Kumpujen yöstä rauhaan

Viime aikoina, ilmeisesti talvisodan muistelujen lomassa on päässyt valloilleen uusi II Maailmansodan rosvojen rehabilitointikierros. Jopa Eduskuntaa ja oikeusministeriötä myöten pohditaan miten sotaan syylliset voitaisi pestä puhtaiksi teoistaan. Asialle on laitettu myös lainlukijat Jukka Lindstedt ja Stiina Löytömäki, ilmeisesti kaivamaan juristerisia kikkailuja muuten selvän asian hämmentämiseksi.

Erityisesti kunnostautumaan ovat päässeet kristilliset, Bjarne Kallis ja Päivi Räsänen. Muitakin on porvareita toki liikkeellä. Mikähän heitä vetää sotaiselle tielle? Painaako vanhojen kypäräpappien perinne vai haluavatko he profiloitua yhteiskunnan mustimpien pohjamutien rämpijöistä kun PerSut ovat omineen rasistisen älämölön. Vai onko taustalla päästä saamaan synninpäästö tuleville sotarikollisille? Nythän meidät on jo viety Afganistanin sotaan ja sen taustakähminnöistä löytynee tämän päivän sotasyyllisiä. Tämä itse asiassa lienee NATO-kiimakkojen y.m. perimmäinen tarkoitus.

Ihan oikeasti sotasyylliset veivät meidän II Maailmansotaan Natsi-Saksan ja keisarillisen Japanin rinnalle. Syytettyjen joukko rajattiin kovin pieneksi ja syytetyt saivat tekoihin ja oikeuskäytäntöihin muualla verrattuna äärimmäisen lieviä tuomioita. Niistäkin heidät armahdettiin heti kun iljettiin. Joukosta puuttui niin Mannerheim joka solmi vastoin kaikkia lakejamme saksalaissotilaat tänne tuoneen sopimuksen ja Wallden joka havitteli Itä-Karjalan metsiä ihan itsenäistymisestä lähtien.

Vanhojen syyllisten armahtamisen ja kunnian palauttelujen sijasta meidän tulisi pikemminkin varmistaa, että jatkossa tuollainen politikointi ei olisi mahdollista ja sotaan joutuminen voitaisi ajoissa estää. Meidän tulisikin nostaa taas ajankohtaiseksi Rauhanlain säätäminen. Mirjan Wire-Tuominen/SKDL teki vuonna 1973 siitä laajalti kannatetun esityksen mutta sitä ei saatu läpi kun porvarit saivat leimattua sen Neuvostoliiton kritiikin kieltämisyritykseksi. Nyt kun NLa ei enää ole, voisi lakia yrittää uudelleen. Se olisi erityisen tarpeellinen ja ajankohtainen kun meitä vastoin ihmisten valtaenemmistön suostumusta yritetään ujuttaa askel askeleelta sotaliittokuntiin ja maailman sotiin.

Oikealla asialla ja vielä eteenpäin

YLEn verkkouutisissa kerrotaan, että SAK-lainen Tuire Santamäki-Vuori ehdottaa laillisten lakkojen murtoyrityksiä kiellettäväksi. Hän on ihan oikealla asialla. Rikkurointi olisi todella kriminalisoitava.Moraalinen tuomio ei näytä enää tehoavan joten lainsäädännölliset toimet ovat ihan paikallaan.

Kielletyksi pitäisi siis saada rikkurointiin yllyttäminen ja värvääminen sekä itse rikkurina toimiminen. Sen pitäisi koskea niin organisaation ulkopuolelta haalittavia rikkureita kuin myös lakonalaisten töiden teettämistä työpaikalla muiden, esim. esimiesten voimin. Erityisen akuutiksi lain tekee uusi sosiaalisen median keinojen käyttö rikkurivärväyksessä. Nuo virtuaaliset pihkalankaartit on pysäytettävä alkuunsa.

Mitä taas n.s. laittomien lakkojen käsittelyyn tulee niin olisi korkea aika luopua työnantajan yksipuolisesta TES:n tulkintaoikeudesta. Se vähentäisi merkittävästi tarvetta pistää n.s. pe**että penkkiin akuuteissa tilanteissa. Asimerkiksi Ruotsin kaltainen myötämääräämismenettely voisi toimia täälläkin. Sitä on joskus jo ehdoteltukin mutta Eteläranta 10:n pomoille se ei ole kelvannut.

