Tasavaltojen numerointia ja pitkiä historian kaaria

Luin Matti Vesa Volasen kirjoitukseen Kansan uutisista otsikolla ”Pekan, Alexin ja minun IV tasavalta”.  Se on, taas, laadukasta taattua Volasta.  Hän ruotii siinä 2024 presidentinvaalin toisen kierroksen ehdokkaiden historiankuvaa ja tapaa jäsentää Suomen itsenäisyyden aikaa järjestysnumeroin kuten Ranskassa on ollut tapana jakaa monarkiattomia aikoja.

"Raja railona aukee"

Ranskalaisilla on heidän laskutavallaan menossa nyt viides tasavalta ja nämä meidän vekkulimme jakavat paljon lyhemmän ajan neljään paljon pienemmillä mullistuksilla.  Ranskalaisilla jakolinjat ovat merkittäviä perustuslaillisia muutoksia tai ylimmän hallintovallan muutoksia monarkian ja tasavallan välillä.  Meikäläiset etsivät rajoja paljon pienemmistä päästäkseen neljään joilla hallita historiaa.

Volanen repii Alexander Stubb:n ja Pekka Haaviston jaottelut riekaleiksi joten niihin en puutu vaan mieleni tekee esittää omaa jakoani. Jo Volanen jatkaa aikahaarukkaa 1800-luvun kansallisromattisen ajattelun ja erillisen Suomi-idean syntyyn. Hyvä niin ja suunta on oikea.  Kun kuitenkin yhtenä tausta-ajatuksena on ajatus Suomesta jotenkin idän ja lännen rajaseutuna jossa presidenttiehdokkaat näkevät vain vastakkainasettelun ja Volanen yhteyksiäkin niin itse aloittaisin tarkastelun ajoista jolloin idän ja lännen, Bysantin ja arojen "tataarien" sekä Länsi-Rooman (perillisineen) etupiirit täällä alunalkaen kohtasivat. 

Noista muinaisista ajoista lähtien täällä on sekä pidetty vihaa että tehty yhteistyötä etupiirirajan yli. Jos keiden, meidän pitäisi olla "kokemusasiantuntijoita" kumpaa kannattaisi harjoittaa.  Kumpi tuo kärsimystä ja kumpi hyvinvointia.  No, tuon kokemuksen ohjaaminen omiin tarkoitusperiin sopivaksi saa presidenttiehdokkaatkin jaottelemaan historiaamme itselle sopivasti, jotta sen hallinnan kautta pääsisi hallitsemaan nykyisyyttä ja etenkin tulevaisuutta.  Historiahan on aina kuten vallanpitäjät sen määrittävät omiin tarkoitusperiinsä.  Muinaiset kreikkalaiset kuulemma sijoittivat historian fiktion puolelle eikä faktan.

Ensimmäisenä ajanjaksona (I) voisi pitää aikaa jolloin paikalliset heimot klaanihallintoineen katsoivat omia paikallisia intressejään milloin sotien, milloin sopien naapureidensa kanssa.  Aikaan ovat jotkut mystikot rakennelleet mielikuvituksessaan mahtavia muinaissuomalaisia kuningaskuntia mutta ne lienevät hauskoja sepitteitä. Pikemmin hajanaiset ja väestöltään pienet heimot siirtyivät pikkuhiljaa keräily- ja metsästystaloudesta enemmän paikallaanpysyviksi ja vaeltaviksi paimentolaisiksi jääneistä tuli saamelaisia. Merkittävää lienee myös ettei viimeaikojen populäärihistoriassa merkittävään, jopa valtiomuodostajien joukkoon nostetut ammattirosvot, Viikingit koskaan kyenneet valloittamaan nykyisen Suomen aluetta vaikka tekivät valloituksiaan aina Italiaa ja Rus:ia myöten.

*

Muinaiset kreikkalaiset kuulemma sijoittivat historian fiktion puolelle eikä faktan.

*

Seuraavana ajanjaksona (II) meidät saatettiin tiukan keskusvallan alaisuuteen ja kiistat muuttuivat valtakuntien ulkopolitiikaksi.  Tarkkoja rajoja on kuitenkin hankala ajoittaa vaikka toki Ruotsin riikin hallintohistoriasta ja sen keskusvallan kehittämisestä voikin saada vinkkiä.  Meistä tuli hallintoalamaisia Pähkinäsaaressa 1323 solmitun sopimuksesta tulkitun rajan molemmin puolin. K.o. aikana meidät sotkettiin sotiin aina Keski-Eurooppaa myöten kun ruotsit tekivät maastaan suurvaltaa.

Seuraava (III) merkittävä muutos oli maakunnan kehittyminen autonomiseksi suuriruhtinaan maaksi osana Venäjän keisarikuntaa kun ruotsit olivat suurvaltansa hävittäneet. Tuli omat oikeat valtiolliset hallintoelimet sekä muut kansakunnan valtavehkeet.  Samaan ajanjaksoon osui myös kansallisromantiikasta kummunnut n.s. "kansalliseksi heräämiseksi" kutsuttu aatteellisuus.  Olemme muka kansakunta kansakuntien joukossa. Saatiin oma kulttuuri ja talous omine valuuttoineen.

Neljäs jakso (IV) olisi silloin ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa tapahtuneesta itsenäistymistä ja sitä seuranneesta sisällissodasta alkanut ja toisen maailmansodan loppuun päättynyt jonkinlainen militääri 3/4 fasismi-natsismi.  Silloin oli valtiopetos tai ainakin sen valmistelua puhe rauhasta ja sodan välttämisestä.  Loppu sille olikin luonnollinen eli häviöt sodissa sekä Pariisin rauhansopimukseen kirjattu lupaus demokratiasta.

Viidenneksi jaksoksi (V) voisi katsoa sotien jälkeisen ajan jolloin meidän hyvinvointimme rakennettiin ja kansantaloutemme muutettiin maatalousvaltaisesta agraarifeodalismista teollistuneeksi kapitalismiksi johon saatiin joitakin adenauerilaisia "Der Kontrollierte Kapitalismus" perinteeseen kuuluvia sosiaaliturvan, terveydenhoidon, eläketurvan j.n.e. piirteitä. Perimmäisenä porvarien ajurina kehityksessä lienee kuitenkin ollut sosiaalisen mielenlaadun asemesta Neuvostoliiton pelko sillä se antoi vielä tuolloin esimerkkinä ja intoa vasemmistolle.  Heidän ystävyyspolitiikkansahan ei ollut aitoa vaan kovinkin opportunistista sillä samaan aikaan vehkeiltiin "Läntisen arvoyhteisön" kanssa "ystävää" vastaan.

Viimeisin (VI) merkittävä käänne tapahtui kun NL alkoi kriisiytyä ja hajotettiin 1990-luvun taitteessa.  Silloin pääsivät NATOttajat vauhtiin ja muutoksen viimeinen niitti oli NATO-jäsenyys ja DCA-sopimus.  Ne vievät meidät meidät muiden sotiin, nyt vielä vain meidän rahamme mutta jatkossa myös meidät. Niin vaikka nykyisen kapitalistisen Venäjän pitäisi olla läntisten eliittien mieleen sillä pääsiväthän kammotuksestaan eli ns "reaalisosialismista" (jolla tosin oli hyvin vähän tekemistä sosialistisen teorian kanssa) ja meno Venäjällä on ollut ajoittain pidäkkeetöntä rosvokapitalismia.  Pikemmin suhtautuminen muistuttaa Halford Mackinder:n n.s. Hearthland teorian *) asetelmaa ja taistelua sen pivot-alueesta.  Siten saavat selityksensä myös n.s. USA:n "geostrategiset imperatiivit" **).  Oikeasti kuitenkin täällä meillä oli kyse vain naamioiden riisumisesta ja siten neljäs, viides ja kuudes ajanjako on oikeastaan yhtä ja samaa jossa vain olosuhteet ovat pakottaneet kulloinkin omaksumaan erilaisia taktiikoita strategisten tavoitteiden pysyessä samana.  Suurin muutos lie aiemman "ison veljen" Saksan vaihtuminen USA:ksi. 

Kyseessä on siis pitkä historiallinen jatkumo paikallisesta, suht'koht' itsenäisestä omien etujen vaalimisesta valtioksi kehittymisen kautta vasalliksi ja auksiliaareiksi suurvallan etupiiriin eturintamaan; elinkaari nousuineen, huippuineen ja väistämättömine laskuineen.  Vaiheiden rajat eivät tietenkään ole tarkkoja vaan kyseessä on kehitys jossa muutokset vaiheiksi laskettujen sisällä taitavat olla suurempia kuin itse murrosajaksi laskettu. Silloin muutokseksi tulkittu on vain siihenastisen kehityksen kulminaatio.  Niin lienee nykyisenkin ajanjakson kanssa.  Aika tulee näyttämään miten nyt alustetut kauheudet toteutuvat ja miten niistä yli päästään, jos päästään. 

Molemmat nyt presidentinvaalin toiselle kierrokselle päässeet, kuin myös ensimmäiselle jääneet, edustavat alaspäin kääntyneen elinkaaren joutsenlaulun hiljentäjiä.  He kaikki ovat ajaneet tätä kehitystä, jotkut kiivaammin ja jotkut hieman sordinoa eteensä sovitellen.

Miksi pitääkään "rajan railona aueta"? Miksei se voi olla auki ihmisten, ajatusten ja tavaran kulkea, kaikkien hyväksi. Ihan kuten ETYK:n loppuasiakirjan kolmannessa korissa maalailtiin. Senhän on sanottu jopa hajottaneen NL:n totalitarismin.

