Maailmanpolitiikan arkipäivää

Päädyinpä hieman keräämään yhteenvetoa maailmanpolitiikan arkipäivästä nykykatsannossa. Horisontiksi asetin vuoden 2025 heinäkuun lopun keskellä mätäkuuta ja kohteena valikoitsemani merkittävät tapahtumat maailmalla ja osittain täälläkin, aloittaen näkyvimmästä eli Ukrainasta.

Ukrainassa on parhaillaan menossa edelleen jatkuva Venäjän hivuttava eteneminen samaan aikaan kun USA yrittää siirtyä uusiin seikkailuihin silti kasvonsa säilyttäen.  Se ei halunne uutta Vietnamia tai Afganistania joista lähtivät n.s. "häntä koipien välissä" vaikka nykyään priorisoikin Kiinan ja Iranin tärkeimmiksi vastustajikseen.  Siis Donald Trump:n hallinto pyrkii ikäänkuin neuvotteluratkaisuun jossa USA voi vetäytyä "kasvonsa säilytäen" ja Trump saattaa luoda rauhantekijän mainetta itselleen, haaveillessaan Nobel:n rauhanpalkinnosta.

Volodymyr Zelensky:n hallinto ei enää ole USA:n nöyrä vasalli vaan EU:n ja NATO:n länsieurooppalaisten eliittien, Suomi mukana, yllyttämänä pyrkii jatkamaan sotaa jonka näyttää silti olevan väistämättömästi häviämässä.  Sodan joka on ollut USAn etupiirin laajentamista  ja vuolasta kassavirtaa sotateolliselle kompleksille oligarkkien sivuvirtoineen samalla kun Vladimir Putin:n hallinto on pyrkinyt pysäyttämään lännen etenemistä.  Kiovan johtajat näyttävät hirttäneen itsensä niin sodankäyntiin että menettäisivät hillotolppansa jos ja kun se tulee loppumaan.

Lähi-Idässä jatkuu Israelin Eretz Israel -projekti *).  Se on elimellinen osa USA:n hajota ja hallitse -politiikkaa (divide et impera) Levantissa jossa se haluaa halllita öljyn tuotantoa ja sen kuljetusta sekä myös muita tavaravirtoja Suez:n kautta.  Israel tekee USAn "likaista työtä" pommittamalla vieraita maita ilman n.s. kansainvälisen yhteisön (lue: Lännen ylivaltapyrkimykset USAn johdolla) tuomiota. Sellainen olisi tullut välittömästi jos asialla olisi joku muu kuin oma liittolainen ja haluttu kumppani.  Nyt jotkut polititikot, m.l. suomalainen eliitti, laitetaan hieman heristämään sormea ja sanomaan että "hyi, ei noin saa tehdä" mutta asekauppa ja rahavirrat jatkuu kuten ennenkin, myös Suomesta.  Samalla palestiinalaisten tappaminen ja sorto jatkuu entosellään.  Nyt jo avoimesti puhuvat palestiinalaisten pakkosiirroista Donald Trump:n maalaillessa kiinteistöbusineksiään Gaza:an.

Kiina jatkaa nousuaan taloudellisena ja sotilaallisena mahtina mutta tekee sen sotimatta.  Kiinan kommunistisen puoleen nykyinen puoluejohtaja Xi Jinping asettuu hienosti vanhaan kiinalaiseen perinteeseen jossa linjat on pitkiä ja historiallisia.  Kun Mao Zedong:n aika osoitti ettei kapitalismin yli voi loikata niin nyt he käyvät kapitalismia "pikakelauksella" ja "sosialismi kiinalaisin ominaispiirtein" on jossakin tämän vuosisadan puolenvälin jälkeisessä ajassa. Heidän historiansa ei siis kulje kvartaaleittain vaikka kapitalismia elävätkin.

Kiina ei sotkeudu kauppa- ja projektikumppaniensa sisäisiin asioihin lännen tapaan joten se on yhä halutumpi kumppani esim afrikkalaisille maille jotka ovat maailman ihan viimeisiä vielä loppuun saakka kapitalisoimattomia alueita.  Jotkut niistä vielä melkein feodaalisia klaanihallintoja läntisten siirtomaaisäntien kouluttamine sotilaseliitteineen.  Samaan aikaan Kiina osoittaa kasvavalla armeijallaan Taiwanin **) kuuluvan "yhden Kiinan politiikan" mukaisesti Kiinaan yhtenä sen maakuntana ollen vain (pitkän) ajan kysymys koska se konkretisoituu.

Kiinan ohella BRICS jatkaa merkityksensä kasvattamista vaikka on poliittisesti hyvinkin erilaisten maiden varsin löyhä taloudellinen yhteenliittymä. Se on kasvanut Kiinan, Venäjän, Intian, Brasilian ja Etelä-Afrikan muodostamasta liitosta kymmenen maan kokonaisuudeksi (Argentiina luopui Javier Milei:n valtaannousun jälkeen jäsenyydestä).  Lisäksi on 13 kumppanimaan verkosto.  Merkittävä uusi avaus on myös BRICS:n oma kehityspankki eli New Development Bank.  BRICS:llä on myös muita kehityshankkeita vaikkei se näyttäisi pyrkivänkään EU:n kaltaiseksi valtioliitoksi saati yhteisvaluutta-alueeksi.  Joka tapauksesta se on kasvanut merkittäväksi taloudelliseksi vaikuttajaksi: Se on jo suurempi taloudellinen tekijä kuin G7 (liki kaikilla muilla mittareilla paitsi sotilasmenoilla mitattuna) ja sitä se on etenkin keskisessä Euraasiassa. Sen ehkä merkittävimpiä vaikutuksia on sen pyrkimys käydä kansainvälistä kauppaa useilla eri valuutoilla USAn Dollarin asemesta ja se on myrkkyä USAn äärimmäisen velkaantuneelle kansantaloudelle.  BRICS jatkanee kasvuaan sekä jäsenmäärältään että talouksiensa koolla tullen yhä merkittävämmäksi taloudelliseksi ja poliittiseksi toimijaksi. 

Arktisella alueella myös meno jatkuu. USA Donald Trump:n johdolla havittelee Grönlantia sen kaivannaisten ja strategisen sijainnin takia osaksi USA:sta.  Sama juonne lienee muiden seassa myös puheissa Kanadasta USA:n 51. osavaltiona. Olisihan USA:lla ihan eri painoarvo kiistassa Pohjoisen Jäämeren mineraalivaroista m.m. Lomonosovin harjanteella ja muuallakin jos Washingtonilla olisi koko Pohjois-Amerikan pohjoinen rannikko.  Samaan aikaan Venäjä vahvistaa armeijansa oloa omalla rannikollaan ja varmentaa Koillisväylää sekä arkista merenpohjaa itselleen.  USA havittelee oikeata jäänmurtajalaivastoa alueelle ja siihen haluaa itsensä sitoa myös suomalainen eliitti halullaan myydä jäänmurtajataosaamista. Sitä toki on ja sille pitäisi saada laajemmat markkinat mutta USA:n jäänmurtajat ovat osa sen laivastoa eikä sille laivoja toimittavat ole itsenäisiä.  Riskit on siis niin valtavat ettei nykyinen eliittimme taida sitä ymmärtää, tai ainakaan haluta ymmärtää.

USA rakentaa myös Tyynellä valtamerellä sotaliittoaan.  Se muodostaa Australian kanssa AUKUS-liittokuntaa jossa myös UK on omalla vähenevällä painoarvollaan (UK ei enää ole imperiumi vaikkei Lontoossa sitä välttämättä ollakaan sisäistetty, vielä) mukana.  Se on johtanut m.m. Australian uhmaamaan ydinsulkusopimuksen (1968) henkeä ydinkäyttöisillä mutta (vielä) ydinaseettomilla sukellusveneillään.

Samalla m.m. Australia yrittää painostaa Tyynenmeren valtioita jotka yrittävät pitää yllä suhteita myös Kiinaan.  Sen on saanut kokea m.m. Nauru johon Australialla on poliittinen ja taloudellinen alistamissuhde.  Oma juonensa on myös Filipiinien kohtalo vanhoine USA-laisine painolasteineen ***) 

Samaan aikaan Kiina kokee itselleen hyödylliseksi uittaa laivastoaan yhä kauempana omilta rannoiltaan ja Etelä-Kiinan meren riutoilta joita se yrittää omia kiistellen niistä naapureidensa kanssa.  Vastakkainasettelu siis sielläkin kehittyy.

***

Edellä esittelin muutamia maailmanpolitiikan kipupisteitä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita on toki muuallakin.  Ne kuitenkin riittäkööt, tällä kertaa, esimerkeiksi laajemmasta kuviosta historian kehityksen tässä vaiheessa.  Koko II Maailmansodan jälkeisen ajan sodan "länsiliittoutuneet" USAn johdolla ovat hallinneet maailmanpolitiikka, mitä nyt NL yritti lyödä kapuloita rattaisiin, joskus paremmalla, yleensä huonommalla menestyksellä.  Se vaihe päättyi NL:n romahduttamiseen jolloin Francis Fukuyama:n silloisten puheiden mukaan historia pysähtyi ja luultiin siirrytyn ikuiseen USA-johtoiseen kapitalismiin ****).  Nyt, vuoden 2008 Sakartvelon tapahtumista *****) lähtien tuota kehitystä on Venäjä pysäyttänyt. Toisaalta Venäjä on alkanut laittaa tosissaan hanttiin vaikka lännellä on vankka suunnitelma ja toisaalta Kiina on noussut maailman suurimmaksi taloudeksi ja kiihdyttää etumatkaansa.  Yhdessä muun BRICS:n kanssa ne muuttavat maailmaa yksinapaisesta lännen hallinnasta moninapaiseksi- ja tahoiseksi sekä valuuttaiseksi verkostoksi.

