Elinkeinoelän valtuuskunta (EVA) on julkaissut arvio- ja asennetutkimuksen "EU vai ei?". Tutkimus kertoo EU-myönteisyyden lisääntyneen. Monet tiedotusvälineet ovat uutisoineet sen nimen omaan tuosta myönteisyyden kasvun näkökulmasta.
EU-myönteisuuden kasvua mainostetaan niinkuin kyseessä olisi jonkinlainen hyväksyntä harjoitetulle politiikalle, siis nykyisen hallituksen hyväksyntänä. Toisaalta selitellään ihmisten jakautumisella PeSujen kannattajiin ja muihin. Ilmeisesti ajatuksena on, että PerSujen vastustajat haluaisivat profiloitua m.m. kannattamalla EU:a.
Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jätetty, että tutkimustapaa on muutettu aiemmasta niin, että otosjoukko on valikoitu eritavalla. Kuitenkin esimerkiksi Helsingin-Sanomat tuo sen kuitenkin esille mutta ei YLE. Aiemmin lähetettiin kirjeitä suomalaista satunnaisotannalla valikoiduille ja odoteltiin vastauksia. Nyt joukko on valikoitu satunnaisotannalla Taloustutkimus Oy:n internet-paneelista eikä kaikista suomalaista. Vastaajajoukko on siis aivan erilainen ja erityinen. Tulokset eivät silloin ole vertailukelpoisia aiempien kanssa.
Toisaalta toimittajat eivät ole analysoineet ollenkaan tutkimuksen ajankohdan vaikutusta. Tutkimuksen kyselyt tehtiin peresidentinvaalien aikana. Silloin vaalikampanjassa esillä olevat keskustelut ja kannanotot ovat taatusti vaikuttaneet asiaan. Olisikin siis syytä arvioida miten ihmisten suhtautuminen esillä olleisiin EU:n vastustajiin, Timo Soini/PerSuli ja Paavo Väyrynen/KePuli, vaikutti asiaan.
Oma lukunsa kuvaamaan tiedonlevitteiden suhtautumista on tutkimusten muiden osien uutisointi. NATO-kysymys eli suomalaisten NATO-vastaisuuden kasvu ei ylittänyt uutiskynnystä ilmeisesti muualla kuin Metro-lehdessä ja sielläkin yhdellä palstalla. Suuremmat tiedonvälitteet kuten HS ja YLE jättivät sen huomiotta.
Samoin ilman huomiota näyttää jääneen tutkimuksen osio jossa tutkittiin n.s. "impivaaralaisuutta" kysymyksellä keskittyvätkö suomalaiset poliitikot liikaa kansainvälisiin asioihin ja jättävät kotimaiset ongelmat liian vähälle. Senkään tulos ei tue tiedotusvälineiden välittämää kuvaa impivaaralaisuuden pelosta joten se on jätetty uutiskynnyksen tuolle puolen.
Kaiken kaikkiaan siis valtatiedotusvälineemme jatakavat kampanjaansa EU:n ja NATO:n puolesta. Ne tuovat esille vain tähän tarkoitusperää ja tavoitetta tukevia uutisia ja jättävät siinä suhteessa vastemieliset julkaisematta. Kannaatkin asioista perille pyrkivien hakea tietoa alkuperäisistä lähteistä. Meidän tiedonvälitteistömme kun näyttää olevan tälläisissä asioissa niin yksisilmäistä ja -puolista, että vastakkaiset näkemykset jäävät pienimpien lehdykäisten marginaaleihin jos mahtuvat sinnekään. Pitäisikö tässä oikein tyrmistyä tuollaisesta?
torstai 29. maaliskuuta 2012
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Tyrmistynyt liito-orava
Viime aikoina bulevardi-lehtien lööpeistä vakavampiin tiedonlevitteisiin on katsottu hyväksi tyrmistellä. Milloin Hilkka Ahde kohtelustaan, milloin meteorologi pieleen menneestä sääennnusteesta ja kaikkea siltä väliltä. Viimeisimmäksi Espoon kokoomuslainen kaupunginjohtaja johtamansa kaupungin kohtelusta kokoomuslaisen pääministerin johtaman hallituksen budjettikehyksissä.
Verkon sivistysanakirja määrittelee tyrmistyksen: hämmentyä perin pohjin jostakin odottamattomasta epämiellyttävästä asiasta. esim. Tyrmistyä sanattomaksi. Oli tyrmistyneen näköinen. Seurasi tyrmistynyt hiljaisuus.
