Varuskunnalle potkut ja potkua paikkakunnalle

Armeijan uudelleenjärjestelyjen yhteydessä on nostettu taas esille varuskuntien lakkauttamiset.  Esimerkiksi Joensuussa on osoitettu mieltä aiheesta.  lakkauttamissuunnitelmiin suhtaudutaan toisaalta hyvin tunnepitoisesti pitämällä varuskuntia ja joukko-osastoja paikkakunnan symboleina.  Toisaalta yritetään pitää kiinni paikkakunnan suuresta työllistäjästä.  Yleensä varuskunnat tuovat suoria työpaikkoja ja välillisesti vielä enemmän. Niinpä varuskuntien lakkauttamiset aiheuttavatkin vipinää n.s. "poliittisessa kentässä" kun poliitikot näkevät äänien olevan liikkeellä.

Paikkakunnan kehityksestä suhteessa varuskuntaan näyttäisi olevan myös toisenlaista kokemusta.  Mikkelistä lopetettiin vuoden 2006 lopussa Savon prikaati.  Se vei kapiaisten työpaikkoja ja tilalle tuli armeijan johto- ja eskuntakeskittymä.  Siinä on vähemmän työpaikkoja ja iso osa niiden työntekijöistä pendelöivät Mikkeliin jopa pääkaupunkiseudulta.  Ainakaan johtavat "kissakaulat" eivät ole muuttaneet Mikkeliin.

Sotilastyöpaikkojen menetyksestä huolimatta tai jopa sen ansiosta Mikkelin pitkä paikallaan junnaava kehitys on nyt Savon prikaatin lopettamisen jälkeen lähtenyt vauhtiin.  Asukasluku kääntynyt nousuun, keskustaa n.s. "elävöitetty" ja saatu erilaisia palkintoja aiheesta.  Kaupungin keskustaan on investoitu yli sata miljoonaa Euroa.  Jos vaikka kaikki investoinnit, kuten esimerkiksi torin alle kaivettu parkkiluola, eivät tunnukaan kokonaisuuden kannalta järkeviltä, niin joka tapauksessa ne osoittavat jonkinlaista käännettä aikaisemmasta paikallaan junnaamisesta kehityksen ja muutoksen suuntaan.

Miten tämä muutos on saatu aikaiseksi?  Onko kyseessä luonnollinen kehitys joka olisi tapahtunut vaikka Savon prikaati olisi säilynyt vai olisiko sen lakkauttaminen sysäys alkaa ajatella toisin?  Mikä vaikutus oli sotilaiden poismuutolla työpaikkojensa perässä?  Aiheuttiko kapiaisten väheneminen kulttuurimuutoksen kaupungin asioiden hoitamisessa? Noihin kysymyksiin ei liene, vielä, vastausta mutta jonkun asiaa osaavan olisi varmaan hyvä sitä selvittää.

Omalta osaltani Mikkelistä kotoisin olevana ja näkövinkkelistäni täältä Otavan takaa näyttäisi, että ainakin touhottaminen Mannerheimin perässä olisi hieman laantunut ja olisi keskitytty enemmän muuhun.  Että kiinnostaisi tämänpäiväinen eikä menneet sodat.  Ehkäpä vielä joskus saamme jopa unohtaa vitsin Mikkelistä ainoana eurooppalaisena kaupunkina joka vielä käy II Maailmansotaa.

Oma näkemykseni ja hypoteesini on, että militarismin ja sotilaiden väheneminen paikkakunnalla antaa mahdollisuuden nykyaikaiseen ja monipuoliseen kehitykseen.  Se avartaa vuorovaikuksen kulttuuria käskyttämisestä keskusteluun ja mielipiteiden monipuolisempaan käsittelyyn.  Niinpä Joensuussa, Keuruulla j.n.e. varuskunnan lakkauttaminen pitäisi nähdä pikemminkin mahdollisuutena.

