Opetuksen kehittämistä helsinkiläisittäin

Koko maassa ja myös Helsingissä valitetaan, että peruskouluilla ei ole resursseja opetukseen. Tämä näkyy ylisuurina opetusryhminä, kirjojen ja koulutarvikkeiden puutteena, opetussuunnitelmien ja valinnanmahdollisuuksien karsimisena j.n.e. Nyt kuitenkin Helsingin kaupungilla on varaa polttaa rahaa sähköisten taulujen hankintaan. Hanke maksaa kuulemma 7 500 000 € eikä hinta sisällä asennuksia eikä tuskin henkilöstön koulutuskustannuksiakaan. Asiasta kertoi Helsingin Sanomat tämänaamuisessa paperiversiossaan.

Sähköisiä tauluja kehutaan interaktiiviksi. Eikö koululuokassa interaktion tulisi olla opettajan ja oppilaan välistä eikä opettajan ja taulun?

Miten uudet välineet edistävät oppimistapahtumaa? Oppiiko oppilas paremmin kun taululla vilistää erilaiset tietokoneen käyttöliittymän valikot opettajan hipelöinnin tahdissa sen sijaan, että opettaja loihtisi sinne persoonallisella tyylillään opettavana olevaan aiheeseen liittyvää sisältöä?

Kuinka paljon noiden uusien laitteiden käyttö syö aikaa itse oppisisällöltä? Entä keskittymisrauhaa?

Onko Helsingin koululaitos ja opetuslautakunta ihan oikeasti arvioinut noiden laitteiden kustannuksia suhteessa niistä saataviin hyötyihin? Entä onko arvioitu kustannuksien hyötyjä vaihtoehtoisiin investointeihin? Entä jos samalla rahalla pienennettäisi ryhmäkokoja, lisättäisi valinnaisuuksia tai panostettaisi kerhotoimintaan t.m.s. Olisivatko silloin investoinnista saatavat hyödyt silloin suuremmat? Jos on niin missä noihin tuloksiin voisi tutustua?

P.s. Kun sitä kaikenlaisten koulujen pesukoneiden takia syntyy ihmisen pienessä mielessä kaikenlaisia epäilyksiä niin nytkin heräsi, että kannattaisiko jonkun tutkivan journalistin penkoa keneltä laitteet hankittiin, liittyykö hankintaan vaali- tai muuta poliittista rahoitusta tai kestitystä, lahjoituksia tai muuta hämärää?

Korruptiosta ja suomalaisesta korruptiosta

Viime aikoina on ollut paljon keskustelua ja ääntä korruptiosta ja vaali- sekä puoluerahoituksesta. Yhteistä sille on taas kerran ollut analyysittömyys ja sivuseikoista puhuminen.

Kukaan hutkiva zurnalisti tai poliitikko tai muu yhteiskunnallinen toimihenkilö ei ole yrittänyt purkaa auki miten Suomessa vaikutetaan poliittiseen päätöksentekoon ja toimintaprosesseihin. On toki tunnustettu, että Suomen pienissä piireissä kaikki tuntevat toisensa ja on hyväkin, että tunnetaan. Seuraavaksi väitetään, että kukaan ei tuntemisen, kestityksen tai vaalirahoituksen jälkeen ole tullut vaatimaan joitakin tietynlaisia päätöksiä. Sen syvemmälle ei kuitenkaan ole haluttu mennä eikä tuoda julki yhteiskunnallisen vaikuttamisen mekanismeja. Oivia esimerkkitapauksia analysoitavaksi olisi kuitenkin tarjolla vaikka kuinka paljon, aina kauppaketjujen ostoshelvettien kaavoituksesta erilaisiin turvallisuus- ja suojamääräyksiin saakka.

Korruptio voidaan jakaa oikeastaan karkeasti kahteen ryhmään: toisaalta suora päätösten ostaminen ja toisaalta valmiiksi sopivien ihmisten auttaminen päätöksentekoon. Ensimmäisessä, karkeammassa ja yksioikoisessa korruptiossa on kyse selkeästä ja rangaistavaksikin määrätystä toiminnasta jota voisi kutsua suoraksi korruptioksi. Tästä tuntuu löytyvän esimerkkejä etenkin armeijoiden ja asetehtaiden liepeiltä.