Nettiniljakkeita

Tämän aamun lehdet, m.m. Helsingin Sanomat ja verkkouutiset kertoo kuinka Multi Link Terminals -niminen satamaoperaattori värvää rikkureita facebookin kautta AKT:n lakon murtamiseksi. Teko esitellään uraa uurtavana ja historiallisena. Tapahtumassa ei kuitenkaan ole mitään uutta ja ihmeellistä. Rikkureita on värvätty niin kauan kuin on ollut lakkojakin.

Rikkurit ovat värväystavasta riippumatta samanlaisia pettureita, luopioita ja niljakkaita p***ahousuja kuin aiemminkin.

M.m. Jack London on kuvannut rikkureita seuraavasti:

"Sen jälkeen kun Jumala oli tehnyt selvää kalkkarokäärmeestä, rupisammakosta ja vampyyrista, hänellä oli jotain kauheaa ainetta jäljellä, mistä hän teki rikkurin.

Rikkuri on kaksijalkainen eläin, jolla on korkkiruuvisielu, vesiaivot, selkäranka yhdistelmä hyytelöä ja limaa. Siellä missä muilla on sydän, hän kantaa sisällään mätien periaatteiden kasvainta.

Kun rikkuri kulkee katua pitkin, ihmiset kääntävät selkänsä ja enkelit nyyhkyttävät taivaassa, piru sulkee helvetion portit pitääkseen hänet ulkopuolella.

Kenelläkään miehellä (tai naisella) ei ole oikeutta olla rikkuri niin kauan kuin on olemassa vesilammikko mihin hän voi hukuttaa raatonsa ja kyllin pitkä köysi mihin hirttää itsensä.

Eesay myi esikoisoikeutensa hernerokasta, Juudas myi Pelastajansa kolmestakymmenestä hopeakolikosta. Benedict Arnold myi maansa lupauksesta komentaa brittiarmeijaa. Rikkuri myy syntymäoikeutensa, maansa, vaimonsa, lapsensa ja kanssaihmisensä työnantajansa katteettomasta lupauksesta.

Eesau oli petturi itselleen, Juudas oli petturi jumalaansa kohtaan, Bebedict Arnold oli petturi maatansa kohtaan. Rikkuri pettää jumalansa, maansa, perheensä ja luokkansa."

Finlaysonilla ilmestynyt ISKU-lehti määritteli rikkurin näin yleislakkokeväänä 1956:

"MIKÄ ON RIKKURI

Rikkuri on yhteiskunnan mätämuna ja tuholainen, joka ulkomuodoltaan valitettavasti muistuttaa ihmistä. Mistä rikkuri on tullut? Aikojen alussa oli ruma suon mutainen silmäke, täsätä kurasta luotiin sammakko, jäljelle jäi hiukan mustaa morjää, josta tehtiin iilimato. Vielä jäi jäljelle iljettävää limaa, josta tehtiin rikkuri. Rikkurin tuntee parhaiten hajusta ja myös karvaisista kintuista ja erikoisen pitkistä korvista. Tälläinen olio on hirveän vaarallinen työläisten leivän jyrsijä, varsinkin palkkataisteluissa ja lakkojen aikana. Rikkurin nahka on arvoton, joten metsästys ei kannata muuta kuin siinä mielessä, että sen saa häkkiin elävänä. Katsojista ei tule olemaan puutetta."

Muistelen myös Arvo Turtiaisen sommitelleen runon rikkurin olemuksesta mutta sitä en tähän hätään löytänyt kuvaamaan noiden tuholaisjyrsijöiden olemusta.

Noiden vanhojen kuvausten antama käsitys pitää tänäkin päivänä paikkansa vaikka kuinka rikkureita värvättäisi modernein tietotekniikan keinoin. Rikkuri on edelleenkin rikkuri ja työllään itsensä elättävien pahin vihollinen koska hän on petturi omista joukoista.

AKT ansaitsee kaikkien muiden työläisten tuen ahtaajien lakolle. Kaikki se minkä puolesta se taistelee, hyödyttää ja tukee myös meitä muita.

P.s: Multi Link Terminals on pahamaineinen yhtiö joka on ennenkin kunnostautunut rikkureiden käyttämisessä.

Työmarkkinaälämölön korkea veisu

Taas on ylenpalttisen työmarkkinaälämölön aika. Valtatiedotusvälineet suoltavat virsiä suoraan työnantajien veisuukirjasta. Onhan käynnissä ihan oikea normaaliin työehtosopimusmenettelyyn kuuluva työtaistelu.

