Kapitalismin lopunaikoja

 Kansan uutiset on julkaissut jutun "Kapitalismi on jo kumonnut itsensä ja tilalle on tullut jotain pahempaa, sanoo Gianis Varoufakis KU:lle". Siinä kreikkalainen ekonomisti ja entinen Syriza:a edustanut valtiovarainministeri Giannis Varoufakis /MeRA25 (DiEM25)  kertoo käsityksestään kapitalismin lopusta.  Hän väittää siitä siirrytyn  hänen "teknofeodalismiksi" nimittämään uuteen ajanjaksoon.  Hänen ajatuksiaan näiltä tiimoilta on julkaistu myöskin brittiläisessä työväenlehdessä Morning Star:ssa otsikolla "On Brexit and the task of confronting technofeudalism" julkaistussa haastattelussa.  Varmaan muuallakin.

Kuva: Olaf Kosinsky (kosinsky.eu) 
Licence: CC BY-SA 3.0-de

Varoufakis:n pääteesi tässä on, että kun on siirrytty "digitaaliseen" talouteen niin on samalla luovuttu kapitalismille keskeisimmistä asioista: voitontavoittelusta ja markkinoista.  Uutta aikaa leimaa keskuspankkien jakama raha ja "digitaaliset alustat".  Hän ajoittaa siirtymän n. vuoden 2008 tienoille.  Toki hän myöntää etteivät voitontavoittelu eikä markkinat ole kadonneet mutta ne eivät enää hänen mukaansa määritä meidän aikaamme.  Olisin pitkälti erimieltä hänen kanssaan tästä asiasta ja siksi tämä kiistakirjoitus, arvostanhan Varoufakis:ia tarkkanäköisenä hoksnokkana joka osaa tarttua keskeisiin kysymyksiin.  Toisaalta hän myös hakee räväkällä retoriikalla huomiota.

Varoufakis syyttää keskuspankkeja kun ne laskevat liikkeelle velkakirjoja joilla luodaan Esko Seppäsen terminologialla "höttöntöttörahaa" jolla ei ole katetta reaalimaailmassa.  Hän on osittain oikeassa mutta valtaosa maailmalla liikkeellä olevasta katteettomasta rahasta on kuitenkin yksityisten liikepankkien liikkeellelaskemaa velkaa (n.s. "luotonlaajennus").  Se on pikemminkin finanssikapitalismia kuin mitään uutta kapitalismia korvannutta järjestelmää.

Samaten teknologiset alustat, joita virheellisesti digitaalisiksi sanotaan, eivät myöskään ole mikään erityinen uusi järjestelmää luonnehtiva elementti.  Ne ovat pikemminkin vain teknologisen kehityksen mahdollistava väline kasata kapitaaleja ilman tuotannollisen teknologian, tuotantovälineiden, pitämistä omassa hallussa.  Niinpä esimerkiksi Über:n et al kaltaiset yritykset ovat voineet luopua pääomia sitovista tuotantovälineistään ja siirtää niiden hankkiminen, ylläpitäminen ja käyttäminen kokonaan työläisten vastuulle.  Pikaisella silmäyksellä siinä saattaa nähdä feodalismin piirteitä mutta onko se todella sitä?  Feodalismissa ihmiset hallussaan olevia tuotannontekijöitä myöten olivat käytännössä n.s. "turpeeseen sitomisen" kautta feodaaliherrojen omaisuutta hyvin hierarkisessa järjestelmässä vaikka heidän tuotantovoimansa uusintaminen olikin heidän omalla vastuullaan.  Kun feodalismista siirryttiin eteenpäin noita siteitä katkottiin siirtymällä palkkaorjuuteen jossa isäntien valta ja velvollisuudet jäivät ainoastaan palkanmaksuun.  Nyt ollaan siirtymässä siihen, että myös vastuu ja riskit työsuhteesta ja työvälineistä siirretään täysin työläisille ja pelkästään kertyvät  kapitaalit ovat omistajan.  Ei se ole mitään uutta vaihetta vaan edelleenkin kapitalismia mutta sen uusi vaihe: on siirrytty tuotannollisesta kapitalismista puhtaaseen finanssikapitalismiin.

Mitä markkinoihin tulee niin vaihdantaa on ollut jo n.s. barbaarisina pidettyjen alkuyhteiskuntien aikoina ja niitä tulee olemaan jatkossakin.  Ne eivät mitenkään erityisesti ole määrittäneet kapitalisminkaan syvintä olemusta vaikka porvariluokan kaupankäyntioikeudet olivat yksi merkittävä tekijä sen esiinmurtautumisessa.  Oleellisempaa on kapitaalien keskittyminen ja se taas vie markkinoiden vapautta sillä ne joille kapitaalit kulloinkin keskittyvät, pyrkivät rajoittamaan markkinoita.  ja koska markkinakilpailua ei koskaan aloiteta uudelleen nollatilanteesta vaan aina jatketaan niistä keskittymistä joita jo on, keskittymät rajoittavat muiden markkinaoikeuksia.  Tätä perusperiaatetta ei muuta, että joidenkin kapitaalit menevät aika-ajoin uudelleenjakoon, kuten esim. suhdennesykleissä ja lamakausina tapahtuu.  