*

Rauhaa rajalle

*

Ps: Kirjoittelin tämän ennen presidentinvaalin toista kierrosta mutta julkaisin vasta sen jälkeen koska varon rikkomasta Vaalirauhanjulistustani.

---
*) Brittiläinen maantieteilijä Halford Mackinder (1861-1947) esitteli luennossaan The Royal Geographical Society:ssä 1904 pitämässään luennossa n.s Heartland-teorian jonka mukaan maailman historian tapahtumia selittää maailman jako sydänmaahan joka on Euraasian manner (heartland) ja sitä ympäröivään puolikuuhun (crescent) ollen ydinalue (pivot) ja Kaspian meren pohjoispuoliset arot. Historiankulun ratkaisee kuka ydinaluetta hallitsee. Luento julkaistiin myöhemmin esseenä The Geographical Journal:ssa: "Geographical Pivot of History"


**) "USA:n geostrategiset imperatiivit" ilmaus tulee Zbigniew Brzezinski:n teoksesta "The Grand Chessboard: American Primacy and Its Geostrategic Imperatives" ("The Grand Chessboard"; Basic Books; 1997). Siinä hän esittelee USA:lle välttämättömiä maailmanpoliittisia tavoitteita ja päämääriä, m.l. Venäjän hajottaminen hallittaviin osiin ja sen luonnonvarojen haltuunoton USA:n kansallisena etuna.

NATO-kiiman seuraava aste: ydinasekiima

 Vielä muutama kuukausi sitten NATOttajamme vakuuttivat meille ettei NATO-jäsenyys suinkaan tarkoita ydinaseita Suomemme maaperälle.  Nyt kun pöly alkaa laskeutua hakemuksen ylle onkin kellon ääni muuttunut. Nyt samaiset vouhakkeet ovat mieltä, että meidän pitää päästä täysillä mukaan sen ydinaseohjelmiin. Puhuvat sateenvarjosta kuin se olisi helpommin läpi menevä eufemismi.

Etenkin Kokoomuksessa huuto on nyt suuri. M.m. varapuheenjohtaja Antti Häkkänen on ollut innolla puhumassa kuinka ydinasepelote on oleellinen  osa NATO-jäsenyyttä. Heidän mukaansa meidän pitää kantaa oma vastuumme NATO:n yhteisestä asiasta.

Vasemmammalla ollaan oltu varovaisempia.  Rauhantahtoisuudesta NATOn ja asekauppojen verran lipsunut Vasemmistoliittokin, m.m. varapuheenjohtajansa Jussi Saramon sanoin kieltäytyy tiukasti ydinaseista, ainakin toistaiseksi.  Hän vetoaa m.m. Ydinenergialakiin (990/1987, 2. luku, 4§): "Ydinräjähteet; Ydinräjähteiden maahantuonti samoin kuin niiden valmistaminen, hallussapito ja räjäyttäminen Suomessa on kielletty.".

Muut poliittiset puolueet ovat olleet hieman rajotetummin liikkeellä mutta läpi Eduskunnan lienee tulkittavissa ettei juuri kukaan välitä pistää hanttiin kun oikeasti heille sopii riekkua mukana kaikessa mahdollisessa. Etenkin jos pääsee isojen poikien ja tyttöjen kylkeen peesaamaan julkisuudessa. Jens Stoltenberg:llä on kavereita vaikka olisi millaiset riskit ilmassa, maassa ja vedessä.

Bulevardilehdet jo ilakoivat estoitta suomalaisten osallistumisella NATOn ydinaseharjoituksiin vakuuttaen ulkoministeri Pekka Haaviston ja puolustusministeri Antti Kaikkosen suilla ettei mitään pidäkkeitä enää ole. Uudet hankittavat F-35 hävittäjätkin pystyvät kuulemma ydinohjuksia kuljettamaan.

Myös Ydinsulkusopimus (11/1970) kieltää meiltä kategorisesti ydinaseet. Etenkin jälkimmäisestä tosin USA vähät välittää sillä se on sijoittanut omiaan useisiin ydinaseettomuuteen sitoutuneihin maihin.  Euroopassa USA on sijoittanut niitä ainakin Saksaan, Italiaan, Alankomaihin ja Belgiaan mutta se ei kerro millä aluksella tai lentokoneessa niitä on muualla mukana.

Tämä näyttäytyy, jälleen kerran, klassisena pienten askelten naruttamisena jossa jotkut lienevät mukana ihan jopa uskoen kulloisenkin vaiheen sen hetkiseen propagandaan muistamatta aikaisempia vedätyksiä. Mutta kellokkaat varmasti tietävät mitä ovat olleet tekemässä jo vuosikymmeniä: viemässä meitä lännen sotarintaman etulinjaan tykkien ruuaksi ja polkemaan miinoja, taistelemaan läntisen arvoyhteisön puolesta viimeiseen suomalaiseen.

Koska me heräämme? Koska me osaamme oikeasti katosa mihin meitä ollaan viemässä? Ja koska alamme pitää hanttiin?

Kiertotietä Kalevi Suomelalle

Kansan uutiset julkaisi netisivuillaan Kalevi Suomelan kirjoituksen "Minkälainen optio Nato on Suomelle?".  Kirjoitin siihen pitkähkön kommentin joka ei jostakin kumman syystä pysynyt siellä.  Ensimmäinen versio meni perille ja näin sen siellä.  Mutta pikasilmäilyllä huomasin siinä niin paljon virheitä, että kopioin sen täydennettäväksi ja poistin KU:n sivulta.  Kun yritin tallettaa sitä uudelleen, olin ylittänyt 5000 merkin maksimipituuden.   Kun tiivistämisen jälkeen yritin uudelleen, tallennus ei onnistunut ja sain ilmoituksen "sisältö ei ole enää käytettävissä"?  En tiedä jäikö se sensuurin kynsiin vai kohtasinko vain KU:n käyttämän Facebook-laajennuksen piirteen jota ei ole erikseen tilattu, lue: virheen.  Tässä kuitenkin kirjoitukseni sellaisena kuin sen lopulta korjailujeni jälkeen aioin:

Olen Suomelan kanssa kovin samaa mieltä hänen juttunsa clou:sta. Itsekin kallistun hänen Suomelle tarjoaman ensimmäisen vaihtoehdon kannalle: uskottava puolueettomuus ja liittoutumattomuus on meille paras rauhan ja turvallisuuden tae.

Sen sijaan olen hänen perustelunsa joidenkin kohtien kanssa kovastikin erimieltä. Esimerkiksi:

- YYA ei mielestäni ollut minkäänlainen sotaliittosopimus, ei todellakaan tavanomainen eikä erityisenomainen. Se oli nimensä mukaisesti sopimus ystävyydestä ja yhteistyöstä sekä avunannosta joissakin erikseen nimeltämainituista tilanteissa. Per viam: meillä on nytkin ystävyyssopimus Venäjän federaation kanssa joka kieltää molempia osapuolia liittoutumasta toiselle vihamielisen tahon kanssa.

- NL ei aikoinaan ollut eikä Venäjä nyt ole erityisen imperialistinen vaikka niiden politiikoista voi joitakin asioita niinkin tulkita. Sen sijaan imperialismia löytyy enemmän n.s. "läntisestä arvoyhteisöstä". M.m. näinäkin päivinä jatkuvasta siirtomaapolitiikasta (toisin keinoin kuin 1800-luvulla) ihan viime vuosikymmenten NATOn laajeneminen vastoin monia "ei tuumaakaan itään" -lupauksia on imperialistista etupiirien hakemista.

- En tunnista EU:ssa juuri minkäänlaisia pyrkimyksiä saada liitykkäistä "demokraattisia periaatteita ja instituutioita kunnioittavia oikeusvaltioita" muuten kuin joissakin juhlapuheissa. Itsessäänhän se on äärimmäisen epädemokraattinen mutta byrokraattinen. Suhtautuminen itsemääräämisoikeuteen ja subsidiariteettiperiaatteeseen on saanut kovinkin "mielenkiintoisia" piirteitä.

- Syytöksissä nyky-Ukrainan, siis Kiovan hallinnon alaisen, fasistisuudesta on kovastikin perää. Siitä todistavat m.m. Stepan Banderan et al palvonnat ja uusnatsistiset Azov:n et al pataljoonat osana Ukrainan armeijaa. (Ne piti Minskin sopimuksien mukaan lakkauttaa ja purkaa mutta Kiova liittikin ne armeijaansa). Siellä on myöskin siirrytty muistamasta II Maailmansodan liittoutuneiden voittoa natseista ja fascisteista natsikollabotöörien ylistämiseen. Unohtaa ei sovi myöskään kielilakeja ja hallinnolle epämiellyttävien tiedonlevitteiden kohtelua.

- En myöskään olisi mieltä, että Venäjällä olisi sen suurempia mentaalisia vaikeuksia suurvalta-aseman menettämisen suhteen kuin esim. Isolla Britanialla tai Ruotsilla. USA:kin oirehti jo merkittävästi vaikka erityisyyden menetysprosessi on vasta aluillaan. Pikemminkin näyttäisi, että kyseessä on venäläisen historian syklisyys. Jo vuosisatojen ajan he ovat liki säännöllisin väliajoin sotkeneet asiansa (n.s. "смутна" -tilanteet) mutta sen jälkeen nopeasti selvittäneet ne. Nyt 1990-luvulla heillä oli sellainen aika mutta asioita on saatu kuntoon ja se näkyy myös ulkopolitiikan harjoittamisessa.