Taustalla näyttäisi vaikuttavan brittimaantietelijä Halford Mckinder:n (1861-1947) kehittämä "Heartland Theory" ******) (suom. "sydänmaateoria").  Sen mukaan se joka hallitsee maailman "vipu-/napa/sydän-aluetta", hallitsee maailmaa. Tuon keskuksen hän sijoitti Keski-Aasian pohjoispuolelle ja Uralista itään.  Ja sinne tuntuu edelleenkin maailman valloilla olevan hinku.  Venäjä ja Kiina hallitsevat sitä (pivot area) nyt liittolaisina ja yhdessä keskiaasian tasavaltojen (Kazakstan, Kirgisia, Tadžikistan, Turkmenistan, Uzbekistan) kanssa.  Länsi (crescent), nykyisin Läntisenä arvoyhteisönä tunnettu, yrittää sitä saada käsiinsä kun samaan aikaan "itä" yrittää purkaa sitä uhmaavaa liittokuntaa. 

Kuva: Halford Mckinder:n käsitys napa- ja kehäalueista (1904)

Tokikaan Mckinder ei voinut nähdä kaikkia myöhemmin vaikuttavia seikkoja kun oli viktoriaanisen ajan tieteilijä.  Silti tuo asetelma on hyvinkin ajankohtainen sillä myös myöhemmät hillipohjaisten polttoaineiden tuotannon ja logistiikan sekä valuuttadominanssien vaikutusalueet noudattelevat mielenkiintoisella tavalla hänen hahmotelmiaan.  Suurin muutos lie vain n.s. anglo-saksisen maailman navan siirtyminen Lontoosta Washingtoniin.  Muutos jota ei viktoriaanisessa imperiumissa elänyt olisi voinut kuvitellakaan.

Suomi on Mckinder:n laskelmissa kehää ja siihen meidän eliittimme on meitä hirttämässä. Perinteisesti jo rautakaudelta lähtien olemme olleet idän ja lännen rajalla.  Välillä meitä on yritetty liittää milloin kumpaankin osapuoleen ja lähihistoriamme aikana entistä vahvemmin kehän sotaisiin liittokuntiin, aikaisemmin keisarilliseen Saksaan, Natsi-Saksan "Neuropa:an" (t.m.n. Neuordnung) ja nyt Euroopan unioniin (EU) ja NATO:on.  Tässäkin navan siirros Berliinistä Washingtoniin on enemmän sivuseikka ja riippuvuuden hakeminen ydintä.

Emme siis elä mitään poikkeuksellisia aikoja, vaikka aikalaisista onkin yleensä mukava niin ajatella omasta ajastaan, vaan elämme osaamme suuremmassa ja pidemmässä jatkumossa.  Se ei ole silti determinismiä vaan vain todennäköisiä valintoja mahdollisuuksien rajoissa. Siis vaihtoehtoja on.

Miten siis me ihmiset oppisimme lukemaan maailman tapahtumia ja tekemään objektiivisia johtopäätöksiä joita toimeenpannessamme lopetamme nämä vastakkainasettelut ja opimme elämään rauhassa keskenämme?  Kanssalaisina maailmankylässä.  Meitä suomalaisia koskettaa erityisesti hirtetäänkö meidän jonkin osapuolen imperialistisiin valloitus- ja ylivaltasuunnitelmiin vaan osaammeko navigoida niiden välistä?

---

*) Eretz Israel (suom: Israelin maa) on sionistien Maailman sionistijärjestön (hebr: הַהִסְתַּדְּרוּת הַצִּיּוֹנִית הָעוֹלָמִית; transl: HaHistadrut HaTzionit Ha'Olamit) perustavassa kokouksessaan Genevessä 1896 Theodor Herzl:n (1860-1904) johdolla aloittama projekti jossa on tarkoitus valloittaa n.s. Eretz Israel:n alue eli Suur-Israel rotu- ja uskontopuhtaaksi sionistiseksi valtioksi. Alueen on tarkoitus ulottua "joelta joelle ja mereltä autiomaahan" eli Niililtä Eufratille ja Välimerestä Syyrian autiomaahan ellei peräti Persianlahden pohjukkaan.

**) Taiwan on saari Kiinan kaakkoisrannikon edustalla. Vanhin nimitys lie "Liuqiu" (流求) n. vuodelta 638. Myöhemmin portigalilaiset siirtomaaisännät nimesivät saaren "Ilha Formosa:ksi" (suom. "Kaunis saari") 1500 luvulla. Seuraavalla vuosisadalla kiinalaiset nimesivät sen "Taiwan:ksi" paikallisen Taivoan-kansan mukaan. "Kiinan tasavalta" (ROC) siitä tuli Tšiang Kai-šek:n saman nimisen hallinnon vetäydyttyä sisällissodan tappion myötä saarelle. Hänen hallintonsa seuraajat hallitsevat saarta edelleenkin USA:n avustuksella.

***) Filippiinit oli käytännössä pitkään USA:n siirtomaa. Se oli Espanjan siirtomaa Fernão de Magalhães:n (1480-1521) saapumisesta 1521 USAn-Espanjan sotaan 1898 saakka. Per viam: Magalhães tapettiin Filippiineillä hänen sotkeennuttuaan paikallisten kuningaskuntien erimielisyyksiin.  USAn voiton  jälkeen filippiiniläiset soti USAa vastaan aina vuoteen 1913 mutta saaret oli sen miehittämiä kunnes se sai II Maailmansodan jälkeen nimellisen itsenäisyyden. Alistussuhde ei silti päättänyt ja jatkuu jollakin tasolla edelleenkin. Se näkyy m.m. Filippiinien hallinnon ulkopolitiikassa jossa USA ei anna se normalisoida suhteitaan Kiinaan.

****) USA-lainen valtiotieteilijä ja poliittinen taloustieteilijä Francis Fukuyama ennusti NL:n romahduttamisen yhteydessä esseessään "End of History?" historian loppua ja kapitalismin ikuista voittoa jota hän nimitti eufemismeilla "liberalismi" ja "vapaa markkinatalous". Hän on myöhemmin pyörtänyt kirjoittamansa. Toisaalta "historian loppu" on vanhempi konsepti. Jo Thomas More (1478-1535) Friedrich Hegel (1770-1831) ,Vladimir Solovjov (1853-1900) kirjoittivat siitä.

*****) Vuonna 2008 Sakartvelon hallinto Mikheil Saakašvili:n johdolla hyökkäsi Etelä-Ossetiassa tulitaukosopimuksen nojalla olleiden rauhanturvaajien kimppuun. Venäjän armeija saapui lopettamaan Sakartvelon armeijan hyökkäyksen ja ajoi sen pois. Tapaus kiihdytti Etelä-Ossetian ja Ahasian itsenäisyyspyrkimyksiä ja lähensi niiden hallintoja entisestään Venäjään.

******) Halford Mackinder: "The Geographical Pivot of History" (essee); The Geographical Journal, Vol. 23, No.4, (huhtikuu 1904). Alk. luento Royal Geographical Society:ssä. Per viam: Samaa kuviota "anglosaksinen länsi c. Euraasia" käytti George Orwell (1903-1950, oik. Eric Blair) romaanissaan "Nineteen Eighty-Four" kuvaamaan Oceanian ulkopolitiikkaa.

Itsenäisyyspäivänä

 Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi päätin kirjoittaa kansallisuudesta ja suomalaisuudesta sekä itsenäisyydestä. Mitä ne ovat ja mitä eivät ole sekä mitä ne voisivat olla?

Romanttista*) kansalaisuusaatetta, nationalismia, ovat kehitelleet jo neljännesvuosituhannen.  Sitä alkoivat kehittää nuoren teollistumisensa alussa olevan kapitalismin tarpeisiin.  Valtioiksi jakautuneet kansantaloudet tarvitsivat kansallista työvoimaa kun maaorjuudesta siirryttiin
teollisuuden palkkaorjuuteen.  Ihmisten omistamisesta siirryttiin työn ostamiseen joilloin työläiset uusintakoot itse itsensä.  Valtiot tarvitsivat kansallisia armeijoita taistelemaan markkinoista ja raaka-aineista toisia samanmoisia sekä siirtomaiden alkuasukkaita vastaan.  Sitä varten alkoivat luoda aatteellista nationalismia ylösrakentamaan kansallista mieltä ja siihen tarvitsi muodostaa kansalliseen ikonostaasiin kuvastoa suuren, jalomman menneisyyden voitoista ja sankareista sekä kannustaa ihmisiä pyrkimään samaan jotta innokkaammin taistelisivat kansallisella tiellä takaisin suuruuteen itsensä isänmaalle uhraten ja omistajien nautintaoikeuksia pönkittäen.

Nationalism, on my opinion, is nothing more than an idealistic rationalization for militarism and aggression. 

- Albert Einstein

Samoin rakensivat myös suomalaiset valtaa havittelevat piirit itselleen omaa kansakuntaa johdettavakseen.  Meidät oli juuri siirretty maailmanpolitiikan pyörteissä Ruotsin riikistä Venäjän keisarikunnan suuriruhtinaanmaaksi.  Keisari Aleksandr Pavlovitš Romanov (1977-1825), järjestysnumeroltaan ensimmäinen, taisi antaa "pirulle pikkusormen" myöntäessään uudelle imperiumin osalle autonomian.  Se innosti täkäläisiä vielä suurempiin haaveisiin omasta vallastaan ja rakentamaan uutta natiota, kansakuntaa.  Liikkeelle lähtijät ja myöhemmätkin olivat pääosin edellisen vallan aikaista n.s. "parempaa väkeä" eli "bättre folk:ia", olivathan he ruotsinkielistä älymystöä ja hallintovaltaa.