Toisaalta Varoufakis on oikeassa: uusi kapitalismin vaihe on tavallisille ihmisille pahempi kuin edeltäjänsä.  Yleensä kuitenkin uudet ajanjaksot ihmiskunnan historiassa ovat tuoneet jotain uutta ja parempaa.  Niinpä kapitalismikin toi uutta ja vapautti ihmisiä, heitähän porvaritkin ovat, vanhan systeemin kahleista tekemään vapaammin kauppaa ja se levitti toimeentuloa uudella tavalla ja laajemmalle.  Nyt tämä hänen esiinnostamansa muutos ei kuitenkaan tuo mitään uutta vaan käyttää uusia teknisiä mahdollisuuksia ihmisten edelleen kurjistamiseen.  SiltäKIN kannalta sitä pitää pitää "vain" vanhan muutoksena.  Kysymykseksi vielä kuitenkin jää onko tämä nyt vihdoin ja viimein kapitalismin viimeinen vaihe vai tuleeno näitä vielä uusia?

Yksi Varoufakisin havainto kuitenkin pitää paikkansa: kapitaalien vallan muuttuminen kasvottomaksi.  Vanhasta patruunakapitalismista on siirrytty pankkien valtaan jo aika päiviä sitten.  Jotkut vanhaan jämähtäneet n.s. "impivaaralaiset" haaveilevat siitä vanhana hyvänä aikana mutta se on iäksi mennyt.  Sen jälkeen on tullut jo näkymättömien kapitalistien valta.  He toimivat finanssilaitosten hämärissä kabineteissä.  Nyt valta on siirtymässä heiltä finanssiteknokraattien käsiin. Niiden jotka pyörittävät pääomia ikäänkuin niillä olisi jotkut luonnonlakien ja -vakioiden kaltaiset ohjausmekanismit joita he ylipappeina ohjaavat.   Kapitalistit siis ovat menettämässä valtansa kapitaaleihinsa. Tätä puolta kuvasi Hannu Raittila jo vuonna 2004 esseekokoelmassaan "Liikkumaton liikuttaja" *).     

Giannis Varoufakis on siis oikealla asialla mutta miten on hänen johtopäätöstensä laita? Vievätkö ne tietämystämme eteenpäin?  Tai edes oikeaan suuntaan?  Siis tunnistamaan nykyisen talousjärjestyksemme olemuksen, perusteet ja liikkeet sekä ymmärtämään ne.  Jos omaksumme Varoufakis:n tämän ajatuksen, osaammeko vastustaa kapitalismissa oikeita asioita vai huidommeko ohi?

---
"Liikkumaton liikuttaja" viittaa myös vanhaan intialaiseen mytologiaan jonka yhdessä tarinassa Kali tanssii villisti aviopuolisonsa Shiva:n yllä.  Samoin myös aristoteleeniseen käsitykseen kaiken liikkeessä olevan ensimmäiseen paranormaaliin liikkeellepanijaan, luojajumalheerokseen, joka ei tietenkään voi liikkua koska jos liikkuisi niin se ei olisi ensimmäinen liikuttaja.  Samalla asialla on ollut myös Tuomas Akvinolainen.

Kiertotietä Kalevi Suomelalle

Kansan uutiset julkaisi netisivuillaan Kalevi Suomelan kirjoituksen "Minkälainen optio Nato on Suomelle?".  Kirjoitin siihen pitkähkön kommentin joka ei jostakin kumman syystä pysynyt siellä.  Ensimmäinen versio meni perille ja näin sen siellä.  Mutta pikasilmäilyllä huomasin siinä niin paljon virheitä, että kopioin sen täydennettäväksi ja poistin KU:n sivulta.  Kun yritin tallettaa sitä uudelleen, olin ylittänyt 5000 merkin maksimipituuden.   Kun tiivistämisen jälkeen yritin uudelleen, tallennus ei onnistunut ja sain ilmoituksen "sisältö ei ole enää käytettävissä"?  En tiedä jäikö se sensuurin kynsiin vai kohtasinko vain KU:n käyttämän Facebook-laajennuksen piirteen jota ei ole erikseen tilattu, lue: virheen.  Tässä kuitenkin kirjoitukseni sellaisena kuin sen lopulta korjailujeni jälkeen aioin:

Olen Suomelan kanssa kovin samaa mieltä hänen juttunsa clou:sta. Itsekin kallistun hänen Suomelle tarjoaman ensimmäisen vaihtoehdon kannalle: uskottava puolueettomuus ja liittoutumattomuus on meille paras rauhan ja turvallisuuden tae.

Sen sijaan olen hänen perustelunsa joidenkin kohtien kanssa kovastikin erimieltä. Esimerkiksi:

- YYA ei mielestäni ollut minkäänlainen sotaliittosopimus, ei todellakaan tavanomainen eikä erityisenomainen. Se oli nimensä mukaisesti sopimus ystävyydestä ja yhteistyöstä sekä avunannosta joissakin erikseen nimeltämainituista tilanteissa. Per viam: meillä on nytkin ystävyyssopimus Venäjän federaation kanssa joka kieltää molempia osapuolia liittoutumasta toiselle vihamielisen tahon kanssa.

- NL ei aikoinaan ollut eikä Venäjä nyt ole erityisen imperialistinen vaikka niiden politiikoista voi joitakin asioita niinkin tulkita. Sen sijaan imperialismia löytyy enemmän n.s. "läntisestä arvoyhteisöstä". M.m. näinäkin päivinä jatkuvasta siirtomaapolitiikasta (toisin keinoin kuin 1800-luvulla) ihan viime vuosikymmenten NATOn laajeneminen vastoin monia "ei tuumaakaan itään" -lupauksia on imperialistista etupiirien hakemista.

- En tunnista EU:ssa juuri minkäänlaisia pyrkimyksiä saada liitykkäistä "demokraattisia periaatteita ja instituutioita kunnioittavia oikeusvaltioita" muuten kuin joissakin juhlapuheissa. Itsessäänhän se on äärimmäisen epädemokraattinen mutta byrokraattinen. Suhtautuminen itsemääräämisoikeuteen ja subsidiariteettiperiaatteeseen on saanut kovinkin "mielenkiintoisia" piirteitä.