Onkohan Suomen kieli sanastoltaan todella noin köyhä, että ammattitoimittajat eivät löydä muita sanoja kuvaamaan hämmentymistä, pettymistä, tuohtumusta, raivostumista, suuttumista, harmistumista, kärsimystä tai muuta sellaista tunnetilaa jossa olo on kuin liito-oravalla keskellä hakkuuaukeaa. Enpä usko vaan pitäisin kieltämme varsin rikkaana. Taitava tai ainakin sanoista kiinnostunut toimittaja löytäisi niitä muutenkin kuin apinoimalla tai koneellisesti englanninkielestä niitä kääntämällä.
Verkon sivistysanakirja määrittelee tyrmistyksen: hämmentyä perin pohjin jostakin odottamattomasta epämiellyttävästä asiasta. esim. Tyrmistyä sanattomaksi. Oli tyrmistyneen näköinen. Seurasi tyrmistynyt hiljaisuus.
Onkohan Suomen kieli sanastoltaan todella noin köyhä, että ammattitoimittajat eivät löydä muita sanoja kuvaamaan hämmentymistä, pettymistä, tuohtumusta, raivostumista, suuttumista, harmistumista, kärsimystä tai muuta sellaista tunnetilaa jossa olo on kuin liito-oravalla keskellä hakkuuaukeaa. Enpä usko vaan pitäisin kieltämme varsin rikkaana. Taitava tai ainakin sanoista kiinnostunut toimittaja löytäisi niitä muutenkin kuin apinoimalla tai koneellisesti englanninkielestä niitä kääntämällä.
Kannattaisiko toimittajien siis paneutua synonyymien käyttöön jotta julkisen keskustelua seuratessa ei tarvitsi tyrmistyä ylenmääräisestä tautologiasta. Laajempikin ilmaisun monipuolistaminen ilahduttaisi tälläistä meidän savolaisten kansallisurheiluun eli verbaaliakrobatiaan viehtynyttä.
sunnuntai 4. maaliskuuta 2012
Katainen avoimena
Pääministeri Jyrki Katainen on puolustellut kreikkalaispankkien kanssa tehdyn sopimuksen salailua m.m. YLE/Radio Suomen Pääministerin haastattelutunti -ohjelmassa. Lukaisin tuossa pika pikaa julkisuuslain Finlexistä. Minä en löytänyt sieltä perusteita tälläiselle salailulle.
Laki lähtee siitä, että kaikki asiakirjat ovat julkisia jollei ole erityistä perustetta niitä suojata salaisiksi. Viranomaisten, siis myös pääministeri Kataisen, tulee edistää kaikin tavoin julkuisuutta ja avoimmuutta hallinnossa. Tässä suhteessa kreikkalaispankkien vaatimukset eivät mene yli Suomen lainsäädännöstä.
Mikäli sopimuksessa on kohtia jotka paljastaisivat kreikkalaispankkien liikesalaisuuksia, ne on mahdollista peittää julkisuudessa. Sen sijaan nekään eivät saa olla peruste estää Suomen korkeimman vallan haltijoita eli kansanedustajia tutustumasta perinpohjin valtiosopimukseen josta he joutuvat tekemään päätöksensä.
Tällä kertaa joudun olemaan Timo Soinin/PerSu kanssa samaa mieltä hänen yrittäessään saada sopimusta julkiseksi. Tosin hänen touhuissaan on persumaista suureellista mesoamista Kataisen arvovalloista sun muuta.
Toivottavasti joku tiedotusvälineiden edustaja lähtee kysymään sopimusta esille ja pakottaa Kataisen apupojat ja -tytöt joko antamaan sen tai tekemään virallisen päätöksen sen peittelemisestä. Sen jälkeen päätöksen kanssa voi lähteä oikeuteen Kataista vastaan.
Laki lähtee siitä, että kaikki asiakirjat ovat julkisia jollei ole erityistä perustetta niitä suojata salaisiksi. Viranomaisten, siis myös pääministeri Kataisen, tulee edistää kaikin tavoin julkuisuutta ja avoimmuutta hallinnossa. Tässä suhteessa kreikkalaispankkien vaatimukset eivät mene yli Suomen lainsäädännöstä.
Mikäli sopimuksessa on kohtia jotka paljastaisivat kreikkalaispankkien liikesalaisuuksia, ne on mahdollista peittää julkisuudessa. Sen sijaan nekään eivät saa olla peruste estää Suomen korkeimman vallan haltijoita eli kansanedustajia tutustumasta perinpohjin valtiosopimukseen josta he joutuvat tekemään päätöksensä.
Tällä kertaa joudun olemaan Timo Soinin/PerSu kanssa samaa mieltä hänen yrittäessään saada sopimusta julkiseksi. Tosin hänen touhuissaan on persumaista suureellista mesoamista Kataisen arvovalloista sun muuta.