Kansakuntaa rakennettiin pitkälle differentioitumisen kautta, erottautumalla muista ja korostamalla eroja naapureihin.  Kuten yksi heistä, Adolf Ivar Arwidsson (1791-1858) sanoi omalla äidinkielellään "Svenskar äro vi icke längre, ryssar vilja vi icke bli, låt oss alltså vara finnar" (suom: "Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalasia").  Toissijaiseksi jäi mitä me suomalaiset oikeasti omana itsenämme olemme.  Toki meille muisteltiin suurta menneisyyttä, mahtipontisia kalevalalaisia sankareita, sota-sankareita taisteluissa ikiaikaista arkkivihollista vastaan. Sankareiksi kelpasi myös "sopivat" ruotsalaiset aina Ruotsin suurvalta-aseman hävittänyttä Carl Carlsson Palatinate-Zweibrücken:a (1682-1718, järj.n:ro XII) ja Ruotsin valtiontalouden 30-vuotisessa sodassa voittoisasti tuhonnutta Gustav Adolf Vasa:a (1594-1632, järj.n:ro II) myöten.  Rakennettiin muinainen sankar'aika.

Toisaalta myös ihan kelpo kulttuuriakin pyrittiin luomaan, kerättiin kansanrunoutta jopa kansalliseepokseksi asti, syntyi kirjallisuutta ja taidetta.  Varsinainen suomalainen taiteen kultakausi kuitenkin osui vasta kulttuurisen realismin ajalle seuraavaan vuosituhannen vaihteeseen mutta toki sekin kelpasi nationalismin rakentamiseen omana aikanaan ja sen jälkeenkin.

Erottautumien kautta kansan ja kansakunnan ykseyden rakentaminen ei ole uutta.  Siitähän kerrotaan myös esimerkiksi juutalaisten folkloristiikassa. Proto-juutalaisten johtajat demonisoivat vaurasta ja hyvinvoivaa Babylonia jotta saivat seuraajansa, oikeasti vain osan heistä, jättämään hyvinvoinnin ja lähtemään valloittamaan uusia asuinsijoja. Heistä kehitettiin raakuuksilla ensin israeliitat ja juudealaiset jotka myöhemmin on yhdistetty Israeliksi.  Siinäkin oleellista on ollut eriyttäminen muista, erilaisista, ihan erilaisia puhtaus- ja ruokasääntöjä myöten.

Meille on rakennettu käsitys henkisestä ja siveellisestä paremmuudesta etenkin slaaveja vastaan.  Samaan aikaan kuin svealaiset ja gööttalaiset ovat eriyttäneet itseään meistä julistamalla meidät turaaneiksi ja mongoleiksi jotka eivät kykene sivistykseen.

Itsenäisyysprosessiimme liittyi vahvana erityisesti erottautuminen venäläisistä. Lietsottiin erityistä venäläisvihaa (≈misorussismi **)).  Venäläisiä pyrittiin demonisoimaan ikiaikaisina perivihollisina, sivistymättöminä raakalaisina joista ei juuri löynyt mitään ihmisyyteen viittaavaa. Todellisuudessa me suomalais-ugrit ja slaavit olemme elänneet vuosituhansia naapureina ja harjoittaneet kulttuurista vaihdantaa piirakoista saunaan ja paljon siltä väliltä. Onpa meidän vanhimman kaupunkimme Turun nimikin lainattu muinaisesta itäslaavilaisesta toria ja markkinapaikkaa tarkoittavasta sanasta *tъrgъ (transl. tǔrgǔ), josta se on levinnyt germaaneillekin.  Ruotsiksihan nimi on Åbo eli kirjaimellisesti käännettynä kai "Jokela".  Demonisoiminen lieveni hieman IIMS:n jälkeisinä rauhallisemman kehityksen aikoina mutta on taas Neuvostoliiton hajottamisen jälkeen saanut lisää vauhtia, etenkin kun Venäjä on alkanut pistää hanttiin USAn valtapiirin laajentamiselle, ensin Sakartvelossa vuonna 2008, sitten Syyriassa vuodesta 2011 lähtien ja nyt Ukrainassa sikäläisen vuoden 2014 coup d'etat:n jälkeen.  Varsinainen "hullunmylly" pistettiin käyntiin kun Venäjä 2022 helmikuussa meni sotilaallisesti Donbass:n tasavaltojen avuksi ja hyökkäsi Kiovan hallinnon hallussa tuolloin olleille alueille.

Nationalistinen suomalaisuutemme on siis pitkälti demonisoitua ei-venäläisyyttä. Maahanmuuton myötä mukaan on liitetty vielä ei-muhamettilaisuus ja ei-tummaihoisuus.  Suoraan sanottuna se on kristittyä valkoista ylivaltaa. Valitettavasti annamme äärioikeiston määritellä suomalaisuuttamme juuri noiden negaatioiden kautta, aina chauvinistiseen etnonationalismiin saakka.

Oikeasti meidän tulisi luoda suomalaisuus parhaimmista puolistamme kuten harkintakyky ja rauhantahtoisuus, ystävällisyys ja heikompiosaisista huolenpitäminen, tasa-arvo j.n.e..  Jotta kiiltokuvamainen kansallinen ikonostaasimme olisi täydellinen, mukaan sopii myös sinisiä järviä, vihreitä metsiä ja ja valkoisia hankia.  Joku saattaisi lisätä vielä puhtauden niin luonnossa kuin ruuassakin.  Kaikista mikromuoveista y.m. huolimatta sekin sallittanee.

Toisaalta elämme nykyisin kapitalistisen talous- ja yhteiskuntajärjestyksemme illanhämyn eli finanssikapitalismin aikaa jolloin kansallisvaltiot käyvät tarpeettomiksi omistajilleen ja niiden tilalle synnytetään jotain muuta, laajenpaa, globaalia.  Silloin meidän tulisi panostaa ihmismäiseen maailmankylään jossa edellämainittujen suomalaisten hyvien asioiden lisäksi vallitsee suvaitsevaisuus ja hyvä tahto erilaisten ihmisten kesken.  Olisimme aidosti maailman kansalaisia (civis mundi) tai peräti maailman kanssalaisia.

---

*) Romantiikka on tässä kulttuurisessa ja älyllisessä mielessä, ei intiiminä rakkauselämän muotona, eli valistuksen vastakohdaksi kehitettynä ihannekuvien poliittisena rakenteluna.  Se syntyi taiteellisena ja kulttuurisena suuntauksena mutta vaikutti ja vaikuttaa edelleen myös politiikassa kansallisuutta korostaen vaikka taiteessa sen syrjäytti realismi jo 1800-luvun lopulla.

**) Misorussismi on muotoilemani uudissana tarkoittamassa venäläisvihaa (erotuksena venäläispelosta eli "russofobiasta").  Se koostuu 
1) vihaa kuvaavasta muinaiskreikkalaisesta etuliitteestä "mis(o)-" (m.kreik: μῑσέω (transl: mīséō, suom: vihata) ja μῖσος (transl: mîsos, suom: vihata)),
2) venäläistä tarkoittavasta kreikan sanasta "Ρωσία" (transl. Rosia, suom. Venäjä) ja
3) aatetta, ilmiötä, kehityssuuntaa kuvaavasta päätteestä "ismi" (kreik. ισμός, transl. -ismós)

Tasavaltojen numerointia ja pitkiä historian kaaria

Luin Matti Vesa Volasen kirjoitukseen Kansan uutisista otsikolla ”Pekan, Alexin ja minun IV tasavalta”.  Se on, taas, laadukasta taattua Volasta.  Hän ruotii siinä 2024 presidentinvaalin toisen kierroksen ehdokkaiden historiankuvaa ja tapaa jäsentää Suomen itsenäisyyden aikaa järjestysnumeroin kuten Ranskassa on ollut tapana jakaa monarkiattomia aikoja.

"Raja railona aukee"

Ranskalaisilla on heidän laskutavallaan menossa nyt viides tasavalta ja nämä meidän vekkulimme jakavat paljon lyhemmän ajan neljään paljon pienemmillä mullistuksilla.  Ranskalaisilla jakolinjat ovat merkittäviä perustuslaillisia muutoksia tai ylimmän hallintovallan muutoksia monarkian ja tasavallan välillä.  Meikäläiset etsivät rajoja paljon pienemmistä päästäkseen neljään joilla hallita historiaa.

Volanen repii Alexander Stubb:n ja Pekka Haaviston jaottelut riekaleiksi joten niihin en puutu vaan mieleni tekee esittää omaa jakoani. Jo Volanen jatkaa aikahaarukkaa 1800-luvun kansallisromattisen ajattelun ja erillisen Suomi-idean syntyyn. Hyvä niin ja suunta on oikea.  Kun kuitenkin yhtenä tausta-ajatuksena on ajatus Suomesta jotenkin idän ja lännen rajaseutuna jossa presidenttiehdokkaat näkevät vain vastakkainasettelun ja Volanen yhteyksiäkin niin itse aloittaisin tarkastelun ajoista jolloin idän ja lännen, Bysantin ja arojen "tataarien" sekä Länsi-Rooman (perillisineen) etupiirit täällä alunalkaen kohtasivat. 

Noista muinaisista ajoista lähtien täällä on sekä pidetty vihaa että tehty yhteistyötä etupiirirajan yli. Jos keiden, meidän pitäisi olla "kokemusasiantuntijoita" kumpaa kannattaisi harjoittaa.  Kumpi tuo kärsimystä ja kumpi hyvinvointia.  No, tuon kokemuksen ohjaaminen omiin tarkoitusperiin sopivaksi saa presidenttiehdokkaatkin jaottelemaan historiaamme itselle sopivasti, jotta sen hallinnan kautta pääsisi hallitsemaan nykyisyyttä ja etenkin tulevaisuutta.  Historiahan on aina kuten vallanpitäjät sen määrittävät omiin tarkoitusperiinsä.  Muinaiset kreikkalaiset kuulemma sijoittivat historian fiktion puolelle eikä faktan.

Ensimmäisenä ajanjaksona (I) voisi pitää aikaa jolloin paikalliset heimot klaanihallintoineen katsoivat omia paikallisia intressejään milloin sotien, milloin sopien naapureidensa kanssa.  Aikaan ovat jotkut mystikot rakennelleet mielikuvituksessaan mahtavia muinaissuomalaisia kuningaskuntia mutta ne lienevät hauskoja sepitteitä. Pikemmin hajanaiset ja väestöltään pienet heimot siirtyivät pikkuhiljaa keräily- ja metsästystaloudesta enemmän paikallaanpysyviksi ja vaeltaviksi paimentolaisiksi jääneistä tuli saamelaisia. Merkittävää lienee myös ettei viimeaikojen populäärihistoriassa merkittävään, jopa valtiomuodostajien joukkoon nostetut ammattirosvot, Viikingit koskaan kyenneet valloittamaan nykyisen Suomen aluetta vaikka tekivät valloituksiaan aina Italiaa ja Rus:ia myöten.