- Syytöksissä nyky-Ukrainan, siis Kiovan hallinnon alaisen, fasistisuudesta on kovastikin perää. Siitä todistavat m.m. Stepan Banderan et al palvonnat ja uusnatsistiset Azov:n et al pataljoonat osana Ukrainan armeijaa. (Ne piti Minskin sopimuksien mukaan lakkauttaa ja purkaa mutta Kiova liittikin ne armeijaansa). Siellä on myöskin siirrytty muistamasta II Maailmansodan liittoutuneiden voittoa natseista ja fascisteista natsikollabotöörien ylistämiseen. Unohtaa ei sovi myöskään kielilakeja ja hallinnolle epämiellyttävien tiedonlevitteiden kohtelua.

- En myöskään olisi mieltä, että Venäjällä olisi sen suurempia mentaalisia vaikeuksia suurvalta-aseman menettämisen suhteen kuin esim. Isolla Britanialla tai Ruotsilla. USA:kin oirehti jo merkittävästi vaikka erityisyyden menetysprosessi on vasta aluillaan. Pikemminkin näyttäisi, että kyseessä on venäläisen historian syklisyys. Jo vuosisatojen ajan he ovat liki säännöllisin väliajoin sotkeneet asiansa (n.s. "смутна" -tilanteet) mutta sen jälkeen nopeasti selvittäneet ne. Nyt 1990-luvulla heillä oli sellainen aika mutta asioita on saatu kuntoon ja se näkyy myös ulkopolitiikan harjoittamisessa.

- Kylmä sota ei käsittääkseni loppunut NL:n hajoamiseen vaan siirtyi eräänlaisesta asemasodasta toisen osapuolen etenemiseen (vastoin merkittävien poliittisten johtajien suullisia lupauksia). Vuoden 2008 Sakartvelon tapahtumien (=Mihael Saakasvilin johtama hyökkäys rauhanturvaajia vastaan) yhteydessä alkoi käänne ettei Venäjä enää vain anna periksi. Vladimir Putinin sanoin jos NATO on Ukrainan Venäjän vastaisella rajalla heillä ei ole enää mihin perääntyä, on siis pistettävä tosissaan hanttiin.

Nämä muutamat kohdat ihan vain esimerkinomaisia poimintoja. Sen sijaan ongelmanratkaisu rauhanomaisesti ja mielellään YK:n johdolla, avustuksella ja ohjauksessa tulisi olla sääntö jolla tälläisten ongelmien kimppuun käydään. Ensimmäinen askel tulisi olla, että Kiovan hallinto aloittaisi ihan oikeasti, Minskin sopimusten mukaisesti, neuvotella Donbass:n tasavaltojen kanssa. Nehän ovat Kiovan ohella Ukrainan kriisin ja sisällissodan osapuolet, ei Venäjä ja muut Normandian nelikön jäsenet saati USA tai EU. Niiden tulisi päästä sopuun. Mutta se onnistu ellei ensin tunnusteta kuinka Ukrainan kriisiyttämisen tämä vaihe 2014 alkoi: ensin USA:n masinoima coup d'état Kiovassa, sitten rauhanomaiset mielenosoitukset itäisessä Ukrainassa jonka jälkeen Kiovan uusi kaappaushallinto lähetti armeijan ampumaan mielenosoittajia ja homma kääntyi sisällissodaksi. Krimiläiset ehtivät vetää omat johtopäätöksensä ja kansanäänestyksen kautta erota koko roskasta kun, krimiläisille onneksi, Venäjällä oli myös turvallisuus- ja sotilaspoliittisia intressejä siellä eli he eivät halunneet Sevastopolin muuttumista USA:n tukikohdaksi.

Olen samaa mieltä, että puolueettomuuden tunnustaminen jollekin maalle on ulkopuoliselle hankalaa ja riskaabelia. Etenkin mahdollisten muutosten havainnointi, tunnistaminen ja argumentointi saattaa johtaa riskeihin. Niinpä puolueettomuus-status on aina "joka päivä ansaittava" uudelleen johdonmukaisilla puheilla ja teoilla sekä myös tekemättäjättämisillä. Kyseessä on prosessi joka perustuu uskottavuuteen ja luotettavuuteen emmekä sitä ole viime vuosina juurikaan osoittaneet.

Summa summarum: Olen Suomelan kanssa samaa mieltä, että uskottava liittoutumattomuus, puolueettomuus sekä rauhanhaluisuus ja -hakuisuus olisivat parhaat takeet turvallisuudellemme.

Minulla on ollut aikaisemminkin vaikeuksia kommentoida KU:n sivuilla nimenomaan Suomelan tekstejä hänen sikäläisellä "Kirjavia ajatuksia" plokipalstallaan. Siellä seurauksena on epäilys spämmäämisestä. Niistäkään en ole varma ovatko vaikeudet sisältölähtöisiä vai teknisiä.

Näinä hybridisotien aikakautena ei voi olla koskaan ihan varmaa mikä kommentointi- ja julkaisukanavan sulkeutuminen on informaatiosodan offensiivi ja mikä vain normaalien teknisten ominaisuuksien aiheuttamaa harmia.  En kuitenkaan haluaisi uskoa, ainakaan vielä, Kansan uutisten pyrkivän tietoisesti sensuroimaan kriittisiä viestejä, Facebook:sta en ole yhtä varma. 

Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin Suomelan perusviestistä, liittoutumattomuuden ja puolueettomuuden tärkeyden korostamisesta, ihan samaa mieltä. 