Jälkimmäisessä on kyse epäsuorasta toiminnasta. Siinä valitaan jo valmiiksi sopivia mielipiteitä ja maailmankatsomuksen omaavia ihmisiä joille annetaan tukea vaaleissa. Tämä, epäsuora korruptio on jopa laillista toimintaa. Tosin siinä unohdetaan, että näin asetetaan demokratian perusperiaatteiden vastaisesti toisten mielipiteet ja ajamat asiat vaaleissa parempaan asemaan kuin toisten jolloin kaikilla ihmisillä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia vaikuttaa. Tätä on muun muassa Ilkka Kanervan hurskastelu, etttä ei kukaan ole tullut vaatimaan mitään kun hän on osannut olla mieliksi rahoittajilleen muutenkin.

Oma lukunsa on sitten "vastuunkantajat" jotka tuntevat opportunistiset velvollisuutensa tukiryhmiään kohtaan. He, jotka tekevät älyllisiä ja moraalisia rekkiliikeitä saadakseen kantojensa vaihtelut kuulostamaan järjelliseltä ja johdonmukaiselta.

Jotkut jo tähän asti julkistavat tukirahansa kuten esimerkiksi eräät vasemmistolaiset ryhmät julkistavat tukijoidensa ja lahjoittajiensa nimiä lehdissään. Sen sijaan minua ihmetyttää yritysten omistajat ja johdot jotka kyllä mainostavat kun antavat rahaa luonnonsuojelulle tai urheilulle mutta piilottelevat jakamiaan poliittisia tukia. Ja samoin minua ihmetyttää saajat, kuten Katainen, jotka vielä puolustelevat tätä.

Minusta pitäisi pyrkiä täyteen avoimmuuteen rahoituksessa jolloin kaikki poliittinen rahoitus tulisi kulkea julkisten kirjanpitojen kautta. Niissä tulisi näkyä jokainen tulo- ja menoerä summineen ja osapuolineensekä osapuolten taustajoukkoineen henkilönimiin asti. Ulkopuolelle jättäisin vain yksittäisten ihmisten lipaskeräyksissä antamat kolikot; setelirahat kirjaisin. Lisäksi pitäisi pystyä turvaamaan myös niiden mielipidetahojen vaikutusmahdollisuudet joilla ei ole takanaan rahakkaita tukijoita.

Rajojensiirtelijät ja totalitarismin demonisoitu tabu

Rajojensiirtelijät, Prokareliat sun muut ovat olleet jonkin aikaa julkisuudessa hiljaa mutta nyt aktivoituneet. He eivät enää pidä älämölöään rajojen siirtelystä mutta muuten yrittävät tehdä kiusaa niin Venäjälle kuin sen maineelle Suomessa. Milloin on kyse uusnatsipropagandan levittämisestä niinkuin Sovjet Story -elokuvan levityksessä ja milloin Nord Stream -kaasuputken häiritsemisestä. Taustatukea heille tuntuu antavan vihreänliiton liepeillä pörräävä porukka Hautaloineen, Mällisineen höystettynä Sofi Oksasella ja Imbi Pajulla.

Yksisilmäisessä russofobiassaan he demonisoivat kaiken NL:on ja Venäjään liittyvän niin, että asiallisesti todellisiin epäkohtiin pureutuvalta kritiikiltäkin menee uskottavuus. Eikä heidän älämölöltään sellaiselle jää tilaakaan kun kaikki missä ei koko ajan hoeta, että Venäjä_on_paha_Venäjä_on_paha_Venäjä_on_paha leimataan ry***npe***en nuolemiseksi ja Stalinin ihannoimiseksi. Omana piirteenään asioiden hämärtämisessä toimii vielä kommunismin ja fasismin/natsismin niputtaminen samaan nippuun Euroopan neuvostossa.