*

Muinaiset kreikkalaiset kuulemma sijoittivat historian fiktion puolelle eikä faktan.

*

Seuraavana ajanjaksona (II) meidät saatettiin tiukan keskusvallan alaisuuteen ja kiistat muuttuivat valtakuntien ulkopolitiikaksi.  Tarkkoja rajoja on kuitenkin hankala ajoittaa vaikka toki Ruotsin riikin hallintohistoriasta ja sen keskusvallan kehittämisestä voikin saada vinkkiä.  Meistä tuli hallintoalamaisia Pähkinäsaaressa 1323 solmitun sopimuksesta tulkitun rajan molemmin puolin. K.o. aikana meidät sotkettiin sotiin aina Keski-Eurooppaa myöten kun ruotsit tekivät maastaan suurvaltaa.

Seuraava (III) merkittävä muutos oli maakunnan kehittyminen autonomiseksi suuriruhtinaan maaksi osana Venäjän keisarikuntaa kun ruotsit olivat suurvaltansa hävittäneet. Tuli omat oikeat valtiolliset hallintoelimet sekä muut kansakunnan valtavehkeet.  Samaan ajanjaksoon osui myös kansallisromantiikasta kummunnut n.s. "kansalliseksi heräämiseksi" kutsuttu aatteellisuus.  Olemme muka kansakunta kansakuntien joukossa. Saatiin oma kulttuuri ja talous omine valuuttoineen.

Neljäs jakso (IV) olisi silloin ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa tapahtuneesta itsenäistymistä ja sitä seuranneesta sisällissodasta alkanut ja toisen maailmansodan loppuun päättynyt jonkinlainen militääri 3/4 fasismi-natsismi.  Silloin oli valtiopetos tai ainakin sen valmistelua puhe rauhasta ja sodan välttämisestä.  Loppu sille olikin luonnollinen eli häviöt sodissa sekä Pariisin rauhansopimukseen kirjattu lupaus demokratiasta.

Viidenneksi jaksoksi (V) voisi katsoa sotien jälkeisen ajan jolloin meidän hyvinvointimme rakennettiin ja kansantaloutemme muutettiin maatalousvaltaisesta agraarifeodalismista teollistuneeksi kapitalismiksi johon saatiin joitakin adenauerilaisia "Der Kontrollierte Kapitalismus" perinteeseen kuuluvia sosiaaliturvan, terveydenhoidon, eläketurvan j.n.e. piirteitä. Perimmäisenä porvarien ajurina kehityksessä lienee kuitenkin ollut sosiaalisen mielenlaadun asemesta Neuvostoliiton pelko sillä se antoi vielä tuolloin esimerkkinä ja intoa vasemmistolle.  Heidän ystävyyspolitiikkansahan ei ollut aitoa vaan kovinkin opportunistista sillä samaan aikaan vehkeiltiin "Läntisen arvoyhteisön" kanssa "ystävää" vastaan.

Viimeisin (VI) merkittävä käänne tapahtui kun NL alkoi kriisiytyä ja hajotettiin 1990-luvun taitteessa.  Silloin pääsivät NATOttajat vauhtiin ja muutoksen viimeinen niitti oli NATO-jäsenyys ja DCA-sopimus.  Ne vievät meidät meidät muiden sotiin, nyt vielä vain meidän rahamme mutta jatkossa myös meidät. Niin vaikka nykyisen kapitalistisen Venäjän pitäisi olla läntisten eliittien mieleen sillä pääsiväthän kammotuksestaan eli ns "reaalisosialismista" (jolla tosin oli hyvin vähän tekemistä sosialistisen teorian kanssa) ja meno Venäjällä on ollut ajoittain pidäkkeetöntä rosvokapitalismia.  Pikemmin suhtautuminen muistuttaa Halford Mackinder:n n.s. Hearthland teorian *) asetelmaa ja taistelua sen pivot-alueesta.  Siten saavat selityksensä myös n.s. USA:n "geostrategiset imperatiivit" **).  Oikeasti kuitenkin täällä meillä oli kyse vain naamioiden riisumisesta ja siten neljäs, viides ja kuudes ajanjako on oikeastaan yhtä ja samaa jossa vain olosuhteet ovat pakottaneet kulloinkin omaksumaan erilaisia taktiikoita strategisten tavoitteiden pysyessä samana.  Suurin muutos lie aiemman "ison veljen" Saksan vaihtuminen USA:ksi. 

Kyseessä on siis pitkä historiallinen jatkumo paikallisesta, suht'koht' itsenäisestä omien etujen vaalimisesta valtioksi kehittymisen kautta vasalliksi ja auksiliaareiksi suurvallan etupiiriin eturintamaan; elinkaari nousuineen, huippuineen ja väistämättömine laskuineen.  Vaiheiden rajat eivät tietenkään ole tarkkoja vaan kyseessä on kehitys jossa muutokset vaiheiksi laskettujen sisällä taitavat olla suurempia kuin itse murrosajaksi laskettu. Silloin muutokseksi tulkittu on vain siihenastisen kehityksen kulminaatio.  Niin lienee nykyisenkin ajanjakson kanssa.  Aika tulee näyttämään miten nyt alustetut kauheudet toteutuvat ja miten niistä yli päästään, jos päästään. 

Molemmat nyt presidentinvaalin toiselle kierrokselle päässeet, kuin myös ensimmäiselle jääneet, edustavat alaspäin kääntyneen elinkaaren joutsenlaulun hiljentäjiä.  He kaikki ovat ajaneet tätä kehitystä, jotkut kiivaammin ja jotkut hieman sordinoa eteensä sovitellen.

Miksi pitääkään "rajan railona aueta"? Miksei se voi olla auki ihmisten, ajatusten ja tavaran kulkea, kaikkien hyväksi. Ihan kuten ETYK:n loppuasiakirjan kolmannessa korissa maalailtiin. Senhän on sanottu jopa hajottaneen NL:n totalitarismin.

*

Rauhaa rajalle

*

Ps: Kirjoittelin tämän ennen presidentinvaalin toista kierrosta mutta julkaisin vasta sen jälkeen koska varon rikkomasta Vaalirauhanjulistustani.

---
*) Brittiläinen maantieteilijä Halford Mackinder (1861-1947) esitteli luennossaan The Royal Geographical Society:ssä 1904 pitämässään luennossa n.s Heartland-teorian jonka mukaan maailman historian tapahtumia selittää maailman jako sydänmaahan joka on Euraasian manner (heartland) ja sitä ympäröivään puolikuuhun (crescent) ollen ydinalue (pivot) ja Kaspian meren pohjoispuoliset arot. Historiankulun ratkaisee kuka ydinaluetta hallitsee. Luento julkaistiin myöhemmin esseenä The Geographical Journal:ssa: "Geographical Pivot of History"


**) "USA:n geostrategiset imperatiivit" ilmaus tulee Zbigniew Brzezinski:n teoksesta "The Grand Chessboard: American Primacy and Its Geostrategic Imperatives" ("The Grand Chessboard"; Basic Books; 1997). Siinä hän esittelee USA:lle välttämättömiä maailmanpoliittisia tavoitteita ja päämääriä, m.l. Venäjän hajottaminen hallittaviin osiin ja sen luonnonvarojen haltuunoton USA:n kansallisena etuna.

NATO-kiiman seuraava aste: ydinasekiima

 Vielä muutama kuukausi sitten NATOttajamme vakuuttivat meille ettei NATO-jäsenyys suinkaan tarkoita ydinaseita Suomemme maaperälle.  Nyt kun pöly alkaa laskeutua hakemuksen ylle onkin kellon ääni muuttunut. Nyt samaiset vouhakkeet ovat mieltä, että meidän pitää päästä täysillä mukaan sen ydinaseohjelmiin. Puhuvat sateenvarjosta kuin se olisi helpommin läpi menevä eufemismi.

Etenkin Kokoomuksessa huuto on nyt suuri. M.m. varapuheenjohtaja Antti Häkkänen on ollut innolla puhumassa kuinka ydinasepelote on oleellinen  osa NATO-jäsenyyttä. Heidän mukaansa meidän pitää kantaa oma vastuumme NATO:n yhteisestä asiasta.

Vasemmammalla ollaan oltu varovaisempia.  Rauhantahtoisuudesta NATOn ja asekauppojen verran lipsunut Vasemmistoliittokin, m.m. varapuheenjohtajansa Jussi Saramon sanoin kieltäytyy tiukasti ydinaseista, ainakin toistaiseksi.  Hän vetoaa m.m. Ydinenergialakiin (990/1987, 2. luku, 4§): "Ydinräjähteet; Ydinräjähteiden maahantuonti samoin kuin niiden valmistaminen, hallussapito ja räjäyttäminen Suomessa on kielletty.".

Muut poliittiset puolueet ovat olleet hieman rajotetummin liikkeellä mutta läpi Eduskunnan lienee tulkittavissa ettei juuri kukaan välitä pistää hanttiin kun oikeasti heille sopii riekkua mukana kaikessa mahdollisessa. Etenkin jos pääsee isojen poikien ja tyttöjen kylkeen peesaamaan julkisuudessa. Jens Stoltenberg:llä on kavereita vaikka olisi millaiset riskit ilmassa, maassa ja vedessä.

Bulevardilehdet jo ilakoivat estoitta suomalaisten osallistumisella NATOn ydinaseharjoituksiin vakuuttaen ulkoministeri Pekka Haaviston ja puolustusministeri Antti Kaikkosen suilla ettei mitään pidäkkeitä enää ole. Uudet hankittavat F-35 hävittäjätkin pystyvät kuulemma ydinohjuksia kuljettamaan.

