eroakirkosta.fi
Näytetään tekstit, joissa on tunniste konservatismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste konservatismi. Näytä kaikki tekstit

lauantai 8. toukokuuta 2021

Ulpu Iivari paljastaa Halla-ahon munaskuitaan myöten, tai ainakin uuden suunnan

 Luin SDP:n äänenkannattajan, Demokraatin sivuilta Ulpu Iivarin kirjoituksen jossa hän Anne Applebaum:n kirjan innoittamana oli päätynyt arvioimaan Perussuomalaisesten muutoksesta vihaisten rikkaiden puolueeksi.  Koska en ehtinyt kommentoimaan kirjoitusta ennen sen sulkemista, päädyin pläjäyttämään oman blogituksen, hieman siis laajemmin kuin olisi pelkkään kommenttiin tullut kirjoitettua.  


Kirjoituksessa Iivari esittelee Applebaum:n kuvausta liberaaliporvarillisen kuplansa joidenkin kavereiden lipsumista vielä enemmän oikealle, aina trumppilaiseen autoritaarisuuteen saakka.  Ensin olisi tietenkin asemoitava Applebaum ja hänen kuplansa.  Hänhän on ollut ja on edelleenkin n.s. kylmän sodan nykyisen vaiheen ammatti-infosoturi, rintaman läntiseltä puolelta.  SIltä puolelta jota Martti Ahtisaari et al tarjoilivat meille "läntisenä arvoyhteisönä".  Kyseessä on kapitalististen ja konservatiivisten valtiojohtojen ja finassi- ja sotateollisuuskonglomeraattien yhteenliittymä joka pyörittää läntistä valtapiiriä edustuksellisen demokratian ajottaisista heilahteluista välittämättä. Globaalia kapitalistista suurvaltapolitiikkaa ja imperialismia. Mackinderiläisessä *) n.s. "Heartland-teoriassa" se sijoittuisi ulompaan ja sisempään kehään (tai puolikuuhun, crescent).  Erich Blair, t.m.n. George Orwell, taas sijoitti sen "merivaltaan" (Oseania) teoksessaan "1984".  Läntinen globaali valtarakennelma on applebaumilaisessa maailmassa kuorrutettu arvoliberalismilla ja uuspuheella demokratiasta ja kansalaisvapauksista.  Iivarin lainaukset Applebaumin kuvauksesta osoittavat tuon kuorrutuksen kovin ohueksi ja sen rakoilu selvästi harmittaa Applebaum:a.    Kun vähänkään menee monimutkaiseksi tai vaikeaksi niin alta paljastuu n.s. "vanha aatami" eli kun propaganda ei pure, otetaan kovemmät keinot käyttöön.


Iivarin havainto kuinka Jussi Halla-aho olisi havainnut tuon ilmiön, siis osan hyväosaisista lipumassa kohti autoritaarisuutta, ja käyttäisi sitä hyväkseen omaa poliittista linjaansa muotoillessaan vaikuttaa kuitenkin osuvalta.  Siinä missä Halla-ahon edeltäjät kaivoivat poliittista menestystä ikiaikaisesta suomalaisesta herravihasta ja elitismin vastaisuudesta, hän tunnistaa seuraavan menestyksen aallon tulevan tyytymättömien vähäväkisten asemesta tyytymättömiltä hyväosaisilta.  Jo Timo Soini osasi kutkutella keskiluokkaistumisen makuun päässeitä mutta sosioekonomisesta asemastaan epävarmoja ksenofobisella populismilla mutta Halla-aho on mennyt vielä askeleen eteenpäin.  Viimeisimpien tietojenkin mukaan nykyinen Perussuomalaisten kannatus tulee hyväosaisilta.  Ja varmaankin osittain myös niiltä jotka haluavat samaistua hyväosaisiin.  


