Valtatiedotusvälineiden NATO-kanta

Jälleen kerran suomalainen valtalehdistö ja muut tiedotusvälineet jättävät huomiotta tutkimuksen joka ei pönkitä heidän sotaisia kantojaan. Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (MTS) uusi tutkimusraportti antaa kuvan, että suomalaisten NATO-vastaisuus ja liittoutumattomuuden kannatus on kasvanut. Taloustutkimus Oy teki haastattelut 25.9. – 20.10.2009.

Tutkimuksen mukaan Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus koetaan enemmän turvallisuutta lisäävänä (38 %) kuin sitä vähentävänä (21 %) tekijänä. Kansalaisista 61 prosenttia (58 % v. 2008) on sitä mieltä, että Suomen tulee pysyä sotilaallisesti liittoutumattomana (tutkimuksen tekijät otsikoivat tämän ennallaanpysymisenä). Kansalaisista 62 prosenttia (60 % v. 2008) on sitä mieltä, että Suomen ei tulisi pyrkiä Naton jäseneksi.

Tuollainenhan ei kertakaikkiaan sovi suomalaiselle valtajulkisuudelle. Heidän missionaan on Suomen sitominen erilaisiin sotaliittoutumiin eri puolilla maailmaa. Osana tätä on liittouttaminen NATOon, natottaminen, mutta muutkin liittokunnat tuntuvan kiinnostavan kunhan liittoutumisen alistussuhde ja suunta on "oikea". Siinä ei silloin entisille pääministereille tai ulkoasianvalikunnan puheenjohtajille, nykyisille ulkoministereille saati Nobelin rauhanpalkinnon saajille ahtisaarista jaakonsaarien kautta stubbeihin Suomen turvallisuus eikä solmitut sopimukset paljon paina.

Luulisi tutkivia journalisteja kiinnostavan miten tuollaiset kytkökset ovat syntyneet - mutta ei - he työntävät tuota kehitystä tukevaa propagandaa.

Aikanaan toissa eduskuntavaalien alla hutkivia zurnalisteja kiinnosti Jäätteenmäen ja Mannisen faksit mutta ei Lipposen tekemiset Washingtonissa. Kosovossa ei kiinnosta rikotut rauhansopimukset, Afganistanissa ei nyt kiinnosta vallassa pönkitettävän nukkehallinnon kytkökset hämärä busineksiin CIA:sta huumekauppaan. Eikä heitä kiinnosta ihmisten mielipiteet kun ne entisestäänkin kääntyvät tälläistä mennoa vastaan.

Ilmeisesti valtaeliitti luottaa propagandan voimaan. Kun riittävän kauan jankutetaan samaa, omaa viestiä ihmisten mielipiteistä ja tosiasioista riippumatta niin ihmisten mielet kääntyvät ja sitten niitä taas kelpaa esitellä.

Julkinen Hyvärinen ja pääasia

Pekka Hyvärinen on eronnut Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajan tehtävästä. Hän teki sen vastalauseena YLE:n Silminnäkijä-toimituksen asumisen rahoittamista koskeneen jutun vapauttaneesta päätöksestä.

Hyvärisellä tuntuu olevan vaikeuksia toimia yhteistyössä muiden kanssa ja yhtenä muiden kanssa mukana demokraattisessa päätöksenteossa. Hän yhteisön eli neuvoston jäsenenä ja sen puheenjohtajana ei voinut sopeutua yhteisön enemmistön kantaan. Hänen ja hanen kanssaan samanmielisen vähemmistön olisi pitänyt saada sanella koko yhteisön mielipide.

Hyvärinen tuntuu unohtaneen neuvoston itsensä julistamien journalistin ohjeiden ensimmäisen virkkeen: "Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta.". Hän ei itse tunnu sulattavan demokratiaa jos se rajoittaa hänen omaa toimintaansa ja sananavapautta hän on ollut valmis suitsimaan jo aiemminkin nettisensuurimielipiteillään.

Tämän päiväisen Helsingin Sanomien Lyhyet-palstan jutun mukaan Erkki Tuomioja on lausunut JSN:n ohjaavan roolin tehottomuudesta. Olen pitkälti samaa mieltä hänen kanssaan. Eikä tälläinen Hyvärisen, tai hänen edeltäjänsä Kalevi Kivistön, käytös sitä edistä. Jos ollaan niin herkkänahkaisia ja kiinni jämähdetty omiin mielipiteisiin niin ei minkäänlainen muita ohjaava toiminta ole mahdollista nykyaikaisessa yhteiskunnassa.