Myös Ydinsulkusopimus (11/1970) kieltää meiltä kategorisesti ydinaseet. Etenkin jälkimmäisestä tosin USA vähät välittää sillä se on sijoittanut omiaan useisiin ydinaseettomuuteen sitoutuneihin maihin.  Euroopassa USA on sijoittanut niitä ainakin Saksaan, Italiaan, Alankomaihin ja Belgiaan mutta se ei kerro millä aluksella tai lentokoneessa niitä on muualla mukana.

Tämä näyttäytyy, jälleen kerran, klassisena pienten askelten naruttamisena jossa jotkut lienevät mukana ihan jopa uskoen kulloisenkin vaiheen sen hetkiseen propagandaan muistamatta aikaisempia vedätyksiä. Mutta kellokkaat varmasti tietävät mitä ovat olleet tekemässä jo vuosikymmeniä: viemässä meitä lännen sotarintaman etulinjaan tykkien ruuaksi ja polkemaan miinoja, taistelemaan läntisen arvoyhteisön puolesta viimeiseen suomalaiseen.

Koska me heräämme? Koska me osaamme oikeasti katosa mihin meitä ollaan viemässä? Ja koska alamme pitää hanttiin?

Kiertotietä Kalevi Suomelalle

Kansan uutiset julkaisi netisivuillaan Kalevi Suomelan kirjoituksen "Minkälainen optio Nato on Suomelle?".  Kirjoitin siihen pitkähkön kommentin joka ei jostakin kumman syystä pysynyt siellä.  Ensimmäinen versio meni perille ja näin sen siellä.  Mutta pikasilmäilyllä huomasin siinä niin paljon virheitä, että kopioin sen täydennettäväksi ja poistin KU:n sivulta.  Kun yritin tallettaa sitä uudelleen, olin ylittänyt 5000 merkin maksimipituuden.   Kun tiivistämisen jälkeen yritin uudelleen, tallennus ei onnistunut ja sain ilmoituksen "sisältö ei ole enää käytettävissä"?  En tiedä jäikö se sensuurin kynsiin vai kohtasinko vain KU:n käyttämän Facebook-laajennuksen piirteen jota ei ole erikseen tilattu, lue: virheen.  Tässä kuitenkin kirjoitukseni sellaisena kuin sen lopulta korjailujeni jälkeen aioin:

Olen Suomelan kanssa kovin samaa mieltä hänen juttunsa clou:sta. Itsekin kallistun hänen Suomelle tarjoaman ensimmäisen vaihtoehdon kannalle: uskottava puolueettomuus ja liittoutumattomuus on meille paras rauhan ja turvallisuuden tae.

Sen sijaan olen hänen perustelunsa joidenkin kohtien kanssa kovastikin erimieltä. Esimerkiksi:

- YYA ei mielestäni ollut minkäänlainen sotaliittosopimus, ei todellakaan tavanomainen eikä erityisenomainen. Se oli nimensä mukaisesti sopimus ystävyydestä ja yhteistyöstä sekä avunannosta joissakin erikseen nimeltämainituista tilanteissa. Per viam: meillä on nytkin ystävyyssopimus Venäjän federaation kanssa joka kieltää molempia osapuolia liittoutumasta toiselle vihamielisen tahon kanssa.

- NL ei aikoinaan ollut eikä Venäjä nyt ole erityisen imperialistinen vaikka niiden politiikoista voi joitakin asioita niinkin tulkita. Sen sijaan imperialismia löytyy enemmän n.s. "läntisestä arvoyhteisöstä". M.m. näinäkin päivinä jatkuvasta siirtomaapolitiikasta (toisin keinoin kuin 1800-luvulla) ihan viime vuosikymmenten NATOn laajeneminen vastoin monia "ei tuumaakaan itään" -lupauksia on imperialistista etupiirien hakemista.

- En tunnista EU:ssa juuri minkäänlaisia pyrkimyksiä saada liitykkäistä "demokraattisia periaatteita ja instituutioita kunnioittavia oikeusvaltioita" muuten kuin joissakin juhlapuheissa. Itsessäänhän se on äärimmäisen epädemokraattinen mutta byrokraattinen. Suhtautuminen itsemääräämisoikeuteen ja subsidiariteettiperiaatteeseen on saanut kovinkin "mielenkiintoisia" piirteitä.

- Syytöksissä nyky-Ukrainan, siis Kiovan hallinnon alaisen, fasistisuudesta on kovastikin perää. Siitä todistavat m.m. Stepan Banderan et al palvonnat ja uusnatsistiset Azov:n et al pataljoonat osana Ukrainan armeijaa. (Ne piti Minskin sopimuksien mukaan lakkauttaa ja purkaa mutta Kiova liittikin ne armeijaansa). Siellä on myöskin siirrytty muistamasta II Maailmansodan liittoutuneiden voittoa natseista ja fascisteista natsikollabotöörien ylistämiseen. Unohtaa ei sovi myöskään kielilakeja ja hallinnolle epämiellyttävien tiedonlevitteiden kohtelua.

- En myöskään olisi mieltä, että Venäjällä olisi sen suurempia mentaalisia vaikeuksia suurvalta-aseman menettämisen suhteen kuin esim. Isolla Britanialla tai Ruotsilla. USA:kin oirehti jo merkittävästi vaikka erityisyyden menetysprosessi on vasta aluillaan. Pikemminkin näyttäisi, että kyseessä on venäläisen historian syklisyys. Jo vuosisatojen ajan he ovat liki säännöllisin väliajoin sotkeneet asiansa (n.s. "смутна" -tilanteet) mutta sen jälkeen nopeasti selvittäneet ne. Nyt 1990-luvulla heillä oli sellainen aika mutta asioita on saatu kuntoon ja se näkyy myös ulkopolitiikan harjoittamisessa.

- Kylmä sota ei käsittääkseni loppunut NL:n hajoamiseen vaan siirtyi eräänlaisesta asemasodasta toisen osapuolen etenemiseen (vastoin merkittävien poliittisten johtajien suullisia lupauksia). Vuoden 2008 Sakartvelon tapahtumien (=Mihael Saakasvilin johtama hyökkäys rauhanturvaajia vastaan) yhteydessä alkoi käänne ettei Venäjä enää vain anna periksi. Vladimir Putinin sanoin jos NATO on Ukrainan Venäjän vastaisella rajalla heillä ei ole enää mihin perääntyä, on siis pistettävä tosissaan hanttiin.

Nämä muutamat kohdat ihan vain esimerkinomaisia poimintoja. Sen sijaan ongelmanratkaisu rauhanomaisesti ja mielellään YK:n johdolla, avustuksella ja ohjauksessa tulisi olla sääntö jolla tälläisten ongelmien kimppuun käydään. Ensimmäinen askel tulisi olla, että Kiovan hallinto aloittaisi ihan oikeasti, Minskin sopimusten mukaisesti, neuvotella Donbass:n tasavaltojen kanssa. Nehän ovat Kiovan ohella Ukrainan kriisin ja sisällissodan osapuolet, ei Venäjä ja muut Normandian nelikön jäsenet saati USA tai EU. Niiden tulisi päästä sopuun. Mutta se onnistu ellei ensin tunnusteta kuinka Ukrainan kriisiyttämisen tämä vaihe 2014 alkoi: ensin USA:n masinoima coup d'état Kiovassa, sitten rauhanomaiset mielenosoitukset itäisessä Ukrainassa jonka jälkeen Kiovan uusi kaappaushallinto lähetti armeijan ampumaan mielenosoittajia ja homma kääntyi sisällissodaksi. Krimiläiset ehtivät vetää omat johtopäätöksensä ja kansanäänestyksen kautta erota koko roskasta kun, krimiläisille onneksi, Venäjällä oli myös turvallisuus- ja sotilaspoliittisia intressejä siellä eli he eivät halunneet Sevastopolin muuttumista USA:n tukikohdaksi.

Olen samaa mieltä, että puolueettomuuden tunnustaminen jollekin maalle on ulkopuoliselle hankalaa ja riskaabelia. Etenkin mahdollisten muutosten havainnointi, tunnistaminen ja argumentointi saattaa johtaa riskeihin. Niinpä puolueettomuus-status on aina "joka päivä ansaittava" uudelleen johdonmukaisilla puheilla ja teoilla sekä myös tekemättäjättämisillä. Kyseessä on prosessi joka perustuu uskottavuuteen ja luotettavuuteen emmekä sitä ole viime vuosina juurikaan osoittaneet.

Summa summarum: Olen Suomelan kanssa samaa mieltä, että uskottava liittoutumattomuus, puolueettomuus sekä rauhanhaluisuus ja -hakuisuus olisivat parhaat takeet turvallisuudellemme.

Minulla on ollut aikaisemminkin vaikeuksia kommentoida KU:n sivuilla nimenomaan Suomelan tekstejä hänen sikäläisellä "Kirjavia ajatuksia" plokipalstallaan. Siellä seurauksena on epäilys spämmäämisestä. Niistäkään en ole varma ovatko vaikeudet sisältölähtöisiä vai teknisiä.

Näinä hybridisotien aikakautena ei voi olla koskaan ihan varmaa mikä kommentointi- ja julkaisukanavan sulkeutuminen on informaatiosodan offensiivi ja mikä vain normaalien teknisten ominaisuuksien aiheuttamaa harmia.  En kuitenkaan haluaisi uskoa, ainakaan vielä, Kansan uutisten pyrkivän tietoisesti sensuroimaan kriittisiä viestejä, Facebook:sta en ole yhtä varma. 

Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin Suomelan perusviestistä, liittoutumattomuuden ja puolueettomuuden tärkeyden korostamisesta, ihan samaa mieltä. 

