Rauhanpuhe takaisin!

Urho Kekkonen (1900-1986) aikoinaan sanoi ettei Suomen pidä olla maailmalla tuomari vaan lääkäri.  Sitä hän käytti m.m. selittäessään miksei läntisten agitaattorien matkassa riekuttu NL:n kimpussa vaan pyrittiin rauhantahtoiseen ulkopolitiikkaan, neuvotteluihin ja rauhanturvaamiseen.  Samoin Sauli Niinistö (s. 1948) halusi meistä "rauhanvälityksen suurvallan".  Molemmat, etenkin jälkimmäinen toki vain juhlapuheissa ja erilainen sordiino päällä erilaisissa tilanteissa.  Molemmat kannat on nyt muutettu muotoon "me emme halua olla rauhanvälittäjiä vaan sodanlietsojia".

On siirrytty rauhanpuheesta sotapuheeseen, ihan George Orwell:n (1903-1950) romaanissaan "Nineteen Eighty-Four" esittämän kaksoisajattelun ja uuspuheen 1) sloganin "Sota on rauhaa" mukaisesti.  Meillä vallalla oleva (porvarillinen) hegemonia 2) on onnistunut vaientamaan rauhasta puhumisen ja nostamaan sotapuheen päälimmäiseksi.  Meidän poliittinen eliittimme keskittyy vain sotaan, sen mahdollisuutena ja siihen varustautumisena, ikäänkuin sota olisi välttämättömyys.  Kapitalismissa se onkin, sijoitus ja keino järjestellä markkinoita.  He ratsastavat taas ajopuulla 3) sillä heillä ei ole itsekritiikin häivääkään jotta huomaisivat, ainakaan julkisuudessa, omaa osuuttaan sodanlietsonnassa.  Kaikki on propagandassa aina kohteeksi valitun, tälläkin kertaa Venäjän (aik. NL:n) syytä.  Oikeasti se on suomalaisen poliittisen ja sotilaallisen eliitin pitkä linja.  Jo ennen itsenäistymistä suomenmieliset kiihkoilijat rakensivat myyttiä perivihollisesta mutta omistava luokka laajemmin meni mukaan vasta NL:n Lokakuun vallankumouksen 1917 jälkeen kun markkinatilanne muuttui.  20- ja 30-luvuilla osana isänmaallista kiihkoa soturikunnia oli keino differentioitua suomalaiseksi tiedonlevitystä hallitsevien puheissa ja kirjoituksissa.  Suomen häviö ja NL voittajien puolella IIMS:ssa menoa hieman häiritsi mutta NL:n romahduttamisen jälkeen se on pikkuhiljaa hivutettu jopa valtajulkisuuden pintakuohuihin ollen nyttemmin sen valtavirta, vietyään meidät mukaan jopa NATO:on.

Sotadiskurssin ilmentymiä ovat suora puhe sotilaallisen varustautumisen puolesta, sotilaallisen turvallisuuden nostaminen valtiovallan ensisijaiseksi tehtäväksi ja taloudellisen toiminnan näkeminen n.s. "huoltovarmuuden" ja "kokonaisturvallisuuden" kautta, henkistä sotavarustautumista unohtamatta.  Jopa ihmisten terveys nähdään kykynä lähteä sotaan.  Toisaalta rauhanvälitys ja -turvaaminen ovat kadonneet valtajulkisuudesta, tasavallan presidenttiä myöten.  Rauhanturvaaminenkin nähdään pikemmin osallistumisena lännen (lue: USA:n) sotahankkeisiin, eufemismilla "kriisinhallinta".  Esimerkiksi osallistumisemme Afganistanin sotaan 2001-2021 esitettiin ensin meillä rauhanturvaoperaationa kun muut osallistujat rehellisesti tunnustivat olevansa sotimassa.  Sen käytyä epäuskottavaksi, siirtyivät puhumaan "kriisinhallinnasta", vaikka siellä ei mikään ollut hallinnassa. 

Si vis pacem, arguere pace!