Toivottavasti joku tiedotusvälineiden edustaja lähtee kysymään sopimusta esille ja pakottaa Kataisen apupojat ja -tytöt joko antamaan sen tai tekemään virallisen päätöksen sen peittelemisestä. Sen jälkeen päätöksen kanssa voi lähteä oikeuteen Kataista vastaan.
Korkmanin rakenteellinen juustohöylä
Korkeassa 64 vuoden iässä eläkkeelle ETLAn ja EVAn toimitusjohtajan tehtävästä juuri kuunvaihteessa jäävä Sixten Korkman on avautunut YLEn Ykkösaamu -ohjelmassa eilen lauantaina taloudenpidosta. Kyse lienee eläköitymishaastattelusta.
Minulle jäi epäselväksi mitä Korkman oikeasti haluaakaan. Toisaalta hän selitteli rakenteellisten muutosten tarpeita nykyisissä talous- ja finanssikriiseissä ja tuskaili niiden poliittista vaikeutta. Sitten hän kuitenkin tarjosi n.s. juustohäylää säästöjen tekoon. Miten hän aikoo oikoa rakenteita hviemällä tasaisesti rahaa kaikista kuluista? Ilmeisesti hänen tarkoituksensakaan ei ole muuta kuin ajaa nythetikaikkimulle -tekniikalla isäntiensä etua vielä eläkkeelle jäädessäänkin.
Toisaalta hän jatkoi myös työnantajien kestoaiheesta eli eläkeikien nostosta. Hänen mukaansa eläkeiän nosto lisää työllisyyttä. Tarjonta muka lisää kysyntää. Tässä hän puhui aivan päinvastoin kuin hänen ideologisten taustaoppiensa mukaan tapahtuu sillä kansantaloustieteen mukaanhan asiakkaiden rationaalinen käytös luo kysyntää ja siihen vastataan tarjonnalla. Oikeasti hänellä lienee tausta-ajatauksenaan työvoiman hinnan laskeminen lisäämällä työmarkkinoita väkisin manipuloimalla suhteellista liikaväestöä ja siten työvoiman tarjontaa.
Mistä löytyisi näille Korkmaneille vastaajat jotka ylittäisivät valtatiedonvälityksen uutiskynnykset. Ammattiyhdistysliikekin on saatu samaan aikaan tuskailemaan Hilkka Ahteen työpaikkakiusaamis- ja erottamishässäkän kanssa. Tiedonlevitteet selvittävät hyvin tarkkaan ja värikkäin sanakääntein Ahteen ja hänen puolustajiensa tuohtumusta mutta eivät vaivaudu edes selvittämään onko Ahde irtisanottu vai onko hänen työsuhteensa purettu vai vasta erottamisprosessi pantu liikkeelle. Älämölö AKT:n ja Timo Rädyn ympärillä, tietenkin, saa porvarilliset tiedotusvälineet hekumoimaan ja samalla Korkmanin ja hänen kaltaistensa möläytykset jäävät elämään "totuuksina". Sen sijaan AKT:n ja Rädyn kanta esimerkiksi eläkekysymyksiin ei näytä tiedotusvälineitä kiinnostavan vaikka siinä olisi vuoropuhelua ja kommenttia Korkmanillekin.
Minulle jäi epäselväksi mitä Korkman oikeasti haluaakaan. Toisaalta hän selitteli rakenteellisten muutosten tarpeita nykyisissä talous- ja finanssikriiseissä ja tuskaili niiden poliittista vaikeutta. Sitten hän kuitenkin tarjosi n.s. juustohäylää säästöjen tekoon. Miten hän aikoo oikoa rakenteita hviemällä tasaisesti rahaa kaikista kuluista? Ilmeisesti hänen tarkoituksensakaan ei ole muuta kuin ajaa nythetikaikkimulle -tekniikalla isäntiensä etua vielä eläkkeelle jäädessäänkin.
Toisaalta hän jatkoi myös työnantajien kestoaiheesta eli eläkeikien nostosta. Hänen mukaansa eläkeiän nosto lisää työllisyyttä. Tarjonta muka lisää kysyntää. Tässä hän puhui aivan päinvastoin kuin hänen ideologisten taustaoppiensa mukaan tapahtuu sillä kansantaloustieteen mukaanhan asiakkaiden rationaalinen käytös luo kysyntää ja siihen vastataan tarjonnalla. Oikeasti hänellä lienee tausta-ajatauksenaan työvoiman hinnan laskeminen lisäämällä työmarkkinoita väkisin manipuloimalla suhteellista liikaväestöä ja siten työvoiman tarjontaa.