Sotilaallinen liikkuvuus ja pysyvä rakenteellinen sotayhteistyö

Huomasin ohimennen UK-laisesta Morning Star -lehdestä uutisen kuinka USA, Kanada ja Norja on hyväksytty EU:n sotilaallisen liikkuvuuden ("Military Mobility") ohjelmaan.  Uteliaisuuteni heräsi mistä onkaan oikein kyse.  Taustalta löytyi NATOa, Lissabonin sopimusta, PESCO:a ja ties mitä. Osa tuttuja ja osa ihan outoja juttuja valtajulkisuudesta.

NATO ja Lissabon olivat tuttuja mutta mitä ovatkaan PESCO ja Military Mobility?  Eikun ottamaan selvää!

PESCO on lyhennys sanoista "Permanent Structured Cooperation" ja on EU:n kehikko sotilaallisen yhteistyön tiivistämiselle ja armeijoiden yhteensovittamiselle, yhteentoimivuudelle kuten hienosti sanotaan. Suomeksi siitä on käytetty nimeä "pysyvä rakenteellinen yhteistyö" (PRY). Se rakentaa EU:lle yhteistä armeijaa ja varmistaa sen osaksi USA:n johtamaa NATOa.  Mukana on 25 EU:n 27 jäsenvaltiosta.  Poissa taitavat olla vain Malta ja Tanska mutta ei tietenkään piskuinen ja luotettavuuttaan todistava Suomi.  Se korostaa erityisenä luonteenaan olevan laillisesti sitovat velvoitteet erotuksena muista lievemmistä yhteistyömuodoista. Samalla korostetaan NATOn asemaa.

"Military Mobility" (MM) on yksi PESCO:n projekteista.  Sen puitteissa kehitetään sotajoukkojen esteetöntä ja pidäkkeetöntä liikkumista koko EU:n alueella.  Aiemmin vain EU-laisille joukoille mutta nyt vapaasti liikkuteltaviksi laajennetaan myös muiden NATO-maiden armeijoita.  Jonkinlainen EU:n laajuinen "isäntämaa-MOU".

Tätä kaikkea on pusattu EU:n salaperäisissä kabineteissa ilman suurempaa julkisuutta.  Etenkin Suomessa "laillisia sitoumuksia" on edistetty kovin sammutetuin lyhdyin.  Eduskunnan asiakirjoista ne eivät näytä löytyvän kuin tiedonantoluonteisista yhteenvedoista ja toimintakertomuksista.  Liittymispäätösten varsinaista käsittelyä enkä päätöstä, esim. hallituksen esitys, laki liittymisestä t.m.s., en löytänyt sen enempää eduskunnan kuin Finlex:nkään asiakirjoista. Ilmeisesti liittyminen on hoidettu kuten "kauttakulkusopimus 3.0:ankin" (t.m.n. "isäntämaasopimus") jolloin Sauli Niinistön valvovien silmäin alla puolustusvoimain silloinen komentaja, kenraali Jarmo Lindberg allekirjoitti sopimuksen ilman eduskunnan käsittelyä ja tekele vain putkahti säädöskokoelmaan, pelkästään englanninkielisenä.

Valtajulkisuudelle PESCO ja sen projektit ovat sivulauseiden asioita ja sitäkin avoimemmin vain kun sen EU-laista aseteollisuutta kannustava puoli mainitaan esteenä syvemmälle sitoutumiselle USA:n juoniin. Muuten se jätetään merkittävyyteensä nähden kovin vähälle huomiolle. Tämäkään Morning Star:n paljastama laajennus näyttäisi menneen ihan ohi. Paljastaisihan laajempi asian avaaminen NATOttamisen ja muun läntisiin sotaliittoumiin sitouttamisen syvyyden ja monimuotoisuuden.  Herää epäilys, että valmistellaan askel askeleelta tilannetta jossa sitoumukset katsotaan niin laajoiksi ja syviksi ettei täysjäsenyyttä enää kannata piilotella ja sen saavat toteutetuksi pelkkänä ilmoitusasiana.

Olemmeko tässä nyt lisäksi liki niitä sitoumuksia jotka estävät hallitusta edes CoViD-pandemian kynsissä lipeämästä m.m. äärimmäisen kalliista hävittäjä- ja laivastohankkeista?  Kuin myös vakavasti keskustelemasta Afganistanin hyökkäys- ja miehityssotaan mukaanmenosta, sotaleikeistä NATOn kanssa, USA:n armeijasta harjoittelemassa Suomessa ja "näyttämässä lippuaan" itärajallamme j.n.e.?  Siis paljon pidemmällä kuin aikoinaan kun  paljastukset Paavo Lipposen intrigeistä Washintonissa säästivät meidät raa'alta hyökkäyssodalta Irak:in (n.s. Iran-gate)?  Onnistuisiko nykyään vastaava irrottautuminen sotaliittoumista?

Milloin:

a) suomalainen valtatiedonlevitteistö nostaa tälläisiä asioita ihan julkiseen, yhteiskunnalliseen keskusteluun läpi ja puhki niitä analysoiden ja

b) päätökset tälläisistä asioista tehdään demokraattisesti, avoimesti ja läpinäkyvästi piilottamatta niitä marginaaleihin ja alaviitteisiin?

Siis niin, että kansalaisilla on aito mahdollisuus arvioida mihin meitä ollaan sitouttamassa ja mitä seurauksia siitä on.  Eikä meitä vain laiteta tapahtuneiden asioiden eteen kantamaan niiden seurauksista vastuu, vaan pääsemme ihan itse demokraattisesti päättämään kohtalostamme?

Presidentti Niinistön tehtävä - onko hoidettu?

USA-lainen korka poliittikko on väittänyt Suomea USAn liittolaiseksi.  Presidentti Niinistön tulisi korjata tuollaiset virheelliset käsitykset.

 YLEn uutisen mukaan USAn edustajainhuoneen puhemies John Boehner/reb on käynyt Suomessa ja täällä ollessaan julistanut meidät hyväksi liittolaiseksi.  Hän ei ilmeisesti ole ollut tietoinen, että Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton eikä siis kenenkään liittolainen.  Ainakin tähän käsitykseen ulkopolitiikasta vastuulliset ovat minut saaneet.  Tosin olen havainnut joidenkin pyrkivän tuota asemaa muuttamaan mutta virallisen linjan on sanottu olevan tuo.

PresidenttiNiinistöllä/Kok. siis on ollut tehtävä oikaista Mr. Boehner harhautuneesta käsityksestään ja vakuuttaa hänelle meidän liittoutumattomuuttamme.  Onko hän hoitanut tehtävänsä?

---
Tämä sisältö on julaistu miltei samassa muodossa myös Uuden Suomen Puheenvuoro -sivustolla. 

Parempi ennen kuin liian myöhään

Äärioikeistolaiset terrorisoivat heitä koskettelevan kirjan esittelytilaisuutta Jyväskylässä.  Tapauksen jälkeen valtajulkisuudessa sotketaan uhrit ja syylliset sekä vähätellään äärioikeistosta aiheutuvaa uhkaa. Toivottavasti äärioikeiston uhkaan herätään ajoissa.

Äärioikeistolaiset ovat puukottaneet Jyväskylän kirjastossa kirjaesittelytilaisuuden järjsstysmiehiä.  Kirjastossa esiteltiin Äärioikeisto Suomessa -kirjaa kun äärioikeistolaisen Suomen vastarintaliike (alias "patriootit" alias Kansallinen vastarinta) nimisen ryhmän aktivistit hyökkäsivät puukkojen kanssa.  Kirjan kirjoittajia ovat Li Andersson/Vas, Mikael Brunila ja Dan Koivulaakso/Vas.  Kirjoittajista Dan Koivulaakso on jo aiemminkin joitunut hyökkäyksen kohteeksi. Paikalla Jyväskylässä oli Andersson ja Brunila.

Tapauksen jälkipuintiin liittyy joitakin kummallisia, asenteellisia vääristymiä.  Toisaalta uhreista yritetään tehdä syyllisiä ja toisaalta tekoa yritetään vähätellä sillä, että vastakkain ovat mukamas ääriainekset.  Oma lukunsa ovat joidenkin käsitykset siitä, että äärivasemmistolaisuuden ja äärioikeistolaisuuden välille voisi piirtää yhtäläisyysmerkkejä.

Uhrien syyllistämiseen ovat syyllistyneet lähinnä perussuomalaiset jotka ilmeisesti tuntevat jonkinlaista lukkarinrakkautta noita joukkioita kohtaan.  PerSujen Juho Eerola oli näillä linjoilla kun hän jopa neuvoi äärioikeistolaisia esiintymään salonkikelpoisemmin jotta eivät jäisi kiinni.

Poliisin suhtautuminen on myös mielenkiintoisen paljastava.  Poliisiylijohtaja Mikko Paatero piti MTV3:n haastattelussa ääriryhmiä yleensä uhkana.  Hän siis samaistaa kaikki radikaalit erimieltä olevat samaan nippuun eli uhrit ja syylliset.  Poliisijohtaja jättää mainitsematta, että yleensä vasemmistolaisiksi laskettujen kanssa syntyneet kärhämät ovat pääosin syntyneet poliisien ylilyönneistä.  Toisaalta Sisäministeriön raportin mukaan Suomessa vasemmistolaiset ovat kuulemma tuhopolttaneet poliisiasemia. Missähän noita poliisiasedmien savuavia raunioita olisi nähtävillä? 

Turvallisuuden ylläpitäminen Suomessa kuuluu Sisäasiain ministeriön ja sen johtajan sisäministeri Päivi Räsäsen toimialaan.  Ministeri tuntuu olevan kiinnostuneempi estämään ihmisten omaa valtaa itseensä niin eutanasian kuin abortinkin suhteen sekä valvomaan venäläisten kuljeskelua Suomessa kuin ylläpitämään turvallisuutta.

Erityisen omituinen ja jopa huvittava on ulkomaankauppaministeri Alexander Stunbbin käsitykset.  Hän kun ei ole ymmärtävinään äärioikeiston ja -vasemmiston eroa, ainakaan Twitter-viestittelyjensä mukaan.  Olisi ehkä Stubbin oman imagon kannalta parempi, että hän ei paljastaisi suorastaan ääliömäistä tietömättömyyttään. Tosin Stubb ei ole ainoa jolta menee perusasiat sekaisin.  Joku bulevardilehden senttari pakinassaan sotki jopa Venäjän avoimen fascistiset kansalisbolshevikit  ja Saksan natsit eli kansallissosialistitkin vasemmistoon.