Mitä siis tulisi tehdä?  Miten saamme puheet käännettyä taas rauhan suuntaan?  Millä saamme ihmiset kiinnostumaan siitä miten saavutamme kestäviä rauhoja maailman sotiin?

Pitäisikö levittää sodanpelkoa revittelemällä sotien kauheuksia?  Näyttää kuvia ja videoita kuinka sodan uhrit vaikeroi suolet sylissä ja kuinka ruumiita pinotaan kasoihin taisteluiden jälkeen? Kuten saivat aikoinaan USAn lopettamaan Vietnamin sodan?  Silloin näyttivät televisiota myöten sodan kauheuksia, m.m. kuvaa napalmilla poltetusta alastomasta pikkutyttöstä 4).  Nykyään moinen on liian hirveää ihmisille näytettäväksi mutta itse sotiminen ei ole kun voidaan itse tappaa piilossa ja demonisoida toinen osapuoli.  Vai riittääkö jo nykyään ihmisten tajunnan avartamiseen muut, pehmeämmät keinot?

Vähintään pitäisi saada lopetettua sankarpalvonta jossa sotureita nostetaan kansakunnan kaapin päälle.  Kumota Charles Chaplin:n (1889-1977) kriittisesti osoittama sankaruus: hän sanoi Ritari Siniparran 5) puolustuspuheessa että "jos tappaa muutaman, on rikollinen mutta jos tappaa tuhansia, on sankari".  Tuo sitkeä sankarkuva olisi jo aika rikkoa.

Jokaista maailman kriisiä tulisi, ainakin edistysmielisten, lähestyä rauhan kannalta: miten päästä rauhaan ja saavuttaa se kestävänä, perustaen sen "jakamattomaan turvallisuuteen" 6).  Ei pitäisi sortua sotaliittojen propagandaan kuten "Rauhaan voiman kautta" -iskulauseisiin ("Peace Thru Force") joita m.m. kuulemme EU:n ja NATO:n johtajilta.  Eikä median suosimien n.s. "nojatuolikenraalien" spekulointeihin sotakentän tapahtumisesta ja hyökkäysnuolista tuššitaululla.  Sen sijaan pitäisi pureutua rauhanvälitykseen ja ongelmien rauhanomaiseen ratkaisemiseen, esimerkiksi Johan Galtung:n (1930-2024) menetelmien avulla.  Niissä pyritään ymmärtämään kriisien juurisyitä ja katsomaan asioita myös muista kuin omasta näkökulmasta.  Meidän tulisi jaksaa tuoda rauhan näkökulma esiin aina kun kuulemme aseiden ja teleketjujen kalinaa.  Nähdään se vaikka sodanvastaisena resilienssinä, kykynä vastustaa tappamista ja tuhoamista.

---

1)  Kaksoisajattelu (doublethink) ja uuspuhe (new speech) ovat George Orwell:n (oik. Eric Blair; 1903-1950) käsitteitä romaanistaan "Nineteen Eighty-Four" (1949; suom. Oiva Talvitie (1897-1965): "1984"; 1950).  Ensinmainittu tarkoittaa kykyä samanaikaisesti pitää kahta päinvastaista uskomusta ja hyväksyä molemmat totuuksina.  Jälkimmäinen taas poliittista puhetta jossa vanhoille sanoille annetaan uusia, poliittisesti tarkoituksenmukaisia merkityksiä ja keksitään samaan tarkoituksen uusia, poliittisesti sopivia ilmauksia (vrt. "arvopohjainen realismi" y.m.).

2) Porvarillinen hegemonia Antonio Gramsci:n (1891-1837) hegemoniateorian käsite jonka mukaan yhteiskunnassa hallitseva porvarillinen luokka hallitsee myös yhteiskunnallisen keskustelun aiheita: mistä puhutaan, miten puhutaan ja mihin johtopäätöksiin tullaan ("Quaderni del Carcere"; 1947; suom. "Vankilavihkot"; 1979).

