Panem et circenses

Viime päivinä on uutisoitu monelta suunnalta, esimerkiksi Helsingin Sanomissa, konsulttifirma Rederan tekemää tutkimusta suomalaisten onnellisuudesta (suomalaiset 2011). 

Tutkimuksesta on julkisuudessa esitetty johtopäätöksinä, että liikunta lisää onnellisuutta.  Onko todella niin vaikka tilastollinen analyysi löytäisikin korrelaation ihmisten tunteman onnellisuuden ja heidän harrastamansa liikunnan määrän välillä.  Korrelaatiohan ei sinällään kerro syy-seuraus -suhteen suunnasta.  Se ei välttämättä edes kerro onko noilla kahdella verratulla asialla oikeasti syy-seuraus -suhdetta kumpaankaan suuntaan.  Klassinen esimerkki on vaikkapa jäätelön syömisen ja hukkumiskuolemien välinen suhde.  Molemmat lisääntyvät kesäisin mutta eivät kuitenkaan aiheuta toinen toisiaan kumpaankaan suuntaan.

 Jos taas oletamme noilla kahdella asialla, siis liikunnalla ja onnellisuudella, olevan jotain tekemistä keskenään niin mitenpäin syy-seuraus -suhde menee?  Josko onkin niin, että onnellisilla ihmisillä on laajat ja monipuoliset harrastusmahdollisuudet avoimina eli taloudelliset ja ajalliset resurssit harrastaa mitä haluavat ja näinä ruumiinpalvonnan aikoina he valitsevat urheilun?  Olisiko siis onnellisuuden aiheuttanut elämän resurssien kunnossa oleminen ja siihen yhdistetty mahdollisuus harrastaa kulloinkin mieleisinä pitämiään asioita mieleisillään välineillä, mieleisenään aikana, mieleisessään paikassa ja mieluisten ihmisten seurassa.  Harrastuksen mieluisuuteen ja sen tuomaan hyvänolontunteeseen liittynee myös mahdollisuus näyttää muille omaa erinomaisuuttaan ja trendikkyyttään.

Toisaalta on lääketieteessä jo pitkään tiedetty ruumiillisen rasituksen ja etenkin siitä toipumisen laskevan liikkeelle ihmisen mielihyvän tunnetta ohjaavia endorfiineja.  Tässä suhteessa liikunnan vaikutus on verrattavissa huumeiden käyttöön.  Rottakokeissa on osoitettu samojen rottien koukuttuvan urheiluun ja alkoholiin.  Samoin monet himourheilijat tunnustavat saavansa vierotusoireita jos eivät pääse urheilemaan säännöllisesti.  Onko siis urheilun tuoma onnentunne huumeharhaa?

Millaisia näköaloja urheilun huumaava vaikutus antaa?  Onko meille vaarallista antaa urheilun ylikierroksille nostamien yliaktiivisten ihmisten touhuta keskuudessamme?  Pitäisikö meidän varoa vierotusoireidensa raastamia?  Kumpaa meidän pitää varoa enemmän: maanista urheiluhumalaista vai depressiivistä -krapulaista?

Jos heidän onnellisuudentunteensa on keinotekoisesti hankittua niin miksi keinotekoisilla liikkeillä ja välineillä aikaansaatu keinotekoinen onnentunne on luvallista ja hyvästä mutta sama kemiallisesti saavutettuna kiellettyä ja pahasta?

 Omat johtopäätökseni lähtevät paljolti Maslowin tarvehierarkian pohjalta.  Sen mukaan elämän perusasiat eli ravinto ja suoja ovat ensisijaisia tarpeita.  Vasta kun ne ovat kunnossa, voidaan edetä n.s. ylemmille tasoille.  Näissä onnellisuusasioissa ollaan jo aika korkealla tarvehierarkiassa.  Usein tunnutaan kuitenkin unohdettavan, että ylimpien portaiden saavuttaminen edellyttää alempien portaiden kunnossa oloa.  Siksi kuulostaakin vaaralliselta kun yleisissä ja julkisissa tiedotusvälineissä esitetään, että ihmisten onnellisuus ei riipu heidän itsensä mukaan rahasta vaan liikunnan kaltaisista asioista.  Materiaalisten elämän edellytysten kunnossa olo on kuitenkin edellytys onnen hakemiselle liikunnasta tai mistä harrastuksesta sitten onkin kyse.    Jos ne laiminninlyödään, ei liikunnastakaan ole hyötyä.  Mikään urheilusuoritus ei tuo onnentunnetta jos on nälkä ja vilu.

