NATOttamista Islannin taivaalla

Suomen osallistumisesta NATO-Islannin ilmavalvontaan näytetään jo päätetyn.  Prosessi on ollut kummallinen ja ihmisiä harhaanjohtava.  Lopputuloksen seurauksia ei olla ajateltu.  Miten saisimme demokratian toteutumaan?

Viimepäivien uutiskuohun ylimpänä keikkuu juttu NATO-kiimaisen eliittimme, höystettynä ulkoministeri Erkki Tuomiojalla, lupautumisesta lähettämään sotakoneita Islantiin. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö, pääministeri Jyrki Katainen ja puolustusministeri Carl Haglund esittävät ikään sovittuna asiana, että Suomi osallistuu NATO-maa Islannin ilmavalvontaan yhdessä NATO-maa Norjan ja NATOn ulkojäsenen Ruotsin kanssa lähettämällä muutaman sotakoneen, Hornetin, Islannin ympäristön valvontaan. Valvonta tarkoittanee Islannin ilmatilan valvontaa loukkauksilta ja lähiympäristön ilma- ja meriliikenteen seurantaa ja alusten tunnistamista NATOn ilma- ja merivalvonnan tapeisiin. Islannilla itsellään ei periaatteessa ole armeijaa eikä sillä ilmavoimia. Asiaa ajavat tuntuvat kovin hädissään peittelevän päätöstä harjoitukseksi ja pohjoismaiseksi yhteistyöksi.

Joutumisemme tähän jamaan on kummallinen mutta kuvaava kehityskulku. Ensin meille vakuutetaan, että emme ole lähestymässä NATOa vaan teemme vain tiivistyvää yhteistyötä. Sen jälkeen jokainen yksittäinen tiivistymisetoimi esitetään kulloinkin ihan joksikin muuksi, esimerkiksi tässä tapauksessa pohjoismaiseksi yhteistyöksi. Sillä ilmeisesti koetaan olevan niin hyvä kaiku kansalaisten silmissä ja korvissa, että sillä voi peitellä ihan mitä tahansa.

Seuraavaksi peiteltiin päätöksen sotilaallinen luonne vain harjoitteluksi ja viattomaksi lentelyksi ilman aseita tai ainakaan "kovia" ammuksia. Ei kuulemma ole sovittu mistään voimankäytöstä tyyliin "ei me mutta ne muut".

Ja varmemmaksi lopuksi selitetään, että yksityiskohdista ei vielä ole edes päätetty vaan vasta nyt aletaan NATOn kanssa sopia mitä meidän pitää tehdä.  Kuinka Niinistöt, Kataiset ja muut voivat vakuuttaa, että ihan normaalia eikä vaaraa?

Oma lukunsa on, miten hallitus ja presidentti ovat miettineen mitä sitten tapahtuu jos valvontalennolla oikeasti löytyy jotain valvottavaa? Tapahtuu joku kriisin puhkeaminen esimerkiksi ehkä mahdollisesti venäläisten kanssa? Mitä silloin tapahtuu omilla raukoilla rajoillamme ja vain sen takia, että ollaan sekoiltu NATOn kanssa? Välittääkö kukaan siitä, että kiltit suomalaiset ovat ilmoittaneet olevansa käyttämättä n.s. "voimaa" mutta muut ovat sitä käyttäneet? Uskooko kukaan?


NATOttajien selittelyihin liittyy monenmoista surkuhupaisaa n.s. ulostuloa.  Esimerkiksi kaikkien NATO-kiimakkojen äiti, sosia(a)lidemokraattinen EU-edustaja Liisa Jaakonsaari on julistanut viikonlopun paperisen Ilta-Sanomien mukaan yhtä aikaa, että Suomea ei liitetä tiiviimmin NATOon ja, että tiivis yhteistyö NATOn kanssa on selvää pässinlihaa ja virallinen linjamme.  Kumpaakohan Jaakonsaari ristiriitaisessa mielessään takoittaa?

