Jälleen, taitaa olla kolmas kerta, kommenttini ei sopinut YLEn nettisivuille. YLE/Ulkomaat -palstalla on juttua Martti Ahtisaaren lähdöstä n.s. Elders-ryhmän jäsenenä Pohjois-Koreaan. Kirjoitin aiheesta kommentin:
Yleensä ottaen Ahtisaaren n.s. rauhanvälitys on ollut uhkavaatimusten kiikuttamista Washingtonista kulloiseenkin kohteeseen. Esimerkiksi Belgradissa hän uhkaili Serbia pyyhittävän kartalta kuvaannollisesti kädellään pöytää pyyhkien. Samoin Namibiassa hän salli vasiten etelä-afrikkalaisten suorittaman häneen luottaneiden namibialaisten verilöylyn vaikka oli rauhaa ja turvallisuutta viemässä.
Erityisesti Ahtisaari on ollut viemässä meitä niihin arvoyhteisöihin jotka toisaalta tappavat irakilaisia, afgaaneja, pakistanilaisia ja nyt myös libyalaisia j.n.e. ja toisaalta ryöstävät vähäväkisten rahat moneen kertaan kansainvälisille suurpankeille.
Ei ihme, että hän nyt kelpaa U.S.A:lle uhkailemaan myös Pohjois-Koreaa.
Hänen rauhanpalkintonsa asettuu jouhevasti samaan sarjaan kuin Menahem Beginin, Henry Kissingerin ja Barack Obaman palkinnot. Seuraava varmaan annetaan NATOlle jotta tyylissä pysytään.
P.s. Aikanaan äänestin Ahtisaarta presidentinvaalien toisella kierroksella vain pienemmän pahan taktiikalla mutta johtopäätöksellä, että jatkossa meidän on saatava tuonkaltaisiin vaaleihin mahdollisuus äänestää molempia vastaan.
Varmuuden vuoksi lähetin tämänkin uudelleen kun kommenttilistaan alkoi ilmestyä uudempia kirjoituksia. Ei auttanut.
Mikä mahtaa tällä kertaa olla peruste jättää kommenttini julkaisematta? En löydä siitä etsimälläkään mitään mitä ei olisi ollut aiemmin esillä joissakin muissa kirjoituksissa tai jopa YLEn omilla palstoilla. Voisikohan joku YLEläinen valistaa minua missä kohtaa kirjoitusta olen ollut asiaton tai hyvien tapojen vastainen. Onko sitä esimerkiksi sitoa yhteen joukkio James "Jimmy" Carter, Gro Harlem Bruntland, Mary Robinson, Menahem Begin, Henry Kissinger, Barack Obama ja Martti Ahtisaari? Vai muistella Jugoslavian hajoittamista tai Namibian itsenäistymisen yksityiskohtia ja Ahtisaaren osuutta niihin? Vai yhdistää maailmanpolitiikan likaiset yksityiskohdat nykyiseen NATOttamispolitiikkaan? Vai kaikkien noiden liittäminen yhteen yhdeksi tendenssiksi ja halu pysyttäytyä sen ulkopuolella? Olisin YLElle kiitollinen jos he pystyisivät minua valistamaan tässä tietämättömyydessäni.
P.s. Lähetän nuo yllä mainitut kysymykset myös suoraan YLElle ja jään odottamaan vastausta.
P.p.s. (7/5 -11): Tähän päivään mennessä ei ole tullut YLEltä vastausta.
maanantai 25. huhtikuuta 2011
lauantai 23. huhtikuuta 2011
Panem et circenses
Viime päivinä on uutisoitu monelta suunnalta, esimerkiksi Helsingin Sanomissa, konsulttifirma Rederan tekemää tutkimusta suomalaisten onnellisuudesta (suomalaiset 2011).
Tutkimuksesta on julkisuudessa esitetty johtopäätöksinä, että liikunta lisää onnellisuutta. Onko todella niin vaikka tilastollinen analyysi löytäisikin korrelaation ihmisten tunteman onnellisuuden ja heidän harrastamansa liikunnan määrän välillä. Korrelaatiohan ei sinällään kerro syy-seuraus -suhteen suunnasta. Se ei välttämättä edes kerro onko noilla kahdella verratulla asialla oikeasti syy-seuraus -suhdetta kumpaankaan suuntaan. Klassinen esimerkki on vaikkapa jäätelön syömisen ja hukkumiskuolemien välinen suhde. Molemmat lisääntyvät kesäisin mutta eivät kuitenkaan aiheuta toinen toisiaan kumpaankaan suuntaan.
Jos taas oletamme noilla kahdella asialla, siis liikunnalla ja onnellisuudella, olevan jotain tekemistä keskenään niin mitenpäin syy-seuraus -suhde menee? Josko onkin niin, että onnellisilla ihmisillä on laajat ja monipuoliset harrastusmahdollisuudet avoimina eli taloudelliset ja ajalliset resurssit harrastaa mitä haluavat ja näinä ruumiinpalvonnan aikoina he valitsevat urheilun? Olisiko siis onnellisuuden aiheuttanut elämän resurssien kunnossa oleminen ja siihen yhdistetty mahdollisuus harrastaa kulloinkin mieleisinä pitämiään asioita mieleisillään välineillä, mieleisenään aikana, mieleisessään paikassa ja mieluisten ihmisten seurassa. Harrastuksen mieluisuuteen ja sen tuomaan hyvänolontunteeseen liittynee myös mahdollisuus näyttää muille omaa erinomaisuuttaan ja trendikkyyttään.