Meille koko ajan vakuutetaan, että yksinvaltius ja totalitarismi ei kuulu meidän länsimaiseen elämäntapaamme ja maailmankatsomukseemme. Mitä tämä hyvärismäinen käytös sitten on? Hermostumista siitä, että ei saada omille mielipiteille diktatorista asemaa.

Koskahan täällä eurooppalaisuutta ja länsikmaalaisuutta toitottavassa läntisessä maailmassa alettaisi oikeasti elää propagandandassa julistettujen ihanteiden mukaan?

Koskahan tässä lautakasajutussa aletaan keskustella tuon kyseisen jutun pääasiasta eli rakennuttajien ja rakentajien spekuloinneillaan ja rahastamisellaan aiheuttamasta asumisen kallistumisesta.

Valtio rikkurina

YLEn uutisen mukaan Finavia "auttaa" Finnairia matkatavaroiden käsittelijöiden ulosmarssin seurausten hoitamisessa. Kyseessä on selkeästi ja törkeästi rikkurointi. Valtion liikelaitos puuttuu törkeällä tavalla työmarkkinakiistaan ja auttaa yhtä osapuolta tekemällä työnseisauksen alaista työtä.

Minusta Ilmailualan unioni ansaitsee kaiken mahdollisen tuen myös muilta työntekijäryhmiltä. Ansaistisi myös tukea Finaviassa työskenteleviltä.

Onko tämä nykyhallituksen, liikenneministeriön ja työnantajien käsitys työsuhteen ehdoista sopimisesta? Tästä pitäisi pistää liikenneministeri Vehviläinen vastaamaan.

Sofi Oksanen ja sananvapaus

Sofi Oksanen on avautunut kuulemma Tanskan televisiossa. Hän on kertonut joukon vanhoja kliseitä. Mutta kuten aiemminkin faktat puuttuvat joten tarina jää pelkäksi huonoksi fiktioksi.

Suomalaisten miesten väkivaltaisuus on perätön myytti. Me emme ole sen väkivaltaisempia kuin muidenkaan maiden miehet. Kansainvälisten tilastojen mukaan eurooppalaista keskitasoa. Samoin alkoholinkäyttökään ei ole aivan ehdotonta huippua vaikka olemmekin kiitettävästi lähestyneet aivan kärkeä.

Suomalaisten miesten tapana ei ole keskimäärin ilmaista tunteitaan väkivallalla niinkuin Sofi Oksanen ja muut äärifeministit väittävät. Ei myöskään suomalaiset naiset harjoita väkivaltaa erityisen paljon vaikka se onkin eräs yhteiskuntamme tabu.

Meillä näyttää yleisemminkin olevan kiellettyä puhua naisten harjoittamasta väkivallasta ja arvostella Sofi Oksasta. Näissä molemmissa menee, kuten niin usein muulloinkin, sekaisin mielipiteen vapauden rajoittaminen ja mielipiteiden sisällön kriittinen arviointi. Esimerkiksi kun yrittää arvioida Sofi Oksasen mielipiteitä kriittisesti, saa helposti leiman yrityksestä tukahduttaa keskustelua ja rajoittaa hänen sananvapauttaan. Sama koskee feninismiä, NATOa j.n.e. asiaa joista yhteiskuntamme mielipidejohtajilla on vahva, oma käsityksensä. Jos siis Okasanen olisi halunnut valita oikean ja todellisen ongelman niin hänen olisi kannattanut kertoa suomalaisesta keskustelukulttuurista johon ei haluttaisi mahtuvan kuin yksi totuus kerrallaan.

Merkittävät tehtävät

Olemme taas saaneet seurata jaksoa sarjasta Suomalaisia merkittäviin tehtäviin. Meille on tarjottu draamaa siitä kuinka suomalaiset poliitikot hoitavat toisia suomalaisia poliitikkoja merkittäviin tehtäviin Euroopan Unionissa. Tällähän meille EU:ta aikoinaan kaupattiin; suomalaiset pääsevät merkittäviin tehtäviin hoitamaan suomalaisten etuja.

Jälleen kerran meillä oli kaikkien tukemat, merkittävät vaikuttajat tarjolla. Ei tarvitse kuin eurooppalaisten valita kenet merkittävän suomalaisen mahtimiehen haluavat.

Jälleen kerran selitys pettymyksen on sama: eivät halunneet vaikutusvaltaista viranhaltijaa viemään isojen jäsenmaiden valtaa vaan tyytyivät tuntemattomiin kompromissiehdokkaisiin kun pääministeri Herman van Rompuyn ja komissaari ja paronitar lady Catherine Ashtonin valitsivat.