3) Ajopuuteoria on heti IIMS:n jälkeen esitetty selitys joutumisellemme mukaan siihen.  Olimme muka kuin ajopuu koskessa, mukana ilman omia aikeita sotimaan. Ajatuksen lie esittänyt ensimmäisenä Naysi-Saksan suurlähettiläs Vipert von Blücher (1883-1963) ja innokas sen esittelijä oli professori Arvi Korhonen (1890-1967) jolta se levisi laajaan käyttöön Suomessa ja ulkomailla.  Teoria kumottiin 1960-luvulla.

4) Kuva Phan Thị Kim Phúc:sta (s. 1963), etelävietnamilaisesta tytöstä kesäkuussa 1972 on eräs ikonisimmista sodan kauhuja paljastavasta kuvasta.  Siinä alaston Kim juoksee kohti kameraa pahasti napalmin polttamana.  Kuvan otti Associated Press:n (AP) kuvaaja Nick Ut (s. 1951, oik: Huỳnh Công Út) Trảng Bàngin kylässä, etelävietnamissa.  Hän voitti sillä m.m. Pulitzer:n ja World Press Photo:n palkinnot vuoden lehtikuvasta.

5) Ritari Siniparta (ransk: "Barbe Bleue") on ranskalainen tarina, joka kertoo aatelisesta sarjamurhaajasta ja hänen liian uteliaasta vaimostaan. Tarina julkaistiin kirjallisena ensimmäisen kerran Charles Perrault:n (1628-1703) kokoelmassa "Histoires ou contes du temps passé" (1697). Charles Chaplin teki tarinasta kapitalismia kritisoivan elokuvan vuonna 1947 nimellä "Monsieur Verdoux" (suom: "Ritari Siniparta").

6) Jakamaton turvallisuus on OSCE:n aikoinaan esittelemä konsepti jonka mukaan kenenkään turvallisuus ei voi perustua jonkun muun turvattomuuteen. Sittemmin OSCE on ollut konseptistaan melko hiljainen sillä se ei "istu" nykyiseen sotahakuiseen maailmanpolitiikkaan. Pääsihteeri Marc Perrin de Brichambaut:n (s. 1948) pitämä puhe “The Indivisibility of Euro-Atlantic Security” OSCE:n "18th Partnership for Peace Research" seminaarissa Wienin diplomaattiakatemiassa 4/2 -10 selvittää konseptia vaikka toki hieman ristiriitaisesti.

Kari Enqvist ja tunnistamaton fasismi

 Olen monasti ollut Kari Enqvist:n kanssa samaa mieltä kun olen lukenut hänen kirjoituksiaan m.m. YLE/Uutisten kolumnipalstalta. Nyt kuitenkin hänen pläjäyksensä otsikolla "Armottoman hyökkäyssodan riehuessa Ukrainassa on parasta sanoa f-sana ääneen" sai minut provosoitumaan kiistakirjoittamaan.

Kirjoituksessaan Enqvist äityy analysoimaan Venäjää fasistiseksi ja vertaa sitä "il duce" Benito Mussolinin johtamaan Italiaan.  Minusta tällä kertaa Enqvist ei osu eikä upota.

Ensinnäkin Enqvist käyttää haperoa määritelmää fasismista. Hän "unohtaa" sen olevan yksi tapa äärimmäisen kapitalismin oloissa käyttää valtiota pitämään kansalaiset kurissa ja nöyrinä kapitaalien työvoimana (italialaisessa fasismissa korporativismiksi naamioituna, jota ei pidä sotkea syndikalismiin).  Venäjällä kapitalismi on vielä niin tuore yhteiskuntamuoto, että se pysyy pystyssä ilman väkivaltaista fasistista (tai natsi-) hallintoa.

Toisaalta Enqvist yhdistää Vladimir Putinin ja Mussolinin taustat.  Olihan Mussolini jonkin aikaa sosialistien leirissä mutta sieltä hän erkani hyvin nopeasti suur-italialaisine ja autoritaarisine haaveiluineen. Putin sen sijaan kasvoi Neuvostoliitossa joka ei ollut sosialistinen eikä hän koskaan liene ollut erityisen poliittisesti aktiivinen ennen NL:n hajottamisen jälkeistä nousuaan Boris Jeltsinin avulla Venäjän federaation johtoon.  Sinne hän päätyi pikemminkin pragmaattisena teknoraattina kuin poliittisina visionäärinä.