Toisaalta on lääketieteessä jo pitkään tiedetty ruumiillisen rasituksen ja etenkin siitä toipumisen laskevan liikkeelle ihmisen mielihyvän tunnetta ohjaavia endorfiineja. Tässä suhteessa liikunnan vaikutus on verrattavissa huumeiden käyttöön. Rottakokeissa on osoitettu samojen rottien koukuttuvan urheiluun ja alkoholiin. Samoin monet himourheilijat tunnustavat saavansa vierotusoireita jos eivät pääse urheilemaan säännöllisesti. Onko siis urheilun tuoma onnentunne huumeharhaa?
Millaisia näköaloja urheilun huumaava vaikutus antaa? Onko meille vaarallista antaa urheilun ylikierroksille nostamien yliaktiivisten ihmisten touhuta keskuudessamme? Pitäisikö meidän varoa vierotusoireidensa raastamia? Kumpaa meidän pitää varoa enemmän: maanista urheiluhumalaista vai depressiivistä -krapulaista?
Jos heidän onnellisuudentunteensa on keinotekoisesti hankittua niin miksi keinotekoisilla liikkeillä ja välineillä aikaansaatu keinotekoinen onnentunne on luvallista ja hyvästä mutta sama kemiallisesti saavutettuna kiellettyä ja pahasta?
Omat johtopäätökseni lähtevät paljolti Maslowin tarvehierarkian pohjalta. Sen mukaan elämän perusasiat eli ravinto ja suoja ovat ensisijaisia tarpeita. Vasta kun ne ovat kunnossa, voidaan edetä n.s. ylemmille tasoille. Näissä onnellisuusasioissa ollaan jo aika korkealla tarvehierarkiassa. Usein tunnutaan kuitenkin unohdettavan, että ylimpien portaiden saavuttaminen edellyttää alempien portaiden kunnossa oloa. Siksi kuulostaakin vaaralliselta kun yleisissä ja julkisissa tiedotusvälineissä esitetään, että ihmisten onnellisuus ei riipu heidän itsensä mukaan rahasta vaan liikunnan kaltaisista asioista. Materiaalisten elämän edellytysten kunnossa olo on kuitenkin edellytys onnen hakemiselle liikunnasta tai mistä harrastuksesta sitten onkin kyse. Jos ne laiminninlyödään, ei liikunnastakaan ole hyötyä. Mikään urheilusuoritus ei tuo onnentunnetta jos on nälkä ja vilu.
Muinainen roomalaiseliitti tiesi rahvaan onnen takeeksi leivän ja sirkushuvit. He tiesivät molempia tarvittavan. Nyt meillä on vaarana, että leipä korvataan juoksulenkillä. Sirkushuveinahan meillä jo on huippu-urheilubusineksen tarjoamat kladiaattorikisat.
Post scriptum: Onkohan edes pohdittu onnellisuuden ja onnellisuudentunteen välistä eroa? Olenko onnellinen jos tunnen olevani onnellinen? Mitä on aito onni ja onnellisuus? Kenellä on valta ja voima sellainen määritelmä antaa?
Tutkimuksesta on julkisuudessa esitetty johtopäätöksinä, että liikunta lisää onnellisuutta. Onko todella niin vaikka tilastollinen analyysi löytäisikin korrelaation ihmisten tunteman onnellisuuden ja heidän harrastamansa liikunnan määrän välillä. Korrelaatiohan ei sinällään kerro syy-seuraus -suhteen suunnasta. Se ei välttämättä edes kerro onko noilla kahdella verratulla asialla oikeasti syy-seuraus -suhdetta kumpaankaan suuntaan. Klassinen esimerkki on vaikkapa jäätelön syömisen ja hukkumiskuolemien välinen suhde. Molemmat lisääntyvät kesäisin mutta eivät kuitenkaan aiheuta toinen toisiaan kumpaankaan suuntaan.
Jos taas oletamme noilla kahdella asialla, siis liikunnalla ja onnellisuudella, olevan jotain tekemistä keskenään niin mitenpäin syy-seuraus -suhde menee? Josko onkin niin, että onnellisilla ihmisillä on laajat ja monipuoliset harrastusmahdollisuudet avoimina eli taloudelliset ja ajalliset resurssit harrastaa mitä haluavat ja näinä ruumiinpalvonnan aikoina he valitsevat urheilun? Olisiko siis onnellisuuden aiheuttanut elämän resurssien kunnossa oleminen ja siihen yhdistetty mahdollisuus harrastaa kulloinkin mieleisinä pitämiään asioita mieleisillään välineillä, mieleisenään aikana, mieleisessään paikassa ja mieluisten ihmisten seurassa. Harrastuksen mieluisuuteen ja sen tuomaan hyvänolontunteeseen liittynee myös mahdollisuus näyttää muille omaa erinomaisuuttaan ja trendikkyyttään.
Toisaalta on lääketieteessä jo pitkään tiedetty ruumiillisen rasituksen ja etenkin siitä toipumisen laskevan liikkeelle ihmisen mielihyvän tunnetta ohjaavia endorfiineja. Tässä suhteessa liikunnan vaikutus on verrattavissa huumeiden käyttöön. Rottakokeissa on osoitettu samojen rottien koukuttuvan urheiluun ja alkoholiin. Samoin monet himourheilijat tunnustavat saavansa vierotusoireita jos eivät pääse urheilemaan säännöllisesti. Onko siis urheilun tuoma onnentunne huumeharhaa?
Millaisia näköaloja urheilun huumaava vaikutus antaa? Onko meille vaarallista antaa urheilun ylikierroksille nostamien yliaktiivisten ihmisten touhuta keskuudessamme? Pitäisikö meidän varoa vierotusoireidensa raastamia? Kumpaa meidän pitää varoa enemmän: maanista urheiluhumalaista vai depressiivistä -krapulaista?