- Kylmä sota ei käsittääkseni loppunut NL:n hajoamiseen vaan siirtyi eräänlaisesta asemasodasta toisen osapuolen etenemiseen (vastoin merkittävien poliittisten johtajien suullisia lupauksia). Vuoden 2008 Sakartvelon tapahtumien (=Mihael Saakasvilin johtama hyökkäys rauhanturvaajia vastaan) yhteydessä alkoi käänne ettei Venäjä enää vain anna periksi. Vladimir Putinin sanoin jos NATO on Ukrainan Venäjän vastaisella rajalla heillä ei ole enää mihin perääntyä, on siis pistettävä tosissaan hanttiin.

Nämä muutamat kohdat ihan vain esimerkinomaisia poimintoja. Sen sijaan ongelmanratkaisu rauhanomaisesti ja mielellään YK:n johdolla, avustuksella ja ohjauksessa tulisi olla sääntö jolla tälläisten ongelmien kimppuun käydään. Ensimmäinen askel tulisi olla, että Kiovan hallinto aloittaisi ihan oikeasti, Minskin sopimusten mukaisesti, neuvotella Donbass:n tasavaltojen kanssa. Nehän ovat Kiovan ohella Ukrainan kriisin ja sisällissodan osapuolet, ei Venäjä ja muut Normandian nelikön jäsenet saati USA tai EU. Niiden tulisi päästä sopuun. Mutta se onnistu ellei ensin tunnusteta kuinka Ukrainan kriisiyttämisen tämä vaihe 2014 alkoi: ensin USA:n masinoima coup d'état Kiovassa, sitten rauhanomaiset mielenosoitukset itäisessä Ukrainassa jonka jälkeen Kiovan uusi kaappaushallinto lähetti armeijan ampumaan mielenosoittajia ja homma kääntyi sisällissodaksi. Krimiläiset ehtivät vetää omat johtopäätöksensä ja kansanäänestyksen kautta erota koko roskasta kun, krimiläisille onneksi, Venäjällä oli myös turvallisuus- ja sotilaspoliittisia intressejä siellä eli he eivät halunneet Sevastopolin muuttumista USA:n tukikohdaksi.

Olen samaa mieltä, että puolueettomuuden tunnustaminen jollekin maalle on ulkopuoliselle hankalaa ja riskaabelia. Etenkin mahdollisten muutosten havainnointi, tunnistaminen ja argumentointi saattaa johtaa riskeihin. Niinpä puolueettomuus-status on aina "joka päivä ansaittava" uudelleen johdonmukaisilla puheilla ja teoilla sekä myös tekemättäjättämisillä. Kyseessä on prosessi joka perustuu uskottavuuteen ja luotettavuuteen emmekä sitä ole viime vuosina juurikaan osoittaneet.

Summa summarum: Olen Suomelan kanssa samaa mieltä, että uskottava liittoutumattomuus, puolueettomuus sekä rauhanhaluisuus ja -hakuisuus olisivat parhaat takeet turvallisuudellemme.

Minulla on ollut aikaisemminkin vaikeuksia kommentoida KU:n sivuilla nimenomaan Suomelan tekstejä hänen sikäläisellä "Kirjavia ajatuksia" plokipalstallaan. Siellä seurauksena on epäilys spämmäämisestä. Niistäkään en ole varma ovatko vaikeudet sisältölähtöisiä vai teknisiä.

Näinä hybridisotien aikakautena ei voi olla koskaan ihan varmaa mikä kommentointi- ja julkaisukanavan sulkeutuminen on informaatiosodan offensiivi ja mikä vain normaalien teknisten ominaisuuksien aiheuttamaa harmia.  En kuitenkaan haluaisi uskoa, ainakaan vielä, Kansan uutisten pyrkivän tietoisesti sensuroimaan kriittisiä viestejä, Facebook:sta en ole yhtä varma. 

Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin Suomelan perusviestistä, liittoutumattomuuden ja puolueettomuuden tärkeyden korostamisesta, ihan samaa mieltä. 

Sotilaallinen liikkuvuus ja pysyvä rakenteellinen sotayhteistyö

Huomasin ohimennen UK-laisesta Morning Star -lehdestä uutisen kuinka USA, Kanada ja Norja on hyväksytty EU:n sotilaallisen liikkuvuuden ("Military Mobility") ohjelmaan.  Uteliaisuuteni heräsi mistä onkaan oikein kyse.  Taustalta löytyi NATOa, Lissabonin sopimusta, PESCO:a ja ties mitä. Osa tuttuja ja osa ihan outoja juttuja valtajulkisuudesta.

NATO ja Lissabon olivat tuttuja mutta mitä ovatkaan PESCO ja Military Mobility?  Eikun ottamaan selvää!

PESCO on lyhennys sanoista "Permanent Structured Cooperation" ja on EU:n kehikko sotilaallisen yhteistyön tiivistämiselle ja armeijoiden yhteensovittamiselle, yhteentoimivuudelle kuten hienosti sanotaan. Suomeksi siitä on käytetty nimeä "pysyvä rakenteellinen yhteistyö" (PRY). Se rakentaa EU:lle yhteistä armeijaa ja varmistaa sen osaksi USA:n johtamaa NATOa.  Mukana on 25 EU:n 27 jäsenvaltiosta.  Poissa taitavat olla vain Malta ja Tanska mutta ei tietenkään piskuinen ja luotettavuuttaan todistava Suomi.  Se korostaa erityisenä luonteenaan olevan laillisesti sitovat velvoitteet erotuksena muista lievemmistä yhteistyömuodoista. Samalla korostetaan NATOn asemaa.

"Military Mobility" (MM) on yksi PESCO:n projekteista.  Sen puitteissa kehitetään sotajoukkojen esteetöntä ja pidäkkeetöntä liikkumista koko EU:n alueella.  Aiemmin vain EU-laisille joukoille mutta nyt vapaasti liikkuteltaviksi laajennetaan myös muiden NATO-maiden armeijoita.  Jonkinlainen EU:n laajuinen "isäntämaa-MOU".

Tätä kaikkea on pusattu EU:n salaperäisissä kabineteissa ilman suurempaa julkisuutta.  Etenkin Suomessa "laillisia sitoumuksia" on edistetty kovin sammutetuin lyhdyin.  Eduskunnan asiakirjoista ne eivät näytä löytyvän kuin tiedonantoluonteisista yhteenvedoista ja toimintakertomuksista.  Liittymispäätösten varsinaista käsittelyä enkä päätöstä, esim. hallituksen esitys, laki liittymisestä t.m.s., en löytänyt sen enempää eduskunnan kuin Finlex:nkään asiakirjoista. Ilmeisesti liittyminen on hoidettu kuten "kauttakulkusopimus 3.0:ankin" (t.m.n. "isäntämaasopimus") jolloin Sauli Niinistön valvovien silmäin alla puolustusvoimain silloinen komentaja, kenraali Jarmo Lindberg allekirjoitti sopimuksen ilman eduskunnan käsittelyä ja tekele vain putkahti säädöskokoelmaan, pelkästään englanninkielisenä.

Valtajulkisuudelle PESCO ja sen projektit ovat sivulauseiden asioita ja sitäkin avoimemmin vain kun sen EU-laista aseteollisuutta kannustava puoli mainitaan esteenä syvemmälle sitoutumiselle USA:n juoniin. Muuten se jätetään merkittävyyteensä nähden kovin vähälle huomiolle. Tämäkään Morning Star:n paljastama laajennus näyttäisi menneen ihan ohi. Paljastaisihan laajempi asian avaaminen NATOttamisen ja muun läntisiin sotaliittoumiin sitouttamisen syvyyden ja monimuotoisuuden.  Herää epäilys, että valmistellaan askel askeleelta tilannetta jossa sitoumukset katsotaan niin laajoiksi ja syviksi ettei täysjäsenyyttä enää kannata piilotella ja sen saavat toteutetuksi pelkkänä ilmoitusasiana.

Olemmeko tässä nyt lisäksi liki niitä sitoumuksia jotka estävät hallitusta edes CoViD-pandemian kynsissä lipeämästä m.m. äärimmäisen kalliista hävittäjä- ja laivastohankkeista?  Kuin myös vakavasti keskustelemasta Afganistanin hyökkäys- ja miehityssotaan mukaanmenosta, sotaleikeistä NATOn kanssa, USA:n armeijasta harjoittelemassa Suomessa ja "näyttämässä lippuaan" itärajallamme j.n.e.?  Siis paljon pidemmällä kuin aikoinaan kun  paljastukset Paavo Lipposen intrigeistä Washintonissa säästivät meidät raa'alta hyökkäyssodalta Irak:in (n.s. Iran-gate)?  Onnistuisiko nykyään vastaava irrottautuminen sotaliittoumista?

Milloin:

a) suomalainen valtatiedonlevitteistö nostaa tälläisiä asioita ihan julkiseen, yhteiskunnalliseen keskusteluun läpi ja puhki niitä analysoiden ja

b) päätökset tälläisistä asioista tehdään demokraattisesti, avoimesti ja läpinäkyvästi piilottamatta niitä marginaaleihin ja alaviitteisiin?

Siis niin, että kansalaisilla on aito mahdollisuus arvioida mihin meitä ollaan sitouttamassa ja mitä seurauksia siitä on.  Eikä meitä vain laiteta tapahtuneiden asioiden eteen kantamaan niiden seurauksista vastuu, vaan pääsemme ihan itse demokraattisesti päättämään kohtalostamme?

Presidentti Niinistön tehtävä - onko hoidettu?

USA-lainen korka poliittikko on väittänyt Suomea USAn liittolaiseksi.  Presidentti Niinistön tulisi korjata tuollaiset virheelliset käsitykset.