Enqvist tarinoi kuinka Putinin Venäjällä oppositio on tuhottu.  Niinhän ei ole vaan jopa maan toiseksi suurin poliittinen voima, Venäjän federaation kommunistinen puolue, on nimen omaan oppositiossa häneen ja hänen hallintoonsa nähden.  Sen sijaan n.s. "yhden prosentin oppositiota" on jonkin verran hillitty johtuen sen suorista kytköksistä vihamielisiksi katsottuihin länsitahoihin.

Sananvapauden kanssa on samanmoisesti.  Venäjän tiedonlevitteistä löytyy monenlaisia ääniä mutta valtaosalle niistä on yhteisenä piirteenä etteivät ne juurikaan levitä lännen valtablokin "ilosanomaa".  Toisaalta whataboutistisesti voisi katsella myös kuinka Venäjän hallintoon hiemankaan positiivisemmin suhtautuviin aviiseihin suhtaudutaan täällä "vapaassa" lännessä.

 Enqvist mainitsee myös sodat Putinin hallinnon välttämättömyyksiksi, "unohtaen" Venäjän päävastustajan USAn sotineen vielä enemmän kuin Venäjän.  Mihinköhän he ovat sotiaan tarvinneet? Toisaalta Enqvistiltä jää tarkentamatta, että Tshetsheniassa Venäjän federaatio kukisti kapinaa omalla alueellaan, Sakartvelossa sen hallinto Mikhail Saakasvilin johdolla hyökkäsi Etelä-Ossetiassa olleiden venäläisten et al rauhanturvaajien kimppuun.  Ukrainassa taas tilanne on hieman monimutkaisempi kuin vain Putinin tarve sotia.  Venäjän johtohan yritti pitkään erilaisia neuvotteluja onnistumatta USA:n ja muun lännen kanssa. Kyseessähän on jo Neuvostoliiton hajottamisesta jatkunut "not an inch eastwards" politiikan jatkumo eli USA:n harjoittama etupiirinsä laajentaminen.  Ukraina käy siinä proxysotaa USA:n auksiliaarijoukkoina.

Enqvistin käsitys fasismista on käsittääkseni rajoittunut.  Hän tekee siitä "vain" demokratian ja sananvapauden halveksuntaa sekä voimapolitiikan ihannointia, unohtamatta lännen demonisointia.  Ensinmainitut eivät ole järin kovassa kurssissa muuallakaan samaten kuin voimapolitiikkaa arvostetaan myös läntisessä plokissa.  Eikä Putinin tarvitse länttä demonisoida, se osataan tehdä täällä itsekin toimimalla juuri päinvastoin kuin juhlapuheissa julistetaan.  Sananvapauden osalta voisi seurata vaikka esimerkiksi Julian Assange:n kohtaloa ja demokratian osalta sitä millaiseksi hulinaksi presidentin saaminen USA:han on tehty.  Samoihan jo muuan Samuel Clemens (1835-1910), t.m.n. Mark Twain, että "If voting made any difference they wouldn't let us do it."  Eikä hän todellakaan uhraa sivulaisettakaan fasismin oleellisimmalle puolelle eli taloudelle.

Kaiken kaikkiaan Enqvistin kirjoituksesta jää käteen täkäläiseen eli läntiseen "uuteen nornaaliin" oleellisesti kuuluva mustavalkoinen asetelma jossa osapuolet joko demonisoidaan tai enkelöidään yhteiskunnassa vallitsevan hegemonian puitteissa ja ohjaamana.  Tosin meno ei ole kovin uutta vaan kovinkin porvarilliskonservatiivista jatkumoa kuorrutettuna siistillä määrällä sekulaaria arvoliberalismia. Silti se edustaa tutuksi ja turvalliseksi koetun "status quo":n ja "modus vivendi":n jatkamista jotta kapitaalien omistajien ei tarvitsisi nukkua huonosti.  Mieleni tekisi vielä jatkaa tästä esimerkiksi Anna Kontulan viitoittamalla pikkuporvarillisuutta analysoivalla tiellä mutta jätänpä sen toiselle ajalle ja johonkin tulevaan kirjoitelmaani. Ei Enqvist sentään niin pahasti huitaissut ohi ja yleensä osuu paremmin.