Jos heidän onnellisuudentunteensa on keinotekoisesti hankittua niin miksi keinotekoisilla liikkeillä ja välineillä aikaansaatu keinotekoinen onnentunne on luvallista ja hyvästä mutta sama kemiallisesti saavutettuna kiellettyä ja pahasta?
Omat johtopäätökseni lähtevät paljolti Maslowin tarvehierarkian pohjalta. Sen mukaan elämän perusasiat eli ravinto ja suoja ovat ensisijaisia tarpeita. Vasta kun ne ovat kunnossa, voidaan edetä n.s. ylemmille tasoille. Näissä onnellisuusasioissa ollaan jo aika korkealla tarvehierarkiassa. Usein tunnutaan kuitenkin unohdettavan, että ylimpien portaiden saavuttaminen edellyttää alempien portaiden kunnossa oloa. Siksi kuulostaakin vaaralliselta kun yleisissä ja julkisissa tiedotusvälineissä esitetään, että ihmisten onnellisuus ei riipu heidän itsensä mukaan rahasta vaan liikunnan kaltaisista asioista. Materiaalisten elämän edellytysten kunnossa olo on kuitenkin edellytys onnen hakemiselle liikunnasta tai mistä harrastuksesta sitten onkin kyse. Jos ne laiminninlyödään, ei liikunnastakaan ole hyötyä. Mikään urheilusuoritus ei tuo onnentunnetta jos on nälkä ja vilu.
Muinainen roomalaiseliitti tiesi rahvaan onnen takeeksi leivän ja sirkushuvit. He tiesivät molempia tarvittavan. Nyt meillä on vaarana, että leipä korvataan juoksulenkillä. Sirkushuveinahan meillä jo on huippu-urheilubusineksen tarjoamat kladiaattorikisat.
Post scriptum: Onkohan edes pohdittu onnellisuuden ja onnellisuudentunteen välistä eroa? Olenko onnellinen jos tunnen olevani onnellinen? Mitä on aito onni ja onnellisuus? Kenellä on valta ja voima sellainen määritelmä antaa?
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
Sotakiihkoilusta rauhaanvalmistautumiseen
Viime lauantain paperisen Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla olleet kaksi kirjoitusta kirvoittivat taas nakkisormet näppäimistölle. Toinen oli pääkirjoitus otsikolla "Ei kuulu meille" ja toinen toimittaja Unto Hämäläisen kirjoitus tai niinkuin tiedonvälitteet hienostelevat, kolumni "Emme ole sodassa".
Ensinmainitussa nimetön pääkirjoitustoimittaja syyttää tutulla tavalla rauhaa rakastavia suomalaisia impivaaralaisiksi sanansa syöjiksi. Emme muka kanna kansainvälistä vastuutamme jos emme lähde sotimaan NATOn et al kanssa Libyan sisällissotaan. Kirjoittajan mukaan YK:n valtuutus suojella siviilejä antaa velvoituksen ja pakottaa lähtemään mukaan taistelemaan Libyan öljystä kapinallisten ja heidän isäntiensä puolelle.
Kirjoittaja vetää juttuunsa mukaan vielä EU:n vakausjärjestelyt. Haluttomuus maksaa EU:n perussopimusten vastaisia tukia talouttaan löysästi hoitaneita maita ja sikäläisiä yrityksiä rahoittaneille saksalaisille, britannialaisille ja ranskalaisille pankeille on hänen mukaansa lipeamistä vastuusta.
Tuo nimetön pääkirjoitustoimittaja käyttää normaalia lännettäjien taktiikkaa: jollei alistu heidän käsityksiinsä, on tollo juntti eikä ollenkaan kuten he itse, kansainvälinen ja asioita laajasti ymmärtävä kosmopolitiitti jonka sanaan voi luottaa.
Toisessa kirjoitelmassa toimittaja Unto Hämäläinen omalla nimellään vetää linjaa Esko Seppäsestä Ruotsin kautta sotaveteraaneihin. Hän on ollut Maanantaiklubin tilaisuudessa keskustelemassa Seppäsen uudesta kirjasta "Oma pääoma" (Into-kustannus). Tiedonvälittäjä olisi kertonut olleensa SKP:n järjestämässä ja Yrjö Hakasen puheenjohtamassa keskustelutilaisuudessa mutta politiseeraava toimittaja spekuloi vain opponentin koukkuiluilla. Tiedonantajassa sen toimittaja Marko Korvela antoi tilaisuudesta ihan toisenlaisen kuvan.
Varsinaisesti kirjoituksen sanoma lienee ollut osoittaa, että emme ole sodassa Afganistanissa emmekä joutuisi sotaan vaikka menisimme Libyaan, toisin kuin Ruotsi. Eri mieltä olevia hän yrittää kompromentoida sillä, että sotaa kävivät vain Talvi- ja Jatkosodan veteraanit. Muilla ei ole oikeutta sota-sanaan. Hämäläinen ei ole ensimmäinen joka piilottelee argumenttiensa köykäisyyttä sotaveteraaneille rakennetun imagon takana.
Molemmilla, sekä pääkirjoitustoimittajalla että Hämäläisellä on samankaltainen ohjelma ajettavanaan. Suomi ja suomalaiset olisi saatava mukaan kaikkiin mahdollisiin kampanjoihin (aik. suom. sota), joissa USA ja sen liittolaiset ajavat globaalin talousliberalismin asiaa ylikansallisten yhtiöiden eduksi. Tässä heillä, valtakunnan suurimman tiedotusvälitteen työntekijöillä on sama työksianto kuin monilla yhteiskuntamme ja poliittisen elämämme nykyisillä ja entisillä kellokkailla, sellaisilla kuin Jyrki Katainen, Alexander Stubb, Mari Kiviniemi, Martti Ahtisaari, Paavo Lipponen, Liisa Jaakonsaari, Lasse Lehtinen j.n.e. j.n.e.