Jotenkin on herännyt epäilys, että tämä demonisointi on tarkoituksellista, että sillä peitetään ja estetään asiallinen analyysi Venäjän/NL:n kehityksestä. Tarkoituksena on silloin estää ihmisiä tunnistamasta totalitarismin varsinaisia rakenteita ja ominaispiirteitä. Silloinhan ihmiset eivät tunnista niitä samanlaisia ominaisuuksia ja rakenteita omassa ympäristössämme ja niissä kansainvälisissä liitoutumissa joihin meidän halutaan ajaa. Kun Ahtisaaret ja kumppanit haluavat meitä mukaan yhteisiin arvoyhteisöihin läntisten demokratiakauppiaiden kanssa, on tarpeen estää ihmisiä näkemästä millaisia ne pohjimmaltaan ovat. Eikä ihmiset näe sellaista mitä eivät osaa tunnistaa eivätkä he osaa tunnistaa totalitarismin rakenteita ja ominaisuuksia kun se nimi on liitetty demonisoituun tabuun johon on kudottu yhteen nippuun Lenin, Stalin, NL, kommunismi, Hitler ja fasismi.

Nuo erilaiset oppirakennelmat ja niiden pohjalta rakennetuiksi väitetyt hallinnot on analysoitava sillä tavalla puhki, että näemme mikä on mitäkin ja mikä ei. Meidän on päästävä näkemään mikä on aatetta ja mikä on vallanhimoa, mikä on aatteen mukaista ja mikä ei, mikä aiheuttaa mitäkin. Vain sillä tavalla pystymme oppimaan historiasta ja käyttämään oppimaamme hyväksemme niin, että meitä ei enää jatkossa ainakaan yhtä helposti erilaisilla propagandakeitoksilla hämättäisi.

Avointa ja edesvastuutonta

Tämän aamun paperi-Hesarissa kirjoitetaan juttua Afganistanin sodasta ja Suomen osallistumisesta siihen. Onko Suomi osapuoli vai ei. Jutun mukaan Alexander Stubbin mielestä on edesvastuutonta sanoa Suomen olevan sodassa. Tätäkö on Stubbin uusi avoin ulkopoliittinen keskustelu? Ulkopoliittisen johdon propagandamantraa ei saa edes kyseenalaistaa saati, että siltä saisi jonkinlaisia sisältöön meneviä perusteluja sen omalle kannalle. Stubb itse tuntuu vetävän rajaa sille mikä on avointa ja mikä edesvastuutonta.

Afganistanissa ja Pakistanissa on käynnissä sota. NATOn ISAF on siellä osapuolena ja miehittäjänä ja Suomi on siinä mukana. Olisi vihdoinkin mielenkiintoista kuulla miten Stubb ja muut NATO-friikit kiertoilmaisevat sen. Aamun Hesarissakaan sitä ei edes yritetty vaan syytettiin erimieltä olevia edesvastuuttomiksi.

Yhtenä kiertoilmaisuna on käytetty rauhanturvaamista. Se on kuitenkin tarkoittanut rauhanturvaajien menoa osapuolten väliin molempien luvalla estämään yhteenottoja. ISAF ei kuitenkaan tee niin vaan on siellä osapuoli Talebaneja ja muita erilaisia asellisia joukkoja vastaan. Tuekseen NATO on pystyttänyt Kabuliin nukkehallituksen. Tässä tapauksessa rauhanturvaamistermin käyttö on täysin orwellilaista uusiakieltä.

Eikö jo tarpeeksi?

Viimeksi huomasin Länsi-Savon verkkolehden uutisissa jutun kuinka puheenjohtaja Jutta Urpilainen on työntämässä Paavo Lipposta virkaan jota vielä ei ole olemassakaan mutta joka tulee jos jo useamman kerran hylätty Lissabonin sopimus eli EU:n perustuslaki saadaan väkisin ajettua voimaan, EUn persidentiksi. Aikaisemmin asialla on ollut Heinäluomat ja muut.

Lipponen on kuulemma visionääri ja valtiomies. Lipposen visiot ovat viemässä meitä NATOon, militarisoimassa EUta j.n.e. Vain muutama vuosi sitten Lipponen oli mitä todennäköisimmin visioimassa meitä mukaan Irakin laittomaan sotaan. Onneksi hanke tyrehtyi vaikka Anneli Jäätteenmäki hoitikin homman äärimmäisen kömpelösti ja typerästi ohjaten keskustelun varsinaisesta aiheesta omaan hölmöilyynsä.

