eroakirkosta.fi
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ahneus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ahneus. Näytä kaikki tekstit

tiistai 22. lokakuuta 2019

Ahne, ahneempi, Wahlroos

Björn Wahlroos, Nordean hallituksen puheenjohtaja sen suurimman omistajan suuromistaja, on taas avautunut julkaisemalla kirjan: ''Kuinkas tässä näin kävi – Miksi maallamme ei ollut malttia vaurastua" (Otava 2019). En ole kirjaa lukenut, ainakaan vielä enkä tiedä luenkokaan, mutta luin sitä koskevan YLEn buffin otsikolla "Björn Wahlroos laukoo uutuuskirjassaan kuin DJ Ibusal: Verotus pilalla, demokratia pilalla, ay-liike pilalla – pelkkää konsensusta tilalla".


YLEn toimitukselle tulee kirjasta mieleen joku DJ.  Minä en niistä niin tiedä mutta kirjan otsikko tuo minun mieleeni entisen presidentin Urho Kekkosen aikoinaan julkaiseman pamfletin "Onko maallamme malttia vaurastua?" (Otava 1952).  Siinäkin aiheena oli manata rahvaalle ja työläisille malttia niin, että omistajat entisestään rikastuisivat.  Malttihan heidän mielestään on vain muille kuin talouseliitille ja heidän lähimmille apulaisilleen.  Wahlroos näyttäisi olevan tässä suhteessa hyvinkin kekkoslainen.

Tarkemmin YLEn juttua tutkaillessa havaitsee kuinka Wahlroosilla ei ole oikein faktat hallussa tai sitten hän tietoisesti ja tarkoituksella seko
ttaen hämmentää aut vice versa.

 
Hän väittää jutun mukaan että:
 1) Varallisuutta ja pääomatuloja pitäisi verottaa vähemmän. Mutta oikeasti varallisuusvero on jo kokonaan lopetettu vuosia sitten. Kiinteistöveroa peritään mutta sitäkään ei hänenkaltaisiltaan maa- ja metsätilojen omistajilta.  Lisäksi pääomatulojen verotusta on myös kevennetty samalla kun niiden osuus suhteessa palkkatuloihin on kasvanut.
2) TES:ien yleissitovuuden pitäisi koskea vain minimejä. Niinhän ne tekevätkin ja ovat aina tehneet. Työnantajilla on aina täysi valta ja voima maksaa enemmän ja muutenkin antaa paremmat työehdot (paitsi itse perustamiensa kartellien puitteissa).
3) Työttömyysturvan pitäisi olla pienempiä ja siten 'kannustusloukut' poistuisi. Työttömyys- ja muu sosiaaliturva tarjoaa tällä hetkellä vain vähimmäistoimeentulon joten jos työnantajien maksamat palkat eivät pysty parempaan, syys on vain ja ainoastaan palkkojen maksajissa.


Wahlroos viittaa myös Stephen Elop:n, Nokian ex-toimitusjohtaja, surullisenkuuluisiin puheisiin palavasta porauslautasta.  Oikeastihan kukaan tolkuissaan oleva ei toimi kuten hän kuvasi.  Järjissään toimiva katsoo alla olevan pelastusveneiden jos aikoo hypätätulipalon tieltä mereen.  Sellaisethan tulee olla jokaisessa asiallisesti hoidetussa porauslautassa eikä luoteta vain siihen, että yhteiskunta tulee ja pelastaa verorahoilla.  Sitä paitsi Nokian tilanne oli sellainen, että he olisivat voineet n.s. 'pitkää häntää' myyden kerätä varoja hallittuun yrityksen muutokseen mutta Elop tuhosi niitä minkä ehti väittämällä olemassaolevia ja hyvin vielä siinä vaiheessa myyneitä tuotteita kelvottomaksi.  Kuka tehtäviensä tasalla oleva oman yrityksen parasta tekevä johtaja toimii niin.


Wahlroos perustelee ahneita vaatimuksiaan n.s. rakennemuutoksella.  Ne eivät kuitenkaan tapahdu kestävällä tavalla niin, että yhteiskunta maksaa tuotteidensa elinkaaren loppua lähestyvien yritysten omistajien voitottoja keventämällä ja vähentämällä velvotteita, esimerkiksi verotuksesta tai työehdoista tinkimällä.  Muutoksen tulee olla sellainen jossa yritykset itse pitkäjänteisesti kehittävät uusia tuotteita väistyvien rinnalla samaan aikaan hankkien niiden myynnillä varaa uusiin investointeihin.  Samalla tulee pitää huolta työntekijöiden osaamisen kehittymisestä ja muuttumisesta kohti uusia busineksia, pitkäjänteisesti ja suunnitelmallisesti.  Vain siten voi saada yritykseen ja sen tavoitteisiin sitoutunutta työvoimaa joka on myös valmis joustamaan tiukan paikan tullen.  Ja samalla yritysten rakenteet ja oimintatavat uusiutuvat kun niitä säädetään uuteen tuotantoon, ei hyppäämällä muiden varaan mereen kuten Elop:n esimerkissä.

Wahlroosin avautuminen, siis tämän YLEn uutisoinnin valossa, on jälleen yksi askel sarjassa jossa ahneet kapitalistit seuraavat toistensa jälänjäljissä kilpaillen kuka ylittää edellisten saavutuksen suuremmassa röyhkeydessä.  Wahlroos johtaa tällä hetkellä heittäytymällä kehityksestä rähinään, evoluutiosta revoluution. 