Meidän aito ja oikea turvallisuutemme ja hyvinvointimme kaipaisi ihan toisenlaista politiikkaa. sellaista joissa ei haikalla sotimista vaan rakennetaan rauhaa, ei mennä sotaliittoihin vaan sovitellaan riitapuolten välillä. Samalla syntyisi tilaa myös oman hyvinvointimme rakentamiselle kun vähiä resursseja ei tarvitse polttaa sotavarusteluun. Yrjö Kallinen muotoili aikoinaan, että
Ensinmainitussa nimetön pääkirjoitustoimittaja syyttää tutulla tavalla rauhaa rakastavia suomalaisia impivaaralaisiksi sanansa syöjiksi. Emme muka kanna kansainvälistä vastuutamme jos emme lähde sotimaan NATOn et al kanssa Libyan sisällissotaan. Kirjoittajan mukaan YK:n valtuutus suojella siviilejä antaa velvoituksen ja pakottaa lähtemään mukaan taistelemaan Libyan öljystä kapinallisten ja heidän isäntiensä puolelle.
Kirjoittaja vetää juttuunsa mukaan vielä EU:n vakausjärjestelyt. Haluttomuus maksaa EU:n perussopimusten vastaisia tukia talouttaan löysästi hoitaneita maita ja sikäläisiä yrityksiä rahoittaneille saksalaisille, britannialaisille ja ranskalaisille pankeille on hänen mukaansa lipeamistä vastuusta.
Tuo nimetön pääkirjoitustoimittaja käyttää normaalia lännettäjien taktiikkaa: jollei alistu heidän käsityksiinsä, on tollo juntti eikä ollenkaan kuten he itse, kansainvälinen ja asioita laajasti ymmärtävä kosmopolitiitti jonka sanaan voi luottaa.
Toisessa kirjoitelmassa toimittaja Unto Hämäläinen omalla nimellään vetää linjaa Esko Seppäsestä Ruotsin kautta sotaveteraaneihin. Hän on ollut Maanantaiklubin tilaisuudessa keskustelemassa Seppäsen uudesta kirjasta "Oma pääoma" (Into-kustannus). Tiedonvälittäjä olisi kertonut olleensa SKP:n järjestämässä ja Yrjö Hakasen puheenjohtamassa keskustelutilaisuudessa mutta politiseeraava toimittaja spekuloi vain opponentin koukkuiluilla. Tiedonantajassa sen toimittaja Marko Korvela antoi tilaisuudesta ihan toisenlaisen kuvan.
Varsinaisesti kirjoituksen sanoma lienee ollut osoittaa, että emme ole sodassa Afganistanissa emmekä joutuisi sotaan vaikka menisimme Libyaan, toisin kuin Ruotsi. Eri mieltä olevia hän yrittää kompromentoida sillä, että sotaa kävivät vain Talvi- ja Jatkosodan veteraanit. Muilla ei ole oikeutta sota-sanaan. Hämäläinen ei ole ensimmäinen joka piilottelee argumenttiensa köykäisyyttä sotaveteraaneille rakennetun imagon takana.
Molemmilla, sekä pääkirjoitustoimittajalla että Hämäläisellä on samankaltainen ohjelma ajettavanaan. Suomi ja suomalaiset olisi saatava mukaan kaikkiin mahdollisiin kampanjoihin (aik. suom. sota), joissa USA ja sen liittolaiset ajavat globaalin talousliberalismin asiaa ylikansallisten yhtiöiden eduksi. Tässä heillä, valtakunnan suurimman tiedotusvälitteen työntekijöillä on sama työksianto kuin monilla yhteiskuntamme ja poliittisen elämämme nykyisillä ja entisillä kellokkailla, sellaisilla kuin Jyrki Katainen, Alexander Stubb, Mari Kiviniemi, Martti Ahtisaari, Paavo Lipponen, Liisa Jaakonsaari, Lasse Lehtinen j.n.e. j.n.e.
Meidän aito ja oikea turvallisuutemme ja hyvinvointimme kaipaisi ihan toisenlaista politiikkaa. sellaista joissa ei haikalla sotimista vaan rakennetaan rauhaa, ei mennä sotaliittoihin vaan sovitellaan riitapuolten välillä. Samalla syntyisi tilaa myös oman hyvinvointimme rakentamiselle kun vähiä resursseja ei tarvitse polttaa sotavarusteluun. Yrjö Kallinen muotoili aikoinaan, että
"jos haluat rauhaa, valmistaudu rauhaan".
perjantai 8. huhtikuuta 2011
YLE sensuroi
Yritin lähettää seuraavaa kirjoitusta kommentiksi YLEn uutiseen Libyan kapinallisten tukitoiveista länsimaille:
Kun uutiseen ilmeistyi myöhempiä kommentteja niin lähetin viestini vielä varmuuden vuoksi toiseen kertaan, jos vaikka edellinen olisi luiskahtanut erehdyksessä sensoreilta bittien taivaaseen.
En löydä kirjoitelmastani mitään kummallista, siis sellaista mitä ei löytyisi muiden kirjoituksista tai yleensä keskustelusta. Viestini sisälsi hieman silmien avausta ja yritystä katsoa molempien osapuolten tekemistä samoilla mittareilla sekä toivomuksen, että me emme sotkeutuisi.
NATOn siis pitäisi käydä sisällisota kapinnallisten puolesta? Miten mahtaisi Gaddafin armeija toimia jos kapinalliset eivät itse olisi siviilejä ja piilottelisi muiden siviilien joukossa? Nythän NATOlle siviilien puolustaminen on kapinallisten auttamista ja kanssasotimista, siis liittolaisuutta.