Ensimmäisessä värssyssä demonisoidaan työtaisteluun joutuneen a-järjestön johtaja, tällä kertaa AKT:n Timo Räty. Kaikki pahuus projisoidaan häneen ja hänen henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa, ahneuteensa j.n.e. Samalla spekuloidaan järjestöjen välisillä suhteilla eli pyritään estämään yhteistyö ja solidaarisuus. Tietenkin unohdetaan, että riitaan tarvitaan kaksi. Työnantajapuolta ei nimetä eikä henkilöidä. Harva edes tietää kuka on AKT:n vastapuoli ahtaajien TES-neuvotteluissa. Tiedoksi, että se on Suomen satamaoperaattorit ry toimitusjohtajanaan Juha Mutru ja työmarkkinajohtajanaan Markku Hakala.

Toisessa säkeistössä osoitetaan, että lakko on tietenkin laillinen työtaistelutoimenpide mutta aivan tietenkin aikansa elänyt eikä varsinkaan tähän tilanteeseen sopiva. Kukaan ei vain ole vielä kertonut mitkä olisivat nykyaikaiset keinot puolustaa työläisten asemaa. Sopivaa ajankohtaakaan lakolle ei ole pystytty kertomaan sillä jollei ole nousun edellytykset vaarassa niin sitten on lasku uhkaamassa.

Kolmannessa itketään vaikutuksia sivullisille. Se onkin tavallaan totta mutta miten vaikuttaa työnantajan liiketoimintaan niin, että siitä ei aiheudu vaikeuksia asiakkaille? Muuhan ei työnantajaan pure kuin heidän tulojensa uhkaaminen.

Neljännessä säkeistössä sotketaan lailliset ja laittomat lakot keskenään. Kun AKT käy täysin laillista työtaisteluaan työehtojensa puolesta, valtatiedotusvälineissa revitellään laittomien lakkojen turmiollisuudella. Sillä pyritään antamaan mielikuva, että laillinenkin lakko olisi jotenkin laiton. N.s. laittomistakin lakoista puhuttaessa tietenkin unohdetaan, että ne ovat seurausta työnantajan yksipuolisesta oikeudesta tulkita työehtosopimusta.

Viidenneksi paisutellaan lakon taloudellisia vaikutuksia. Tehtaita kuulemma joudutaan pysäyttämään, kaikki ulkomaankauppa tyrehtyy, ruoka loppuu j.n.e. Tähän asti on aikaistettu huoltoseisokkeja. Paperitehtaille sitäpaitsi on ihan mieluista pysäyttää tuotanto koska markkinat eivät vedä muutenkaan ja tuotantoa on markkinoilla liikaa. Sama on muillakin aloilla. Ne seisokit on tietysti kiva laittaa jäseniensä eduista taistelevan ammattiyhdistysliikkeen niskaan.   Sitäpaitsi kaikki ulkomaankauppa ei mene rahtisatamien kautta. Rekkaralli jatkuu ihan entisellään autolautoilla ja onnistuu myös Suomen- ja Pohjanlahtien ympäri. Samoin lentorahdit kulkevat.

Kuudennessa värssyssä osoitetaan, että lakkoilijat menettävät tuloja enemmän kuin lakolla saavutetaan. Siinä onkin joskus perää jos joudutaan tyytymään huonoon sopimukseen työtaistelusn jälkeenkin. Monasti niin käykin kun johto on liian lepsu ja suostuvainen työnantajien painostukseen. Toisaalta jää mainitsematta, että onnistuneet työtaistelut lisäävät liiton uskottavuutta neuvotteluissa vielä vuosienkin jälkeen.

Seitsemännessä värssyssä osoitetaan miten hyväosaisia lakkoilijat ovat ja yritetään luoda kateutta muissa työläisissä sekä kuvaa ahneista paskiaisista. Se tehdään paisuttelemalla palkkatilastoja ja laskemalla kaikki ylimääräiset ja laskennallisetkin lisät normaalin palkan päälle ja laskemalla palkankorotusehdotukset moninkertaisina yhdistelemällä eri aikoina tehtäviä korotuksia ikäänkuin ne tulisivat heti. Yleinen tapa on myös "myydä" samat korotukset moneen kertaan n.s. palkkaperintönä.

Kahdeksantena kerrotaan kuinka lakkoherkkä kulloinkin lakossa oleva ala on. Silloin aina unohdetaan kuinka viime vuosikymmeninä lakkojen ja lakoissa menetettyjen työpäivien määrä on koko ajan alentunut. Satamissakin on lakkoiltu kai viimeksi vuonna 1991 joten herkässä on.