 YLEn uutisen mukaan USAn edustajainhuoneen puhemies John Boehner/reb on käynyt Suomessa ja täällä ollessaan julistanut meidät hyväksi liittolaiseksi.  Hän ei ilmeisesti ole ollut tietoinen, että Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton eikä siis kenenkään liittolainen.  Ainakin tähän käsitykseen ulkopolitiikasta vastuulliset ovat minut saaneet.  Tosin olen havainnut joidenkin pyrkivän tuota asemaa muuttamaan mutta virallisen linjan on sanottu olevan tuo.

PresidenttiNiinistöllä/Kok. siis on ollut tehtävä oikaista Mr. Boehner harhautuneesta käsityksestään ja vakuuttaa hänelle meidän liittoutumattomuuttamme.  Onko hän hoitanut tehtävänsä?

---
Tämä sisältö on julaistu miltei samassa muodossa myös Uuden Suomen Puheenvuoro -sivustolla. 

Parempi ennen kuin liian myöhään

Äärioikeistolaiset terrorisoivat heitä koskettelevan kirjan esittelytilaisuutta Jyväskylässä.  Tapauksen jälkeen valtajulkisuudessa sotketaan uhrit ja syylliset sekä vähätellään äärioikeistosta aiheutuvaa uhkaa. Toivottavasti äärioikeiston uhkaan herätään ajoissa.

Äärioikeistolaiset ovat puukottaneet Jyväskylän kirjastossa kirjaesittelytilaisuuden järjsstysmiehiä.  Kirjastossa esiteltiin Äärioikeisto Suomessa -kirjaa kun äärioikeistolaisen Suomen vastarintaliike (alias "patriootit" alias Kansallinen vastarinta) nimisen ryhmän aktivistit hyökkäsivät puukkojen kanssa.  Kirjan kirjoittajia ovat Li Andersson/Vas, Mikael Brunila ja Dan Koivulaakso/Vas.  Kirjoittajista Dan Koivulaakso on jo aiemminkin joitunut hyökkäyksen kohteeksi. Paikalla Jyväskylässä oli Andersson ja Brunila.

Tapauksen jälkipuintiin liittyy joitakin kummallisia, asenteellisia vääristymiä.  Toisaalta uhreista yritetään tehdä syyllisiä ja toisaalta tekoa yritetään vähätellä sillä, että vastakkain ovat mukamas ääriainekset.  Oma lukunsa ovat joidenkin käsitykset siitä, että äärivasemmistolaisuuden ja äärioikeistolaisuuden välille voisi piirtää yhtäläisyysmerkkejä.

Uhrien syyllistämiseen ovat syyllistyneet lähinnä perussuomalaiset jotka ilmeisesti tuntevat jonkinlaista lukkarinrakkautta noita joukkioita kohtaan.  PerSujen Juho Eerola oli näillä linjoilla kun hän jopa neuvoi äärioikeistolaisia esiintymään salonkikelpoisemmin jotta eivät jäisi kiinni.

Poliisin suhtautuminen on myös mielenkiintoisen paljastava.  Poliisiylijohtaja Mikko Paatero piti MTV3:n haastattelussa ääriryhmiä yleensä uhkana.  Hän siis samaistaa kaikki radikaalit erimieltä olevat samaan nippuun eli uhrit ja syylliset.  Poliisijohtaja jättää mainitsematta, että yleensä vasemmistolaisiksi laskettujen kanssa syntyneet kärhämät ovat pääosin syntyneet poliisien ylilyönneistä.  Toisaalta Sisäministeriön raportin mukaan Suomessa vasemmistolaiset ovat kuulemma tuhopolttaneet poliisiasemia. Missähän noita poliisiasedmien savuavia raunioita olisi nähtävillä? 

Turvallisuuden ylläpitäminen Suomessa kuuluu Sisäasiain ministeriön ja sen johtajan sisäministeri Päivi Räsäsen toimialaan.  Ministeri tuntuu olevan kiinnostuneempi estämään ihmisten omaa valtaa itseensä niin eutanasian kuin abortinkin suhteen sekä valvomaan venäläisten kuljeskelua Suomessa kuin ylläpitämään turvallisuutta.

Erityisen omituinen ja jopa huvittava on ulkomaankauppaministeri Alexander Stunbbin käsitykset.  Hän kun ei ole ymmärtävinään äärioikeiston ja -vasemmiston eroa, ainakaan Twitter-viestittelyjensä mukaan.  Olisi ehkä Stubbin oman imagon kannalta parempi, että hän ei paljastaisi suorastaan ääliömäistä tietömättömyyttään. Tosin Stubb ei ole ainoa jolta menee perusasiat sekaisin.  Joku bulevardilehden senttari pakinassaan sotki jopa Venäjän avoimen fascistiset kansalisbolshevikit  ja Saksan natsit eli kansallissosialistitkin vasemmistoon.

Yleiseksi loppupäätelmäksi ei voi tulla kuin, että valtaa pitävää eliittiä ja valtajulkisuutta eli porvarillinen hegemonian ylläpitäjiä ei voisi vähempää kiinnostaa mitä erilaiset uusnatsiryhmät tekevät ja miten käy heidän uhreillen.  Linjana on poliittisen väkivallan vähättely kun sitä Suomessa on historian saatossa pääasiassa harjoittanut oikeisto.  Ehkä heille käy kuten Saksan liberaaleille 30-luvulla: kun natsit veivät kommunistit, kukaan ei auttanut, kun natsit veivät sosiaalidemokraatit kukaan ei auttanut, nyt kun he vievät meitä ei ole ketään joka voisi auttaa.  kannattaisiko meidän avata silmämme ennen kuin on liian myöhäistä?

Telakat kilpasilla, valtiot ratkaisevat

STX:n Turun telakka hävisi tarjouskilpailun loistoristeilijästä saman yhtiön ranskalaiselle telakalle.  Ranskan valtio on todennäköisesti tukenut laivan rakentamista avokätisemmin kuin kuin Suomen hallitus olisi suostunut.  Suomalaisessa elinkeinopolitiikassa tarvittaisi enemmän realismia ja vähemmän juhlapuheita.
 
Viime aikoina on ollut puhetta Royal Caribbean Cruises -varustamon laivatilauksesta STX-telakkayhtiöltä.  Varustamo ja etenkin STX-telakoiden eteläkorealainen omistaja kilpailutti viime kädessä STX-yhtiön eri telakoita vastakkain.  Voiton kisassa vei ranskalainen Saint Nazairessa sijaitseva.  Keskustelua on käyty lähinnä siitä miten telakkayhtiöitä voidaan tuollaisten tilausten yhteydessä tukea.  

Nyt Ranskan valtio vei miljardin euron tilauksen heikäläiselle myös vaikeuksissa olevalle STX:n telakalle. Ja STX:n Turun telakka ja sen työläiset jäivät nuolemaan näppejään.  Olisihan toki ollut suotavaa, että Suomen hallitus olisi pystynyt panostamaan enemmän jotta tilaus Turkuun olisi toteutunut.  Olisi tullut työtä ja toimeentuloa sekä verorahoja yhteiskunnalle. Asia on kuitenkin kaksipiippuinen. Tässä tapauksessahan STX kilpailutti Ranskaa ja Suomea.  

Periaatteellisella tasolla tuollainen rahan vaatiminen yhteiskunnalta on kiristystä vaikka sen tulos, toivottavasti, olisikin hyvä. Onnistuessaan tuollainen rahastus johtaa siihen, että jatkossa summat vain suurenevat. Sehän on nähty m.m. pankkituessa: pankkeja saadaan pelastaa yhä suuremmilla ja suuremmilla summilla niin kauan kuin rahaa on jaettavissa. Pankit eikä telakatkaan lopeta pyytämästä niinkauan kun hyvää tarkoittavia rahanjakajia löytyy. Ovathan rahaa jakavat hyvää tarkoittavia eivätkä kytköksissä rahan saajiin?

Sinällään on myös käsittämätöntä, että raha luvattiin lahjoittaa eikä lainata niinkuin pyydettiin. Toisaalta ainakin Turun Sanomien mukaan kyseessä ei kuitenkaan ollut uusi raha vaan jo aiemmin luvatun tuen uudelleen myynti. 

Yritystuista vastuussa oleva kauppa- ja elinkeinoministeri Jan Vapaavuori (Kokoomus) on selitellyt, ettei valtio voi EU-direktiivien oloissa lainata.  Siinä hän pyerkii harhauttamaan sillä valtiolla on esimerkiksi Finnvera ja sen tytäryhtiö Suomen vientiluotto Oy sellaista varten.  Samaan aikaan ranskalaiset pystyivät tukemaan omia telakoitaan ihan samoissa EU- ja EMU-rajoissa.  Toki sielläkin on arvosteltu tukipolitiikkaa ja yhtiöiden ahneutta mutta tunnustetaan realiteetit, kuten YLE tietää kertoa.  Ranskassa valtio on myös merkittävä omistaja paikallisessa STX:n tytäryhtiössä.

Erityisen kummallisia ovat Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtajan Annika Lapintien ennen joulua annetut lupaukset joululahjoista turkulaisille. Jo tuolloin oli tiedossa miten heikoilla Suomen valtion tekemiset asiassa olivat. Lapintiekin on siis joko harhautui tai harhautti.  Sen sijaan jotkut ammattiliittojohtajat olivat paremmin kärryillä, esimerkiksi Antti Rinne (Pro) ja Riku Aalto (Metalliliitto) Lapintien oman puolueen lehdessä Kansan Uutisissa.

Suomen hallitusherrojen ja -rouvien kannattaisi olla hieman tukevammin jalat maassa tässä rupisen reaalimaailman kapitalistisessa savessa.  Valtioiden kansalliset ja merkantilistiset tuet oman maansa elinkeinoelämälle eivät ole mihinkään kadonneet muualta kuin juhlapuheista.  Niin ranskalaisetkin tekivät ja saivat kaivattuja työpaikkoja.  Vai onko Suomen Kokoomusvetoinen hallitus jo niin globaalin libertarismin pauloissa, että on ihan sama missä eteläkorealainen telakkakapitalisti Kang Duk-Soo lisäarvonsa kerää.