NATO, NATO, NATO - tuo huuto on Suomessa suuri

Tänään 12/5 julkaistiin Tasavallan presidentin ja pääministerin allkekirjoittama julkilausuma presidentinkanslian nettisivuilla. Siitä he, valtiojohdon korkeimmat edustajat Sauli Niinistö jaSanna Marin, julistivat yhteistä tahtoaan NATO-täysjäsenyyteen nykyisen "liitännäisyyden" asemesta.

Tämä yksi askel on, tietenkin, vain yksi eikä mitenkään ratkaiseva jo pitkään jatkuneessa NATOtusprosessissa jossa USA:n etupiiriä laajennetaan kohti Venäjän rajoja, samaa jota juurta myös Ukrainan tilanne on.  Edellämainitusta kaksikostakin ensin mainittu on jo vuosikymmeniä ajanut sitä, milloin avoimemmin puolueensa Kansallisen kokoomuksen mukana  ja milloin peitellymmin ikäänkuin demokraattia esittäen. Suunta on ollut kuitenkin kokoajan selvä. Jälkimmäinen oli vielä muutama kuukausia sitten mieltä ettei hänen tällä pääministerikaudellaan. Lienee saanut sellaista "rakentavaa palautetta" ettei ole enää sen jälkeen potkinut aisojaan. 

Kaikenkaikkiaan prosessi on edennyt kuin juna suorilla kiskoilla. Tiellä ei ole suvaittu kiviä eikä männynkäpyjä vaan ne on peikotettu välittömästi "Putinin trolleiksi".  Jotkut kiimaisimmat ovat toki tuskastelleet ajoittain hitautta mutta nyt saatiin USA:n masinoimasta Ukrainan kriisin uudesta vaiheesta riittävästi vettä propagandamyllyyn. Jopa valtaosa nihkeistä ja nahkeista on saatu sen päälle rakennetulla propagandakampanjoinnilla myötämielisiksi.  Mahtavalla valtatiedonlevitteiden vyörytyksellä on saatu tosiasiat peitettyä ja näköalat sopiviksi.  Tämä vaihe tekee Antonio Gramsci:n käsityksen porvarillisesta hegemoniasta entistä ajankohtaisemmaksi: esimerkki kuinka kulttuurinen ja yhteiskunnallinen hegemonia on väline kun ajataan haluttuja päämääriä.  Tässä on käytetty porvarillisen hegemonian koko voimaa YLE/Uutisista äärimmäisen keskittyneeseen lehdistöön ja Ulkopoliittisien instituutin kaltaisiin mukatutkimuslaitoksiin. Etenkin on ullut huomattavaa kuinka yhteiskunnallisesti omistetun UPIn johtaja Mika Aaltola on kunnostautunut jokapaikan "puhuvana päänä" propagandaa levittämässä; jopa niin, että kiihkomielisimmät ovat leipomassa hänestä seuraavaa presidenttiä NATOttaja-Niinistön jälkeen. Ainakin hän on jo mielipidetiedusteluissa kymmenen kärjessä -listalla.

Nyt olemme prosessin vaiheessa jossa jäsenhakemuksen lähettämistä voitanee pitää lähestulkoon varamana. Se lähtenee ensiviikon maanantaina yhtä jalkaa toisen uhrin, Ruotsin kanssa.