Koko valintaprosessin ajan meillä hehkutettiin tarjokkaidemme tunnettuutta ja kansainvälistä tukea. Se tuki taisi kuitenkin olla sitä kuuluisaa eurooppalaista kohteliaisuutta ja small talkia. Kun suomalaiset toimittajat ovat kysyneet länsi-eurooppalaisten lehtien kolleegoilta sopiksiko Lipponen tai Rehn johonkin tehtävään tai ei, niin he ovat kohteliaasti vastanneet, että miksikäs ei. Samalla tavalla samojen seutujen sosiaalidemokraatit ovat olleet kohteliaita suomalaisille puoluetovereilleen samanlaisia kyseltäessä.

Keskustelussa kummastutti kuinka tyynesti kaikki asia- eli sisältökysymykset ohitettiin. Kukaan ei perustellut kenenkään ehdokkaan paremmuutta osaamisella sisältöasioissa. Tämä puute ei tosin hämmästyttänyt koska samanlaiseen menoon on saanut jo tottua. Ei myöskään suomalaisten häviöitä ole arvioitu osaamisen ja soveltuvuuden näkökulmasta. Kukaan ei ole nähnyt mitään puutteita Lipposen, Ahtisaaren, Rehnin t.m.s. asiaosaamisessa. Tosin ei heidän valintaansakaan ole perusteltu asiaosaamisella vaan lobbaajien taidolla ja sinnikkyydellä sekä sillä, että suomalaisillekin kuuluu tärkeitä tehtäviä.

Nyt sitten ollaan hakemassa Rehnille n.s. "painavaa salkkua" komissiosta. Taisi olla Kokoomuksen Salolainen joka ehdotti kauppakomissaarin tehtävää. En ole havainnut kuitenkaan Rehnillä taustassaan alan koulutusta tai osaamista jollei kesätöitä isän varaosaliikkeessä lasketa. Taitaa taas käydä niin, että joku takarivin komisaarius muuttuu yhdessä yössä tärkeäksi kun suomalaiselle sellainen heitetään.

Koskahan oikeasti opitaan, että tuollaiset asiat ovat kaupankäyntiä mutta meillä ei taida olla mitään millä käydä kauppaa isojen poikien kanssa.

Tieteen opettamisesta ja soveltamisesta työelämässä

Kirjoitin edellisessä kirjoituksessa tieteen tuloksista ja rahoittamisesta. Tuli vielä sen jälkeen mieleen, että samanlainen kaksijakoinen tai jakomielinen meno on myös työmarkkinoiden puolella. Meillä arvostetaan työmarkkinoilla, sekä yksityisellä että julkisella puolella tieteentekemisen koulutusta palkattaessa ihmisiä soveltaviin tehtäviin.

Eikö tuollainen ole resurssien haaskausta? Koulutetaan tieteentekijöitä mutta heidän tarkoituksenaan on hyödyntää oppimaansa työelämän soveltavissa tehtävissä eikä tieteen tekijöinä. Käsittääkseni tämä johtaa kahteen ilmiöön: ei tule kunnon tutkijoita tieteilemään eikä soveltajat saa kunnon oppia soveltamiseen. Molemmat ovat resurssien tuhlaamista tehottomaan.

En toki tarkoita, etteikö ajoittainen tuntuman hakeminen "aidan toiselta puolelta" olisi hedelmällistä mutta koko systeemi ei saisi perustua sellaiselle. Siinä kärsivät kaikki osapuolet: yliopistot, tiede, yritykset, business, tutkijat, työntekijät, veronmaksajat j.n.e.

Olen halunnut ymmärtää ammattikorkeakoulujen perustamisen ja rakentamisen positiivisesti juuri ratkaisun etsimisenä tähän ongelmaan. Toivottavasti nyt ei sitten pilata niitäKIN yrittämällä tehdä amk:ista "tiede"korkeakouluja. Sellaiseen on vaara kun esitellään "oikeita" korkeakouluja jotenkin hienompina kuin "ammatti"korkeakouluja. Sehän on jo johtanut siihen, että amk:t eivät haluaisi pysyä perustehtävssään vaan haluavat laajentaa toimenkuvaansa.

Sinällään ei ole minusta väärin, että ammattikorkeakouluissa tehdään soveltavaa tutkimusta ja jopa tuotekehittelyä. Sehän sopiikin niiden luonteeseen soveltamista opettavina laitoksina. Mutta olisi virhe rakentaa ikäänkuin kehittämis- ja kehittymispolkua joka johtaa ammattikorkeakoulusta tiedekorkeakouluun ja ikäänkuin huipulle. Polkujen pitäisi olla vähintäänkin kahdensuuntaisia eli myös kehittymistä "puhtaan" tieteen puolelta soveltamaan.