Systeeminen oppositio Suomessa - Osa II

 Tämän duodraaman ensimmäisessä osassa alustin tilannekuvaa ja kuvailin Kansallinen Kokoomus r.p:tta.  Tässä jälkimmäisessä puoliskossa kuvailen Perussuomalaiset r.p:tta ja teen yhteenvetoa niiden keskinäisistä veto- ja työntövoimista.  Molemmat  Kansan uutisissa julkaistun Dmitry Gurbanov:n niiden suhdetta kuvailevan jutun innoittamana.

Perussuomalaiset sijoittuvat Suomen parlamentaarisen puoluekentän äärimmäiselle oikealle reunalle, oikealla puolellaan vain ehkä Ano Turtiaisen yhdenhengen tilapäinen ryhmä.  Eduskunnassa se vastikikään siirrettiin ison salin istumäjärjestyksessä omalle paikalleen (ja siltä osin vain Turtiainen vielä istuskelee turhan keskellä).

Kuten Kokoomus, sekään ei ole ideologisesti yhtenäinen eikä syntynyt yhden aatesuunnan edustajaksi ja ajajaksi.  Se edustaa historiallisesti Ernesti Hentusesta (1885-1951) ja hänen Radikaalisesta kansanpuolueestaan syntynyttä jatkumoa.   Seuraava polvi oli Veikko (1913-1997) ja Sirkka (1913–2005) Vennamon perustama pientalonpoikainen liike jonka he synnyttivät kun Urho Kekkonen ja K-linja veivät heiltä Maalaisliiton johtopaikat ja vaikutusvallan.  Pientalonpojista kehkeytyi Suomen maaseudun puolue (SMP) jonka konkurssipesän raunioille Timo Soini perusti samanhenkisen populistisen puolueen, Perussuomalaiset (Sannfinländarna) ohjaamaan ihmisten tyytymättömyyttä mihinkään vaikuttamattomaan älämölöön.   Kaikki nuo ovat olleet ja ovat eräänlaisia vallanvalitusosastoja, omistajien asettama systeeminen oppositio joka ei yritäkään muuttaa mitään.

Perussuomalaiset, leikkisästi "persut" tai "persulit", eivät ole siis varsinaisessa aatteellisessa mielessä poliittinen puolue.  Sen jäsenistö on kovinkin ryhmittynyt fraktioiksi hyvinkin erilaisin taustoin ja ajatussuunnin.  Sieltä voi tunnistaa ainakin a) vanhan SMP:n perinnepiirin, ainakin vielä.  Joukon vanhoja ja jokunen nuorikin jotka ovat mukana vanhoin "rosvot kiinni" ja "kyllä kansa tietää" -ajatuksin (vanhoja ilmeisesti Sirkka Vennamon keksimiä iskusanoja).  Sitten on b) Homma-forumilta tulleet (mutta ei välttämättä sieltä poislähteneet) Jussi Halla-ahoa mestarinaan seuraavat etnonationalististit.  Jälkimmäinen ryhmä näyttäisi nykyisin jakautuneen kahtia kun Halla-aho yrittää "harjata" johtamaansa fraktiota sisäsiistiksi vallankamareihin.  Voidaan siis puhua nykyisistä halla-aholaisista jonkinlaisena hallituskipeiden b1-fraktiona ja vanhalle änkyrälinjalle jääneistä b2:na.  Porukkana joka pyörii sanoissa äärioikeistolaisissa piireissä ja ampumaharjoituksissa kuin Suomen Sisu, Soldiers of Odin, kielletty mutta uudelleen muotoutunut Pohjoismainen vastarintaliike, ja muut enemmän tai vähemmän hajanaisesti verkottuneet äärioikeistolaiset porukat.

Halla-ahon harjaus näyttää vain olevan yhtaikaa kovinkin valikoivaa ja samalla satunnaista sekä tehotontakin.  Tarja Kiemunki ja Ano Turtiainen on toki harjattu mutta montaa muuta ei, esimerkiksi Mauri Peltokangas, Sebastian Tynkkynen ja monet muut, myös eduskunnan ulkopuolella kunnallisella tasolla, ovat saaneet jatkaa.  Eikä harjan alle osuminen ole estänyt sinne joutuneita toimimasta samoissa ympyröissä perussuomalaisten kanssa muissa äärioikeistolaisissa järjestöissä ja tapahtumissa.  

Perussuomalaisten poliittinen linjanmääritys perustuu enemmän epämiellyttäviksi koettujen asioiden vastustamiseen kuin omien aatteellisten visioiden mukaisen maailman tavoitteluun.  Sellaisen yrittäminen jää jonkilaiseksi nostalgiseksi haikailuksi vanhoihin hyviin aikoihin jolloin kaikki oli paremmin.  Muuttuneessa ja kokoajan muuttuvassa maailmassa sellainen koetaan turvalliseksi vaikka perustuukin paljolti romanttiseen ja nostalgiseen kuvitteluun patriarkaalisesta patruunamaailmasta *).  Sellaisesta menneestä Atlantiksesta **) tunnistetaan ettei siellä ollut maahanmuuttajia, kulttuurimarksisteja ja naiset tiesivät paikkansa.  Kun siitä ammennetaan poliittisia tavotteita päädytään xenofobiseen "rajat kiinni ja matut raus" chauvinismiin.  Sillä kuvitellaan päästävän takaisin kuviteltuun ikionnelaan jossa läski oli valkoista, miehet miehiä ja naiset näytti naisilta sekä köyhät tiesivät paikkansa sillee nöyrästi, kaikki valkoisia heteroja. Niin, eikä ilmasto muuttunut vaan kesäisin oli sopivan lämmintä heilutella varpaita Terijoen rantavesissä ja talvisin hyvät hiihtokelit mennä murtsikkaa.