Lisäksi kiekaistaan vielä encorena kuinka meidän suomalaisten Talvisodassa ja velanmaksussa työllä ja tuskalla hankittu maineemme nyt menee ikiajoiksi. Eipä kuitenkaan ranskalaisten ja saksalaisten maine mene vaikka siellä lakkoillaan paljon herkemmin ja paljon näyttävämmin. Siellä lähdetään panderollien kanssa kaduille mutta täällä pilkille.

Koskahan valtatiedotusvälineet käsittelisivät ihan oikeita lakon syitä ja molempien osapuolten kantoja ja vaatimuksia sekä todellisia olosuhteita kiihkottomasti ja tasapuolisesti. Sellaista ei tietenkään kannata odottaa porvarillisilta tiedotusvälineitä koska he ovat jo oletusarvoisesti työnantajaleirin edustajia. Sen sijaan esimerkiksi YLEltä julkisen palvelun yhtiönä pitäisi voida odottaa tasapuolisempaa otetta.

P.s. Työmarkkina-asioita näin taantuma-aikana tarkasteltaessa ei pidä myöskään unohtaa, että viime vuonna palkkoja maksettiin prosentin vähemmän kuin edellisenä vuonna mutta vastaavasti pörssiyhtiöt maksavat samalta vuodelta osinkoja 13 prosenttia enemmän kuin edelliseltä. Toisille tuntuu rahaa löytyvän mutta toisille ei.

Käpertymisen pitkä linja

EU- ja NATO-henkisissä tiedotusvälineissä kuvataan usein vastustajia Impivaaraan käpertyjiksi. Näin tapahtui taas eilisessä Helsingin Sanomissa kun siellä arvioitiin KEPUn puheenjohtajaehdokkaita.

Olivat toimittajat rakentaneet mitta-asteikon jonka toisessa päässä oli Impivaara ja toisessa päässä kansainvälisyys. Näissä arvioissa tuntuu aina menevän (vähintään) kaksi asiaa sekaisin. Toisaalta jos yrittää pitää kiinni omasta päätäntävallasta ja demokratiasta niin syytetään impivaaralaisuudesta. Toisaalta kansainvälisyys tuntuu asuvan Brysselissä sekä EU:n ja NATOn kabineteissa.

Suomalaisten porvarien kansainvälisyydessä voi nähdä pitkän linjan. Jo 1900-luvun alussa eräät porvarilliset piirit haaveilivat saksalaista miehitystä Suomen suuriruhtinaanmaahan. Vuonna 1918 he saivatkin saksalaiset miehittäjät paikalle vähäksi aikaa. Vain keisarillisen Saksan tappio sodassa pelasti Suomen itsenäisyyden. Sitä mukaa kun Saksa pääsi jaloilleen, alkoi uusi liehittely joka huipentui liittolaisuuteen Natsi-Saksan kanssa. Jälleen vain Saksan tappio sodassa pelasti meidät. Siis kaksi kertaa Saksan tappio suursodassa on pelastanut meidät suomalaisten porvarien kansainvälisyydeltä. Nyt II Maailmansotaa seuranneen pienen välivaiheen jälkeen ollaan taas samalla tiellä. Nyt Saksa on vain vaihtunut EU:iin ja NATOon mutta samanlaisesta oman itsemääräämisoikeuden myymisestä omia etuoikeuksia vastaan on taas kyse.

Impivaaralaissyyttelyssä on kyse suomalaisen kapitalistien epäluottamuksesta omia voimia kohtaan. He eivät luota, että pystyvät säilyttämään etuoikeutetun asemansa ilman tukea laajemmilta kapitaaleilta. He kuvittelevat, että niistä pöydistä joissa päätökset tehdään, varisee riittävästi muruja heillekin kun he vain osoittavat riittävästi nöyryyttä ja sitä "vastuunkantoa" olemalla mukana erilaisissa miehityssodissa pitkin maailmaa.

Koskahan suomalaisille porvareille kasvaisi sen verran uskoa niin kovasti mainostettuun demokratiaan ja kykyyn hoitaa itse omia asioita, että eivät pitäisi tarpeellisena mennä toisten selän taakse kähmimään. Samalla lailla kaipaisi poliittista lukutaitoa suomalaisille äänestäjille, että osattaisi nähdä miten puheet ja teot osuvat yksiin.

Turvallista matkaa raiteilla

Belgiassa on tapahtunut valitettava ja surullinen rautatieonnettomuus. En lähde nyt selvittelemään sen teknisiä yksityiskohtia tai yksittäisiä syitä. Sen sijaan mieleeni on tullut verrata rautatieliikenteen kehittämistä vai pitäisikö sanoa muuttamista eri maissa.