Perussuomalaisten uusi suuntaus näkyy myös käytännön poliittisissa puheissa.  Jo aiemminkin He ovat olleet porvarillisen vallan takuupuolue, räksyttäjiä mutta tiukan paikan tullen varmistamassa ettei valta lipsu sen omistajien käsistä.  Nyt uusimmat puheet ovat suorastaan paljastavan suoria.  NATOa vastaan heillä ei ole juuri mitään ja pyssyjä pitää hankkia.  Samaten työläisten etujen leikkaaminen on suorastaan "must" ja viimeisimpänä heidän yksi kellokkaansa, Riikka Purra väittää, että kunnille syydetään liikaa rahaa.  Entinen SMP:n "rosvot kiinni" -retoriikka on siis vaihtunut aiemmin soinimaiseen nuivaan "matut raus" -politiikkaan ja nyt sen rinnalle nostetaan räikeä militarismilla höystetty työnantajien riistopolitiikka eli siis "rosvot irti".  Siis juurikin sitä joka pilaa Applebaum:n ja muiden heikäläisten päiväunet eli raaka kapitalistinen väkivalta paljastuu raa'aksi kapitalistiseksi väkivallaksi. Kapitalismia jota eletään kapitalismiksi kuten Hannu Taanila terävästi on muotoillut. 


Mitä me tästä opimme?  Ainakin sen, että aina kannattaa katsoa koiraa karvoihin.  Sieltä voi paljastua kummallisia ytimiä eikä maailma siellä syvemmällä olekaan sellainen kuin yritetään ulkokuorella antaa ymmärtää.   Siinä suhteessa Iivarin kirjoitus on ihan hyvä ajattelun herättäjä ja paljastus halla-aholaisuuden syvimmästä olemuksesta. 

---

*) Sir Halford John Mackinder (1861-1947) oli englantilainen maantieteilijä, akateemikko ja poliitikko. Häntä pidetään yhtenä geopolitiikan ja geostrategian luojista. Hän edusti UK:n parlamentissa vanhaa skottien unioinistipuoluetta.  Hänen tunnetuin työnsä on artikkeli "The Geographical Pivot of History" jonka hän lähetti Britanian Royal Geocraphical Society:lle vuonna 1904.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Pölyt pois kansakunnan kaapin päältä

YLEn elokuva Mannerheimista alkaa valmistua.  Se on ehtinyt jo ennen ensi-iltaansa aiheuttaa suunnattoman metelin Mannerheimia pyhänä ikoninaan pitävien joukossa.  Elokuvan asetelmat ja näkökulmat antavat monia mahdollisuuksia ja siksi se ansaitseekin tulla arvioiduksi vasta katsomisen jälkeen.
   
YLE on julkistanut tietoja uudesta marsalkka C. G. E. Mannerheimia koskettelevasta elokuvastaan niin tuottaja Erkko Lyytisen vetämässä  tiedotustilaisuudessaan kuin elokuvan omilla sivuilla.  Elokuvasta on noussut melkoinen älämölö jo ennenkuin kukaan on sitä edes ehtinyt nähdä.  Normaali suoritus siis fundamentalistifanittajilta.

Erityisiä syitä sankkojen Mannerheim-friikkien joukkojen mielensäpahoittamiselle ja tyrmistelyllä näyttää olevan, että he eivät usko marsakkaa lähestyttävän riittävän kunnioittavasti, etenkin kun pääosan esittäjäksi on valittu musta kenialainen Telley Savalas Otieno ja sen on ohjannut myös kenialainen Gilbert Lukalia.

Mistä lähtee tämä Mannerheim-fanittajien käsitys, että heillä on ainut ja oikea kuva sankaristaan ja siihen ei saa kukaan tuoda säröjä.  Pelkäävätkö he, että heidän ikoninsa katsominen jostakin toisesta, heille vieraasta kulmasta, veisi heiltä pohjan pois heidän fanitukseltaan?