Tuo vieraan ja oudon pelko yhdistää kaikkia erilaisia puolueen fraktioita, etenkin sen jälkeen kun Timo Soini vei ison osan omista kannattajistaan Siniseen tulevaisuuteen vuonna 2017 Halla-ahon noustua puheenjohtajaksi ja hänen kannattajiensa vyörytettyä puoluejohdon hommaforumilais-sisulaisilla.  Tuolla liikkeellä Soini, sen lisäksi että jatkoi omaa ja kannattajiensa n.s. "hillotolppaa", hän tuli pelastaneeksi puolueen kannatuksen viedessään epäsuositun hallituskytköksen pois häiritsemästä populistista älämölöä.  Nykyiset perussuomalaiset eivät vain tajua häntä siitä kiittää.

Tuo kaipuu menneeseen sisältää talouskonservatismin, haikailun patruunakapitalismiin joka on myös osa kaivattua mutta menetettyä kuvitteellista menneisyyttä.  Käytännön talouspolitiikassa kaikki heidän fraktionsa ovat jokseenkin yksimielisesti tukeneet porvarillista Eteläranta-10:n talousliberaalia politiikkaa vaikka mainospuheissa puhutaankin toista.  Tässäkään suhteessa eri fraktioiden välillä ei ole eroja kuin puheenparressa.

Arvojensa puolesta perussuomalaisten eri ryhmittymät ovat jokseenkin konservatiivisia.  Hyvin lähellä periporvarillista ja etenkin vanhakokoomuslaisten parissa vahvaa "koti, uskonto ja isänmaa" -ajattelua.   He arvostavat patriarkaalista menoa jossa miehet tekevät mitä miehen täytyy, naiset tietävät paikkansa eikä muita ole et punctum.

Edellä olen kuvannut ettei eri fraktioiden välillä juurikaan keskeisissä kysymyksissä ole eroja.  Missä niitä sitten on? Vastaus: keinoissa ja menetelmissä eli siinä missä toinen reuna perustaa perinteiseen, jo Vennamoiden lietsomaan herravihaan, toinen reuna on löytänyt etnonationalistis-chauvinistisen äärioikeistolaisen viitekehyksen itselleen.  Molemmat ammentavat modernin ja elitistisyyden kritiikistä mutta siinä missä toiset puristavat kätensä nyrkkiin ja kiroilevat herranketkuja, toiset leikkivät natsisymboleilla.  Molemmat pelkäävät ja inhoavat erilaisuutta ja postmodernia ja ennenkaikkea muutosta.

Tämän hetkinen yhteinen oppositioasetelma (joka viimeisimpien hallituspiirien uutisten mukaan tullee jatkumaan) lienee satunnaista, samoin kuin edellisen vaalikauden hallitusyhteistyökin.  Yhteistyötä tietenkin edesauttaa yhteinen oppositioasema mutta myös Kokoomuksen konservatiivisten ryhmittymien ja perussuomalaisten yhteiset vanhakantaiset ajatukset.  Kokoomuslaiset ja perussuomalaiset arvokonservatiivit löytävät helposti yhteistä linjaa tasa-arvoisen avioliiton, LGBT++oikeuksien ja sekularismin vastaisuudesta.  Kokoomuksessa on kuitenkin arvoliberaalinsa mutta Perussuomalaisilla ei (ellei muutamaa avoimesti homoseksuaalia kellokasta lasketa eikä ehkä kannata sillä lienevät pittoreskeja mainostäkyjä)?  Samalla heille systeemissä annettu tehtävä on erilainen: Kokoomukselle se on olla vallan hallintotoimija, sisäsiisti poliittisen elämän ammattilainen kun taas Perussuomalaisille se on olla räyhäkkä räksyttäjä mutta pureksimatta vallan nilkkoja.

Talousajattelussa perussuomalaisten patruunakapitalismin haikailu saattaa aiheuttaa Kokoomuksen talouskonservatiivien joukossa myötämielistä hyrinää.  Se ei kuitenkaan välttämättä ole riittävän libertaaria nuorkokoomuslaisille.   Sen sijaan perussuomalaisten "työväenpuolue ilman sosialismia" -kohellus ja etenkin sen käytännön sovellukset sopivat vallan mainiosti yhteen Eteläranta-10:n työnantajakapitalistien ajaman saneluvallan kanssa.  Perussuomalaiset ja kokoomuslaiset ovatkin löytäneet varsin yksimielisesti yhteisen sävelen siinä suhteessa.  Niin edellisellä vaalikaudella ensin hallituksessa ja sen jälkeen oppositiosta, tällä vaalikaudella yhdessä.

Summa summarum:  K.o. puolueet ovat ovat varsin erilaisia joukkoja joille toki löytyy yksittäisiä yhteisiä nimittäjiä, sellaisia jotka saattavat riittää moniin tuleviin yhteisiin manöövereihin.  Ehkä jopa hallitusyhteistyöhön jollakin tasolla joidenkin aivan eritavalla kuin edelliset menevien vaalien jälkeen.  Todennäköistä silloin kuitenkin on, että perussuomalaiset tulevat hajoamaan taas kuten tekivät vuonna 2017 (ja SMP vuonna 1972 SKYP:eineen).  Ehkä Kokoomuskin sillä sikäläisiä voi houkutella Harry Harkimon omituinen ensin ei-ollenkaan-puolue mutta sitten kuitenkin-puolue Liike Nyt  jolla ei ole räyhä-ääliöoikeiston rasitteita ympärillään vaan puhdasta talousliberalismia maustettuna arvoliberalismilla.