Tämä näyttää entistä enemmän puuhalta johon meidän suomalaisten ei pidä sotkeutua mukaan kumpaankaan osapuoleen, ei Gaddafin eikä kapinallisten puolelle. Tämä olisi mitä mainioin paikka profiloitua uskottavana ulkopuolisena rauhanvälittäjänä. Se toki vaatisi lopettamaan kannanotot toisen osapuolen hyväksi ja vaatimukset toista vastaan ja asennoitumaan neutraalimmin ja objektiivisemmin.
Kun uutiseen ilmeistyi myöhempiä kommentteja niin lähetin viestini vielä varmuuden vuoksi toiseen kertaan, jos vaikka edellinen olisi luiskahtanut erehdyksessä sensoreilta bittien taivaaseen.
En löydä kirjoitelmastani mitään kummallista, siis sellaista mitä ei löytyisi muiden kirjoituksista tai yleensä keskustelusta. Viestini sisälsi hieman silmien avausta ja yritystä katsoa molempien osapuolten tekemistä samoilla mittareilla sekä toivomuksen, että me emme sotkeutuisi.
YLE kieltäytyy julkaisemasta asiattomia ja hyvien tapojen vastaisia kirjoituksia. Kumpaa YLEn mielestä kaksinaismoralisminvastaisuus ja puolueettomuuden tavoittelu on?
sunnuntai 27. maaliskuuta 2011
Postintelligentsian ja soinilaisuuden liitto
Viime aikoina ovat postkultturelliset ja posthumanistiset voimat jälleen aktivoituneet hyökkäämään n.s. intelligentsian ja sivistyneistön kimppuun. Saamme monesta tuutista kuulla ja lukea kuinka pilvilinnoissaan elävä elitistinen kulttuurisivistyneistö on kultturellisuudessaan ja humanismissaan etääntynyt "oikeasta kansasta" kun kaikki eivät niele maahanmuuttokritiikin varjolla esitettävää rasistista xenofobiaa tai kansalliskiihkoista taidesensuuria.
Yhteiskunnassamme olevan ja edelleen ajettavan porvarillisen eriarvoistamisen ja talousliberalismin seurauksena syntyvää vastustusmieltä ja muutoksenhalua yritetään kanavoida hallitsevan taloudellisen ja poliittisen eliitin kannalta vaarattomaan suuntaan. Sellaiseksi he valitsevat yleensä joko ulkoisen vihollisen tai ääliöpopulistisen ja -nationalistisen hörhösakin. Meillä aiemmin keinoja ovat olleet m.m Ernesti Hentunen ja Veikko Vennamo. Venäjällä vastaava on ollut m.m. Vladimir Zhirinovski ja muualla sun muut. Sellaisina ovat noussut myös poliittiseen valtaan Adolf Hitler ja Benito Mussolini. Yhteistä heille kaikille on ollut, että taloudellisen vallan haltijoiden ei ole tarvinnut olla huolissaan omasta asemastaan ja lisäksi on saatu yhteiskuntaan kuria ja järjestystä; eivät työläiset ole enää ajaneet etujaan lakkoilemalla eikä muutenkaan. Nyt meillä on sitten nämä Perussuomalaiset ja Timo Soini. Hän ja hänen kaltaisensa vertautuvat muinaisiin karavaaneihin ja niiden perässä räksyttäneisiin koiriin. Karavaanit kulkivat koirista huolimatta ja jos sieltä heitettiin raato revittäväksi niin piskejä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mihin Ali Baba karavaaniaan vei.
Varsinaisella ja oikealla eliitillämme onkin huoli, että kritiikki harjoitettavaa politiikkaa kohtaan suuntautuu nimenomaan soinilaisten kautta. He eivät aseta yhteiskunnan todellisia vallanpitäjiä ahtaalle kunhan populistista revittävää riittää. Ja aikanaan sitten kellokkaat voi palkita jollakin sopivalla viralla. Tekn. yo Pekka Vennamo pistettiin johtamaan postia eikä siitä ole vieläkään toivuttu, ei perinteisessä postitoiminnassa eikä sähköisessä tietoliikenteessä. Ja Etelä-Savo on vieläkin poroperinnetohtori J. Juhani Kortesalmen jäljiltä kehityksen vihoviimeinen hännänhuippu.
Soinilaisten tukeminen on monitahoinen projekti. Näkyvintä on Timo Soinin fanitus ja tarjoilu suomalaisena perusmiehenä mutta sillee kivasti erikoisena roomalaiskatolisena ja englantilaista jalkapalloa seuraavana lähiömiehenä. Näiden pikanttien mausteiden seurauksia politiikan sisältöön ei kuitenkaan saa analysoida. Esimerkiksi roomalaiskatolinen käsitys abortista ja naisen oikeudesta ruumiiseensa on kielletty kysymys roomalaiskatoliselle Soinille.
Oma lukunsa on kuitenkin Soinin ja soinilaisuuden arvostelijoiden mustamaalaaminen. Kun PerSut arvostelevat postmodernia taidetta, heiltä ei kysytä ymmärtävätkö he mitä postmoderni oikeasti tarkoittaa. Sen sijaan kulttuurin kentän erilaisia suuntauksia ymmärtäviä ja sitä kautta PerSujen linjauksia arvostelevien kimppuun hyökätään. He mukamas ovat elitistejä kun näkevät taiteen trendit oman aikansa tuotoksina eivätkä halua rajoittua vain n.s. kultakauden kansallisromanttiseen realismiin (jonka senkin tekijät olivat aikoinaan aikalaistensa "kansan makua" ymmärtävien mielestä silkkaa roskaa).