Samaisessa jutussa ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan, Perri Salolaisen/Kok suulla kerrotaan, että puolustusvoimissa on ollut jo vuosikausia pyrkimyksenä NATO-yhteensopivuus.  Salolainen ilmeisesti tahallaan unohtaa, että puolustusvoimilla ei saa olla mitään omia pyrkimyksiä vaan niiden takana pitää olla aina poliittisen tason päätökset.  Tässä tapauksessa sellaista ei ainakan demokraattisesti ole tehty.

Salolainen kummeksuu myös, että SDP on alkanut keskustella asiasta vasta sen jälkeen kun muut eli NATO-mielinen Kokoomuseliitti höystettynä ulkoministerillä on asiasta jo päättänyt.   Toivoa sopii, että SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajan Jouni Bäckmanin toive laajasta käsittelystä Eduskunnassa toteutuu.

Oma lukunsa on opposition toiminta.  Keskusta toimii kuten oppositiossa toimitaan eli vastustaa aikaisempia tekemisiään.  Edellisessä hallituksessa he olivat miltei yhtä kiihkeitä NATOttajia kuin Kokoomus tai heitä ennen ja nykyisin Demarit.   Kepulipotrukkien Seppo Kääriäisen ja Risto Volasen vuodatukset eivät siksi olekaan uskottavia.  PerSuista taas ei tiedä.  heidän "hörhöosastonsa" Tossavaiset ja kumppanit puhuvat lämpimikseen ihan mitä tahansa mutta Timo Soini tällä hetkellä on kuin se kuuluisa ku..pissa sukassa koska hän on aikaisemmin suhtautunut myötämielisesti NATOon.

Vasemmistoliitto ja Paavo Arhinmäki kaipaavat lisäselvityksiä ja jättivat "varauman".  Epäilen heidän asettavan priorisoinnissa kuitenkin lopulta hallituspaikkansa etusijalle ja lipeävän NATOttajien kelkkaan jollakin tekosyyllä.  Ruotsalaiset Haglundin johdolla ovat innolla mukana NATOttamassa ja kristilliset, oliko heillä joku kanta johonkin jossa ei voi lyödä Raamatulla päähän.   Ainoa ryhmä Eduskunnassa jonka kanta lienee selkeästi sama kuin suomalaisten valtaenemmistöllä, lienee Vasenryhmä eli Vassuleista erotetut Markus Mustajärvi ja Jyrki Yrttiaho.  Heidän merkityksensä niin Eduskunnassa kuin valtajulkisuudessakin on marginaalinen.

 Julkiset valtatiedonvälitteet näyttävät valinneen selvästi jo puolensa.  Ne ovat NATOttajien eli rahan puolella.  Vain vaihtoehtoiset, ilman suurta julkisuusarvoa olevat ovat erimieltä.  Niiden viesti ei tavoita n.s. suurta yleisöä kun tiedonvälityksen valtavirran täyttää porvarilliset  tiedonlevitteet.  Siitä huolimatta valtaosa ihmisistä vastustaa Islannin kaltaisia operaatioita.  Mitenköhän tuo kanta saataisi vaikuttamaan demokraattisesti päättäjien päätöksiin ennenkuin on liian myöhäistä?
  

Kokkareiden kahdet valot

Presidentin ja ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajan lausunnot NATO-asemastamme ovat ristiriitaisia. Kumpaan voimme luottaa?  Miten ihmisten NATO-vastaisuus saataisi näkymään myös ulkopolitiikan käytännön johtamisessa?