Mistä löytyisi näille Korkmaneille vastaajat jotka ylittäisivät valtatiedonvälityksen uutiskynnykset. Ammattiyhdistysliikekin on saatu samaan aikaan tuskailemaan Hilkka Ahteen työpaikkakiusaamis- ja erottamishässäkän kanssa. Tiedonlevitteet selvittävät hyvin tarkkaan ja värikkäin sanakääntein Ahteen ja hänen puolustajiensa tuohtumusta mutta eivät vaivaudu edes selvittämään onko Ahde irtisanottu vai onko hänen työsuhteensa purettu vai vasta erottamisprosessi pantu liikkeelle. Älämölö AKT:n ja Timo Rädyn ympärillä, tietenkin, saa porvarilliset tiedotusvälineet hekumoimaan ja samalla Korkmanin ja hänen kaltaistensa möläytykset jäävät elämään "totuuksina". Sen sijaan AKT:n ja Rädyn kanta esimerkiksi eläkekysymyksiin ei näytä tiedotusvälineitä kiinnostavan vaikka siinä olisi vuoropuhelua ja kommenttia Korkmanillekin.
sunnuntai 19. helmikuuta 2012
Varuskunnalle potkut ja potkua paikkakunnalle
Armeijan uudelleenjärjestelyjen yhteydessä on nostettu taas esille varuskuntien lakkauttamiset. Esimerkiksi Joensuussa on osoitettu mieltä aiheesta. lakkauttamissuunnitelmiin suhtaudutaan toisaalta hyvin tunnepitoisesti pitämällä varuskuntia ja joukko-osastoja paikkakunnan symboleina. Toisaalta yritetään pitää kiinni paikkakunnan suuresta työllistäjästä. Yleensä varuskunnat tuovat suoria työpaikkoja ja välillisesti vielä enemmän. Niinpä varuskuntien lakkauttamiset aiheuttavatkin vipinää n.s. "poliittisessa kentässä" kun poliitikot näkevät äänien olevan liikkeellä.
Paikkakunnan kehityksestä suhteessa varuskuntaan näyttäisi olevan myös toisenlaista kokemusta. Mikkelistä lopetettiin vuoden 2006 lopussa Savon prikaati. Se vei kapiaisten työpaikkoja ja tilalle tuli armeijan johto- ja eskuntakeskittymä. Siinä on vähemmän työpaikkoja ja iso osa niiden työntekijöistä pendelöivät Mikkeliin jopa pääkaupunkiseudulta. Ainakaan johtavat "kissakaulat" eivät ole muuttaneet Mikkeliin.
Sotilastyöpaikkojen menetyksestä huolimatta tai jopa sen ansiosta Mikkelin pitkä paikallaan junnaava kehitys on nyt Savon prikaatin lopettamisen jälkeen lähtenyt vauhtiin. Asukasluku kääntynyt nousuun, keskustaa n.s. "elävöitetty" ja saatu erilaisia palkintoja aiheesta. Kaupungin keskustaan on investoitu yli sata miljoonaa Euroa. Jos vaikka kaikki investoinnit, kuten esimerkiksi torin alle kaivettu parkkiluola, eivät tunnukaan kokonaisuuden kannalta järkeviltä, niin joka tapauksessa ne osoittavat jonkinlaista käännettä aikaisemmasta paikallaan junnaamisesta kehityksen ja muutoksen suuntaan.
Miten tämä muutos on saatu aikaiseksi? Onko kyseessä luonnollinen kehitys joka olisi tapahtunut vaikka Savon prikaati olisi säilynyt vai olisiko sen lakkauttaminen sysäys alkaa ajatella toisin? Mikä vaikutus oli sotilaiden poismuutolla työpaikkojensa perässä? Aiheuttiko kapiaisten väheneminen kulttuurimuutoksen kaupungin asioiden hoitamisessa? Noihin kysymyksiin ei liene, vielä, vastausta mutta jonkun asiaa osaavan olisi varmaan hyvä sitä selvittää.
Omalta osaltani Mikkelistä kotoisin olevana ja näkövinkkelistäni täältä Otavan takaa näyttäisi, että ainakin touhottaminen Mannerheimin perässä olisi hieman laantunut ja olisi keskitytty enemmän muuhun. Että kiinnostaisi tämänpäiväinen eikä menneet sodat. Ehkäpä vielä joskus saamme jopa unohtaa vitsin Mikkelistä ainoana eurooppalaisena kaupunkina joka vielä käy II Maailmansotaa.
Oma näkemykseni ja hypoteesini on, että militarismin ja sotilaiden väheneminen paikkakunnalla antaa mahdollisuuden nykyaikaiseen ja monipuoliseen kehitykseen. Se avartaa vuorovaikuksen kulttuuria käskyttämisestä keskusteluun ja mielipiteiden monipuolisempaan käsittelyyn. Niinpä Joensuussa, Keuruulla j.n.e. varuskunnan lakkauttaminen pitäisi nähdä pikemminkin mahdollisuutena.