Jos ei lähde mukaan selittämään yhteiskuntamme ongelmia maahanmuuttajien syyksi eikä hyväksy maahanmuuttokritiikiksi naamioitua rasismia, on innostunut tosiasioiden kieltäjäksi. Työnantajien keinottelu työsuhteen ehdoilla käyttämällä hämärästi tai puolihämärästi haalittua vuokratyövoimaa ulkomailtahan on työvoiman vapaata liikkuvuutta tai ainakin maahanmuuttajien omaa syytä.
PerSujen ja Soinin retoriikan onttouden ja sen takaisten ajatusten ristiriitaisuuden vastustaminen halutaan esittää edistysmielisten uskonnollis-aatteellisena puhdasoppisuuden vaatimuksena. Sen suvaitsevaisuusvaatimus ei kuulemma sisällä vapautta erimieltä olevalle realisteille. On yhden totuuden hegemoniaa, henkistä ylimielisyyttä ja johdonmukaisuuden puutetta väittää huvittavan ristiriitaiseksi väitettä maahanmuuttajien syyllistymisestä yhtä aikaa sosiaaliturvalla laiskotteluun ja meidän työpaikkojemme viemiseen samalla kun ne peevelit vielä ehtivät viemään peräkammarinpojilta viimeisetkin naiset.
Tuoreimmaksi tämän alan sankariksi on nostettu valtatiedonvälittäjien palstoilla päätoimittaja y.m. Timo Hännikäinen ja hänen esseekokoelmansa "Ihmisen viheliäisyydestä". Sitä esitellään m.m. Savon Sanomissa. Porvarillisissa tiedonvälitteissä hänet ja hänen kaltaisensa uuskonservatiiviset posthumanistit laitetaan kompromentoimaan muut nykypolitiikan vastustajat. Heidän tehtävänsä on käyttää kaikkia mahdollisia väärän argumentoinnin kliseitä jotta nykymenolle vaarattomat PerSut pystyttäisi tarjoilemaan ainoana vaihtoehtona. Samalla toivotaan oikeita rakenteellisia muutoksia tarjoavien jäävän marginaaliin tai ainakin vaikuttavan omituisilta, itseään muita parempina pitäviltä erikoisuuden tavoittelijoilta.
Kaikessa epäpoliittiseksi julistautumisessaan nämä poliittisen ja taloudellisen eliitin juoksupojat siis ovat mitä poliittisempia hyötyeläimiä työnantajilleen. He ovat osa maapallon laajuista talousliberaalia kampanjaa tavallisten ihmisten riistämisen nostamiseksi uudelle tasolle. Näiden meidän paikallisten kykyjemme, Hännikäisen et al, aatemaailman takaa löytyvät kansainväliset uuskonservatiiviset linjat ja linjanvetäjät eli samat uuskonservatiiviset aatteet kuin porvarillisten poliittisten toimijoiden. Meillä on siis yleisen (uus-)konservatiivisen maailmanlaajuisen trendin suomalainen sovellus. Sen poliittinen siipi on kokoomus-keskustalainen politiikka valitusosastonaan PerSut ja postintelligentit antamassa koko hoidolle teoreettisen kuorrutuksen.
Yhteiskunnassamme olevan ja edelleen ajettavan porvarillisen eriarvoistamisen ja talousliberalismin seurauksena syntyvää vastustusmieltä ja muutoksenhalua yritetään kanavoida hallitsevan taloudellisen ja poliittisen eliitin kannalta vaarattomaan suuntaan. Sellaiseksi he valitsevat yleensä joko ulkoisen vihollisen tai ääliöpopulistisen ja -nationalistisen hörhösakin. Meillä aiemmin keinoja ovat olleet m.m Ernesti Hentunen ja Veikko Vennamo. Venäjällä vastaava on ollut m.m. Vladimir Zhirinovski ja muualla sun muut. Sellaisina ovat noussut myös poliittiseen valtaan Adolf Hitler ja Benito Mussolini. Yhteistä heille kaikille on ollut, että taloudellisen vallan haltijoiden ei ole tarvinnut olla huolissaan omasta asemastaan ja lisäksi on saatu yhteiskuntaan kuria ja järjestystä; eivät työläiset ole enää ajaneet etujaan lakkoilemalla eikä muutenkaan. Nyt meillä on sitten nämä Perussuomalaiset ja Timo Soini. Hän ja hänen kaltaisensa vertautuvat muinaisiin karavaaneihin ja niiden perässä räksyttäneisiin koiriin. Karavaanit kulkivat koirista huolimatta ja jos sieltä heitettiin raato revittäväksi niin piskejä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mihin Ali Baba karavaaniaan vei.
Varsinaisella ja oikealla eliitillämme onkin huoli, että kritiikki harjoitettavaa politiikkaa kohtaan suuntautuu nimenomaan soinilaisten kautta. He eivät aseta yhteiskunnan todellisia vallanpitäjiä ahtaalle kunhan populistista revittävää riittää. Ja aikanaan sitten kellokkaat voi palkita jollakin sopivalla viralla. Tekn. yo Pekka Vennamo pistettiin johtamaan postia eikä siitä ole vieläkään toivuttu, ei perinteisessä postitoiminnassa eikä sähköisessä tietoliikenteessä. Ja Etelä-Savo on vieläkin poroperinnetohtori J. Juhani Kortesalmen jäljiltä kehityksen vihoviimeinen hännänhuippu.
Soinilaisten tukeminen on monitahoinen projekti. Näkyvintä on Timo Soinin fanitus ja tarjoilu suomalaisena perusmiehenä mutta sillee kivasti erikoisena roomalaiskatolisena ja englantilaista jalkapalloa seuraavana lähiömiehenä. Näiden pikanttien mausteiden seurauksia politiikan sisältöön ei kuitenkaan saa analysoida. Esimerkiksi roomalaiskatolinen käsitys abortista ja naisen oikeudesta ruumiiseensa on kielletty kysymys roomalaiskatoliselle Soinille.