Omituisesti elokuvahanketta on arvioitu siten, että vain historiallisesti heidän mielestään oikeannäköinen Mannerheim-kuva on sallittu.  Heillä on jäänyt huomaamatta, että sekottavat erilaisia arviointiasteikkoja: heistä elokuvan täytyy olla huono ja tekijöiden ammattitaidottomia jos se ei esitä heidän sankariaan heidän haluamassaan konservatiivisessa historiallisessa, etnisessä, kielellisessä, sukupuolisessa j.n.e. yhteydessä, siis valkoihoisena erehtymättömänä hetoroseksuaalina.  Vastaavaa historiallista oikeellisuutta he eivät kuitenkaan vaadi omilta sankaritarinoiltaan.

Arvioinnissa kannattaisi pitää mielessä, että elokuvataiteessa on monenlaisia alalajeja historiallisen epookin lisäksi, m.m. erilaisia symbolistisia ja psykologisoivia tyylilajeja. Ja samalla kannattaa arviointiansa tehdä tavalla, että ottaa huomioon erilaiset arviointiasteikot, ainakin muutamat niistä: 1) pidän <-> en pidä, 2) hyvä <-> huono, 3) fakta <-> fiktio, 4) realistinen <-> symbolinen, 5) historiallinen ajankuva <-> etäännytetty/siirretty ja 6) kohdealue ja -aika laaja <-> kohdealueena jokin yksityiskohta. 

Oikeastihan elokuva- niinkuin missä muussa taiteessahan on erilaisia keinoja ja menetelmiä lähestyä kohdetta.  Niitä valitaan ja hylätään sen mukaan mihin osaan kohdetta tekijät haluavat kulloinkin keskittyä.  Kohdetta voidaan abstrahoida ja etäännyttää jotta katsojan mielenkiintoa voidaan ohi yleisten kliseiden johonkin tiettyyn osa-alueeseen joko hänessä tai asioissa joita hänen katsotaan edustavan. 

Elokuvan omien sivujen sisällön perusteella yksi lähestymiskulma näyttäisi olevan sankaruus ja sen alla oleva ihminen.  Miten kansakunnan kaapinpäälle nostettu ihminen erotetaan ja erkanee itsestään.  Sen vaikutukset sosiaaliseen elämään ja yksinäisyyteen.  Minusta näkökulma on mielenkiintoinen, etenkin jos päästään pohtimaan ilmiötä erilaisissa kulttuureissa ja ehkä näkemään ja tunnistamaan jotain yleisinhimillistä.

Oma lukunsa on tarkastella sankaritarinaa toisen kulttuurin kertomaperinteen kautta.  Meillähän on käytetty Mannerheimin osalta lähinnä kahta: pönöttävää porvarillisiin sankartarustoihin vievää legendanrakennusta (esim. Mannerhei-sivusto) ja toisaalta pilkkaa poliittisen kentän toiselta laidalta (esim. ralli "Laski marsalkan silmäluomi ja oli kusessa Suomi..." ja Katariina Lillqvistin Uralin perhonen).  Nyt meille YLE tarjoilee mahdollisuutta tarkastella sankarimyyttiä kenialaisen kertomaperinteen kautta.  Mielenkiintoista on nähdä mitkä ainekset korostuvat, mitä uutta he ovat huomanneet ja mikä on jäänyt huomaatta.  Joka taupsessa heillä on ollut mahdollisuus katsella myyttistä ikonia ilman ennakkokäsityksiä ja kliseiden kahleita.

Myös YLEn itsensä tekemä dokumentti elokuvan teosta kuulostaa etukäteen mielenkiintoiselta. Sillähän on onnistuessaan mahdollista paljastaa miten hankalaa ja työlästä on pölyjen pyyhkiminen kansakunnan kaapinpäältä.  Samalla se voi kertoa paljon kuinka erilaisten kulttuurien välillä yhteistyö sujuu.