Paikkakunnan kehityksestä suhteessa varuskuntaan näyttäisi olevan myös toisenlaista kokemusta. Mikkelistä lopetettiin vuoden 2006 lopussa Savon prikaati. Se vei kapiaisten työpaikkoja ja tilalle tuli armeijan johto- ja eskuntakeskittymä. Siinä on vähemmän työpaikkoja ja iso osa niiden työntekijöistä pendelöivät Mikkeliin jopa pääkaupunkiseudulta. Ainakaan johtavat "kissakaulat" eivät ole muuttaneet Mikkeliin.
Sotilastyöpaikkojen menetyksestä huolimatta tai jopa sen ansiosta Mikkelin pitkä paikallaan junnaava kehitys on nyt Savon prikaatin lopettamisen jälkeen lähtenyt vauhtiin. Asukasluku kääntynyt nousuun, keskustaa n.s. "elävöitetty" ja saatu erilaisia palkintoja aiheesta. Kaupungin keskustaan on investoitu yli sata miljoonaa Euroa. Jos vaikka kaikki investoinnit, kuten esimerkiksi torin alle kaivettu parkkiluola, eivät tunnukaan kokonaisuuden kannalta järkeviltä, niin joka tapauksessa ne osoittavat jonkinlaista käännettä aikaisemmasta paikallaan junnaamisesta kehityksen ja muutoksen suuntaan.
Miten tämä muutos on saatu aikaiseksi? Onko kyseessä luonnollinen kehitys joka olisi tapahtunut vaikka Savon prikaati olisi säilynyt vai olisiko sen lakkauttaminen sysäys alkaa ajatella toisin? Mikä vaikutus oli sotilaiden poismuutolla työpaikkojensa perässä? Aiheuttiko kapiaisten väheneminen kulttuurimuutoksen kaupungin asioiden hoitamisessa? Noihin kysymyksiin ei liene, vielä, vastausta mutta jonkun asiaa osaavan olisi varmaan hyvä sitä selvittää.
Omalta osaltani Mikkelistä kotoisin olevana ja näkövinkkelistäni täältä Otavan takaa näyttäisi, että ainakin touhottaminen Mannerheimin perässä olisi hieman laantunut ja olisi keskitytty enemmän muuhun. Että kiinnostaisi tämänpäiväinen eikä menneet sodat. Ehkäpä vielä joskus saamme jopa unohtaa vitsin Mikkelistä ainoana eurooppalaisena kaupunkina joka vielä käy II Maailmansotaa.
Oma näkemykseni ja hypoteesini on, että militarismin ja sotilaiden väheneminen paikkakunnalla antaa mahdollisuuden nykyaikaiseen ja monipuoliseen kehitykseen. Se avartaa vuorovaikuksen kulttuuria käskyttämisestä keskusteluun ja mielipiteiden monipuolisempaan käsittelyyn. Niinpä Joensuussa, Keuruulla j.n.e. varuskunnan lakkauttaminen pitäisi nähdä pikemminkin mahdollisuutena.
Sotasyyllisistä Rauhanlakiin
Perussuomalainen kansanedustaja Reijo Tossavainen on tehnyt Eduskunnalle esityksen sotasyyllisten tuomioiden kumoamisesta. Se on osa eräiden prokarelianistien ja muiden II Maailmansodasta revanssia hakevien yritystä pestä aikaisempiin sotiimme johtaneeseen politiikkaan vastuullisten syyllisyyttä vitivalkoiseksi. Tossavaisen lisäksi allekirjoittanina on 38 muuta pääasiallisesti PerSuja mutta mukana myös muutamia Kepuleita ja Kokkareita. Ilmeisesti meillä on tuossa lakialoitteessa nimettyinä nykyisen Eduskunnan militantti äärioikeisto.
Lakiehdotus on ollut ensimmäisessä käsittelyssään ja etenee normaalia käsittelyproseduuriaan Eduskunnassa ja toivottavasti ansaitsemansa kohtalon historian roskatynnyrissä.