Oma lukunsa on kuitenkin Soinin ja soinilaisuuden arvostelijoiden mustamaalaaminen. Kun PerSut arvostelevat postmodernia taidetta, heiltä ei kysytä ymmärtävätkö he mitä postmoderni oikeasti tarkoittaa. Sen sijaan kulttuurin kentän erilaisia suuntauksia ymmärtäviä ja sitä kautta PerSujen linjauksia arvostelevien kimppuun hyökätään. He mukamas ovat elitistejä kun näkevät taiteen trendit oman aikansa tuotoksina eivätkä halua rajoittua vain n.s. kultakauden kansallisromanttiseen realismiin (jonka senkin tekijät olivat aikoinaan aikalaistensa "kansan makua" ymmärtävien mielestä silkkaa roskaa).
Jos ei lähde mukaan selittämään yhteiskuntamme ongelmia maahanmuuttajien syyksi eikä hyväksy maahanmuuttokritiikiksi naamioitua rasismia, on innostunut tosiasioiden kieltäjäksi. Työnantajien keinottelu työsuhteen ehdoilla käyttämällä hämärästi tai puolihämärästi haalittua vuokratyövoimaa ulkomailtahan on työvoiman vapaata liikkuvuutta tai ainakin maahanmuuttajien omaa syytä.
PerSujen ja Soinin retoriikan onttouden ja sen takaisten ajatusten ristiriitaisuuden vastustaminen halutaan esittää edistysmielisten uskonnollis-aatteellisena puhdasoppisuuden vaatimuksena. Sen suvaitsevaisuusvaatimus ei kuulemma sisällä vapautta erimieltä olevalle realisteille. On yhden totuuden hegemoniaa, henkistä ylimielisyyttä ja johdonmukaisuuden puutetta väittää huvittavan ristiriitaiseksi väitettä maahanmuuttajien syyllistymisestä yhtä aikaa sosiaaliturvalla laiskotteluun ja meidän työpaikkojemme viemiseen samalla kun ne peevelit vielä ehtivät viemään peräkammarinpojilta viimeisetkin naiset.
Tuoreimmaksi tämän alan sankariksi on nostettu valtatiedonvälittäjien palstoilla päätoimittaja y.m. Timo Hännikäinen ja hänen esseekokoelmansa "Ihmisen viheliäisyydestä". Sitä esitellään m.m. Savon Sanomissa. Porvarillisissa tiedonvälitteissä hänet ja hänen kaltaisensa uuskonservatiiviset posthumanistit laitetaan kompromentoimaan muut nykypolitiikan vastustajat. Heidän tehtävänsä on käyttää kaikkia mahdollisia väärän argumentoinnin kliseitä jotta nykymenolle vaarattomat PerSut pystyttäisi tarjoilemaan ainoana vaihtoehtona. Samalla toivotaan oikeita rakenteellisia muutoksia tarjoavien jäävän marginaaliin tai ainakin vaikuttavan omituisilta, itseään muita parempina pitäviltä erikoisuuden tavoittelijoilta.
Kaikessa epäpoliittiseksi julistautumisessaan nämä poliittisen ja taloudellisen eliitin juoksupojat siis ovat mitä poliittisempia hyötyeläimiä työnantajilleen. He ovat osa maapallon laajuista talousliberaalia kampanjaa tavallisten ihmisten riistämisen nostamiseksi uudelle tasolle. Näiden meidän paikallisten kykyjemme, Hännikäisen et al, aatemaailman takaa löytyvät kansainväliset uuskonservatiiviset linjat ja linjanvetäjät eli samat uuskonservatiiviset aatteet kuin porvarillisten poliittisten toimijoiden. Meillä on siis yleisen (uus-)konservatiivisen maailmanlaajuisen trendin suomalainen sovellus. Sen poliittinen siipi on kokoomus-keskustalainen politiikka valitusosastonaan PerSut ja postintelligentit antamassa koko hoidolle teoreettisen kuorrutuksen.
Rehellinen ja luotettava
Viime päivinä on jälleen paljastunut uusia Suomen armeijan sodan jälkeisiä suhmurointeja. Aiemminhan on tullut tietoon Suomen armeijan vakoilu USAn hyväksi jo 50-luvulta lähtien ja joka jatkunee edelleenkin (orwellilaisella uusiokielellä: "puolustusvoimamme ovat harjoittaneet perinteistä tiedusteluyhteistyötä samaan arvoyhteisöön kuuluvien demokratioiden kanssa").
Nyt uutena asiana on tullut esille yhteistyö Ruotsin kanssa. Ruotsalainen toimittaja Mikael Holmström paljastanut sen tuoreessa kirjassaan. Suomessa asian toi esille ensin Hufvudstadsbladet. Asiasta ovat kertoneet myös monet muut tiedotusvälineet. M.m. Ilta-Sanomat kirjoitti aiheesta ainakin kaksi juttua verkkoversiooonsa, yhden lentokoneiden varastoinnista ja toisen vakoilijoista, sekä paperisen viikonloppunumeronsa pääkirjoituksessa mielipiteensä. Erkon aviisin avautuminen oli toteava eikä edes se uskaltanut lähteä puolustelemaan lehden mielipiteeksi tarkoitetussa kirjoituksessa.
Suomi vakuutti olevansa YYA:sta huolimatta puolueeton ja ja puolueettomuuttaan vakuutti myös Ruotsi. Käytännössä Ruotsi oli jo 50-luvulla salaa NATOn liittolainen. Se m.m. vakoili NL:a NATOn laskuun. Samaan aikaan Suomen armeijan johto suhmuroi tuon NATO-maan kanssa rikkoakseen voimassa olevaa rauhansopimusta "de facto".