Ja vihonviimein olisi kohteliasta antaa elokuvalle ja sen tekijöille mahdollisuus eli arvioida elokuvaa vasta kun sen on nähnyt. nyt tapahtuneen kaltainen etukäteisteilaus on käsittämätöntä. Siis, ennakkokäsitykset syrjään ja avoimin, positiivisin mielin elokuvakokemuksen äärelle ihan itse omin silmin arvioimaan mitä tekijät ovat pyrkineen sanomaan, millä keinoilla ja miten siinä onnistuneet.


sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Postintelligentsian ja soinilaisuuden liitto

Viime aikoina ovat postkultturelliset ja posthumanistiset voimat jälleen aktivoituneet hyökkäämään n.s. intelligentsian ja sivistyneistön kimppuun.  Saamme monesta tuutista kuulla ja lukea kuinka pilvilinnoissaan elävä elitistinen kulttuurisivistyneistö on kultturellisuudessaan ja humanismissaan etääntynyt "oikeasta kansasta" kun kaikki eivät niele maahanmuuttokritiikin varjolla esitettävää rasistista xenofobiaa tai kansalliskiihkoista taidesensuuria.

Yhteiskunnassamme olevan ja edelleen ajettavan porvarillisen eriarvoistamisen ja talousliberalismin seurauksena syntyvää vastustusmieltä ja muutoksenhalua yritetään kanavoida hallitsevan taloudellisen ja poliittisen eliitin kannalta vaarattomaan suuntaan.  Sellaiseksi he valitsevat yleensä joko ulkoisen vihollisen tai ääliöpopulistisen ja -nationalistisen hörhösakin.  Meillä aiemmin keinoja ovat olleet m.m Ernesti Hentunen ja Veikko Vennamo. Venäjällä vastaava on ollut m.m. Vladimir Zhirinovski ja muualla sun muut.  Sellaisina ovat noussut myös poliittiseen valtaan Adolf Hitler ja Benito Mussolini.  Yhteistä heille kaikille on ollut, että taloudellisen vallan haltijoiden ei ole tarvinnut olla huolissaan omasta asemastaan ja lisäksi on saatu yhteiskuntaan kuria ja järjestystä; eivät työläiset ole enää ajaneet etujaan lakkoilemalla eikä muutenkaan.  Nyt meillä on sitten nämä Perussuomalaiset ja Timo Soini.  Hän ja hänen kaltaisensa vertautuvat muinaisiin karavaaneihin ja niiden perässä räksyttäneisiin koiriin.  Karavaanit kulkivat koirista huolimatta ja jos sieltä heitettiin raato revittäväksi niin piskejä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mihin Ali Baba karavaaniaan vei.

Varsinaisella ja oikealla eliitillämme onkin huoli, että kritiikki harjoitettavaa politiikkaa kohtaan suuntautuu nimenomaan soinilaisten kautta.  He eivät aseta yhteiskunnan todellisia vallanpitäjiä ahtaalle kunhan populistista revittävää riittää.  Ja aikanaan sitten kellokkaat voi palkita jollakin sopivalla viralla.  Tekn. yo Pekka Vennamo pistettiin johtamaan postia eikä siitä ole vieläkään toivuttu, ei perinteisessä postitoiminnassa eikä sähköisessä tietoliikenteessä.  Ja Etelä-Savo on vieläkin poroperinnetohtori J. Juhani Kortesalmen jäljiltä kehityksen vihoviimeinen hännänhuippu.

Soinilaisten tukeminen on monitahoinen projekti.  Näkyvintä on Timo Soinin fanitus ja tarjoilu suomalaisena perusmiehenä mutta sillee kivasti erikoisena roomalaiskatolisena ja englantilaista jalkapalloa seuraavana lähiömiehenä.  Näiden pikanttien mausteiden seurauksia politiikan sisältöön ei kuitenkaan saa analysoida.   Esimerkiksi roomalaiskatolinen käsitys abortista ja naisen oikeudesta ruumiiseensa on kielletty kysymys roomalaiskatoliselle Soinille.