Yhteen asiaan en kuitenkaan malta olla tarttumatta. Yhtenä perusteluna nämä sotasyyllisten suojelijat käyttävät sinällään kaunista periaatetta, että lait eivät saisi olla takautuvia eli jos tekohetkellä joku ei ole kiellettyä niin siitä ei pitäisi rangaista jos se myöhemmin kielletyksi säädetään. Periaate on ihan hyvä ja kannatettava - tiettyyn rajaan saakka. Jos kyseessä on niinkin raskas teko kuin sotasyyllisyys jossa kyse ei ole yhdestä suoraviivaisesta teosta vaan poliittisista toimista jotka johtavat niinkin hirvittävään kuin sotaan niin asiaa pitää voida harkita toisinkin. Silloin on voitava soveltaa esimerkiksi Olaus Petrin (1493 - 1552) tuomarinohjeita. Sopivia kohtia ovat esimerkiksi:
Tämän kaltaista ja vastaavaa harkintaa sovellettiin esimerkiksi natseihin Nürnbergissä 1940-luvun lopun oikeudenkäynneissä ja myöhemminkin käsiteltäessä rikoksia ihmisyyttä vastaan m.m. Haagin kansainvälisissä tuomioistuimissa.
Toisaalta meidän pitäisi varautua jo rauhan aikana, että emme joudu mahdollisen sodan jälkeen samanlaiseen juristeriseen hiustenhalkomiseen kuin nyt Tossavainen ja kumppanit yrittävät. Meidän tulisi säätää lainsäädäntöömme riittävän selkeät pykälät sodan lietsomisen ja sotapolitiikan estämiseksi. Sopiva pohja uudelle laille voisi olla esimerkiksi Mirjam Vire-Tuomisen Rauhanlaki-aloite vuodelta 1973.
Rauhanlaki-aloite oli itseasiassa lisäys Rikoslakiin eli uusi 5a§:
Lakiehdotus on ollut ensimmäisessä käsittelyssään ja etenee normaalia käsittelyproseduuriaan Eduskunnassa ja toivottavasti ansaitsemansa kohtalon historian roskatynnyrissä.
Yhteen asiaan en kuitenkaan malta olla tarttumatta. Yhtenä perusteluna nämä sotasyyllisten suojelijat käyttävät sinällään kaunista periaatetta, että lait eivät saisi olla takautuvia eli jos tekohetkellä joku ei ole kiellettyä niin siitä ei pitäisi rangaista jos se myöhemmin kielletyksi säädetään. Periaate on ihan hyvä ja kannatettava - tiettyyn rajaan saakka. Jos kyseessä on niinkin raskas teko kuin sotasyyllisyys jossa kyse ei ole yhdestä suoraviivaisesta teosta vaan poliittisista toimista jotka johtavat niinkin hirvittävään kuin sotaan niin asiaa pitää voida harkita toisinkin. Silloin on voitava soveltaa esimerkiksi Olaus Petrin (1493 - 1552) tuomarinohjeita. Sopivia kohtia ovat esimerkiksi:
Ei laki hyväksy kaikkea, mitä se ei rankaise, sillä ei lakikirja saata kaikkia rikoksia luetella.
Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään.
Noita soveltamalla voidaan päätyä esimerkiksi ajattelemaan, että vaikka yksittäiset teot eivät täytä Rikoslaissa kuvattuja yksittäisiä rikoksia niin tekojen yhteisvaikutus on aiheuttanut niin julman ja kohtuuttoman seurauksen kuin sota ja sen julmuudet. Tämän kaltaista ja vastaavaa harkintaa sovellettiin esimerkiksi natseihin Nürnbergissä 1940-luvun lopun oikeudenkäynneissä ja myöhemminkin käsiteltäessä rikoksia ihmisyyttä vastaan m.m. Haagin kansainvälisissä tuomioistuimissa.
***
Toisaalta meidän pitäisi varautua jo rauhan aikana, että emme joudu mahdollisen sodan jälkeen samanlaiseen juristeriseen hiustenhalkomiseen kuin nyt Tossavainen ja kumppanit yrittävät. Meidän tulisi säätää lainsäädäntöömme riittävän selkeät pykälät sodan lietsomisen ja sotapolitiikan estämiseksi. Sopiva pohja uudelle laille voisi olla esimerkiksi Mirjam Vire-Tuomisen Rauhanlaki-aloite vuodelta 1973.
Rauhanlaki-aloite oli itseasiassa lisäys Rikoslakiin eli uusi 5a§:
Joka suunnittelee, valmistelee, aloittaa tai jatkaa hyökkäyssotaa tai sotaa, joka on vastoin Suomea velvoittavan kansainvälisen sopimuksen tai yleisesti tunnustettujen kansainoikeudellisten perusteiden määräyksiä, on tuomittava rikoksesta rauhaa vastaan kuritushuoneeseen elinkaudeksi tai määräajaksi, vähintään kahdeksi vuodeksi. Joka julkisesti kiihottaa edellä 1. momentissa tarkoitetun tai muun kansainoikeudellisten sääntöjen tai periaatteiden vastaisen sodan alkamiseen tai jatkamiseen tai sodalla uhkaamiseen taikka julkisesti ihannoi sellaista sotaa, on tuomittava sotapropagandan harjoittamisesta vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi tai, jos teon vaikutus on katsottava vähäiseksi, sakkoon. Tässä pykälässä mainittujen rikosten yritys on rangaistava.