Meidän rauhaa rakastavien ja tahtovien ei kuitenkaan kannattaisi vielä vielä luovuttaa sillä lopullinen niitti eli jäsensopimuksen ratifioinnit 30 nykyisten jäsenmaiden parlamenteissa ja Suomen  eduskunnassa ovat vielä kaukana edessäpäin. Aikaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan siis vielä on. Eikä sekään ole vielä vääjäämätön loppu vaan sen jälkeenkin voidaan vielä lähteä ajamaan eroa siitä vaikka vaikeaa onkin. Olisimme siinä todennäköisesti edelläkävijoitä.

#EiNATOlle, #RauhaaRajalle, #EiSotaa

Parempi ennen kuin liian myöhään

Äärioikeistolaiset terrorisoivat heitä koskettelevan kirjan esittelytilaisuutta Jyväskylässä.  Tapauksen jälkeen valtajulkisuudessa sotketaan uhrit ja syylliset sekä vähätellään äärioikeistosta aiheutuvaa uhkaa. Toivottavasti äärioikeiston uhkaan herätään ajoissa.

Äärioikeistolaiset ovat puukottaneet Jyväskylän kirjastossa kirjaesittelytilaisuuden järjsstysmiehiä.  Kirjastossa esiteltiin Äärioikeisto Suomessa -kirjaa kun äärioikeistolaisen Suomen vastarintaliike (alias "patriootit" alias Kansallinen vastarinta) nimisen ryhmän aktivistit hyökkäsivät puukkojen kanssa.  Kirjan kirjoittajia ovat Li Andersson/Vas, Mikael Brunila ja Dan Koivulaakso/Vas.  Kirjoittajista Dan Koivulaakso on jo aiemminkin joitunut hyökkäyksen kohteeksi. Paikalla Jyväskylässä oli Andersson ja Brunila.

Tapauksen jälkipuintiin liittyy joitakin kummallisia, asenteellisia vääristymiä.  Toisaalta uhreista yritetään tehdä syyllisiä ja toisaalta tekoa yritetään vähätellä sillä, että vastakkain ovat mukamas ääriainekset.  Oma lukunsa ovat joidenkin käsitykset siitä, että äärivasemmistolaisuuden ja äärioikeistolaisuuden välille voisi piirtää yhtäläisyysmerkkejä.

Uhrien syyllistämiseen ovat syyllistyneet lähinnä perussuomalaiset jotka ilmeisesti tuntevat jonkinlaista lukkarinrakkautta noita joukkioita kohtaan.  PerSujen Juho Eerola oli näillä linjoilla kun hän jopa neuvoi äärioikeistolaisia esiintymään salonkikelpoisemmin jotta eivät jäisi kiinni.

Poliisin suhtautuminen on myös mielenkiintoisen paljastava.  Poliisiylijohtaja Mikko Paatero piti MTV3:n haastattelussa ääriryhmiä yleensä uhkana.  Hän siis samaistaa kaikki radikaalit erimieltä olevat samaan nippuun eli uhrit ja syylliset.  Poliisijohtaja jättää mainitsematta, että yleensä vasemmistolaisiksi laskettujen kanssa syntyneet kärhämät ovat pääosin syntyneet poliisien ylilyönneistä.  Toisaalta Sisäministeriön raportin mukaan Suomessa vasemmistolaiset ovat kuulemma tuhopolttaneet poliisiasemia. Missähän noita poliisiasedmien savuavia raunioita olisi nähtävillä? 

Turvallisuuden ylläpitäminen Suomessa kuuluu Sisäasiain ministeriön ja sen johtajan sisäministeri Päivi Räsäsen toimialaan.  Ministeri tuntuu olevan kiinnostuneempi estämään ihmisten omaa valtaa itseensä niin eutanasian kuin abortinkin suhteen sekä valvomaan venäläisten kuljeskelua Suomessa kuin ylläpitämään turvallisuutta.

Erityisen omituinen ja jopa huvittava on ulkomaankauppaministeri Alexander Stunbbin käsitykset.  Hän kun ei ole ymmärtävinään äärioikeiston ja -vasemmiston eroa, ainakaan Twitter-viestittelyjensä mukaan.  Olisi ehkä Stubbin oman imagon kannalta parempi, että hän ei paljastaisi suorastaan ääliömäistä tietömättömyyttään. Tosin Stubb ei ole ainoa jolta menee perusasiat sekaisin.  Joku bulevardilehden senttari pakinassaan sotki jopa Venäjän avoimen fascistiset kansalisbolshevikit  ja Saksan natsit eli kansallissosialistitkin vasemmistoon.