Joka tapauksessa molemmat puolueet ovat systeemin, ei kuitenkaan parlamentaarisen ja demokraattisen systeemin vaan talouseliitin eli kapitaalien omistajien systeemin osia.  Siis systeemisiä ja tällähetkellä oppositiota molemmat.  Joka tuo mieleeni vielä yhden näkökulman.  Kokoomus on ollut aiemmin Yhtenäinen Venäjä -puolueen (ven. Единая Россия, transl. "Jedinaja Rossija")  sisar- tai veljespuolue, siis ennen Venäjän presidentin ja puolueen perustuttajan Vladimir Putinin täydellistä ja loppuunsaakka vietyä demonisoimista.  Se nähdään Venäjällä mielellään sikäläisen valtasysteemin puolueena.  Samalla siellä on esimerkiksi Vladimir Žirinovski:n perustama populistinen Liberaalidemokraattinen puolue  (ven. Либерально-демократическая партия России, transl "Liberalno-demokratitšeskaja partija Rossii").  Se toimii systeemisen opposition tavoin eli räksyttää milloin mistäkin mutta kun valta tarvitsee apua, se on välittämästi sitä antamassa.  Ihan samoin toimii meikäläinen perussuomalaiset: räksyttää mutta samalla pitää huolta, että Ali Qasim ***) saa ohjastettua karavaanin sinne mihin sen omistajat sen haluavat.  Tehtävät ovat yhtenevät ja niin myös monet toimet perimmiltään samanalaisia systeemin kannalta joten symbioosikin samanlainen.

---

*) Patruuna, teollisuuspatruuna (alkup. lat. pater, isä): teollisuuslaitoksen perustaja ja isäntä joka yrityksensä omistajajohtajuuden lisäksi oli myös paikkakunnan merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja.  Pienemmillä paikkakunnilla käytännön omistaja ja johtaja.  Heistä joihinkin liitetään legendarisoituja kertomuksia isällisestä ihmisten huolenpidosta mutta valtaosa heistä oli raakoja kapitalisteja jotka pyrkivät työläisten sosiaaliseen kontrolliin ja hallitsemiseen. 

**) Atlantis tässä enemmänkin yleisessä merkityksessä: mystinen menneen kadotetun onnen tyyssija jonka todellisuudesta ei välttämättä ole mitään takeita eikä todisteita mutta siihen halutaan uskoa koska se kuulostaa ja tuntuu hyvältä ja turvalliselta nykyiseen epävarmuuteen verrattuna.

***) Ali Qasim eli Ali Vanha oli Tuhannen ja yhdenyön tarinoiden Ali Baban eli Ali Isän kasvatti-isä ja 40 rosvon johtaja. 

Systeeminen oppositio Suomessa - osa I

 Luin Kansan uutisista Dmitry Gurbanovin sunnuntaivierasjutun otsikolla "Kokoomuksen sisäinen taistelu ei johdu arvoista vaan perussuomalaisista".  Siinä oli paljon ihan mielestäni oikeansuuntaista analyysiä mutta osittain myös nuoren ihmisen lyhytjänteisyyttä.  Mieleni siis äityi pohtimaan asiaa laajemmin, pitemmältä ja myös hieman syvemmälle.

Kansallinen Kokoomus kuten Perussuomalainen puolue kuuluvat suomalaisessa yhteiskunnassa poliittisen oikeiston oikealle reunalle. Perussuomalaiset äärioikeistoyhteyksiensä takia hieman oikeammalle, ihan kuten eduskunnassa heidät onkin ison salin istumäjärjestyksessä sijoitettu (ainoastaan Ano Turtiainen on hassusti sijoitettu hassusti eikä ihan äärimmäiseen oikeaan reunaan).  Molemmat puolueet kuuluvat selkeästi Eteläranta-10:n joukkoihin.  Ensimmainittu on sen puoluepoliittinen vaaliorganisaatio ohjaamassa porvariston luokkatietoista kannatusta sopiville ehdokkaille ja jälkimmäinen sen valitusosasto ohjaamassa ihmisten tyytymättömyyttä mihinkään vaikuttamattomaan älämölöön, Molemmat satttumalta tämän vaalikauden oppositiossa yhtä aikaa.

Edellä kerrotusta asemasta johtuen he ovat talouseliitin systeemisiä työkaluja vallankäyttöön ja sen hallitsemiseen sekä epämiellyttävien pitämiseen poissa vallasta siltä osin kun sitä tarvitaan n.s. edustuksellisen demokratian puitteissa.  Valtaosinhan valtaa meidän oloissamme käytetään taloudellisen vallan keinoin eli kapitaalien voimin.

Asetelma ei kuitenkaan ole noin yksinkertainen sillä molemmat joukkiot ovat itsessään heterogeenisiä sekä historiallisista että päivänpoliittisista (lue: opportunistisista) syistä.  Molempien porukoiden fraktiojakoa voi tarkastalla monesta suunnasta ja monella tarkoituksella.  Pyrin tässä muodostamaan hybridin eri tavoista ihan vain tiivistääkseni ja selkiyttääkseni vaikka ryhmittelyt mennevätkin hieman päällekkäin ja limittäin.

Kokoomuksessa voisi nähdä perinteisesti kolme ryhmää: a) talouskonservatiiviset arvokonservatiivit eli kypäräpääpappien patruunalinja, b) arvoliberaalit talousliberaalit eli libertaari laissez-faire -oikeisto ja c) luokkakantainen toimihenkilöstö eli perinteinen valkoulusköyhälistö joka ei tunnista eikä tunnusta itseään työläisiksi.  Jätin tarkoituksella luokittelusta Gurbanovin mainitsemat "sinivihreät" koska pidän heitä marginaalisena viherpesuryhmänä jonka antama imagoväri on toki puolueen johdolle tärkeä mutta sen ei anneta haitata puolueen menoa.  Sirpa Pietikäinen saa kerätä kannattajien äänet puolueelle mutta ei heillä oikeasti vaikutusvaltaa ole ja ryhmäkin on pieni.