Sotasyyllisistä Rauhanlakiin

Perussuomalainen kansanedustaja Reijo Tossavainen on tehnyt Eduskunnalle esityksen sotasyyllisten tuomioiden kumoamisesta.  Se on osa eräiden prokarelianistien ja muiden II Maailmansodasta revanssia hakevien yritystä pestä aikaisempiin sotiimme johtaneeseen politiikkaan vastuullisten syyllisyyttä vitivalkoiseksi.  Tossavaisen lisäksi allekirjoittanina on 38 muuta pääasiallisesti PerSuja mutta mukana myös muutamia Kepuleita ja Kokkareita.  Ilmeisesti meillä on tuossa lakialoitteessa nimettyinä nykyisen Eduskunnan militantti äärioikeisto.

Lakiehdotus on ollut ensimmäisessä käsittelyssään ja etenee normaalia käsittelyproseduuriaan Eduskunnassa ja toivottavasti ansaitsemansa kohtalon historian roskatynnyrissä.

Yhteen asiaan en kuitenkaan malta olla tarttumatta.  Yhtenä perusteluna nämä sotasyyllisten suojelijat käyttävät sinällään kaunista periaatetta, että lait eivät saisi olla takautuvia eli jos tekohetkellä joku ei ole kiellettyä niin siitä ei pitäisi rangaista jos se myöhemmin kielletyksi säädetään.  Periaate on ihan hyvä ja kannatettava - tiettyyn rajaan saakka.  Jos kyseessä on niinkin raskas teko kuin sotasyyllisyys jossa kyse ei ole yhdestä suoraviivaisesta teosta vaan poliittisista toimista jotka johtavat niinkin hirvittävään kuin sotaan niin asiaa pitää voida harkita toisinkin.  Silloin on voitava soveltaa esimerkiksi Olaus Petrin (1493 - 1552) tuomarinohjeita.  Sopivia kohtia ovat esimerkiksi:  

Ei laki hyväksy kaikkea, mitä se ei rankaise, sillä ei lakikirja saata kaikkia rikoksia luetella. 

Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään.

Noita soveltamalla voidaan päätyä esimerkiksi ajattelemaan, että vaikka yksittäiset teot eivät täytä Rikoslaissa kuvattuja yksittäisiä rikoksia niin tekojen yhteisvaikutus on aiheuttanut niin julman ja kohtuuttoman seurauksen kuin sota ja sen julmuudet.

Tämän kaltaista ja vastaavaa harkintaa sovellettiin esimerkiksi natseihin Nürnbergissä 1940-luvun lopun oikeudenkäynneissä ja myöhemminkin käsiteltäessä rikoksia ihmisyyttä vastaan m.m. Haagin kansainvälisissä tuomioistuimissa.

***

Toisaalta meidän pitäisi varautua jo rauhan aikana, että emme joudu mahdollisen sodan jälkeen samanlaiseen juristeriseen hiustenhalkomiseen kuin nyt Tossavainen ja kumppanit yrittävät.  Meidän tulisi säätää lainsäädäntöömme riittävän selkeät pykälät sodan lietsomisen ja sotapolitiikan estämiseksi.  Sopiva pohja uudelle laille voisi olla esimerkiksi Mirjam Vire-Tuomisen Rauhanlaki-aloite vuodelta 1973.

Rauhanlaki-aloite oli itseasiassa lisäys Rikoslakiin eli uusi 5a§:

Joka suunnittelee, valmistelee, aloittaa tai jatkaa hyökkäyssotaa tai sotaa, joka on vastoin Suomea velvoittavan kansainvälisen sopimuksen tai yleisesti tunnustettujen kansainoikeudellisten perusteiden määräyksiä, on tuomittava rikoksesta rauhaa vastaan kuritushuoneeseen elinkaudeksi tai määräajaksi, vähintään kahdeksi vuodeksi.  Joka julkisesti kiihottaa edellä 1. momentissa tarkoitetun tai muun kansainoikeudellisten sääntöjen tai periaatteiden vastaisen sodan alkamiseen tai jatkamiseen tai sodalla uhkaamiseen taikka julkisesti ihannoi sellaista sotaa, on tuomittava sotapropagandan harjoittamisesta vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi tai, jos teon vaikutus on katsottava vähäiseksi, sakkoon.  Tässä pykälässä mainittujen rikosten yritys on rangaistava.