Yleiseksi loppupäätelmäksi ei voi tulla kuin, että valtaa pitävää eliittiä ja valtajulkisuutta eli porvarillinen hegemonian ylläpitäjiä ei voisi vähempää kiinnostaa mitä erilaiset uusnatsiryhmät tekevät ja miten käy heidän uhreillen.  Linjana on poliittisen väkivallan vähättely kun sitä Suomessa on historian saatossa pääasiassa harjoittanut oikeisto.  Ehkä heille käy kuten Saksan liberaaleille 30-luvulla: kun natsit veivät kommunistit, kukaan ei auttanut, kun natsit veivät sosiaalidemokraatit kukaan ei auttanut, nyt kun he vievät meitä ei ole ketään joka voisi auttaa.  kannattaisiko meidän avata silmämme ennen kuin on liian myöhäistä?

Valta ja sen kaappaaminen Neuvostoliittoa hajotettaessa

Vuosipäivien johdosta on näköjään taas tullut aika toistella epätäsmällisyyksiä tapahtumista joissa Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto hajottamalla hajotettiin.  Meille toistetaan taas tarinaa juoppojen konservatiivien vallankaappauksesta ja kuinka sankarillinen Boris Jeltsin pelasti demokratian vaikka suomalaiset ulkopolitiikan johtajat olivat kuin kusi sukassa.  Samassa yhteydessä jaksetaan lyödä mynttiä omilla suhmuroinneilla ja rakentaa niistä sankaritarinoita.

***

Kehitys NL:ssahan kai meni niin, että kun kilpailu USAn kanssa oli johtanut taloudellisiin vaikeuksiin ja Mihail Gorbatsov antanut ulkopolitiikassa liikaa periksi, yritti NKP:n johto pelastaa mitä NL:sta oli vielä pelastettavissa.  Tilannetta kuvaa hyvin Gorbatsovin myöhempi lausahdus hänen tavoitteestaan hävittää NL.  NKP:n johto siirsi siis syrjään yhden joukostaan eli Gorbatsovin ja nimitti itse itsensä hätätilakomiteaksi.  Puhetta komitessa johti NKP:n korkeimman elimen eli Keskuskomitean poliittisen toimikunnan eli politbyroon jäsen, keskuskomitean sihteeri ja NL:n varapresidentti Gennadi Janajev.  Komitean muutkin jäsenet olivat politbyron jäseniä kuten pääministeri Valentin Pavlov ja muut.  Johdossa oleva johto ei siis kaapannut keneltäkään valtaa, se ei voinut koska se oli jo vallassa.  Sen sijaan Boris Jeltsin joka ei kuulunut Neuvostoliiton johtoon, kaappasi vallan ja syrjäytti aikaisemmat johtajat.

Samaan aikaan suomalaiset johtajat taiteilivat jotta suhteet olisivat säilyneet, olisi episodissa käynyt miten tahansa.  Sinällään Suomen ja suomalaisten edun kannalta tavoite oli aivan oikea ja kannatettava.  Toiminta vain ei ollut ihan kaikilta osin luontevaa ja uskottavaa koska kyseisten henkilöiden henkilökohtaisista mieltymyksistä ei ollut epäilystä.  Mukana hääri ainakin esim. presidentti Mauno Koivisto, pääministeri Esko Aho ja ulkoministeri Paavo Väyrynen ja joukko muita.  Vain realismintaju piti heitä kaidalla tiellä ja esti lähtemästä riekkumaan poskettomasti Kylmän sodan antikommunistiseen rintamaan.