Yleiseksi loppupäätelmäksi ei voi tulla kuin, että valtaa pitävää eliittiä ja valtajulkisuutta eli porvarillinen hegemonian ylläpitäjiä ei voisi vähempää kiinnostaa mitä erilaiset uusnatsiryhmät tekevät ja miten käy heidän uhreillen.  Linjana on poliittisen väkivallan vähättely kun sitä Suomessa on historian saatossa pääasiassa harjoittanut oikeisto.  Ehkä heille käy kuten Saksan liberaaleille 30-luvulla: kun natsit veivät kommunistit, kukaan ei auttanut, kun natsit veivät sosiaalidemokraatit kukaan ei auttanut, nyt kun he vievät meitä ei ole ketään joka voisi auttaa.  kannattaisiko meidän avata silmämme ennen kuin on liian myöhäistä?

Telakat kilpasilla, valtiot ratkaisevat

STX:n Turun telakka hävisi tarjouskilpailun loistoristeilijästä saman yhtiön ranskalaiselle telakalle.  Ranskan valtio on todennäköisesti tukenut laivan rakentamista avokätisemmin kuin kuin Suomen hallitus olisi suostunut.  Suomalaisessa elinkeinopolitiikassa tarvittaisi enemmän realismia ja vähemmän juhlapuheita.
 
Viime aikoina on ollut puhetta Royal Caribbean Cruises -varustamon laivatilauksesta STX-telakkayhtiöltä.  Varustamo ja etenkin STX-telakoiden eteläkorealainen omistaja kilpailutti viime kädessä STX-yhtiön eri telakoita vastakkain.  Voiton kisassa vei ranskalainen Saint Nazairessa sijaitseva.  Keskustelua on käyty lähinnä siitä miten telakkayhtiöitä voidaan tuollaisten tilausten yhteydessä tukea.  

Nyt Ranskan valtio vei miljardin euron tilauksen heikäläiselle myös vaikeuksissa olevalle STX:n telakalle. Ja STX:n Turun telakka ja sen työläiset jäivät nuolemaan näppejään.  Olisihan toki ollut suotavaa, että Suomen hallitus olisi pystynyt panostamaan enemmän jotta tilaus Turkuun olisi toteutunut.  Olisi tullut työtä ja toimeentuloa sekä verorahoja yhteiskunnalle. Asia on kuitenkin kaksipiippuinen. Tässä tapauksessahan STX kilpailutti Ranskaa ja Suomea.  

Periaatteellisella tasolla tuollainen rahan vaatiminen yhteiskunnalta on kiristystä vaikka sen tulos, toivottavasti, olisikin hyvä. Onnistuessaan tuollainen rahastus johtaa siihen, että jatkossa summat vain suurenevat. Sehän on nähty m.m. pankkituessa: pankkeja saadaan pelastaa yhä suuremmilla ja suuremmilla summilla niin kauan kuin rahaa on jaettavissa. Pankit eikä telakatkaan lopeta pyytämästä niinkauan kun hyvää tarkoittavia rahanjakajia löytyy. Ovathan rahaa jakavat hyvää tarkoittavia eivätkä kytköksissä rahan saajiin?

Sinällään on myös käsittämätöntä, että raha luvattiin lahjoittaa eikä lainata niinkuin pyydettiin. Toisaalta ainakin Turun Sanomien mukaan kyseessä ei kuitenkaan ollut uusi raha vaan jo aiemmin luvatun tuen uudelleen myynti. 

Yritystuista vastuussa oleva kauppa- ja elinkeinoministeri Jan Vapaavuori (Kokoomus) on selitellyt, ettei valtio voi EU-direktiivien oloissa lainata.  Siinä hän pyerkii harhauttamaan sillä valtiolla on esimerkiksi Finnvera ja sen tytäryhtiö Suomen vientiluotto Oy sellaista varten.  Samaan aikaan ranskalaiset pystyivät tukemaan omia telakoitaan ihan samoissa EU- ja EMU-rajoissa.  Toki sielläkin on arvosteltu tukipolitiikkaa ja yhtiöiden ahneutta mutta tunnustetaan realiteetit, kuten YLE tietää kertoa.  Ranskassa valtio on myös merkittävä omistaja paikallisessa STX:n tytäryhtiössä.

Erityisen kummallisia ovat Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtajan Annika Lapintien ennen joulua annetut lupaukset joululahjoista turkulaisille. Jo tuolloin oli tiedossa miten heikoilla Suomen valtion tekemiset asiassa olivat. Lapintiekin on siis joko harhautui tai harhautti.  Sen sijaan jotkut ammattiliittojohtajat olivat paremmin kärryillä, esimerkiksi Antti Rinne (Pro) ja Riku Aalto (Metalliliitto) Lapintien oman puolueen lehdessä Kansan Uutisissa.

Suomen hallitusherrojen ja -rouvien kannattaisi olla hieman tukevammin jalat maassa tässä rupisen reaalimaailman kapitalistisessa savessa.  Valtioiden kansalliset ja merkantilistiset tuet oman maansa elinkeinoelämälle eivät ole mihinkään kadonneet muualta kuin juhlapuheista.  Niin ranskalaisetkin tekivät ja saivat kaivattuja työpaikkoja.  Vai onko Suomen Kokoomusvetoinen hallitus jo niin globaalin libertarismin pauloissa, että on ihan sama missä eteläkorealainen telakkakapitalisti Kang Duk-Soo lisäarvonsa kerää.

Menetetty mahdollisuus ja Suomi-kuva

Suomi ei tullut valituksi YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi.  Selitykset vaihtelevat ja niitä käytetään erilaisten poliittisten asioiden edistämiseksi.  Ulkopolitiikkamme toimien tulisi paremmin noudattaa puheitamme ja niiden suuntautua maailmanlaajuisesti paremman ja oikeudenmukaisemman maailman rakentamiseen. Silloin voisi rakentua kuva Suomesta joka kannattaa valita edustamaan muuta maailmaa.

Yhdistyneet kansakunnat (YK) valitsi männäviikolla uusia vaihtuvia jäseniä turvallisuusneuvostoonsa.  Tyrkyllä ollut Suomi ei tullut valituksi ja sekös on kirvoittanut keskustelun syistä.

Päälimmäisiksi syiksi on nostettu, että emme halua kantaa vastuutamme EU:ssa ja rahoittaa rajoituksetta kansainvälisiä pankkeja emmekä ole riittävästi NATOttaneet itseämme.  Kumpikin näyttää tarkemmassa tarkastelussa kummalliselta sillä valintaa eivät tehneet EU eikä NATO.  Kumpaakin selitystä on, tietenkin, käytetty poliittisena lyömäaseena sisäisessä kesksutelussa NATO-jäsenyyden puolesta ja rahan syytämiseksi kansainvälisille pankeille.

Suhtautumisellamme eteläisen Euroopan kriisimaihin saattaa todella ollakin vaikutusta yhdessä kehitysavun leikkaamisen kanssa.  Afrikassa ja Etelä-Ameriikassa se saatetaan todella nähdä tylynä suhteutumisena köyhyyteen. Eikä nekemys kaukana totuudesta olekaan.  Porvarillinen eliittimme todella tylyttää köyhiä ja köyhdytettyjä miltei aina kun se on mahdollista.
Yhdistyneet kansakunnat (YK) valitsi männäviikolla uusia vaihtuvia jäseniä turvallisuusneuvostoonsa.  Tyrkyllä ollut Suomi ei tullut valituksi ja sekös on kirvoittanut keskustelun syistä.

Päälimmäisiksi syiksi on nostettu, että emme halua kantaa vastuutamme EU:ssa ja rahoittaa rajoituksetta kansainvälisiä pankkeja emmekä ole riittävästi NATOttaneet itseämme.  Kumpikin näyttää tarkemmassa tarkastelussa kummalliselta sillä valintaa eivät tehneet EU eikä NATO.

Suhtautumisellamme eteläisen Euroopan kriisimaihin saattaa todella ollakin vaikutusta yhdessä kehitysavun leikkaamisen kanssa.  Afrikassa ja Etelä-Ameriikassa se saatetaan todella nähdä tylynä suhteutumisena köyhyyteen. Eikä nekemys kaukana totuudesta olekaan.  Porvarillinen eliittimme todella tylyttää köyhiä ja köyhdytettyjä miltei aina kun se on mahdollista.

Virallisen NATO-jäsenyyden puuttuminen vaikka eliittimme näkisi meidän olevan vieläkin innokkaammin mukana NATOn agressioissa antaa toki kuvan epärehellisyydestä ja halusta peitellä tekemisiämme.  Mutta tuskin avoin jäsenyys olisi saanut YK:n jäsenmaiden suuren enemmiston kallistumaan Suomen puoleen ja Luxenburghin ensimmäistä turvallisuusneuvostopaikkaa vastaan.

Enemmän varmaankin on ollut vaikutusta toisaalta kehitysavun ja sen kohdemaiden määrän supistaminen.  Samaten edustustojen sulkeminen on saattanut antaa kuvaa, että täällä ei pidetä yhteyksiä EU:n ulkopuolelle tärkeänä.  

Oma syynsä voi olla myös aidon ja oikean rauhanturvaamisen vaihtuminen osallisuuteen.  Oikeaa rauhanturvaamistahan on rauhaturvaajien sijoittaminen aiemmin taistelleiden osapuolten väliin molempien osapuolten luvalla ja luottamuksella.  Ennenhän meidän haluttiin nähdä rauhanturvaamisen suurvaltana.  Nyt me olemme mukana NATOn ja USA:n miehitysjoukoissa Afganistanissa.  Tuosta kehityksestä voi vetää vain yhden johtopäätöksen eikä se ole rauhantahtoisuus.