Menetetty mahdollisuus ja Suomi-kuva

Suomi ei tullut valituksi YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi.  Selitykset vaihtelevat ja niitä käytetään erilaisten poliittisten asioiden edistämiseksi.  Ulkopolitiikkamme toimien tulisi paremmin noudattaa puheitamme ja niiden suuntautua maailmanlaajuisesti paremman ja oikeudenmukaisemman maailman rakentamiseen. Silloin voisi rakentua kuva Suomesta joka kannattaa valita edustamaan muuta maailmaa.

Yhdistyneet kansakunnat (YK) valitsi männäviikolla uusia vaihtuvia jäseniä turvallisuusneuvostoonsa.  Tyrkyllä ollut Suomi ei tullut valituksi ja sekös on kirvoittanut keskustelun syistä.

Päälimmäisiksi syiksi on nostettu, että emme halua kantaa vastuutamme EU:ssa ja rahoittaa rajoituksetta kansainvälisiä pankkeja emmekä ole riittävästi NATOttaneet itseämme.  Kumpikin näyttää tarkemmassa tarkastelussa kummalliselta sillä valintaa eivät tehneet EU eikä NATO.  Kumpaakin selitystä on, tietenkin, käytetty poliittisena lyömäaseena sisäisessä kesksutelussa NATO-jäsenyyden puolesta ja rahan syytämiseksi kansainvälisille pankeille.

Suhtautumisellamme eteläisen Euroopan kriisimaihin saattaa todella ollakin vaikutusta yhdessä kehitysavun leikkaamisen kanssa.  Afrikassa ja Etelä-Ameriikassa se saatetaan todella nähdä tylynä suhteutumisena köyhyyteen. Eikä nekemys kaukana totuudesta olekaan.  Porvarillinen eliittimme todella tylyttää köyhiä ja köyhdytettyjä miltei aina kun se on mahdollista.
Yhdistyneet kansakunnat (YK) valitsi männäviikolla uusia vaihtuvia jäseniä turvallisuusneuvostoonsa.  Tyrkyllä ollut Suomi ei tullut valituksi ja sekös on kirvoittanut keskustelun syistä.

Päälimmäisiksi syiksi on nostettu, että emme halua kantaa vastuutamme EU:ssa ja rahoittaa rajoituksetta kansainvälisiä pankkeja emmekä ole riittävästi NATOttaneet itseämme.  Kumpikin näyttää tarkemmassa tarkastelussa kummalliselta sillä valintaa eivät tehneet EU eikä NATO.

Suhtautumisellamme eteläisen Euroopan kriisimaihin saattaa todella ollakin vaikutusta yhdessä kehitysavun leikkaamisen kanssa.  Afrikassa ja Etelä-Ameriikassa se saatetaan todella nähdä tylynä suhteutumisena köyhyyteen. Eikä nekemys kaukana totuudesta olekaan.  Porvarillinen eliittimme todella tylyttää köyhiä ja köyhdytettyjä miltei aina kun se on mahdollista.

Virallisen NATO-jäsenyyden puuttuminen vaikka eliittimme näkisi meidän olevan vieläkin innokkaammin mukana NATOn agressioissa antaa toki kuvan epärehellisyydestä ja halusta peitellä tekemisiämme.  Mutta tuskin avoin jäsenyys olisi saanut YK:n jäsenmaiden suuren enemmiston kallistumaan Suomen puoleen ja Luxenburghin ensimmäistä turvallisuusneuvostopaikkaa vastaan.

Enemmän varmaankin on ollut vaikutusta toisaalta kehitysavun ja sen kohdemaiden määrän supistaminen.  Samaten edustustojen sulkeminen on saattanut antaa kuvaa, että täällä ei pidetä yhteyksiä EU:n ulkopuolelle tärkeänä.  

Oma syynsä voi olla myös aidon ja oikean rauhanturvaamisen vaihtuminen osallisuuteen.  Oikeaa rauhanturvaamistahan on rauhaturvaajien sijoittaminen aiemmin taistelleiden osapuolten väliin molempien osapuolten luvalla ja luottamuksella.  Ennenhän meidän haluttiin nähdä rauhanturvaamisen suurvaltana.  Nyt me olemme mukana NATOn ja USA:n miehitysjoukoissa Afganistanissa.  Tuosta kehityksestä voi vetää vain yhden johtopäätöksen eikä se ole rauhantahtoisuus.

Oma lukunsa selittelyissä on kummallinen halu syytellä muita.  Ovat kuulemma luvanneet ja sitten eivät äänestäneetkään, ketkut.  Siinä lienee taas tuttua kohteliasuuksien ottamista tosissaan.  Ilmeisesti ulkopoliittinen eliittimme ja toimittajat ovat asuneet niin vähän aikaa kalustetuissa huoneissa, että eivät ymmärrä diplomaattisen kohteliaisuuden pitävän sisällään kaikenlaista n.s. "small talk":ia jolla ei tarkoiteta sen enempää.  Samalla tavallahan tehtiin taannoin Paavo Lipposesta EU:n presidenttiä ja sitä aiemmin Max Jakobsonista YK:n pääsihteeriä ja niin monesta muusta ties mitä.  Molemmissa mainituissa tapauksissa henkilö oli sopimaton ja epäpätevä mutta ulkomaalaiset vastasivat kohteliaasti kun heiltä kannanottoja tivattiin.

Jos jatkossa haluamme tuollaisien valintojen kohdistuvan meihin, meidän politiikkamme käytännön toimien tulisi paremmin vastata puheita ja niiden suuntautua pois agressioiden lietsomisesta kohti rauhantahtoa, kriisien sovittelua ja ihmisten hyvinvointia.

Virallisen NATO-jäsenyyden puuttuminen vaikka eliittimme näkisi meidän olevan vieläkin innokkaammin mukana NATOn agressioissa antaa toki kuvan epärehellisyydestä ja halusta peitellä tekemisiämme.  Mutta tuskin avoin jäsenyys olisi saanut YK:n jäsenmaiden suuren enemmiston kallistumaan Suomen puoleen ja Luxenburghin ensimmäistä turvallisuusneuvostopaikkaa vastaan.

Enemmän varmaankin on ollut vaikutusta toisaalta kehitysavun ja sen kohdemaiden määrän supistamisella.  Samaten edustustojen sulkeminen on saattanut antaa kuvaa, että täällä ei pidetä yhteyksiä EU:n ulkopuolelle tärkeänä.  

Oma syynsä voi olla myös aidon ja oikean rauhanturvaamisen vaihtuminen osallisuuteen.  Oikeaa rauhanturvaamistahan on rauhaturvaajien sijoittaminen aiemmin taistelleiden osapuolten väliin molempien osapuolten luvalla ja luottamuksella.  Ennenhän meidän haluttiin nähdä rauhanturvaamisen suurvaltana.  Nyt me olemme mukana NATOn ja USA:n miehitysjoukoissa Afganistanissa.  Tuosta kehityksestä voi vetää vain yhden johtopäätöksen eikä se ole rauhantahtoisuus.

Mikään noista edellämainituista ei rakenna mairittelvaa Suomi-kuvaa vaan päinvastoin, kuvaa maasta joka haluaa kuristaa ja kurjistaa tavallisten ihmisten elämää ovat he sitten alikehittyneissä maissa tai eteläisessä Euroopassa,  Samalla nähdään kuinka Suomi haluaa olla mukana erilaisissa agressioissa USA:n rinnalla ja vahtimassa sen kansallisia etuja.

Oma lukunsa selittelyissä on kummallinen halu syytellä muita.  Ovat kuulemma luvanneet ja sitten eivät äänestäneetkään, ketkut.  Siinä lienee taas tuttua kohteliasuuksien ottamista tosissaan.  Ilmeisesti ulkopoliittinen eliittimme ja toimittajat ovat asuneet niin vähän aikaa kalustetuissa huoneissa, että eivät ymmärrä diplomaattisen kohteliaisuuden pitävän sisällään kaikenlaista n.s. "small talk":ia jolla ei tarkoiteta sen enempää.  Samalla tavallahan tehtiin taannoin Paavo Lipposesta EU:n presidenttiä ja sitä aiemmin Max Jakobsonista YK:n pääsihteeriä ja niin monesta muusta ties mitä.  Molemmissa mainituissa tapauksissa henkilö oli sopimaton ja epäpätevä mutta ulkomaalaiset vastasivat kohteliaasti kun heiltä kannanottoja tivattiin.

Jos jatkossa haluamme tuollaisien valintojen kohdistuvan meihin, meidän politiikkamme käytännön toimien tulisi paremmin vastata puheita ja niiden suuntautua pois agressioiden lietsomisesta kohti rauhantahtoa, kriisien sovittelua ja ihmisten hyvinvointia. Eli meidän tulisi olla aidosti paremman ja oikeudenmukaisemman maailman puolella väkivaltaa ja ahnetta riistoa vastaan. Ja tärkeimpänä kaikesta meillä tulisi olla oikea kuva itsestämme eikä kuvitella, että ulkomailta katsottuna meidät nähdään sellaisina kuin me itse itsemme päiväunissamme näemme.

NATOttamisesta uskottavaan turvallisuuteen

Venäjän asevoimien komentaja varoittaa Suomen NATO-jäsenyydestä.  Varoitus kannattaa otta vakavasti ja arvioida NATOttamisen seurauksia sen kannalta.  Turvallisuuden tärkein tekijä on puheiden uskottavuus.