Edellä olevaa voisi ehkä täydentää kuvailemalla kielletyksi myös liittyminen tuollaiseen sotaan  ja liittoutuminen sotilasliittoon joka tuollaisia valmistelee.

Minusta eduskunnan pitäisi säätää edellä olevan kaltainen mielummin kuin yrittää pestä aikaisempia syyllisiä omista teoistaan.  Siitä olisi meille hyötyä tulevaisuudessakin jos säädös tosissaan otettaisi.

Leivoksia Wahlroosille

Pankkiiri ja vakuutusyhtiön johtaja Björn Wahlroos on avautunut Helsingin Sanomissa.  Päälimmäisiksi asioiksi jälkeisessä keskustelussa on nostettu kaksi asiaa:  suhtautumiset väistyvään presidenttiin, Tarja Haloseen ja syrjäytymiseen.


Presidentin osalta Wahroosilla on ilmeisiä vaikeuksia ymmärtää, että presidentti valitaan presidentin vaaleilla ja se on eri asia kuin eduskunta ja sen vaalit.  Käsittämätätöntä kauppatieteiden tohtorin koulutuksen saaneelle ja niinkin paljon itseään lukemalla sivistäneelle ihmisille.  Wahlroosilta on jäänyt huomaamatta tai hän tieten tahtoen jättää välittämättä, että Halonen on valittu demokraattisesti presidentiksi ja äänestäjien enemmistö on sallinut hänelle erilaiset mielipiteet kuin valitsemalleen eduskunnalle, kaksi kertaa.


Presidentin puheista Wahlroos tarttuu erityisesti viimeisimmän uudenvuodenpuheen syrjäytymiskohtaan.  Siinä Halonen otti esille korrelaation terveyserojen kasvun ja tuloerojen kasvun välillä.  Hän esitti sen esimerkkinä kuinka "Taloudellinen eriarvoisuus hivuttaa vaikutuksensa elämän kaikille alueille". Tämä oli liikaa miljonääri Wahlroosille joka nimen omaan ajaa tuloerojen kasvua ja esittää sitä yhteiskuntaan hyvää tuovana voimana.


Wahlroosilla on jo 1960-luvulta lähtien ollut tapana olla n.s. besser-wisser ja mielipidepäällepäsmäri.  Jo silloin kun hän oli radikaalivasemmistolainen, n.s. SKP:n vähemmistöläinen, hän on tiennyt muita paremmin miten muiden tulee ajatella.  Sama ainainen oikeassa olemisen asenne on jatkunut myös kääntymyksen jälkeen ja taloudellisen aseman vahvistuminen on vain lisännyt arroganttiutta.  Mutta onhan aina tiedetty, että käännynnäiset ovat paavillisempia kuin paavi itse ja kun käännynnnäisellä on ollut jo ennen kääntymistään iso ego niin mihin mittoihin se kääntämällä onkaan kasvanut.


Wahlroos on sikäli oikeassa, että korrelaatio ei sinällään tarkoita syy-seuraus -yhteyttä. Hän esittää selitykseksi, ilman todisteita, että tietyt ihmiset eivät vain hoida terveyttään. Selitys haiskahtaa Ranskan kuningatar Marie-Antoinetten (Maria Antonia Josepha Johanna von Habsburg-Lothringen, 1755 – 1793) suuhun laitetulta "jos heillä ei ole leipää, syökööt leivoksia" -lausahdukselta*). Wahlroos nimittäin "unohtaa", että kyse on myös kyvystä eikä vain halusta. Lisäksi olisi hyvä huomata, että kyvyt ja käsitykset kyvyistä ohjaavat myös haluja.