Demarit voisivat myös muistella kuinka nolosti kävi kun edellisen kerran yrittivät tunkea Lipposta EU-virkaan. Silloin tuolla läntisemmässä ja keskisessä Euroopassa kyselivät, että kuka Lipunen.

Mutta ihan oikeasti ja vakavasti puhuen koko vasemmiston viimeisin alamäki ja romahdusmaiset vaalitappiot voidaan laskea Lipposen johtaman politiikan seuraukseksi. Lipposen ja kumppanien talousliberaalin politiikan ja vaalipuheiden välinen ristiriita on suurimpana syynä vasemmiston nyt kokemaan luottamuspulaan. Sillä vedettiin myös Vasemmistoliitto samaan sotkuun. Hänen takiaan vasemmisto ei ole edes tässä talousromahdyksen oloissa uskottava vaihtoehto vaan ihmiset hädissään äänestävät ennemmin vaikka ääliöoikeistolaisia PerSuja. Urpelainen valittiin puheenjohtajaksi tekemään muutosta ja tekemään eroa entiseen mutta mitä hän tekee: julistaa Lipposta valtiomieheksi ja ajaa häntä vielä eläkeukkonakin uusiin korkeisiin virkoihin. Urpelainen on tässä lyömässä miltei viimeisiä nauloja vasemmiston arkkuun - tyhmyyttäänkö vai jonkun tilaauksesta?

Mitä vasemmiston pitäisi tehdä

Viime vaalien jälkeen on ollut suorastaan yleisenä kansanhuvina neuvoa vasemmistoa. Liikkeellä on ollut niin vasemmistolaisia, "vasemmistolaisia" kuin porvareitakin. Osa lienee liikkeellä ihan vilpittömästikin huolestuneena vasemmiston kannatuksen alamäestä mutta valtaosa julkisuuteen päässeistä neuvojista taitaa yrittää suistaa vasemmistoa eteenpäin mäenlaskussaan. Tarjoudunpa nyt itsekin jonon jatkoksi neuvomaan - ihan aidosti ja syvästi huolissani jo vuosikausia jatkuneesta kehityksestä.

Mikä on vasemmisto

Ensinnä pitää tietysti määritellä mitä vasemmistolla tarkoittaa. En mene syntyihin syviin eli Ranskan vallankumouksen ajan parlamentin istumajärjestykseen vaan pysyttelen nyky-yhteiskuntamme poliittisissa ja ideologisissa asetelmissa. Pidän siis vasemmistona poliittisia kuppikuntia oikeistodemareista vasemmalle normaalilla oikeisto-vasemmisto -akselilla. En siis laske esimerkiksi Lassse Lehtistä, Liisa Jaakonsaarta, Martti Ahtisaarta tai Paavo Lipposta vasemmistolaisiksi. En myöskään eräitä entisiä vasemmistoliittolaisia kuten Suvi-Anne Siimestä tai Matti Viialaista. Tyypittelisin heidät tannerilais-lipposlaiseksi viidenneksi kolonnaksi työväenliikkeessä. Heistä vasemmalle on joukko erilaisia joukkioita joita voi vielä hyvällä syyllä pitää jonkinlaisina enemmän tai vähemmän vasemmistolaisina, siis osa SDP:tä, Vasemmistoliitto, SKP, KTP ja STP. Tämä rajaus voisi siis olla tiukempikin jolloin vielä suurempi osa SDP:stä ja suuri osa Vasemmistoliittoa rajautuisi porvaristoon mutta olkoon, olen kesäloman kunniaksi leppoisalla päällä.

Ongelmia

Tuon vasemmistoksi luokittelemani joukon erilaisten kuppikuntien ongelmana on ollut hiipuminen vaali vaalilta yhä pienemmäksi joukoksi. Samalla sen kannattajakunnaltaan suurimpien osien politiikka on oikeistolaistunut. Yhtäaikaa myös aloitteellisuus on lopahtanut ja toiminta on vain reagoimista oikeiston tekemiin hyökkäyksiin työväestölle ja vähäväkisille tärkeissä asioissa. Joskus jotkut ovat jopa menneet mukaan noihin hyökkäyksiin. Tuolle kehitykselle voi toisaalta etsiä syitä maailmanpolitiikasta eli n.s. reaalisosialismin romahtamisesta jolloin porvaristo ympäri maailman on saanut uutta virtaa. Mutta paljon on myös sisäsyntyistä, ihan omista toiminnasta löytyvää saamattomuutta. On hävitty porvareille julkisuudessa ja annettu heidän leimata vasemmisto luusereiksi ja vanhanaikaiseksi vaikka porvaristo ei ole sen uudenaikaisempi kuin aiemminkaan vaan kyse heidän toimissaan on vain vanhan, ennen sotia vallinneen restauraatiosta.