Venäläiskenraali ja sikäläisten asevoimien päällikkö Nikolai Jegorovits Makarov on käynyt Suomessa pitämässä esitelmän Helsingin yliopistolla.  Siinä hän  on kertonut miltä Suomen ja NATOn suhteet vaikuttavat Venäjältä katseltuna.


On tietenkin totta, minkä Makarovkin huomautti, että Suomi tekee itse omat ratkaisunsa suhteistaan NATOon.  Olisi kuitenkin hyvä ennen päätöksiä arvioida miltä asia näyttää eri suunnista ulkopuolelta katsottuna.  Se mikä saattaisi näyttää kivalta Kokoomuksen tai RKP:n puoluetoimistosta katsottuna, ei välttämättä ole sitä muualta katseltuna.


Emme voi emmekä saa jättää huomioimatta sitä, miltä tekemisemme ja tekemättä jättämisemme näyttävät ulkoa päin.  On hyvin tärkeää, että tekemisistämme ulospäin näkyvä kuva vastaa sitä mitä tehdään ja mitä tavoitellaan.  Jos siis aidosti tavoittelemme omaa turvallisuuttamme, olisi suunnaton ja vaarallinen virhe tehdä jotain jonka joku muu kokee uhkaksi. 


Venäjällä näytetään nähtävän, että NATO on sille vastakkainen voimatekijä.  Niin siitä huolimatta, että osapuolten välillä on yhteyksiä ja yhteistoimintaakin, jota diplomaattisesti puhuttaessa tulee tietenkin hyvän reettorin kehaista.  Vastakkaisuudesta johtuen Suomen lähestyminen tuota tunnistettua vastustajaa on, tietenkin, uhkatekijä.  1300 kilometriä yhteistä rajaa vastustajan kanssa on aina sotavoimille ja niiden johtajille uhka jos sitä vertaa vastaavaan rajaan neutraalin tai jopa ystävällismielisen kumppanin kanssa.  Tälläinen suhtautuminen ja siihen varautuminen pitää pitää kirkkaana mielessä kun päätöksiä liittoutumisesta tehdään.


Puolustusministeri Stefan Wallin/RKP on kommentoinut juttua vain sanan- ja mielipiteenvapauden merkeissä.  Ilmeisesti hän ei katso tarvitsevansa kommentoida sisältöjä kun asia ei suoraan kosketa ruotsalaisten oikeuksia Suomessa.  Puolustusministerin pesti taitaa edelleenkin olla Suomen hallituksessa vihoviimeinen jakojäännös.   


Ulkoministeri Erkki Tuomioja/SDP taas spekuloi Makarovin puhuneen omissa nimissään eikä Venäjän korkeimman johdon.  Hänkin, vaikka on kertaluokkaa vakavammin otettava poliitikko kuin Wallin,  siis ohittaa asian ytimen eli tarpeen arvioida miltä meidän politiikkamme näyttäytyy muualta katsottuna.  Toisaalta Tuomiojan käsitys, että Suomen ja NATOn yhteistyö ei ole uhka kenellekään, on yksisilmäisyydessään ja naiviudessaan pöyristyttävä, ellei bulevardilehtien muoti-ilmaisua käyttäen tyrmistyttävä. Eikö Tuomioja oikeasti näe, että liittymällä toisen kokemaan ja nimeltä mainitsemaan uhkaan, on osa tuota uhkaa?  En haluaisi uskoa, että Tuomioja on oikeasti noin ymmärtämätön vaan hän yrittää peitellä NATOttamisen kannalta kiusallista paljastumista.   


Suomen puolustusvoimien ylipäällikkö ja presidentti Sauli Niinistö/Kok taas varoittaa olemaan hermostumatta.  Sinällään Niinistö sentään tunnistaa, että Makarov puhuu nimen omaan Venäjän armeijan huolenaiheista.  Niinistö sanoi myös, että Makarovin puheet anatavat syyn harkita puolustusratkaisujamme.  Toivottavasti Niinistö ei harkinnassaan päädy puolueensa perinneratkaisuihin eli "rautaa rajalle".


Toivon, että tämä tuulahdus Venäjän armeijan johdosta saa päättävät tahomme oikeasti miettimään miltä ulkopoliittiset toimen näyttävät muualtapäin katsottuna.  Muuten pahimmassa tapauksessa törmätään epäuskottavuuden kauheisiin seurauksiin ihan samalla tavalla kuin 1930-luvun lopulla kun teot ja puheet eivät vastanneet toisiaan.  Tälläiset asiat ja näköalat kannatta pitää kirkkaasti mielessä kun esimerkiksi mietitään miten vastataan Islannin ilmavalvontaan osallistumiseen.  Miten Venäjä esimerkiksi suhtautuisi Suomen alueeseen jos se katsoo Islannin ilmatilan valvonnan estävän sen kansainvälisin sopimuksin taattua vapaata liikkumista Atlantilla.  Toivottavasti Makarov siis avasi NATOttajien silmiä edes vähän näkemään mitkä heidän toimiensa seuraukset voivat olla.

Tyrmistynyt liito-orava

Viime aikoina bulevardi-lehtien lööpeistä vakavampiin tiedonlevitteisiin on katsottu hyväksi tyrmistellä.  Milloin Hilkka Ahde kohtelustaan, milloin meteorologi pieleen menneestä sääennnusteesta ja kaikkea siltä väliltä.  Viimeisimmäksi Espoon kokoomuslainen kaupunginjohtaja johtamansa kaupungin kohtelusta kokoomuslaisen pääministerin johtaman hallituksen budjettikehyksissä.


Verkon sivistysanakirja määrittelee tyrmistyksen: hämmentyä perin pohjin jostakin odottamattomasta epämiellyttävästä asiasta. esim. Tyrmistyä sanattomaksi. Oli tyrmistyneen näköinen. Seurasi tyrmistynyt hiljaisuus.


Onkohan Suomen kieli sanastoltaan todella noin köyhä, että ammattitoimittajat eivät löydä muita sanoja kuvaamaan hämmentymistä, pettymistä, tuohtumusta, raivostumista, suuttumista, harmistumista, kärsimystä tai muuta sellaista tunnetilaa jossa olo on kuin liito-oravalla keskellä hakkuuaukeaa. Enpä usko vaan pitäisin kieltämme varsin rikkaana. Taitava tai ainakin sanoista kiinnostunut toimittaja löytäisi niitä muutenkin kuin apinoimalla tai koneellisesti englanninkielestä niitä kääntämällä.

Kannattaisiko toimittajien siis paneutua synonyymien käyttöön jotta julkisen keskustelua seuratessa ei tarvitsi tyrmistyä ylenmääräisestä tautologiasta.  Laajempikin ilmaisun monipuolistaminen ilahduttaisi tälläistä meidän savolaisten kansallisurheiluun eli verbaaliakrobatiaan viehtynyttä.

Ahmadinejad ja herkät hipiät

Palestiinan jäsenyyskysymyksen nostaminen pöydälle ei ole toistaiseksi ollut ainoa "mielenkiintoinen" asia YK:n 66. yleiskokouksessa.  Jälleen kerran n.s. länsimaisen arvoyhteisön johtaja USA marssi ulos ja marssitutti perässään muitakin kun Iranin presidentti Mahmoud Ahmadinejad piti omaa puheenvuoroaan. 

Ilmeisesti lansimaista sananvapautta ja läntisiä arvoja ylväästi ajava USA ja sen ulkopoliittinen johto ei kuitenkaan siedä itseensä kohdistuvaa arvostelua vaan herkkähipiäisesti poistuu kuuntelemasta. Onnettominta tapauksessa on, että piskuisen Suomen edustajakin seurasi samaa hanhenmarssia muiden EU-maiden edustajien kanssa.

Suomen edustajan teko herättää muutamia kysymyksiä:  Kuka teki päätöksen ulosmarssista?  Helsingin Sanomien uutisen mukaan "YK:n ja yleisten globaaliasioiden yksikön päällikkö" Katri Viinikka on kertonut  paikalla olleen "ulkoasiainsihteerin".  YLEn uutinen tietää kertoa, että ulkomisnisteriömme oli ohjeistanut sihteerin seuraamaan EU:n vatluuskuntia kuin "hai laivaa".  Tarkemmin ei kuitenkaan kerrota kuka päätöksen oli tehnyt.  Vastuu siis asettuu joko presidentti Haloselle tai ulkoministeri Tuomiojalle.  Jatkokysymys kuuluu kuinka paljon heillä on ollut oikeaa omavaltaista harkintamahdollisuutta EU:n oloissa?  Vai ovatko hekin samanlaisia?

Miksi vieraan meihin ystävällisissä ja diplomaattisissa suhteissa olevan valtion presidentin puhuessa paikalla on vain joku sihteeri eikä enemmän presidentin tasoisia ihmisiä, kuten presidentti itse tai ulko- tai joku muu -ministeri tai edes joku korkean tason virkamies?  Heitähän on ollut ainakin presidentin esittelyssä tehdyn päätöksen mukaan paikalle lähetettynä varsin suuri joukko. 

Ja ennen kaikkea: mihin ulkopoliittiseen linjaukseen tälläinen tahditon ja lapsellinen käytös perustuu?  Kuka, missä ja milloin on päättänyt ryhtyä näin nirppanokkaiseksi ja prinsessamaisen herkkähipiäiseksi? Kuka, missä, miten ja millä valtuuksilla on asettanut sallitun rajat Mahmoud Ahmadinejadille YK:n yleiskokouksia varten?  Koskevatko samat rajat myös muita puhujia?