Oikeasti pitäisi lähteä etsimään syy-seuraus -suhteen suuntaa: Onko huono terveys syy huono-osaisuuteen, s.o. sairauden vuoksi ei pysty huolehtimaan elintasostaan. Vai onko huono terveys huonon elintason syytä, s.o. köyhyyden takia ei ole mahdollisuuksia keinoihin pitää yllä terveyttään. Jos tässä tutkimisessa sitten paljastuu niin epätodennäköinen, että syy-yhteyttä ei ole kumpaankaan suuntaan, sitten on lähdettävä etsimään muita syitä.

Oma käsitykseni tuosta suhteesta perustuu yleiseen elämänkokemukseen.  Sen mukaan yhteys on molempiin suuntiin.  Ihminen joka elää sellaisessa sosiaalisessa asemassa, että huoli jokapäiväisestä toimeentulosta ja katosta pään päällä on päälimmäisenä, ei jaksa olla kiinnostunut asioista jotka eivät tuo ruokaa pöytään nyt.  Jokapäiväiset arjen huolet vievät mahdollisuuden ajatella pitemmällä tähtäyksellä terveyden hoitamista.  Ja kun terveys alkaa pettää, alkaa pettää myös kyky edistää omaa elämisentasoaan.  Kun tähän kierteeseen painetaan ihmisiä kiristämällä työsuhteiden ehtoja, polkemalla palkkoja ja ahneen hinnoittelun avulla hinaamalla terveelliset tuotteet tavoittamattomiin niin on puhuttava syrjäytymisen asemesta syrjäyttämisestä.  Ja tässä syrjäyttämisessä Björn Wahlroos on itse aktiivinen toimija omilla busineksillaan.  Hän siis välttelee ja peittelee omaa vastuutaan noilla puheillaan. 

---

*) Oik. repliikki on Jean-Jasques Rousseaun (1712 - 1778) teoksesta Tunnustuksia.

Tasa-arvon mekin ansaitsemme

Tasavallan presidentti Tarja Halonen on myöntänyt pari valtiopäiväneuvoksen arvonimeä.  Saajina ovat vihreiden Erkki Pulliainen ja SDP:n Mikko Elo pitkän valtiopäivämiesuransa palkkioksi.  Molemmat ovat olleet Eduskunnassa 24 vuotta.

Jos ja kun valtio ja yhteiskunta on tasavalta jossa ihmiset ovat tai ainakin pitäisi olla keskenään tasa-arvoisia ja -vertaisia ilman eriarvoistavia sääty- tai kastilaitoksia niin luulisi ihmisten nostamisen arvonimillä tai ritarikuntien arvomerkeillä toisten yläpuolelle olevan turhaa.  Tuollaiset arvot ovat naurettavia ja tasavallassa täysin turhia. 

Ihmisten hyvien tekojen muistaminen ja positiivinen palaute on tietysti mukavaa ja kannustaa ihmisiä, kuulemma, parempiin suorituksiin jatkossakin.  Sitä voidaan kuitenkin antaa muullakin muistamisella ja julkisella tunnustamisella, ilman kohteiden arvon korostamista.  Tekojen arvo on oikeasti eri asia kuin ihmisen arvo.  Näidenkin ihmisten, Elon ja Pulliaisen valtiopäivähistoriasta voisi nostaa esiin tekoja jos palkitsija eli presidentti niin tarpeelliseksi näkee.  Tai jos yksittäisiä tekoja ei löydy mutta 24 vuoden ura valtiopäivillä katsotaan palkitsemisen arvoiseksi niin sitten se.  Palkinto tai muistaminen voisi olla esimerkiksi virallisluontoinen ja julkinen kiitoskirje, mitali tai vaikka muotokuva parlamentin seinälle.

Jaakko Juteini (1781 - 1855) kirjoitti aikoinaan runon Laulu Suomessa.  Sillä varmaan kiusataan koulukkaita vieläkin.  Se alkaa sanoin "Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa"  ja päättyy kertosäkeeseen ":,:valistus on viritetty, järki hyvä herätetty:,:".  Välissä kehutaan suomalaisten työtä ja sivistystä antaen arvoa kaikille eikä vain valikoiduille ylempään arvoon nostetuille.  Olisi siis meidänkin hyvä jo tavoittaa Juteinin valistunut järjen käyttö.