Oma lukunsa selittelyissä on kummallinen halu syytellä muita.  Ovat kuulemma luvanneet ja sitten eivät äänestäneetkään, ketkut.  Siinä lienee taas tuttua kohteliasuuksien ottamista tosissaan.  Ilmeisesti ulkopoliittinen eliittimme ja toimittajat ovat asuneet niin vähän aikaa kalustetuissa huoneissa, että eivät ymmärrä diplomaattisen kohteliaisuuden pitävän sisällään kaikenlaista n.s. "small talk":ia jolla ei tarkoiteta sen enempää.  Samalla tavallahan tehtiin taannoin Paavo Lipposesta EU:n presidenttiä ja sitä aiemmin Max Jakobsonista YK:n pääsihteeriä ja niin monesta muusta ties mitä.  Molemmissa mainituissa tapauksissa henkilö oli sopimaton ja epäpätevä mutta ulkomaalaiset vastasivat kohteliaasti kun heiltä kannanottoja tivattiin.

Jos jatkossa haluamme tuollaisien valintojen kohdistuvan meihin, meidän politiikkamme käytännön toimien tulisi paremmin vastata puheita ja niiden suuntautua pois agressioiden lietsomisesta kohti rauhantahtoa, kriisien sovittelua ja ihmisten hyvinvointia.

Virallisen NATO-jäsenyyden puuttuminen vaikka eliittimme näkisi meidän olevan vieläkin innokkaammin mukana NATOn agressioissa antaa toki kuvan epärehellisyydestä ja halusta peitellä tekemisiämme.  Mutta tuskin avoin jäsenyys olisi saanut YK:n jäsenmaiden suuren enemmiston kallistumaan Suomen puoleen ja Luxenburghin ensimmäistä turvallisuusneuvostopaikkaa vastaan.

Enemmän varmaankin on ollut vaikutusta toisaalta kehitysavun ja sen kohdemaiden määrän supistamisella.  Samaten edustustojen sulkeminen on saattanut antaa kuvaa, että täällä ei pidetä yhteyksiä EU:n ulkopuolelle tärkeänä.  

Oma syynsä voi olla myös aidon ja oikean rauhanturvaamisen vaihtuminen osallisuuteen.  Oikeaa rauhanturvaamistahan on rauhaturvaajien sijoittaminen aiemmin taistelleiden osapuolten väliin molempien osapuolten luvalla ja luottamuksella.  Ennenhän meidän haluttiin nähdä rauhanturvaamisen suurvaltana.  Nyt me olemme mukana NATOn ja USA:n miehitysjoukoissa Afganistanissa.  Tuosta kehityksestä voi vetää vain yhden johtopäätöksen eikä se ole rauhantahtoisuus.

Mikään noista edellämainituista ei rakenna mairittelvaa Suomi-kuvaa vaan päinvastoin, kuvaa maasta joka haluaa kuristaa ja kurjistaa tavallisten ihmisten elämää ovat he sitten alikehittyneissä maissa tai eteläisessä Euroopassa,  Samalla nähdään kuinka Suomi haluaa olla mukana erilaisissa agressioissa USA:n rinnalla ja vahtimassa sen kansallisia etuja.

Oma lukunsa selittelyissä on kummallinen halu syytellä muita.  Ovat kuulemma luvanneet ja sitten eivät äänestäneetkään, ketkut.  Siinä lienee taas tuttua kohteliasuuksien ottamista tosissaan.  Ilmeisesti ulkopoliittinen eliittimme ja toimittajat ovat asuneet niin vähän aikaa kalustetuissa huoneissa, että eivät ymmärrä diplomaattisen kohteliaisuuden pitävän sisällään kaikenlaista n.s. "small talk":ia jolla ei tarkoiteta sen enempää.  Samalla tavallahan tehtiin taannoin Paavo Lipposesta EU:n presidenttiä ja sitä aiemmin Max Jakobsonista YK:n pääsihteeriä ja niin monesta muusta ties mitä.  Molemmissa mainituissa tapauksissa henkilö oli sopimaton ja epäpätevä mutta ulkomaalaiset vastasivat kohteliaasti kun heiltä kannanottoja tivattiin.

Jos jatkossa haluamme tuollaisien valintojen kohdistuvan meihin, meidän politiikkamme käytännön toimien tulisi paremmin vastata puheita ja niiden suuntautua pois agressioiden lietsomisesta kohti rauhantahtoa, kriisien sovittelua ja ihmisten hyvinvointia. Eli meidän tulisi olla aidosti paremman ja oikeudenmukaisemman maailman puolella väkivaltaa ja ahnetta riistoa vastaan. Ja tärkeimpänä kaikesta meillä tulisi olla oikea kuva itsestämme eikä kuvitella, että ulkomailta katsottuna meidät nähdään sellaisina kuin me itse itsemme päiväunissamme näemme.

NATOttamisesta uskottavaan turvallisuuteen

Venäjän asevoimien komentaja varoittaa Suomen NATO-jäsenyydestä.  Varoitus kannattaa otta vakavasti ja arvioida NATOttamisen seurauksia sen kannalta.  Turvallisuuden tärkein tekijä on puheiden uskottavuus.


Venäläiskenraali ja sikäläisten asevoimien päällikkö Nikolai Jegorovits Makarov on käynyt Suomessa pitämässä esitelmän Helsingin yliopistolla.  Siinä hän  on kertonut miltä Suomen ja NATOn suhteet vaikuttavat Venäjältä katseltuna.


On tietenkin totta, minkä Makarovkin huomautti, että Suomi tekee itse omat ratkaisunsa suhteistaan NATOon.  Olisi kuitenkin hyvä ennen päätöksiä arvioida miltä asia näyttää eri suunnista ulkopuolelta katsottuna.  Se mikä saattaisi näyttää kivalta Kokoomuksen tai RKP:n puoluetoimistosta katsottuna, ei välttämättä ole sitä muualta katseltuna.


Emme voi emmekä saa jättää huomioimatta sitä, miltä tekemisemme ja tekemättä jättämisemme näyttävät ulkoa päin.  On hyvin tärkeää, että tekemisistämme ulospäin näkyvä kuva vastaa sitä mitä tehdään ja mitä tavoitellaan.  Jos siis aidosti tavoittelemme omaa turvallisuuttamme, olisi suunnaton ja vaarallinen virhe tehdä jotain jonka joku muu kokee uhkaksi. 


Venäjällä näytetään nähtävän, että NATO on sille vastakkainen voimatekijä.  Niin siitä huolimatta, että osapuolten välillä on yhteyksiä ja yhteistoimintaakin, jota diplomaattisesti puhuttaessa tulee tietenkin hyvän reettorin kehaista.  Vastakkaisuudesta johtuen Suomen lähestyminen tuota tunnistettua vastustajaa on, tietenkin, uhkatekijä.  1300 kilometriä yhteistä rajaa vastustajan kanssa on aina sotavoimille ja niiden johtajille uhka jos sitä vertaa vastaavaan rajaan neutraalin tai jopa ystävällismielisen kumppanin kanssa.  Tälläinen suhtautuminen ja siihen varautuminen pitää pitää kirkkaana mielessä kun päätöksiä liittoutumisesta tehdään.


Puolustusministeri Stefan Wallin/RKP on kommentoinut juttua vain sanan- ja mielipiteenvapauden merkeissä.  Ilmeisesti hän ei katso tarvitsevansa kommentoida sisältöjä kun asia ei suoraan kosketa ruotsalaisten oikeuksia Suomessa.  Puolustusministerin pesti taitaa edelleenkin olla Suomen hallituksessa vihoviimeinen jakojäännös.   


Ulkoministeri Erkki Tuomioja/SDP taas spekuloi Makarovin puhuneen omissa nimissään eikä Venäjän korkeimman johdon.  Hänkin, vaikka on kertaluokkaa vakavammin otettava poliitikko kuin Wallin,  siis ohittaa asian ytimen eli tarpeen arvioida miltä meidän politiikkamme näyttäytyy muualta katsottuna.  Toisaalta Tuomiojan käsitys, että Suomen ja NATOn yhteistyö ei ole uhka kenellekään, on yksisilmäisyydessään ja naiviudessaan pöyristyttävä, ellei bulevardilehtien muoti-ilmaisua käyttäen tyrmistyttävä. Eikö Tuomioja oikeasti näe, että liittymällä toisen kokemaan ja nimeltä mainitsemaan uhkaan, on osa tuota uhkaa?  En haluaisi uskoa, että Tuomioja on oikeasti noin ymmärtämätön vaan hän yrittää peitellä NATOttamisen kannalta kiusallista paljastumista.   


Suomen puolustusvoimien ylipäällikkö ja presidentti Sauli Niinistö/Kok taas varoittaa olemaan hermostumatta.  Sinällään Niinistö sentään tunnistaa, että Makarov puhuu nimen omaan Venäjän armeijan huolenaiheista.  Niinistö sanoi myös, että Makarovin puheet anatavat syyn harkita puolustusratkaisujamme.  Toivottavasti Niinistö ei harkinnassaan päädy puolueensa perinneratkaisuihin eli "rautaa rajalle".


Toivon, että tämä tuulahdus Venäjän armeijan johdosta saa päättävät tahomme oikeasti miettimään miltä ulkopoliittiset toimen näyttävät muualtapäin katsottuna.  Muuten pahimmassa tapauksessa törmätään epäuskottavuuden kauheisiin seurauksiin ihan samalla tavalla kuin 1930-luvun lopulla kun teot ja puheet eivät vastanneet toisiaan.  Tälläiset asiat ja näköalat kannatta pitää kirkkaasti mielessä kun esimerkiksi mietitään miten vastataan Islannin ilmavalvontaan osallistumiseen.  Miten Venäjä esimerkiksi suhtautuisi Suomen alueeseen jos se katsoo Islannin ilmatilan valvonnan estävän sen kansainvälisin sopimuksin taattua vapaata liikkumista Atlantilla.  Toivottavasti Makarov siis avasi NATOttajien silmiä edes vähän näkemään mitkä heidän toimiensa seuraukset voivat olla.