Ruotsiin oli kuulemma säilötty sotamateriaalia, esimerkiksi hävittäjäkoneita Suomen armeijan käyttöön. Samaan aikaan Suomessa koulutettiin lentäjiä yli oman rauhansopimuksella asetetun tarpeen. Samaan aikaan kiersi suusta suuhun julkisia huhuja kuinka Suomen ilmavoimilla oli lentokoneisiinsa niin paljon varaosia, että niistä olisi saattanut rakentaa kymmeniä uusia koneita. Huhujen mukaan varaosat olivat siivet ja runko; kun ne liitettiin kiinni toisiinsa, saatiin ehjä ja lentävä kone.
Tuolloiseen menettelyyn liittyi myös ilmavoimien tapa ostaa koneita eri tarkoituksiin kuin niitä valmistettiin. Kun pommikoneet oli rauhansopimuksella kielletty niin ostettiin maalinhinauskoneita jotka näyttivät ihan pommikoneilta ja muut ilmavoimat käyttivät tismalleen samoja koneita pommikoneina. Tai ostettiin harjoituskoneiksi suihkuhävittäjiä joita muut käyttivät menestyksellä ihan tositoimissa.
Tämä samainen Suomi kehuu itseään luotettavana sopimuskumppanina, rehellisenä ja avoimena. Ja puolueettomuudestakin kuulemma luovuttiin vasta 90-luvulla. Siihen asti oltiin sitouduttu puolustautumaan jos sopimuskumppanin kimppuun meidän kauttamme hyökätään. Käytännössä oltiin kuitenkin valittu toinen toinen tie, liittoutuminen juuri sen tahon kanssa jota vastaan oltiin sitouduttu puolustautumaan. Olisikohan paikallaan ruveta rehelliseksi sopimuskumppaniksi tai ainakin rehelliseksi?
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
Sananpyöritystä
Vanha kunnon George Orwell -vainaa varmaan pyörii väkkäränä haudassaan jos seurailee nykymaailman uusiokieltä. Meillä kun räjähtäneet ydinvoimalat ovat hallinnassa, sisällissodan osapuolen auttamista pommituksilla ja ohjuksilla nimitetään siviilejä suojeleviksi lentokieltoalueiksi ja uusien poliisien värvääminen on turvallisuusalan työllisyydestä huolehtimista.
Varsinainen ärsyke tähän kirjoitukseen oli ensin YLEn teksti-TV:stä lukemani ja myöhemmin heidän nettisivuiltaan löytämäni uutinen Saudi-Arabia -nimisen perheyrityksen toimivan johdon viime toimista. Kun kuningashuone haluaa lisää poliiseja ylläpitämään totalitarismiaan niin YLEn "tutkivat journalistit" nimittävät sitä uusiksi työpaikoiksi turvallisuusalalle ja uusiksi sosiaalietuuksiksi.
Lännen liittoutuman eli USAn, Ranskan *), Iso Britannian et al, on kerrottu suunniteltavan Libyaan lentokieltoaluetta jolla suojeltaisi libyalaissiviilejä Muammar Gaddafin armeijalta. Gaddafilla on kuitenkin vastassaan aseistettuja kapinallisia. Ja nyt kun lännen humanitaarinen offensiivi on alkanut, pommitetaankin ohjuksin ja lentokonein kaikkea muuta. Ilmeisesti Gaddafin panssarivaunutkin lentävät. Samalla Gaddafi ja hänen hallintonsa pääsee esittelemään siviiliuhreja.
Japanissa Fukushiman voimalan reaktorit jatkavat säteilyään ja polttoaine sulamistaan. Homma on kuitenkin kuulemma hallinnassa vaikka edes jäähdytysvettä ei saada osumaan kuumeneviin ydinpannuihin. Hallinnassa oleminen siis tarkoittaa sopivia tuulia jotka vievät säteilevät pikkupekkerellit merelle (jossa ne tietenkin ovat täysin turvassa).
Meille rakennetaan tiedotusvälineissä sankaritarinoita tiedotusvälineiden palkkalistoilla olevista tiedonvälityksen sankareista. Toimittajista jotka kuolemaa halveksuen ja mitään pelkäämättä etsivät meille tietoa ja siitä viiltävän terävällä älyllään analysoivat informaatiota. Tutkivat journalistit ovat aikamme sankareita, ihan heti tosi-TV:n, idolsien ja muiden visailukisailuhurlumheisankareiden jälkeen. Heidän tuotoksistaan, siitä mitä tiedonvälittäjät nimittävät tiedoksi, tehdään samalla kauppatavaraa. Ei ihme, että Niklas Herlin huolestuu kun hänen rahalla ostamansa kaksi sanaa uskalletaan liittää yhteiskunnallisesti vaikuttamaan pyrkivän järjestön tunnukseksi vaaleihin. Hän kuvittelee omistavansa kaksi Suomen kielen sanaa, laatusanan "uusi" ja erisnimen "Suomi" yhdistelmän "Uusi Suomi". Ei ole merkitystä vaikka hän ei pysty päättämään, onko hän tällä kertaa porvarillinen tai riippumaton tai missä yhteydessä tai minkä näköisinä niitä käytetään mutta kun hänen omistamaansa laatusanaa ja erisnimeä muut käyttävät maksamatta siitä hänelle niin on rikottu hänen oikeuksiaan. Tätä kutsutaan vapaaksi länsimaiseksi tiedonvälitykseksi.
-----
*) BtW: jokohan Nicolas Sarkozy on maksanut Muammar Gaddafille takaisin häneltä saamansa vaalituen? Se olisi vähintäänkin kohtuullista jos Sarkozy aikoo uskottavasti johtaa uskottavaa n.s. vapaata maailmaa entistä rahoittajaansa vastaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