***

Toki valtio voi arvonimillä ja -merkeillä ihan hyvin rahastaakin tittelinkipeitä. Tässä tapauksessa sitäkään hyötyä ei ole kun valtio siirtää k.o. henkilöiden osalta rahaa taskusta toiseen ja siihen siirtelyynkin kuluu energiaa.

Jos arvonimi- ja -merkkikauppaa haluaisi valtion rahanhankintakeinona tehostaa, niille voisi pystyttää nettikaupan josta saisi ostaa nimiä ja krääsää kukin halunsa ja maksukykynsä mukaan markkinaehtoisesti.  Posti toimittaisi killuttimet ja paperit leimoilla, sineteillä ja hanhensulilla varustettuna sen mukaan mitä kukin tilaa ja haluaa maksaa.  Jos ja kun asiakas haluaa, voisi järjestää myös juhlallisia luovutuspippaloita erilaisissa ympäristöissä ihan fyysisesti tai virtuaalisesti.  Erilaisia ritari- ja muita sankarikuntia voisi tietysti rakennella ihan some-pohjaisestikin.  Tietysti myös kunnille voisi sallia saman rahoituskeinon. eikun Visa vinkumaan.

Eläkkeelle

Uusimpien uutisten mukaan, m.m. YLE ja Helsingin Sanomat, SAK on lipeämässä aiemmasta kannastaan puolustaa suomalaisten työeläkeikää.  Puheenjohtaja Lauri Lyly/SDP  haluaa muka vain "aukaista neuvottelujen solmuja".  Onneksi puhemies Eero Heinäluoma/SDP sentään vielä lupaa pitävänsä kiinni aiemmista lupauksista, ainakin tämän vaalikauden.  Toivottavasti hänen sanansa vielä painaa SDP:n päätöksenteossa.

Tosiasiassa koko ajan tosiasiallinen eläkkeellä jäämisen ikä nousee.  Tämän on huomannut myös SAK ja tiedosttaa siitä sivuillaan.  Vain Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) ei sitä halua huomata ja kärttää vanhuuseläkkeen lakisääteisen ikärajan nostamista.  Keskimääräinen eläkkeellesiirtymisikä (oikeammin 25-vuotiaan eläkkeellesiirtymisiän odote) oli vuonna 2009 59,4 vuotta. Seuraavana vuonna se oli 60,4 vuotta ja viime vuonna 60,5 vuotta. Näin ollen eläkkeellesiirtymisiän odote on kehittynyt odotettua paremmin.  Siitä huolimatta lakisääteisiä rajoja halutaan nostaa.

Nykyinen eläkkeelle siirtymisen myöhentyminen on saatu aikaiseksi varhais-, työttömyys- ja työkyvyttömyyseläkkeiden sääntöjen kiristyksillä.  Kun samaan aikaan työnantajat harjoittavat entisenkaltaista ikärasismia, ihmiset joutuvat eläkkeen asemesta työttömyyskortistoon.  

Jos työnantajilla ja porvaripoliitikoilla olisi aito huoli työurista niin he pyrkisivät pidentämään työsuhteita.  Se tarkoittaisi työolosuhteiden parantamista niin, että ihmiset säilyttäisivät työkykynsä mahdollisimman pitkään.  Samoin se tarkottaisi työnantajien asenteiden muuttamista siten, että ikääntyvistä työntekijöistä pidettäisi kiinni eikä pyrittäisi pääsemään eroon.  Se taas tarkoittaisi ikärasismista luopumista ja työelämän olosuhteiden tekemistä houkuttelevammiksi.  Nykyiset säännöksethän tarjoavat mahdollisuuden olla töissä 68 ikäiseksi jos molemmat osapuolet eli sekä työnantaja ja -tekijä niin haluavat.  Vaikutetaan siis ensin niihin haluihin.