***

Tapahtumaa on nimitetty niin historian kuin Kylmän sodan lopuksi.  Francis Fukujama rojahti toiveajattelussaan pahasti metsään.  Tapahtuma ei korjannut kapitalismista sen valuvikoja eikä tehnyt siitä "Endlösung":ia joten historia jatkuu ja yhteiskuntien kehityskulku jatkuu edelleen.  Myöhemmin Fukujama onkin kääntynyt selittelemään ja syyttelemään muita.

Samoin Kylmä sota ei päättynyt.  Ennen NL:n hajottamista käyty kylmä sota kuitenkin muutti muotoaan.  Aluksi 1940-luvun lopulla, -50 ja -60 -luvuilla se oli ollut hienoista NL:n etenemistä.  NL:n pysähtyneisyyden aikana se oli muuttunut ikäänkuin asemasodaksi.  NL:n hajottua se muuttui toisen osapuolen etenemiseksi kun Varsovanliitto hajosi ja sen aikaisemmat jäsenet liitettiin eri tavoin läntiseen liittoutumaan.  Nyt ilmeisesti tämä vaihe lienee päättynyt kun lännen eteneminen, ainakin hetkeksi, pysähtyi Etelä-Ossetiassa.  Samaan aikaan kiinalainen kapitalismi omistaa yhä suuremman osan maailmasta.

***

Vallalla olevat käsitykset ovat valitettavan yksipuolisia eikä tiedonlevittimien toimittajat näytä viitsivän miettiä läntisten ajatushautomojen prosyyrejä pidemmälle.  Mikä purkaisi tämän porvarillisen hegemonian ja avaisi keskustelun avoimemmaksi ja monipuolisemmaksi?

Tiedonvälittäjät ja VR:n työseisaus

VR:n junat ovat seisoneet nyt puoli vuorokautta ja toinen puoli on vielä edessä. Tänä aikana on jo selvinnyt mikä valtatiedotusvälineitä kiinnostaa. Sekä lehdet että TV hehkuttivat ensin miten kaikki tulee pysähtymään ja kuinka hirveitä ongelmia työnseisaus aiheuttaa. Nyt sitten on vuorossa vuodatus siitä, että ei sillä ollutkaan vaikutusta. Toimittajat osoittavat sysällistä paneutumistaan sen ihmettelyyn miten ihmiset ovat hoitaneet matkustamisensa.

Toimittajia ja heidän työnantajiaan ei juurikaan ole kiinnostanut miksi rautatieläiset työnseisauksensa järjestäneet. Jotkut ovat sentään muistaneet kestoselityksen eli järjestöjohtajan maineen ja kunnian etsimisen lakkokenraalin sädekehän kautta.

Jotkut harvat ovat ohimennen maininneet VR Gargon henkilöstöpolitiikan ja lyhyesti lainanneet rautatieläisten puheenjohtaja Maurialaa. Sen sijaan toimittajia ei ole kiinnostanut lähteä selvittelemään asioita tarkemmin eikä analysoimaan valtion n.s. omistajaohjauksen kiemuroita rautateillä. Ilta-Sanomatkin kehitteli pääkirjoituksessaan sanaleikkejä olemattomista höyryvetureista mutta silti höyrypäisistä rautatieläisistä. Heille ei tullut mieleenkään keksiä hassuja ilmauksia siitä mitä Häkämiehen vintille kertynyt häkä on saanut aikaiseksi.

Olemmeko me tässä perimmäisen porvarillisen hegemonian ytimen äärellä, ihan Antonio Gramscilaisessa mielessä? Voiko porvarillinen ideologinen ylivalta olla todella niin täydellistä, että koko työnseisaus, jossa kaikki suomalaiset junat pysähtyvät, kuitataan jutuilla työmatkalaisten ongelmilla ja muutaman festarimatkan epäonnistumisella. Missä on selvittelyt VR:n henkilöstöpolitiikan muutoksesta, yhtiöittämisen vaikutuksilla siinä ja porvarihallituksen valtio-omistajan roolista vastaavan ministerin tekemisistä. Nyt olisi tiedotusvälineillä tuhannen euron paikka kohottaa profiiliaan tekstiviestien penkomisesta todella oleellisiin yhteiskunnallisiin asioihin.