Oikeastaan kannatuksen lasku ei ole ongelma vaan ongelmien seurausta. On tehty virheitä, oltu laiskoja, kuunneltu vääriä neuvoja ja seuraukseksi on koitunut puheiden ja tekojen ristiriita. On yritetty kikkailla erilaisilla terminologisilla tempuilla kuten kolmansilla teillä, eurokommunismilla, punavihreydellä j.n.e. Mutta se ei ole peittänyt perusongelmaa: on livetty peruskannattajakunnan, työllään itsensä elättävien, vähäväkisten ja huonompiosaisten etujen konkreettisesta ajamisesta ylätason politikointiin ja poliittiseen jargoniin. On yritetty tehdä politiikkaa niinkuin ihmiset eivät enää tarvitsi ruokaa, asuntoa ja suojaa.

Nämä ongelmat eivät ratkea keulakuvia vaihtamalla ja messiasta odottamalla vaan politiikan sisältö on laitettava kuntoon.

Ehdotuksia

Vasemmistoa ei nyt pelasta uudet keulakuvat ja puheet vaan perusteellinen remontti. Siitä ei selviä vain puhumalla vaan tarvitaan työtä ja taas työtä ennenkuin menetetty luottamus on saatu takaisin.

Ensin on päätettävä kenen asialla sitä oikein ollaan. Pitää määritellä, että ollaan työtä tekevien ihmisten asialla. Siis sellaisten jotka elättävät itsensä ja perheensä palkkatyötä tekemällä tai pitäisi pystyä niin tekemään vaikka eivät sairauden tai työttömyyden tai muun syyn takia pysty niin juuri tällä hetkellä tekemään. Näiden ihmisten puolella pitää olla koko heidän elämänkaarensa ajan lapsesta nuoruuden ja työelämän kautta ansaittuun vanhuuden lepoon. Yhteiskunnan omistavista luokista pitää kyllä porvarit huolen.

Seuraavaksi pitää ottaa teoreettinen pohja uudelleen haltuun. Koulutustoiminta kursseineen ja opintopiireineen pitää saada käyntiin uudelleen. Koulutustoiminnassa pitää tietenkin myös käyttää nykyaikaisia välineitä mutta henkilökohtaisen kontaktit nenäkkäin ovat tehokkaampia kuin nettikevytyhteisöt. Koulutuksen kohteena pitää olla koko järjestöväki koska teoreettinen pohja on päässyt niin pahasti rapistumaan.

Vahvalta teoreettiselta pohjalta päästään sitten rakentamaan uudet konkreettiset ohjelmat jotka tähtäävät todellisiin, mitattaviin tavoitteisiin. Niissä ei pidä puhua mistään aatteista yleisinä viitekehyksinä vaan konkreettisista asioista niinkuin ihmisten konkreettisista oikeuksista kunnon toimeentuloon, turvalliseen sosiaaliturvaan ja terveydenhoitoon, koulutukseen j.n.e.. Pitää osata osoittaa syyt, tehtävät ja seuraukset lyhyellä ja pitkällä tähtäyksellä - konkreettisesti ja teoreettiseen pohjaan nojautuen. Ei pidä myöskään unohtaa pidemmän tähtäimen tavoitteita sosialismista ja oikeudenmukaisemmasta yhteiskunnasta oikeudenmukaisempine tuotantosuhteineen ja vallankäyttöineen. Sellaisten ohjelmien rakentaminen ja esitteleminen vaatii rankkaa panostamista teoreettiseen osaamiseen ja taitoon sen osaamisen konkretisoimisessa.

Sitten ei tarvitsekaan kuin lähteä toteuttamaan noita ohjelmia. Kun sen jälkeen puhutaan sitä mitä tehdään ja tehdään mitä puhutaan, kannattajien ja äänestäjien luottamus palaa.