Muinainen roomalaiseliitti tiesi rahvaan onnen takeeksi leivän ja sirkushuvit.  He tiesivät molempia tarvittavan.  Nyt meillä on vaarana, että leipä korvataan juoksulenkillä.  Sirkushuveinahan meillä jo on huippu-urheilubusineksen tarjoamat kladiaattorikisat.

Post scriptum: Onkohan edes pohdittu onnellisuuden ja onnellisuudentunteen välistä eroa?  Olenko onnellinen jos tunnen olevani onnellinen?  Mitä on aito onni ja onnellisuus?  Kenellä on valta ja voima sellainen määritelmä antaa?

Reilu meininki - turpaan ja onnea

En monastikaan lue lehtien urheilu-uutisia, en varsinkaan jääkiekkoa koskevia.  Nyt kuitenkin silmäni sattuivat Ilta-Sanomien juttuun joka oli otsikoitu raflaavasti "Kosto oli suloinen".  Sama tilanne oli myös toisen bulevardilehden urheiluliitteessä sivunkokoisena juttuna.  Myös kyseiset joukkueet näyttävät huomioineen asian Oulussa ja Tampereella, tosin hieman eri tyyliin.

Taustalla lienee juttu jossa Tampereen Ilveksen pelaaja Masi Marjamäki oli taklannut Oulun Kärpät -joukkueen pelaajan, Kamil Krepsin, tajuttomaksi.  Nyt taklattu kosti - tai haki "kunniansa takaisin" kuten toinen osapuoli "isoa respektiä" jakaen on kuulemma kertonut.

Minua tässä asiassa häiritsee lähinnä kolme asiaa: miksi urheilijat eivät pysty ratkaisemaan keskinäisiä erimielisyyksiään kuin tappelemalla, miksi urheilutoimittajat ihannoivat tappelua reiluna tapana selvittää erimielisyyksiä ja miksi jääkiekkokaukalossa ei ole voimassa samat säännöt kuin yhteiskunnassa sen ulkopuolella?

Tässä kyseisessä tapauksessa taustalla ollut taklaus oli ilmeisesti perimmäinen syy. Jos loukkaantumiseen johtanut teko oli jääkiekkosääntöjen vastainen eikä tuomarit siihen tuolloin eikä kurinpitäjät jälkikäteenkään puuttuneet niin eikö nuoret urheilusankarit olisi voineet puhumalla selvittää mahdollisia erimielisyyksiään?   Mitä sellaista asiaan liittyy joka vaati selvittämään sen tappelemalla julkisesti ja maksullisessa yleisötapahtumassa?  Urheilusankareiden maineko ja arvo pelaajamarkkinoilla?  Rakensivatko he sillä omia brändejään - ja sovitusti?  Vai ovatko urheilijat taantuneet evoluutiossaan kykenemättömiksi ihmismäiseen kommunikointiin riehuessaan polvihousuissa pitkien keppien kanssa toistensa kimpussa?

Ilta-Sanomien toimittaja Jarmo Korhonen hehkutti vastenmielisesti isolla tappelukuvalla varustetussa jutussaan tapausta erityisesti perusteltuna ja rehtinä ongelmanratkaisutapana.  Mitä rehtiä tappelemisessa on? Se on vastenmielistä ja kuvottavaa.

Sinällään Korhonen lienee päässyt lähelle perimmäistä tässä jutussa kun viittaa paikallisen sanomalehden, Kalevan juttuun jossa ottelua mainostettiin mahdollisella yhteenotolla.