Mahmoud Ahmadinejadin puhe sisälsi monia mielenkiintoisia ja ajankohtaisia asioita vaikka toki myös yliampuvia propagandapläjäyksiä. Jos siitä riisuu uskonnollisen hömpän, jäljelle jää ihan kelvollista puhetta YK:n yleiskokoukseen.   Luin tuon linkitetyn transkription enkä löytänyt siitä syytösten mukaista antiseministimiä enkä holocaustin kieltämistä.  Sen sijaan siellä esitetään puolueetonta tutkimusta 11.9 2001 tapahtuneesta World Trade Center -tornien (WTC) tuhoutumisesta sekä vastustetaan ydinaseita, vieraiden maiden miehityksiä, sionismia j.n.e.. Syytökset WTC-torneistakin olivat pikemminkin syytöksiä tapahtumien hätiköidystä hyväksikäytöstä perustelemaan Afganistanin sotaa eikä niinkään salaliittoteoretisointia.  Erityisesti Ahmedanijadin syytösten kohteena oli miehitys- ja siirtomaapolitiikka läntisten kapitalistien keinona hallita maailmaa, sen ihmisiä ja luonnonvaroja.

Onko niin, että suomalaiset ja muutkin läntiset tiedotusvälineet mielummin vaikenevat puheen oikeasta sisällöstä ja ajavat mielummin USAn propagandatuuttien sanomaa?  Onhan toki Ahmadinejadin puhekin, tietysti, heidän propagandaansa mutta eikö heillä ole siihen, siis propagandaan, ihan samanlaista oikeutta kuin muillakin?

Ahmadinejadin puhe antaa varsin kolkon ja raa'an kuvan USAn ja läntisten kapitalististinen maiden politiikasta ja sen taustalla olevista n.s. länsimaisista arvoista.  Siinä ilmeisesti syy herkkähipiäisyyteen.  Ahmadinejad piteli peiliä jonka kuvaa USAn poliittinen eliitti ja sen perässä juoksevat m.l. piskuinen Suomi, eivät kestä katsella. heidät ja siinä mukana meidät näytettiin housut kintuissa.  Silloin ylivertaisen mediavoiman omaavat länsimaat, tietenkin, vääristävät viestin ja tuovat tilalle omansa jolla perustella entisen kaltaisen politiikan jatkuminen.  Tärkeintä heille on, että me tavalliset taatiaiset länsimaissa emme näkisi mitä meno oikeasti on.

Valta ja sen kaappaaminen Neuvostoliittoa hajotettaessa

Vuosipäivien johdosta on näköjään taas tullut aika toistella epätäsmällisyyksiä tapahtumista joissa Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto hajottamalla hajotettiin.  Meille toistetaan taas tarinaa juoppojen konservatiivien vallankaappauksesta ja kuinka sankarillinen Boris Jeltsin pelasti demokratian vaikka suomalaiset ulkopolitiikan johtajat olivat kuin kusi sukassa.  Samassa yhteydessä jaksetaan lyödä mynttiä omilla suhmuroinneilla ja rakentaa niistä sankaritarinoita.

***

Kehitys NL:ssahan kai meni niin, että kun kilpailu USAn kanssa oli johtanut taloudellisiin vaikeuksiin ja Mihail Gorbatsov antanut ulkopolitiikassa liikaa periksi, yritti NKP:n johto pelastaa mitä NL:sta oli vielä pelastettavissa.  Tilannetta kuvaa hyvin Gorbatsovin myöhempi lausahdus hänen tavoitteestaan hävittää NL.  NKP:n johto siirsi siis syrjään yhden joukostaan eli Gorbatsovin ja nimitti itse itsensä hätätilakomiteaksi.  Puhetta komitessa johti NKP:n korkeimman elimen eli Keskuskomitean poliittisen toimikunnan eli politbyroon jäsen, keskuskomitean sihteeri ja NL:n varapresidentti Gennadi Janajev.  Komitean muutkin jäsenet olivat politbyron jäseniä kuten pääministeri Valentin Pavlov ja muut.  Johdossa oleva johto ei siis kaapannut keneltäkään valtaa, se ei voinut koska se oli jo vallassa.  Sen sijaan Boris Jeltsin joka ei kuulunut Neuvostoliiton johtoon, kaappasi vallan ja syrjäytti aikaisemmat johtajat.

Samaan aikaan suomalaiset johtajat taiteilivat jotta suhteet olisivat säilyneet, olisi episodissa käynyt miten tahansa.  Sinällään Suomen ja suomalaisten edun kannalta tavoite oli aivan oikea ja kannatettava.  Toiminta vain ei ollut ihan kaikilta osin luontevaa ja uskottavaa koska kyseisten henkilöiden henkilökohtaisista mieltymyksistä ei ollut epäilystä.  Mukana hääri ainakin esim. presidentti Mauno Koivisto, pääministeri Esko Aho ja ulkoministeri Paavo Väyrynen ja joukko muita.  Vain realismintaju piti heitä kaidalla tiellä ja esti lähtemästä riekkumaan poskettomasti Kylmän sodan antikommunistiseen rintamaan.

***

Tapahtumaa on nimitetty niin historian kuin Kylmän sodan lopuksi.  Francis Fukujama rojahti toiveajattelussaan pahasti metsään.  Tapahtuma ei korjannut kapitalismista sen valuvikoja eikä tehnyt siitä "Endlösung":ia joten historia jatkuu ja yhteiskuntien kehityskulku jatkuu edelleen.  Myöhemmin Fukujama onkin kääntynyt selittelemään ja syyttelemään muita.

Samoin Kylmä sota ei päättynyt.  Ennen NL:n hajottamista käyty kylmä sota kuitenkin muutti muotoaan.  Aluksi 1940-luvun lopulla, -50 ja -60 -luvuilla se oli ollut hienoista NL:n etenemistä.  NL:n pysähtyneisyyden aikana se oli muuttunut ikäänkuin asemasodaksi.  NL:n hajottua se muuttui toisen osapuolen etenemiseksi kun Varsovanliitto hajosi ja sen aikaisemmat jäsenet liitettiin eri tavoin läntiseen liittoutumaan.  Nyt ilmeisesti tämä vaihe lienee päättynyt kun lännen eteneminen, ainakin hetkeksi, pysähtyi Etelä-Ossetiassa.  Samaan aikaan kiinalainen kapitalismi omistaa yhä suuremman osan maailmasta.

***

Vallalla olevat käsitykset ovat valitettavan yksipuolisia eikä tiedonlevittimien toimittajat näytä viitsivän miettiä läntisten ajatushautomojen prosyyrejä pidemmälle.  Mikä purkaisi tämän porvarillisen hegemonian ja avaisi keskustelun avoimemmaksi ja monipuolisemmaksi?

Itsenäisyys- nääs päivää!

Jälleen, tällä kertaa 93. kerran, vietetään itsenäisyyspäivää.  Jälleen kerran se tehdään sodista ja sotimisesta älämölöä pitäen.  Valehtelevatko vanhat silmäni ja korvani kun tuntuu, että jälleen kerran ja taas enemmän kuin viime vuonna ja vuosina sitä ennen?  Ikäänkuin sotakiihko vain yltyisi ja yltyisi.  No, onhan Suomi 93 vuoden aikana jo kuudennen kerran sodassa.  Ollaanhan jo päästy Vallankumoussodasta *) Itä-Karjalan retkeilyn, Talvi-, Jatko- ja Lapinsodan kautta Afganistaniin.  Sotiminen näyttää siis olevan sukupolvesta toiseen Suomen poliittisen eliitin toinen luonto.

Koskahan me pääsisimme siihen, että sodanlietsojat ja sotaan ihmisiä johdattavat oikeasti joutuisivat vastaamaan teoistaan?  Siis vastaamaan niin, että sen konkretisoituminen olisi jossakin järkevässä suhteessa heidän aiheuttamiinsa kärsimyksiin. En kuitenkaan tarkoita kuolemantuomiota edes sotasyyllisille vaikka heidän takiaan sodissa tapetaankin niin paljon ja niin turhaan.  Eiväthän he sitäpaitsi millään mitään mistään vastaisikaan henkensä menettämällä.  Pystyisimmekö demokratian puitteissa saamaan sellaisen vastuun pelotteen, että meitä ei ujutettaisi mukaan jatkossa aina vain uusiin "sankartekoloihin".  Pystyisimmepä edes tunnistamaan ja varomaan sellaisia johtajaehdokkaita. 

Taidanpa tuossa kuitenkin vaatia liikaa demokratialtamme ja ihmisten valveutuneisuudelta.  Valikoituuhan meille poliittiseen eliittiimme juuri näitä NATOttajia, taloudellisen eliittimme anteliaalla myötävaikutksella.

------

*) Vuoden 1918 sodasta käytetään monia nimiä.  Vapaussota-nimi on täysin kelvoton koska Suomi oli jo itsenäinen ja siksi tunnustettu mutta se menetettiin voittajien liittolaiselle ja saatiin takaisin vasta kun liittolainen oli hävinnyt suuremman kähinän.  Sisällis- tai kansalaissota viittaisivat omien kansalaisten väliseen mutta mukanahan hääri myös muita eli ruotsalaisia sekä venäläisiä  ja sodan varsinaisesti ratkaisivat saksalaiset jotka jäivät maahan miehittäjinä.  Kapina ja kapinan kukistaminen kävisi sillä kapinaksihan voisi sanoa kukistettua eli epäonnistunutta vallankumousyritystä.  Mutta kun paino on tässä jutussa sodassa niin valikoin tällä kertaa "vallankumoussota" -termin kun se taitaa osua parhaiten.  Sehän oli sota joka syttyi punaisten yritettyä vallankumousta ja valkoiset sen sodalla tukahduttivat.  