Edellä olevaa voisi ehkä täydentää kuvailemalla kielletyksi myös liittyminen tuollaiseen sotaan ja liittoutuminen sotilasliittoon joka tuollaisia valmistelee.
Minusta eduskunnan pitäisi säätää edellä olevan kaltainen mielummin kuin yrittää pestä aikaisempia syyllisiä omista teoistaan. Siitä olisi meille hyötyä tulevaisuudessakin jos säädös tosissaan otettaisi.
tiistai 14. helmikuuta 2012
Leivoksia Wahlroosille
Pankkiiri ja vakuutusyhtiön johtaja Björn Wahlroos on avautunut Helsingin Sanomissa. Päälimmäisiksi asioiksi jälkeisessä keskustelussa on nostettu kaksi asiaa: suhtautumiset väistyvään presidenttiin, Tarja Haloseen ja syrjäytymiseen.
Presidentin osalta Wahroosilla on ilmeisiä vaikeuksia ymmärtää, että presidentti valitaan presidentin vaaleilla ja se on eri asia kuin eduskunta ja sen vaalit. Käsittämätätöntä kauppatieteiden tohtorin koulutuksen saaneelle ja niinkin paljon itseään lukemalla sivistäneelle ihmisille. Wahlroosilta on jäänyt huomaamatta tai hän tieten tahtoen jättää välittämättä, että Halonen on valittu demokraattisesti presidentiksi ja äänestäjien enemmistö on sallinut hänelle erilaiset mielipiteet kuin valitsemalleen eduskunnalle, kaksi kertaa.
Presidentin puheista Wahlroos tarttuu erityisesti viimeisimmän uudenvuodenpuheen syrjäytymiskohtaan. Siinä Halonen otti esille korrelaation terveyserojen kasvun ja tuloerojen kasvun välillä. Hän esitti sen esimerkkinä kuinka "Taloudellinen eriarvoisuus hivuttaa vaikutuksensa elämän kaikille alueille". Tämä oli liikaa miljonääri Wahlroosille joka nimen omaan ajaa tuloerojen kasvua ja esittää sitä yhteiskuntaan hyvää tuovana voimana.
Wahlroosilla on jo 1960-luvulta lähtien ollut tapana olla n.s. besser-wisser ja mielipidepäällepäsmäri. Jo silloin kun hän oli radikaalivasemmistolainen, n.s. SKP:n vähemmistöläinen, hän on tiennyt muita paremmin miten muiden tulee ajatella. Sama ainainen oikeassa olemisen asenne on jatkunut myös kääntymyksen jälkeen ja taloudellisen aseman vahvistuminen on vain lisännyt arroganttiutta. Mutta onhan aina tiedetty, että käännynnäiset ovat paavillisempia kuin paavi itse ja kun käännynnnäisellä on ollut jo ennen kääntymistään iso ego niin mihin mittoihin se kääntämällä onkaan kasvanut.
Wahlroos on sikäli oikeassa, että korrelaatio ei sinällään tarkoita syy-seuraus -yhteyttä. Hän esittää selitykseksi, ilman todisteita, että tietyt ihmiset eivät vain hoida terveyttään. Selitys haiskahtaa Ranskan kuningatar Marie-Antoinetten (Maria Antonia Josepha Johanna von Habsburg-Lothringen, 1755 – 1793) suuhun laitetulta "jos heillä ei ole leipää, syökööt leivoksia" -lausahdukselta*). Wahlroos nimittäin "unohtaa", että kyse on myös kyvystä eikä vain halusta. Lisäksi olisi hyvä huomata, että kyvyt ja käsitykset kyvyistä ohjaavat myös haluja.
Oikeasti pitäisi lähteä etsimään syy-seuraus -suhteen suuntaa: Onko huono terveys syy huono-osaisuuteen, s.o. sairauden vuoksi ei pysty huolehtimaan elintasostaan. Vai onko huono terveys huonon elintason syytä, s.o. köyhyyden takia ei ole mahdollisuuksia keinoihin pitää yllä terveyttään. Jos tässä tutkimisessa sitten paljastuu niin epätodennäköinen, että syy-yhteyttä ei ole kumpaankaan suuntaan, sitten on lähdettävä etsimään muita syitä.
---
*) Oik. repliikki on Jean-Jasques Rousseaun (1712 - 1778) teoksesta Tunnustuksia.