Oma lukunsa on kuitenkin Soinin ja soinilaisuuden arvostelijoiden mustamaalaaminen.  Kun PerSut arvostelevat postmodernia taidetta, heiltä ei kysytä ymmärtävätkö he mitä postmoderni oikeasti tarkoittaa.  Sen sijaan kulttuurin kentän erilaisia suuntauksia ymmärtäviä ja sitä kautta PerSujen linjauksia arvostelevien kimppuun hyökätään.  He mukamas ovat elitistejä kun näkevät taiteen trendit oman aikansa tuotoksina eivätkä halua rajoittua vain n.s. kultakauden kansallisromanttiseen realismiin (jonka senkin tekijät olivat aikoinaan aikalaistensa "kansan makua" ymmärtävien mielestä silkkaa roskaa).

Jos ei lähde mukaan selittämään yhteiskuntamme ongelmia maahanmuuttajien syyksi eikä hyväksy maahanmuuttokritiikiksi naamioitua rasismia, on innostunut tosiasioiden kieltäjäksi.   Työnantajien keinottelu työsuhteen ehdoilla käyttämällä hämärästi tai puolihämärästi haalittua vuokratyövoimaa ulkomailtahan on työvoiman vapaata liikkuvuutta tai ainakin maahanmuuttajien omaa syytä. 

PerSujen ja Soinin retoriikan onttouden ja sen takaisten ajatusten ristiriitaisuuden vastustaminen halutaan esittää edistysmielisten uskonnollis-aatteellisena puhdasoppisuuden vaatimuksena.  Sen suvaitsevaisuusvaatimus ei kuulemma sisällä vapautta erimieltä olevalle realisteille.  On yhden totuuden hegemoniaa, henkistä ylimielisyyttä ja johdonmukaisuuden puutetta väittää huvittavan ristiriitaiseksi väitettä maahanmuuttajien syyllistymisestä yhtä aikaa sosiaaliturvalla laiskotteluun ja meidän työpaikkojemme viemiseen samalla kun ne peevelit vielä ehtivät viemään peräkammarinpojilta viimeisetkin naiset. 

Tuoreimmaksi tämän alan sankariksi on nostettu valtatiedonvälittäjien palstoilla päätoimittaja y.m. Timo Hännikäinen ja hänen esseekokoelmansa "Ihmisen viheliäisyydestä".  Sitä esitellään m.m. Savon Sanomissa.  Porvarillisissa tiedonvälitteissä hänet ja hänen kaltaisensa uuskonservatiiviset posthumanistit laitetaan kompromentoimaan muut nykypolitiikan vastustajat.  Heidän tehtävänsä on käyttää kaikkia mahdollisia väärän argumentoinnin kliseitä jotta nykymenolle vaarattomat PerSut pystyttäisi tarjoilemaan ainoana vaihtoehtona.  Samalla toivotaan oikeita rakenteellisia muutoksia tarjoavien jäävän marginaaliin tai ainakin vaikuttavan omituisilta, itseään muita parempina pitäviltä erikoisuuden tavoittelijoilta. 

Kaikessa epäpoliittiseksi julistautumisessaan nämä poliittisen ja taloudellisen eliitin juoksupojat siis ovat mitä poliittisempia hyötyeläimiä työnantajilleen.  He ovat osa maapallon laajuista talousliberaalia kampanjaa tavallisten ihmisten riistämisen nostamiseksi uudelle tasolle.   Näiden meidän paikallisten kykyjemme, Hännikäisen et al, aatemaailman takaa löytyvät kansainväliset uuskonservatiiviset linjat ja linjanvetäjät eli samat uuskonservatiiviset aatteet kuin porvarillisten poliittisten toimijoiden.  Meillä on siis yleisen (uus-)konservatiivisen maailmanlaajuisen trendin suomalainen sovellus.  Sen  poliittinen siipi on kokoomus-keskustalainen politiikka valitusosastonaan PerSut ja postintelligentit antamassa koko hoidolle teoreettisen kuorrutuksen.