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Iso mutta katkera ego

Paavo Lipponen vertaa itseään Cincinnatukseen, vaatimattomuuden ja nöyryyden roolimalliin.  Oikeasti Lipponen edustaa ihan toista kovaa pyrkyryyttä ja luopumisen tuskaa.

Entisen pääministerin ja SDP:n puoluejohtajan ex-y.m. Paavo Lipposen ego jatkaa kasvuaan myös eläkkeellä.  Nyt hän vertaa itseään Lucius Quinctius Cincinnatus:iin (520 e.a.a. - 430 e.a.a.).  Tarun ja legendan mukaan Cincinnatus oli roomalainen ylimys joka valittiin diktaattoriksi pelastamaan Rooma ja joka tehtävänsä jälkeen luopui asemastaan palaten hoitamaan tiluksiaan, kuvaannollisesti auran varteen. Hänestä on rakennettu roolimalli vaatimattomalle ja nöyrälle sankarille.

Paavo Lipponen on sen sijaan aivan vastakkainen malli.  Hän on lukuisia kertoja pyrkinyt kaikenlaisiin poliittisiin johtotehtäviin aina Euroopan unionia myöten.  Hän ei myöskään ole niistä yhdestäkään luopunut vapaaehtoisesti.  Pääministerinpaikalta hänet suisti vaalitappio 2003 vaaleissa ja viimeisimmänkin luopumisen aiheuttivat äänestäjät presidentinvaaleissa tänä vuonna.

Paavo Lipposessa ei ole mitään nöyrää ja vaatimatonta.  Hänen koko pyrkyryytensä ja moukkamainen käytöksensä eteensä osuneita kohtaan kertoo pikemminkin röyhkeydestä ja ahneudesta sekä kyvyttömyydestä luopua.  Täysin harhaan menevä vertaus Cincinnatus-roolimalliin on toki aitoa Lipposta itseään.  Hänhän on alati nähnyt itsensä käsittämättömästi paisutelluissa mittasuhteissa.  Nyt siis vertautumassa Rooman suurimpiin sankareihin.  Onko seuraava vaihe vaatia esimerkiksi nuoruutensa kotikaupungin Kuopion nimeämistä hänen mukaansa kun USAssakin on Cincinnati.

Nyt Lipponen on oman ilmoituksensa mukaan luopunut haastattelujen antamisesta suomalaisille tiedotusvälineille.  Se ei ole kuitenkaan cincinnatuslainen luopuminen vallasta.  Se on osoitus siitä, että vanheneva Lipponen on katkera asemiensa menettämisestä ja siitä, että häntä ei koko ajan ylistetä kansakunnan kaapin päällä.  Ilmeisesti häntä kaihertaa myös se, että hänen oma puolueensa, SDP, haluaa nykyään profiloitua pikemminkin antilipposlaisella politiikalla kuin ylistäisi Lipposen kantoja ja linjaa.  Häntä siis tuntuisi vaivaavan luopumisen tuskallisuus ja pelko unohduksesta. Lipponen on siis pikemminkin ahne ja tarrautuva kiipijä kuin nöyrä luopuja.

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Ahneudesta ja kannustamisesta

Olen jo vuosia ihmetellyt kannustamisen ja ahneuden mekanismeja.  Nyt Fortumin ja Liliuksen takia asia tuntuu taas ajankohtaiselta.  

Meillä näyttää olevan tapana, että köyhää kansaa ja työläisiä kannustetaan ottamalla heiltä etuuksia pois.  Se mukamas kannustaa heitä yhä uusiin ponnistuksiin tai ainakin johdattaa heidät pois lorvehtimasta.  Sen sijaan parempiosaisille pitää antaa kannustepalkkioita lisää jotta he oikein innostuisivat raatamaan.  Erityisen tärkeää tuntuu olevan antaa heille kultaisia kädenpuristuksia siltä varalta, että heidän sitouttamisensa ei onnistunutkaan tai, että heistä pitää päästä eroon.

Erityisen kummalliselta tämä tuntuu kun he eivät itse tunnu pitävän rahallista palkkiota arvossa vaan kehuvat kuinka heitä kannustaa mielenkiintoiset haasteet.  Raha ei heille tunnu merkitsevän mitään vaan työskentely haastavassa ympäristössä mielenkiintoisten ja luovien ihmisten parissa antaa heille elämän sisällön.  Näin ainakin erilaisissa lehtihaastatteluissa he antavat ymmärtää.

Joskus vuosikymmeniä sitten oli muodikasta puhua Maslowin tarvehierarkiasta.   Sen mukaanhan ihminen alimmalla tasollaan tarvitsee fyysisten tarpeiden tyydyttämisen ja ylimmillä tasoilla ovat henkiset, itsensä tyydyttämisen tarpeet.  Silloin oltiin mieltä, että kehittynyt nykyihminen olisi siellä tarvehierarkian ylimmillä portailla.  Voisimme siis olettaa, että kehittyneet yritysjohtajat ja muut yhteiskuntamme valioyksilöt olisivat korkeammalla tarpeiden tyydyttämisen tasolla kuin tavalliset työläistaatiaiset.   Mutta esimerkiksi Fortumin ja muiden suuryritysten kannustejärjestelmät osoittavat päinvastaista.  Onko Lilius & kmpninsa muut suomalaiset yritysjohtajat poikkeusyksilöitä vai Maslowin teoria puppua vai kannustinjärjestelmät aivan metsässä?