Belgiassa on perinteisesti ollut valtiollinen rautatietyhtiö SNCB (Société Nationale des Chemins de fer Belges) tai sama flaamiksi NMBS (Nationale Maatschappij der Belgische Spoorwegen). Nyttemmin se on jaettu hallintoviranomaiseksi, liikennettä hoitavaksi yhtiöksi ja rautatieinfrastruktuurista vastaavaksi yhtiöksi. Tarkoituksena on jatkaa samalla tiellä kohti yksityistämistä ja kilpailua.

Tie on siis sama kuin tässä suhteessa niin surullisen kuuluisassa Isossa Britanniassa ja suunniteltu kehityspolkua mennään täällä Suomessakin. Suomessa jako on myös tehty likipitäen samalla mallilla ja kilpailua ollaan avaamassa. Ensimmäinen hakijakin eli Proxion on jo liikkeellä Pieksämäeltä.

Belgiassa veturinkuljettajat ovat aiheesta huolissaan turvallisuudesta ja samoin meillä täällä Suomessa kannattaa olla huolissaan. Yhteistä kaluston kunnon romahtamaiselle ja turvallisuusongelmille on yksityisten yritysten väliseen kilpailuun siirtyminen. Siinä ei enää kanneta huolta turvallisuudesta vaan omistajien voitoista. Olisiko tässä Belgian esimerkissä taas yksi lisäsyy katkaista sama kehityspolku täällä Suomessa ennenkuin tapahtuu jotakin yhtä kauheaa tai vielä...

Niinistö, ego ja teot

Tähän asti olen vältellyt kirjoittamasta Sauli Niinistön touhuista ja olen odotellut koska tiedotusvälineet löytävät uuden lemmikkin "kansalle". Eduskunnan puhemiesäänestyksen kommentointi sai kuitenkin minut näppäimistölle kirjoittamaan hänestä.

Bulevardilehtien mukaan mukaan Niinistön kannatuksen tippuminen puhemiesvaalissa ei olisi kunniaksi demokratialle, Niinistön omia sanoja kuulemma. Eduskunnan arvovalta on siis suoraan verrannollinen Niinistölle osoitettuun palvontaan. Ompa hänen egonsa kasvanut megalomaanisiin mittoihin.

Julkisuudessa olevien tietojen mukaan Niinistö on johtajana pikkusieluinen nipottaja ja työpaikkakiusaaja. Hän saa sinällään aiheelliset säästötoimet näyttämään kitupiikkimäiseltä vahtimiselta. Mutta sen lisäksi hän on suoltanut rahaa erilaisille konsulttifirmoille eduskunnan organisaation uudistamisen nimissä.

Kaikki tämä on tietenkin nähtävä hänen presidentinvaalikampanjaansa vasten. Hän rakentaa ja hänestä rakennetaan kuvaa verorahoja säästävänä kansan sankarina, eräänlaisena poliitikon peilikuvana.

Eduskunnassa on todella eletty suureellisesti ja kansanedustajien edut työpaikan kautta ovat paisuneet kuin pullataikina. Edellisten puhemiesten, etenkin Uosukaisen/Kok ja Lipposen/SDP, aikana elettiin kuin "siat vatukossa". Tosin taisi heidän edeltäjänsäkin, esimerkiksi Erkki Pystynen/Kok vaimoineen, osata. Samoin edelleenkin pääsihteerinä olevalla Seppo Tiitisellä on kallis ooppera- ja viinimaku. Niinistö on siis tarttunut ihan oikeaan asiaan. Mutta hänen tapansa ja toimensa ovat vain sellaiset, että hän tuntuu aiheuttavan enemmän haittaa kuin hyötyä. Hänen organisaatio- ja toimintamalliuudistuksensa näyttää muodostuvan vain kalliimmaksi kuin se mihin hän on puuttunut. Lisäksi hän on tehnyt suurimman asian rahallisesti pikkujutuista. Niistä kun saa näyttäviä juttuja keltaiseen lehdistöön ja esitettyä olevansa veronmaksajan asialla. Isommat mutta vähemmän raflaavia otsikoita tarjoavat, todelliset ongelmat saavatkin sitten jäädä ratkaisutta.

Toisaalta viime päivinä on myös saanut nähdä tiedotusvälineissä vilahduksia jutuista joista on aistittavissa hutkivien zurnalistien kyllästymistä Niinistöön. Olisikohan meillä odotettavissa kansan lemmikkielätin vaihtoviikot. Kuka onkaan seuraava meille sankariksi nostettava?