Arkipäivän rasismia Kalliossa

Tuli eilen perjantaina kuljettua hieman pidemmän kaavan kautta töistä kotiin. Kuljin n.s. Raatteentietä(1 Helsingin Kalliossa piipahdellen oluttuopukaisella tai kahdella muutamassa paikallisessa.

Eräässä pienessä olut-kuppila-pitseriassa istuin kassan lähellä särpimässä matkani ensimmäistä eli nauttimassa oluen ensipuraisusta kun tiskille vaappui supisuomalainen kauniimpaa sukupuolta edustava blondi (- 5 cm juurikasvua). Hänen kuntonsa esti etnistä toiseutta edustavaa tarjoilijaa myymästä hänelle lisää kaipaamiaan virvokkeita. Silloin tämän suomineidon, tekoelovenan, päässä naksasti ja puhe muuttui kertaiskusta aivan käsittämättömäksi rasistiseksi älämölöksi.

Tarjoilija sai kuulla olevansa "mokkakorva", "ääliö", "tunkeilija" j.n.e. Ensin tämä neito yritti sinällään sujuvalla englannilla. Mutta ilmeisesti taito ei riittänyt mieleiseen solvaamiseen joten hän siirtyi selkokieliseen supisuomeen. Nyrkkiä tiskiin takoen hän julisti kuinka hänen tyttärensä on poliisi ja hän hoitaa kuppilan kiinni sekä ajattaa mokkakorvat takaisin Vinku-Intiaan vai mistä nyt olivatkaan.

Tarjoilijan eikä minunkaan rauhoitteluyritykset tehonneet. Vasta virkavallalla uhkaaminen sai suomineidon poistumaan ulos. Siellä hän vielä jatkoi mölyämistään ennenkuin tajusi kadota.

Tarjoilija säilytti ulkoisesti tyyneytensä mutta hänestä oli aistittavissa ymäerrettävää hermostumista. Tilanteen mentyä ohi, hän poistui hermosauhuille. Ja pari seuraavaa kanta-astujaa sai hieman normaalia tiukempia repliikkejä.

Vaihdoin tapauksen jälkeen pari sanaa tarjoilijan kanssa. Hän nimitti korostetusti naista tavalliseksi suomalaiseksi ja minä yritin vakuutella, että hän oli yksilö eikä yleinen suomalaisen malli. Tuskin onnistuin vakuutteluissani, sillä epäilin hieman itsekin käytöstä ja asennetta yksittäistä yleisemmäksi. Lienimme kuitenkin yhtä mieltä, että alkoholilla on kyky kaivaa meistä esiin piirteet jotka normaalitilassa pystymme hallitsemaan.

Koska tässä tapauksessa heräte kammottavaan käytökseen oli omasta humalatilasta johtunut lisäviinatta jääminen, olisiko toisenlainen tarjoilija kirvoittanut toisenlaisen älämölön; huorittelun, homottelun, ryssittelyn t.m.s. nimittelyn?

Pelottavaa onkin juuri tuo, että normaalioloissa ja -tilassa pystymme hillitsemään itsemme ja näyttelemään normaalia mutta pienikin määrä alkoholia ja sopiva vastoinkäyminen saa estot laukeamaan ja mahdollinen ääliö meissä pääsee vallalle. Kuinka moni meistä pidätteleekään itsehillinnällä sisällään tuollaista petoa?

Entä mitä voisimme tehdä jotta tuollainen käytös loppuisi? Millainen valistus voisi tehota? Miten paljon ja millaista kanssakäymistä erilaisten kanssa pitäisi olla? Vai onko pyrittävä sisäsiisteihin käytöstapoihin joilla hillitä sisäistä olemustaan? Ja miten saisimme tälläisissä yksittäistapauksissa ihmisen huomaamaan, että vika oli kokoajan hänessä itsessään ja vain itsessään, hänen omassa ylenmääräisessä juopumuksessaan?

(1 Ikuisen Vapun aukion eli Vaasanaukion ja Brahenkentän välistä Helsinginkatua Helsingin Kalliossa nimitetään Raatteentieksi koska sielläkin "miestä kaatuu".

Suomi Afganistanissa

Kanadalainen tutkimuslaitos ja "thinktank" The Centre for Research on Globalisation (CRG) on julkaissut verkkosivuillaan Rick Rozoffin kirjoittaman artikkelin Suomen ja Ruotsin asemasta Afganistanissa. Rozoff on sodanvastustaja ja Stop NATO -postituslistan pitäjä U.S.A:sta.

Artikkelissa Rozoff kuvaa ja faktoin todistaa kuinka U.S.A. ja NATO harjoituttavat suomalaisia ja ruotsalaisia tulevaa sotaa varten. Hän myös paljastaa tuon sodan kohteen joka on Venäjä. Varmemmaksi vakuudeksi hän esittää myös suomalaisen, entisen Afganistanissa olevien suomalaisten komentajan lausunnon hyvästä harjoituksesta. Lisäksi puolustusministeri Häkämies on kaivannut ja haaveillut NATOn nopeantoiminnan joukoissa oleville suomalaisille myös tositoimien kokemusta.

Huomasin tuossa myös YLEn uutisissa kirjoituksen jonka mukaan armeijan entinen komentaja Hägglundkin jo pitää Suomea konfliktin osapuolena Afganistanissa eikä siis rauhanturvaajina. Tosin hänkin väittää tilanteen muuttuneen huomaamatta. Noinkohan. Jo aikanaan sinne lähdettäessä asiasta osattiin varoitaa ja nähtiin, että sinne ollaan menossa osaksi toista osapuolta eikä rauhanturvaajiksi osapuolten väliin. varoituksia eivät NATO-kiimainen valtaeliitti kuunnellut. Siellä on käymässä juuri niinkuin pahimmissa ennustuksissa sanottiin. Se myös kestää brittiläisen kenraalin, Sir David Richards:n mukaan vuosikymmeniä jos YLEn uutiseen on uskominen.

Samaan aikaan meitä ujutetaan Kataisten, Ahtisaarten, Jaakonsaarien et johdolla härskisti NATOn täysjäseneksi jotta NATO saisi 1300 km uutta piirityslinjaa ja hyökkäysrintamaa jossa hyödyntää Afganistanissa saatuja oppeja ja NATO-yhteensopivaa Suomen armeijaa.

Enemmistö ihmisistä vastustaa tätä menoa erilaisten mielipidetiedustelujen mukaan. Vastustus ei kuitenkaan näytä konkretisoituvan käytännön poliittiseksi toiminnaksi joten vaarallinen ja edesvastuuton sotapolitiikka jatkuu. Miten saisimme pystyyn rauhanmarssit ja rauhanopposition jotta enemmistön rauhantahto muuttaisi myös valtaeliitin politiikan.

P.s. Kannattaisikohan alkaa ajaa uutta sotasyyllisyyslakia jo nyt, jotta sitten aikanaan ei tarvitsisi jälkikäteen.

Rauhanturvaaminen, Afganistan ja Suomi

Meille vakuutetaan suut ja korvat täyteen, että suomalaiset ovat Afganistanissa vain rauhaa turvaamassa. Nyt viimeistään pitäisi n.s. suuren yleisönkin silmien aueta, että kyseessä ei ole rauhanturvaaminen vaan täysimittainen sota.

YLE:kin uutisoi USA:n armeijan aloittamasta suurhyökkäyksestä. Sehän ei voi olla mitään rauhanturvaamista vaan sodan entisestäänkin kiihdyttämistä. Aikaisemmin USA laajensi sotaa Barack Obaman johdolla Pakistaniin ja nyt he ovat hänen johdollaan sitä entisestäänkin kiihdyttämässä.

Rauhanturvaajathan menevät taistelevien osapuolten väliin ja yleensä molempien osapuolten luvalla ja luottamuksella. Tässä tapauksessa liittokunta, International Security Assistance Force (ISAF), johon meidätkin on liitetty, on toinen taistelevista osapuolista ja tällä hetkellä ja tähän asti hyökkäävä osapuoli. USA nimittänyt tätä sotaretkeään alunperin "Operaatio pysyväksi rauhaksi" (Operation Enduring Freedom). Osuvampi nimi voisi olla "Enduring War".

Jos me olisimme siellä turvaamassa rauhaa, joukkomme siellä olisivat NATO-joukkojen ja Talebanien välissä ehkäisemässä yhteenottoja. Nyt me olemme osa hyökkäävää armeijaa, vaikkakin vielä takalinjoilla ja töpinässä (toistaiseksi). Ollaanko tässä taas rakentamassa uutta ajopuuteoriaa jossa vaivihkaa ja salaa meidät ujutetaan osaksi hyökkäävää armeijaa ja homma paljastetaan vasta sitten kun on jo liian myöhäistä.

Jos länsimaat ihan oikeasti haluaisivat auttaa afganistalaisia sekä toisaalta kunnon elämän alkuun että hoitamaan asioitaan ihmisoikeuksia kunnioittaen ja demokraattisesti, sinne ei lähetettäisi armeijoita ja sotilaita vaan yhteistyöhakuisia organisaatioita tekemään kauppaa reilun kaupan periaattein sellaisista maatalouden tuotteista ja sellaisin kauppaehdoin, että normaali elämä ilman opiumin viljelyä olisi mahdollista. Silloin tavalliset ihmiset äänestäisivät jaloillaan terroristijohtajia vastaan. Samalla pitäisi myös päästä, esimerkiksi YK:n kasvatus- ja tiedejärjestön, UNESCOn avulla pystyttämään luku- ja kirjoitustaitokampanjoita. Se olisi mahdollisuus kehitykselle sillä rauha ja kehitys ei kasva kiväärinpiipuissa.