uutisoidessaan keskittynyt jostakin kumman syystä vinosti vain ay-liikkeen antamaan tukeen vaikka ohjelma sinällään keroti muustakin. Uutisiin kelpasi vain SDP ja Vas mutta MOT:ssa käsiteltiin myös Kokoomusta ja Kepua. Ulkopuolelle oli jostakin syystä jätetty RKP säätiöineen ja Persut. Persujen suurimpia tukijoitahan ovat YLE, Sanoma-WSOY ja Alma-Media Pientalonpoikien säätiötä unohtamatta. 

Yleisesti ottaen a-järjestöt eivät ole puolueettomia vaan hyvin puolueellisia. Ne ovat jäsentensä puolella. Ammattijärjestöjen tehtävä on hoitaa jäsentensä edunvalvontaa. Sitä varten niissä valitaan demokraattisesti edustajat johtamaan ja hoitamaan tätä edunvalvontatyötä. Jos nämä valitut edustajat katsovat, että edunvalvontaa on hyvä hoitaa myös sellaista politiikkaa tukemalla joka ajaa oman jäsenistön etuja niin se on kyseisen järjestön oma sisäinen asia. Jos edunvalvonta, sen tavoitteet ja menetelmät, eivät miellytä jäsenistöä niin jäsenillä on täysi oikeus seuraavalla kierroksella vaihtaa sellainen johto. Jos johto ei vaihdu niin silloin on oikeus olettaa, että johto nauttii jäsenistön enemmistön luottamusta.

Monen a-järjestön johto on demareiden käsissä ja loput vasemmistoliittolaisia. Se on totta mutta heidät on sinne demokraattisesti valittu. Jos siellä ei porvareita joidenkin liittojen johdossa näy niin se on tietysti jäsenistön vika: he eivät ole sinne heitä valinneet. Työläisten eli a-järjestöjen jäsenten edunvalvontaa ajatellen olisi suorastaan kummallista jos tukea heltiäisi "työväenpuolue" Kokoomukselle tai isäntien Kepulle. Sellaista on tämänkin hallituksen politiikka ollut. Ei se tosin paljoa SDP:n ja Vas:n vastaavasta poikkea mutta kumminkin... 

Toisaalta voisi tietysti toivoa, että jäsenistö olisi aktiivista, kävisi kokouksissa ja seuraisi johdon tekemisiä. Ulkopuolisten narinan voi hyvin kuitata vastapuolen eli työnantajien masinoimaksi yritykseksi vaikuttaa edunvalvonnan tehokkuuteen. Heillehän vallan hyvin sopinee, että työntekijöiden etuja ajavilla ei ole rahaa käytettävissään.

Jos taas joku haluaa vaikuttaa järjestöjen toimintaan niin tervetuloa aktiivisiksi jäseniksi. Silloin saa äänioikeuden päättämään. Aktiivi saattaa jopa itse päästä johtaviin asemiin. Se tosin vaatii jäsenisöltä kannatusta esitetyille asioille.

O tempora, o mores

YLE kertoo verkkouutisissaan kuinka kuntaministeri Kiviniemen mukaan kuntien saamia yhdistymisavustuksia  voi vapaasti jakaa puolueille. (YLEn uutinen tämän linkin takana).  Noin on jo menetelty ainakin Salossa (uutinen YLEssä tämän linkin takana).  Turun hallinto-oikeus on kuitenkin ollut Kiviniemen kanssa erimieltä.

Salossa kunnallispolitrukkien mielestä veronmaksajien rahojen antaminen kolmelle suurimmalle puolueelle eli SDP:lle, Kokoomukselle ja Kepulle,  on demokratian tukemista ja lisäämistä.  Noinkohan vain rahan jakaminen vain osalle kunnallisia poliittisia toimijoita edistää demokratiaa?  Eiköhän pikemminkin demokratia vain kapene kun rahan jakajat jakavat sitä vain itselleen.  

Valtaapitävien kanssa eri mieltä oleminen ei näköjään ole sitten demokratiaa ollenkaan - vallanpitäjien mielestä.