Talouskonservatiivinen fraktio Kokoomuksessa on tokikin vahva.  Se majailee Eteläranta-10:n kabineteissa ja jakaa siellä vuorineuvosten äänellä käskyjä.  Sieltä kuuluu isännän ääni jota lidennetaan hieman adenaureilaisella kontrolloidun kapitalismin (das Kontrollierte Kapitalismus) sordiinolla mutta vain sen verran kuin on tarpeen pahemman yhteiskunnallisen rutinan hillitsemiseksi.  Siinähän hieman hillitään kapitalismin pahimpia ylilyöntejä ja samalla tarjotaan hieman sosiaaliturvaa hyvinvointivaltioksi kutsuttuna. Suomessa sitä ovat edustaneet lähinnä 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa esiinnousseet n.s. Kokoomuksen "remonttimiehet".   NL:n romahduttamisen jälkeen tarvetta hillitsemiselle ja siistimiselle ei kuitenkaan enää juurikaan nähdä ja menoa yritetään palauttaa sotaa edeltävään vapaampaan kapitalismiin.  Vanhoista "remonttimiehistä" ei liene jäljellä kuin Ilkka Kanerva ja hänkin vain nimenä sillä politiikan sisältö on muuttunut siinä missä elkeetkin.  Nykyisin ryhmittymä ajaa raakaa talouseliitin kapitalismia ja tiukkaa sitoutumista läntisiin voimarakennelmiin jossa he ilmeisesti katsovat etujensa tulevan parhaiten hoidetuiksi.

Talousliberaalifraktio edustaa puhdasta libertarismia jossa ei edes yritetä leikkiä sosiaalia tai humaania.  Mielessä siintää utooppinen "yövartijavaltio" jossa toki on väkivaltakoneistot pitämässä työläiset kurissa mutta muuten vallitsee kapitaalien vapaus.  He ovat arvoiltaan julkisuudessa kovinkin vapaamielisiä esimerkiksi sukupuolivähemmistöjen suuntaan, mikä sinällään on hyvä ja johon ed. ryhmä ei lipeä, mutta jo parin konjakin jälkeen lauletaan täydestä sydämestä "silimien välliin ryssää ...".  Ryhmä on etenkin voimissaan nuoremman polven kokoomuslaisten ja heidän nuorisojärjestönsä parissa.  Sieltä heistä valtakunnan politiikkaan on noussut Wille Rydmanin ja Elina Lepomäen kaltaisia kykyjä.

Toimihenkilöfraktio koostuu lähinnä kannattajista joita ennen sanottiin valkokaulusköyhälistöksi.  Ennen muinoin he tekivät työtä toimihenkilöinä ja virkamiehinä (-ja naisina) joiden kädet eivät juuri likaantuneet ruumiillisessa työssä joten he halusivat tuntea itseään rasvanahkaduunareita paremmiksi, toimihenkilöiksi.  Samaan joukkoon kuuluu myös suuri osa keskiluokasta, siis sen alempi puoli.  Ne jotka ahertavat toimistoissa ja virastoissa pienellä palkalla mutta siistististi sisätöissä.  he haluavat identifioitua ja samaistua n.s. "parempaan" väkeen eroon työväenluokasta. He ovat juuri niitä "Sari Sairaanhoitajia" et al jotka äänestävät Kokoomusta koska toimihenkilöiden täytyy (olen ihan oikeasti kuullut useammankin toimihenkilön suusta tuon). 

Per viam: En kirjoittanut tarkoituksella Kokoomuksen nykyisestä puheenjohtajasta Petteri Orvosta mitään sillä tulkitsen hänen olevan n.s. "menneen talven lumia" ja odottavan sivuraiteella vaihtoa.  

Mutta ennen kaikkea on huomattava, ettei Kokoomus ole puolue ideologisessa mielessä vaan Eteläranta-10:n hallinnollinen jatke ja vaaliorganisaatio jonka avulla koordinoidaan ja tuetaan muuten eK:lle sopivien ehdokkaiden kampanjointia ja valintaa.  Tässä työssä vuorineuvokset ja heidän renkinsä katspovat tarvitsevansa erilaisia raiteita ajavia rattaita joista jonkun voi katsoa aina vetävän jos muilla tökkii. 

Seuraavassa II osassa sitten Perussuomalaiset sekä heidän ja Kokoomuksen yhteiset ja erilaiset.

Kansan uutisten palstoilla ei Vasemmistoliittoa arvostella

Kansanuutiset sensuroi nettikeskusteluaan. Yritin ottaa kantaa siellä käytyyn keskusteluun otsikolla ”Vasemmistolla on nytpresidenttiehdokas" kun saivat viimein asetettua puolueelleen ehdokkaaksi puheenjoihtajansa, Paavo Arhinmäen. Kirjoitin kritisoiden Vasemmistoliiton tapaa omia koko vasemmiston nimi itselleen, ikään kuin heillä olisi monopoli olla vasemmisto. Oikeasti kuitenkin vain osa Vasemmistoliittoa on vasemmistolaista. Samaten SDP:stä löytyy aidosti vasemmistolaisia. Lisäksi on vielä pari pikkupuoluetta: SuomenKommunistinen puolue (SKP) ja Kommunistinen Työväenpuolue -Rauhan ja Sosialismin puolesta (KTP). Sen sijaan Suomentyöväenpuoluetta (STP) en laskisi vasemmistoksi sillä siellä näyttää olevan pikemminkin erilaisia eksentrisiä hörhöjä vaikka toki sielläkin lienee jokunen aito vasemmistolainenkin mukana. Myös koko joukko puolueisiin kuulumattomia ihmisiä pitää itseään vasemmistolaisina. Tähän joukkoon katson itse kuuluvani.