Kaiken kaikkiaan Korhosen juttu on kuitenkin onnetonta tappelukulttuurin ylistystä ja hehkutusta väkivallalle erimielisyyksien ratkaisukeinona.  Ari Stenius Iltalehdessä ei ihan yllä samaan mutta hänenkin juttunsa oli höystetty Marjamäen ruhjotuilla kasvoilla.  Olisin odottanut parempaa sentään kirjoitus- ja lukutaitoisilta ihmisiltä.

Jääkiekko näyttää kehittyvän aina vain raaempaan suuntaan.  Kautta aikain on puhuttu Pohjois-Amerikan raha-sarjojen järjestetyistä show-nyrkkeily- ja painiotteluista sekä n.s. poliiseiksi nimitetyistä huliganeista.  Tuon menon ihannoinnissa näytetään täällä mentävän perässä samaan.  Siitä on seurannut, että kaukaloissa ei ole enää yhteiskunnan säätämä rikoslaki voimassa.  Täysin pahoinpitelyjen tunnusmerkit omaavista teoista ei enää vastata lain edessä vaan haetaan "respektiä" tappelemalla verenhimoisen yleisön edessä.

Joukkueiden takana olevat yhtiöt ja rahoittajat tarvitsevat maksavia katsojia ja heidän ja heille mainoksiaan esittävien yhtiöiden houkuttelemiseksi tarvitaan näyttäviä spektaakkeleita.  Pelkkä kiekon sohiminen ei riitä vaan tarvitaan tappeluita ja punaista verta valkoisella jäällä.  Tulee elävästi mieleen 70-luvun elokuva Rollerball (ohjaus Norman Jewison, pääosassa James Caan) ja kuulapallon kehittäminen äärimmäiseen loppuotteluun.  Sama näyttävyyden ja mielenkiinnon kohteiden inflaatio näyttää olevan vallalla myös nykyajan sirkushuveissa.

Aivan oma lukunsa on, kuinka jääkiekkoa esitetään nuorille esimerkillisenä urheiluna ja ammattina.   Edustavatko nämä marjamäet ja krepsit oivallisia esikuvia?  Heistäkö roolimalleja kasvaville nuorille joiden pitäisi ottaa tulevaisuudessa vastuu yhteiskunnastamme?

Kummia ulkoministeriöstä

Tämän päivän Iltalehti kertoo kummia tapahtuvan ulkoministeriössä. Onhan toki aiemminkin ollut tiedossa, että yhteiset harrastuksen pomon kanssa edistävät uraa. Milloin työpaikoilla on purjehdusbuumi, milloin kaikki kynnelle kykenevät golffaa t.m.s. Joillakin yksityisillä työpaikoilla, esimerkiksi Pekka Niskan nosturiyrityksessä on tarjoiltu suoraan palkankorotuksia kun on lähtenyt juosta vouhottamaan kuten pomo. Nyt kuitenkin, ainakin tietääkseni, ensimmäistä kertaa julkisen hallinnon työpaikassa saa harrastaa työajalla, jos harrastaa samaa asiaa kuin pomo eli ulkomisteri Alexander Stubb.

Jo aiemmin Stubb on tunnustanut, että hän on riippuvainen urheiluharrastuksestaan. Hän on jopa tunnistanut ja tunnustanut vierotusoireita jos ei saa huumettaan. Nyt hän on sitten levittämässä itsensä koukuttanuttariippuvuutta myös muille työpaikallaan. Haluaako hän muutkin yhtä riippuvaisiksi urheilun kiihdyttämästä endorfiinin tuotannosta ja koukuttumaan?

Eiköhän olisi jo syytä myös puuttua meidän veronmaksajien rahoilla pyöritettävän toiminnan hoitamiseen asiallisesti. Harrastettakoon vapaa-ajalla omilla välineillä ja tehtäköön työaikana töitä, myös ministeri. Tai annettakoon harrastaa myös muita mieltä virkistäviä harrastuksia työaikana työnantajan vehkeillä, kukin mieltymystensä mukaan.