...ja vielä pikkuvinkkejä

Vasemmiston kytköksiä ay-liikkeeseen ei kannata välttää eikä piilotella. Ay-liikkeen ja poliittisen vasemmiston pitää olla samalla asialla, samojen ihmisten puolella samoja porvareita vastaan.

Kansainvälisyys on aina ollut ollut osa työväenliikettä. Mutta nyt on käännettävä vaihde kakkoselle. Uusi maapalloistunut kapitalismi tarvitsee vastavoimakseen maapalloistuneen työväenliikkeen ja vasemmiston. Kiinalaiset työläiset pitää saada meidän liittolaisiksemme jotta heitä ei käytetä meitä vastaan eikä meitä käytetä heitä vastaan.

Pätkätyöläisyys ei ole mikään uusi asia. Jo ennen sotia mutta erityisesti sotien jälkeen ay-liike taisteli m.m. metsä- ja rakennusaloilla pätkätöiden epäinhimillisiä työehtoja vastaan ja silloin yhtenäisyydella saavutettiinkin tuloksia. Miksi se ei nyt olisi mahdollista? Samasta asiastahan on loppujen lopuksi kyse.

Ympäristöasiat ovat tärkeitä ja ne ovat oleellinen osa hyvää ja turvallista elinympäristoä työläisille. Se ei kuitenkaan saa tarkoittaa, että unohdetaan ihmisten arki. Ympäristökysymykset ovat osa ihmisten jokapäiväistä elämää eikä jotakin yksittäisten luonnontieteellisten yksityiskohtien vatvomista.

Vanha viisaus, että jos porvari kehuu sinua, tarkista linjasi, on pistetty vuosikymmenten aikana monen työväenliikkeen miehen ja naisen suuhun. Se on edelleenkin täysin paikkaansa pitävä ohje.

Hyvän maun suojelua Lempäälässä

Lempäälässä järjestetään tänä kesänä surrealistisen taiteen näyttely jossa on ollut tarkoitus olla esillä Johannes Heinosen tauluja suomalaisesta politiikasta. Hieman rujo kuva politiikan ytimestä ei ole kuitenkaan kelvannut lempääläläisille kulttuuriväelle. He päättivät sensuroida koko joukon kuvia joissa mukamas rienattiin huippupoliitikoita. Minusta noissa kuvissa Heinonen otti vain kantaa kuvaan joka poliitikkojen toilailuista on julkisuudessa syntynyt.

Miten paljon esimerkiksi kuva Ilkka Kanervasta kantamassa ristiä pallit heiluen poikkeaa todellisùudesta? Hänhän ihan oikeassa elämässäkin osallistui ristisaattoon tekstarikohunsa jälkeen. Tai Sirkka-Liisa Anttilan puheet suomalaisen lihan laadukkuudesta? Onko niille muuta konkreettista todistuspohjaa kuin Anttila itse? Tai naiseuden käyttäminen Tarja Halosen imagon rakentamisessa? j.n.e.

Lempäälän sivistystoimen johtajan Nina Lehtisen mielestä sensurointiperusteena oli hyvän maun vastaisuus. Eikö surrealistisessa taiteessa ole juuri yhtenä osana haastaa poroporvarillinen "hyvä maku". Olisiko lempääläläisten pitänyt sittenkin keskittyä paikallisen kansanopiston vesivärimaalauspiirin kukkamaljakkoasetelmiin näyttelynsä teemaa valitessaan. Olisi pysytty hyvän maun rajoissa.

Olisi myös mielenkiintoista kuulla Nina Lehtisen ja kumppanien määritelmä hyvälle maulle.

Toisaalta minua ihmetyttää mikä on suojelijan rooli tälläisessä näyttelyssä. Kyseisen näyttelyn suojelijaksi oli valittu urheiluministeri Stefan Wallin. Eikö hänen olisi pitänyt suojella näyttelyä noilta kulttuurifasisteilta? Vai mikä hänen tehtävänsä oikein on? Mikä yleensä on suojelijan tehtävä? Ilmeisesti vain antaa prestiisiä tapahtumalle ja kerätä kylttyrelliä mainetta itselle. Mutta kun tarttis tehdä jotain niin vain harmitellaan, että voivoi.