Presidentin osalta Wahroosilla on ilmeisiä vaikeuksia ymmärtää, että presidentti valitaan presidentin vaaleilla ja se on eri asia kuin eduskunta ja sen vaalit. Käsittämätätöntä kauppatieteiden tohtorin koulutuksen saaneelle ja niinkin paljon itseään lukemalla sivistäneelle ihmisille. Wahlroosilta on jäänyt huomaamatta tai hän tieten tahtoen jättää välittämättä, että Halonen on valittu demokraattisesti presidentiksi ja äänestäjien enemmistö on sallinut hänelle erilaiset mielipiteet kuin valitsemalleen eduskunnalle, kaksi kertaa.
Presidentin puheista Wahlroos tarttuu erityisesti viimeisimmän uudenvuodenpuheen syrjäytymiskohtaan. Siinä Halonen otti esille korrelaation terveyserojen kasvun ja tuloerojen kasvun välillä. Hän esitti sen esimerkkinä kuinka "Taloudellinen eriarvoisuus hivuttaa vaikutuksensa elämän kaikille alueille". Tämä oli liikaa miljonääri Wahlroosille joka nimen omaan ajaa tuloerojen kasvua ja esittää sitä yhteiskuntaan hyvää tuovana voimana.
Wahlroosilla on jo 1960-luvulta lähtien ollut tapana olla n.s. besser-wisser ja mielipidepäällepäsmäri. Jo silloin kun hän oli radikaalivasemmistolainen, n.s. SKP:n vähemmistöläinen, hän on tiennyt muita paremmin miten muiden tulee ajatella. Sama ainainen oikeassa olemisen asenne on jatkunut myös kääntymyksen jälkeen ja taloudellisen aseman vahvistuminen on vain lisännyt arroganttiutta. Mutta onhan aina tiedetty, että käännynnäiset ovat paavillisempia kuin paavi itse ja kun käännynnnäisellä on ollut jo ennen kääntymistään iso ego niin mihin mittoihin se kääntämällä onkaan kasvanut.
Wahlroos on sikäli oikeassa, että korrelaatio ei sinällään tarkoita syy-seuraus -yhteyttä. Hän esittää selitykseksi, ilman todisteita, että tietyt ihmiset eivät vain hoida terveyttään. Selitys haiskahtaa Ranskan kuningatar Marie-Antoinetten (Maria Antonia Josepha Johanna von Habsburg-Lothringen, 1755 – 1793) suuhun laitetulta "jos heillä ei ole leipää, syökööt leivoksia" -lausahdukselta*). Wahlroos nimittäin "unohtaa", että kyse on myös kyvystä eikä vain halusta. Lisäksi olisi hyvä huomata, että kyvyt ja käsitykset kyvyistä ohjaavat myös haluja.
Oikeasti pitäisi lähteä etsimään syy-seuraus -suhteen suuntaa: Onko huono terveys syy huono-osaisuuteen, s.o. sairauden vuoksi ei pysty huolehtimaan elintasostaan. Vai onko huono terveys huonon elintason syytä, s.o. köyhyyden takia ei ole mahdollisuuksia keinoihin pitää yllä terveyttään. Jos tässä tutkimisessa sitten paljastuu niin epätodennäköinen, että syy-yhteyttä ei ole kumpaankaan suuntaan, sitten on lähdettävä etsimään muita syitä.
Oma käsitykseni tuosta suhteesta perustuu yleiseen elämänkokemukseen. Sen mukaan yhteys on molempiin suuntiin. Ihminen joka elää sellaisessa sosiaalisessa asemassa, että huoli jokapäiväisestä toimeentulosta ja katosta pään päällä on päälimmäisenä, ei jaksa olla kiinnostunut asioista jotka eivät tuo ruokaa pöytään nyt. Jokapäiväiset arjen huolet vievät mahdollisuuden ajatella pitemmällä tähtäyksellä terveyden hoitamista. Ja kun terveys alkaa pettää, alkaa pettää myös kyky edistää omaa elämisentasoaan. Kun tähän kierteeseen painetaan ihmisiä kiristämällä työsuhteiden ehtoja, polkemalla palkkoja ja ahneen hinnoittelun avulla hinaamalla terveelliset tuotteet tavoittamattomiin niin on puhuttava syrjäytymisen asemesta syrjäyttämisestä. Ja tässä syrjäyttämisessä Björn Wahlroos on itse aktiivinen toimija omilla busineksillaan. Hän siis välttelee ja peittelee omaa vastuutaan noilla puheillaan.
*) Oik. repliikki on Jean-Jasques Rousseaun (1712 - 1778) teoksesta Tunnustuksia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