Ennenmuinoin kuvattiin harhauttavaa erilaisin mielipitein esiintymistä kaksilla valoilla ajamiseksi.  Sanonta kuvaa hyvin Kokoomuksen nykyistä NATO-poliittista linjaa.  Presidentti Sauli Niinistö/Kok julisti liittyen taannoiseen kenraali Nikolai Jegorovits Makarovin puheeseen ja sen jälkeiseen Venäjän matkaansa presidentti Vladimir Vladimirovits Putinin luokse, että Venäjä tekee Suomea läheisempää yhteistyötä NATOn kanssa. Samaan aikaan kuitenkin eduskunnan ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Salolainen/Kok julistaa meidän olevan niin lähellä NATOa kuin vain ilman täysjäsenyyttä päästään. Kumpaa meidän on uskominen vai onko Venäjä jo ehtinyt sinne mihin suomalaiset NATOttajat niin kovasti ovat vuosikausia pyrkineet?

Voiko ulkopolitiikkamme olla noin ristiriitaista pelkästään pääministeripuolueen sisällä?  Voisiko pääministeri ja puoluejohtaja Jyrki Katainen itse kertoa mitä he oikein tarkoittavat?  Mistä löytyisi ne tutkivat journalistit jotka jättäisivät PerSuleiden hölmöilyjen kaivelun hetkeksi ja pistäisivät KOKkareet lujille ulkopolitiikastaan.

Muut horisevat jäsenyysoptioista ja antavat KOKkareiden viedä.  Edes ulkoministeri  Erkki Tuomioja/SDP ei rauhanmerkki rinnassaan saa poikkipuolista sanaa NATOttajien väliin.  Missä ovat VASsuleiden rauhantahtoiset kannanotot, puheenjohtaja Paavo Arhinmäkikin ylittää uutiskynnyksen vain väistäessään jonkun korkeakultuurin pönötystilaisuuden.   Niinistön, Salolaisen ja Alexander Stubbin annetaan hallita keskustelua.  Tosin siitäkin huolimatta valtaosa suomalaisista edelleenkin vastustaa NATO-jäsenyyttä.  Näkyisipä se myös vaaliuurnilla, vaikkapa seuraavissa kunnallisvaaleissa. Vaikka ne eivät olekaan valtakunnan politiikkaa hoitavien valitsemista varten niin kuitenkin niiden tuloksista nähdään suuntaa kunnanvaltuustoja laajemmin.

Sotaa diminutiivissa

Pertti Salolainen, kokoomuslainen ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja, on YLEn nettiuutisten mukaan avautunut Afganistanin sodasta. Hän näyttää sotkeutuvan omiin sanoihinsa kun yrittää selittää, että emme ole sodassa vaikka siellä on ”sota”, ”käydään sotaa” ja ”soditaan” mutta sodassa ovat jotkut muut kuin suomalaiset. Voiko pahemmin enää hurskastella ja saivarrella?

Salolaisella ja muilla NATO-friikeillä tuntuu olevan propagandassaan jonkinlainen laittiversio sodasta eli heidän mielestään Afganistanissa ei ole sota vaan sotaa, jonkinlainen pieni osa sodasta, sotanen tai jotain sellaista pienempää ja somempaa. Ja kun me emme siellä sodi niin osa meidän armeijaamme pyssyt tanassa ovat vain sattuneet ihan vahingossa paikalle ja nyt sotasankarimme siellä päällistelevät, että mihinkäs sitä on tultu. Kirjallisuus tuntee monia tarinoita, joissa erilaiset sotaporukat eksyvät "vahingossa" pois sodasta. Nyt on ilmeisesti kirjoitettu historiaamme uusi lehti kun armeijamme sotilasyksikkö on eksynyt sotaan, kysymättä ja pyytämättä.

Salolainen vetoaa Saksan liittokansleri Merkeliin jonka mukaan siellä vain soditaan tai on sotaa mutta Saksa ei oikeasti ole sodassa tai ainakaan sotatilassa tai jotain.... No, Merkel ja Salolainen ovat puoluetovereita ja edustavat kypäräpääpappipuolueita molemmat eli sotiminen ja jeesustelu on n.s. verissä (vai pitäisikö nykyään sanoa "geeneissä").