Työelämässä taas tulisi olla selkeää näkemystä, mitä oikein tarvitaan. Tarvitaanko tieteentekemisen hankittua ja osoitettua kykyä vai kykyä soveltaa kulloinkin parhaiten sopivia tieteen y.m. saavutuksia. Tehtäviä varmaan löytyy molemmille mutta ne pitää pystyä erottamaan. Vain sellaisen analyysin kautta päästään ohjaamaan aina liian vähäisiä resursseja kulloinkin parhaiten tavotteita palvellen.

Huippukoulutetut tekevät tieteessä pohjasakkaa

Yleisradion uutisissa on tänään kerrottu laajasti kuinka Suomen Akatemian omassa A Propos -verkkolehdessä esitellyn selvityksen mukaan Suomen tieteen taso tippuu kuin kuin vapaassa pudotuksessa *). Samaa aihetta käsiteltiin myös saman yhtiön Prisma-ohjelmassa. Toisaalta tohtoreita ja maistereita koulutetaan yliopistoissa pilvin pimein ja rahaa syydetään n.s. innovaatiotoimintaan eli soveltavaan tutkimukseen.

Tutkimuksen laatua mitataan yleisesti viittauksien määriä laskemalla. Mitä laadukkaampaa tutkimus on, sitä paremmin sen tulokset ja tekijät kelpaavat muillekin. Suomalaisten tulokset eivät kelpaa eikä kelpaa tekijätkään. Syynä on, että monen suomalaisen tohtorin tieteellinen julkaisutoiminta jää opinnäytetöihin. Ne ovat kuitenkin vasta näyttöjä siitä, että osataan tehdä tutkimusta, ei tieteellistä huipputyötä. Huippuympäristöissä niillä vasta osoitetaan, että ollaan kykeneviä tekemään tiedettä ja varsinainen tieteellinen työ tehdään vasta sen jälkeen. Suomessa tilanne on tähän asti ratkaistu laskemalla tutkintojen määriä mutta niin ei voida enää jatkaa.

Rahaa tiede- ja tutkimusmaailmassamme siis kulutetaan huippumaiden tahtiin mutta tulokset ovat sitä sun tätä. Taustalla on rahoituksen vääristymät ja harhakuvitelmat. Rahaa jaetaan tutkintojen perusteella mutta ei katsota millaisia ovat laadullisesti nämä valmistujat.

Yhtenä julkilausuttuna tavoitteena nykymenolle on ollut saada tieteen tulokset hyödyttämään talouselämän tavoitteita, n.s. innovaatiostrategiana. Toisaalta yksityiset rahoittajat odottavat nopeaa vastinetta rahalleen eli tuotteita tuotantolinjoille ja toisaalta poliitikot haluavat talouden pukkaavan uusia Nokioita. Rahanjakajat kuitenkin unohtavat, että laadukas soveltava tiede vaatii laadukasta perustutkimusta taakseen. Ei uusia Nokioita synny ellei taustalla ole alan perustutkimuksen osaajia ja osaamista. Vasta sen jälkeen voi nousta tuotekehitystäkin.

Eikä pidä unohtaa myöskään, että suomalainen kapitalismi on siirtymässä tuotannollisesta kapitalismista fininanssikapitalismiin. Ennen tehtiin rahaa tuotannollisella toiminnalla mutta nyt siirrytään tekemään rahaa rahalla. Siinä ei tarvita enää edes tuotannollisia keksintöjä ja patentteja, rahoitusmarkkinainnovaatiot riittää.

Jotta tästä suosta noustaisi, pitää saada perustutkimus kukoistamaan uudelleen. Sen jälkeen on pohjaa soveltavalle tieteen tekemiselle. Ja molempia pitää tehdä myös tutkintosuoritusten jälkeen kun on osoitettu taidot tehdä sitä työtä johon on kouluttauduttu yhteiskunnan varoilla. Ja tarvitaan myös tuloksille käyttäjiä eli sitä tuotannollista toimintaa joka hyödyntää niitä innovaatioita. Silloin myös tutkimustulokset ja niiden tekijät alkavat kevata kolleegoille maailmalla.

*) Tätä kirjoitettaessa linkki itse selvitykseen ei auennut joten tämä kirjoitus perustuu siitä kertoneisiin uutisiin ja esittelyihin.