Erityisesti Vasemmistoliiton vasemmistolaisuutta rasittaa heidän historiallinen painolastinsa. Suvianne Siimes ja Matti Viialainen tekivät kaikkea sellaista, että heidän jälkeensä on paljon virrattava vettä Mätäojassa ennenkuin vasemmistolaisuuden sisällään pitämä kunnioitus ja arvostus on taas saavutettu. Myöskään takinkäännös a'la Claes Andersson ei ihan hevillä unohdu, niin paljon häneen liitetty arvonanto romahti kerralla.

Toinen kritiikin kohde oli ehdokas itse. Tunnustin Arhinmäen mahdollisuutedet olla n.s. pienempi paha vielä pahempien joukossa. Luokittelin hänet kuitenkin porvariksi koska hän vei, toki vasemmistolaiselta kalskahtavan vaalikampanjan jälkeen,puolueensa porvarilliseen ja porvarillista politiikkaa harjoittavaan hallitukseen. 

 Luulin KUn pystyvän vapaampaan keskusteluun koska hallitusohjelmasta olin pystynyt aiemmin samalla palstalla keskustelemaan kriittisesti ja joku puoluevirkailija minulle jopa vastasi asiallisesti. Nyt kuitenkin KUn kantti petti. Tämä kirjoitus ei enää mahtunut:

Liiton ehdokas

VasemmistoLIITOLLA on nyt presidenttiehdokas. Vasemmiston ehdokas Paavo Arhinmäki ei ole. Hän ei ole osoittanut vielä sellaisen luottamuksen arvoiseksi.

On mahdollista, että hän on se kuuluisa pienempi paha ensi vaaleissa mutta se ei vielä ole paljoa vaan hän on vain kelvollisin porvari.

Lähetin sen varmuuden vuoksi kolme kertaa peräkkäisinä päivinä jotta tulisi inhimillisen tai teknisen erheen mahdollisuus rajattua pois. Linjaus oli siis KUn linja: näillä palstoilla ei, jumalauta, arvostella Vasemmistoliittoa.

Nyt Kansan uutisetkin ...

Vasemmistoliiton pää-äänenkannatajan Kansan Uutisten verkkosivuilla on keskustelupalsta jossa on käyty keskustelua monissa keskustelusäikeissä mitä vasemmiston tulisi nyt tehdä kun kannatus on ennätysmaisen alhainen.   Yksi keskustelusäie on nimeltään "Yhtenäinen vasemmisto".  Siellä julkaistiin nimimerkin "Totuuskomissio" kirjoitus otsikolla "Miksi erotettiin?".  Siinä puolusteltiin kansanedustajien Jyrki Yrttiahon ja Markus Mustajärven erottamisia Vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä tavalla joka provosoi minut vastaamaan.  Alla oleva vastaukseni ei kuitenkaan läpäissyt KU:n sensorin seulaa:

Totuutta ja ”totuutta”

Totuuskomissiolla on hieman maailman menosta poikkeava käsitys historiasta. Hänen mainitsemansa "myyräntyö" on ollut pikemminkin ominaista aikoinaan SKDL/SKP:n haltuunsa saaneelle n.s. "kirveslinjalle" vaikka ei toki ollut vierasta toisellekaan linjalle. Nyt Vasemmistoliitossa he jatkavat samaa edelleenkin, nyt puolueyhtenäisyyden nimellä. Jos heidän menettelytapojaan olisi aikoinaan noudatettu SKDL/SKP:ssä niin heidät olisi savustettu liikkeestä ulos alta aikayksikön.

Nyt tehdään ennemmin yhteistyötä ideologisen vastapuolen kanssa kuin suvaitaan erimielisyyksiä melkein samaa mieltä olevien kanssa. Tälläinen pitää ainakin minut ja epäilen monet muutkin Vasemmistoliiton ulkopuolella.

Ilmeisesti SKDL:ssä ja SKP:ssä toiminut n.s. kirveslinja on aiheena tabu nykyisen Vasemmistoliiton parissa.  SKP:n aikoinaan XIV:ssa puoluekokouksessa haltuunsa saaneen oikeistolaisemman fraktion äärimmäinen suuntaus, puolueen silpomishaluista kirveslinjan nimen saanut ryhmittymä pyrki erottamaan sopimattomiksi katsomiaan puoluetovereita kuin nyt konsanaan Vasemmistoliiton johto.

Vasemmistoliiton ohjelma on täynnä hyviä asioita mutta ilmeisesti vanha osapuolimentaliteetti ei ole mihinkään kadonnut.  Aikoinaan osapuolijaon synnyttämä puolue on edelleenkin vain se sama enemmistöläinen osapuoli kuin ennenkin.  Edelleenkin miltei samalla tavalla ajatteleva toveri on suurempi vihollinen kuin luokka-asetelman mukainen vastustaja oikeistossa.  Se kelpaa yhteistyökumppaniksi mutta miltei samanmielisistä on päästävä eroon.  Puolue näyttää jatkavan kohti umpikujaansa samalla tiellä jonka viitoittivat SKP:ssa m.m. Aarne Saarinen, Arvo Aalto, Into Kangas, Arvo Kempainen ja jota  Vasemmistoliitossa jatkoivat esimerkiksi Salme Kandolin, Suvi-Anne Siimes ja Matti Viialainen.