Lisäksi Salolainen yrittää uutisen mukaan ikään kuin asettua tilanteessa ulkopuoliseksi. Se on kuitenkin härskiä venkoilua kun mies on oikeasti sodassa olevan liittoutuman yhden osallisen parlamentin ulkoasioiden käsittelyn valmistelusta vastaavan valiokunnan puheenjohtaja eli Suomen eduskunnan ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja. Hän on mitä suurimmassa määrin sisäpiiriläinen ja osallinen. Tässä suhteessa Salolaisen voisi muistella vaikka m.m. edesmenneen puoluekolleegansa Paasikivenkin suuhun laitettuja sanoja: ”Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen”.

Merkittävät tehtävät

Olemme taas saaneet seurata jaksoa sarjasta Suomalaisia merkittäviin tehtäviin. Meille on tarjottu draamaa siitä kuinka suomalaiset poliitikot hoitavat toisia suomalaisia poliitikkoja merkittäviin tehtäviin Euroopan Unionissa. Tällähän meille EU:ta aikoinaan kaupattiin; suomalaiset pääsevät merkittäviin tehtäviin hoitamaan suomalaisten etuja.

Jälleen kerran meillä oli kaikkien tukemat, merkittävät vaikuttajat tarjolla. Ei tarvitse kuin eurooppalaisten valita kenet merkittävän suomalaisen mahtimiehen haluavat.

Jälleen kerran selitys pettymyksen on sama: eivät halunneet vaikutusvaltaista viranhaltijaa viemään isojen jäsenmaiden valtaa vaan tyytyivät tuntemattomiin kompromissiehdokkaisiin kun pääministeri Herman van Rompuyn ja komissaari ja paronitar lady Catherine Ashtonin valitsivat.

Koko valintaprosessin ajan meillä hehkutettiin tarjokkaidemme tunnettuutta ja kansainvälistä tukea. Se tuki taisi kuitenkin olla sitä kuuluisaa eurooppalaista kohteliaisuutta ja small talkia. Kun suomalaiset toimittajat ovat kysyneet länsi-eurooppalaisten lehtien kolleegoilta sopiksiko Lipponen tai Rehn johonkin tehtävään tai ei, niin he ovat kohteliaasti vastanneet, että miksikäs ei. Samalla tavalla samojen seutujen sosiaalidemokraatit ovat olleet kohteliaita suomalaisille puoluetovereilleen samanlaisia kyseltäessä.

Keskustelussa kummastutti kuinka tyynesti kaikki asia- eli sisältökysymykset ohitettiin. Kukaan ei perustellut kenenkään ehdokkaan paremmuutta osaamisella sisältöasioissa. Tämä puute ei tosin hämmästyttänyt koska samanlaiseen menoon on saanut jo tottua. Ei myöskään suomalaisten häviöitä ole arvioitu osaamisen ja soveltuvuuden näkökulmasta. Kukaan ei ole nähnyt mitään puutteita Lipposen, Ahtisaaren, Rehnin t.m.s. asiaosaamisessa. Tosin ei heidän valintaansakaan ole perusteltu asiaosaamisella vaan lobbaajien taidolla ja sinnikkyydellä sekä sillä, että suomalaisillekin kuuluu tärkeitä tehtäviä.

Nyt sitten ollaan hakemassa Rehnille n.s. "painavaa salkkua" komissiosta. Taisi olla Kokoomuksen Salolainen joka ehdotti kauppakomissaarin tehtävää. En ole havainnut kuitenkaan Rehnillä taustassaan alan koulutusta tai osaamista jollei kesätöitä isän varaosaliikkeessä lasketa. Taitaa taas käydä niin, että joku takarivin komisaarius muuttuu yhdessä yössä tärkeäksi kun suomalaiselle sellainen heitetään.

Koskahan oikeasti opitaan, että tuollaiset asiat ovat kaupankäyntiä mutta meillä ei taida olla mitään millä käydä kauppaa isojen poikien kanssa.