Rauhanpuhe takaisin!

Urho Kekkonen (1900-1986) aikoinaan sanoi ettei Suomen pidä olla maailmalla tuomari vaan lääkäri.  Sitä hän käytti m.m. selittäessään miksei läntisten agitaattorien matkassa riekuttu NL:n kimpussa vaan pyrittiin rauhantahtoiseen ulkopolitiikkaan, neuvotteluihin ja rauhanturvaamiseen.  Samoin Sauli Niinistö (s. 1948) halusi meistä "rauhanvälityksen suurvallan".  Molemmat, etenkin jälkimmäinen toki vain juhlapuheissa ja erilainen sordiino päällä erilaisissa tilanteissa.  Molemmat kannat on nyt muutettu muotoon "me emme halua olla rauhanvälittäjiä vaan sodanlietsojia".

On siirrytty rauhanpuheesta sotapuheeseen, ihan George Orwell:n (1903-1950) romaanissaan "Nineteen Eighty-Four" esittämän kaksoisajattelun ja uuspuheen 1) sloganin "Sota on rauhaa" mukaisesti.  Meillä vallalla oleva (porvarillinen) hegemonia 2) on onnistunut vaientamaan rauhasta puhumisen ja nostamaan sotapuheen päälimmäiseksi.  Meidän poliittinen eliittimme keskittyy vain sotaan, sen mahdollisuutena ja siihen varustautumisena, ikäänkuin sota olisi välttämättömyys.  Kapitalismissa se onkin, sijoitus ja keino järjestellä markkinoita.  He ratsastavat taas ajopuulla 3) sillä heillä ei ole itsekritiikin häivääkään jotta huomaisivat, ainakaan julkisuudessa, omaa osuuttaan sodanlietsonnassa.  Kaikki on propagandassa aina kohteeksi valitun, tälläkin kertaa Venäjän (aik. NL:n) syytä.  Oikeasti se on suomalaisen poliittisen ja sotilaallisen eliitin pitkä linja.  Jo ennen itsenäistymistä suomenmieliset kiihkoilijat rakensivat myyttiä perivihollisesta mutta omistava luokka laajemmin meni mukaan vasta NL:n Lokakuun vallankumouksen 1917 jälkeen kun markkinatilanne muuttui.  20- ja 30-luvuilla osana isänmaallista kiihkoa soturikunnia oli keino differentioitua suomalaiseksi tiedonlevitystä hallitsevien puheissa ja kirjoituksissa.  Suomen häviö ja NL voittajien puolella IIMS:ssa menoa hieman häiritsi mutta NL:n romahduttamisen jälkeen se on pikkuhiljaa hivutettu jopa valtajulkisuuden pintakuohuihin ollen nyttemmin sen valtavirta, vietyään meidät mukaan jopa NATO:on.

Sotadiskurssin ilmentymiä ovat suora puhe sotilaallisen varustautumisen puolesta, sotilaallisen turvallisuuden nostaminen valtiovallan ensisijaiseksi tehtäväksi ja taloudellisen toiminnan näkeminen n.s. "huoltovarmuuden" ja "kokonaisturvallisuuden" kautta, henkistä sotavarustautumista unohtamatta.  Jopa ihmisten terveys nähdään kykynä lähteä sotaan.  Toisaalta rauhanvälitys ja -turvaaminen ovat kadonneet valtajulkisuudesta, tasavallan presidenttiä myöten.  Rauhanturvaaminenkin nähdään pikemmin osallistumisena lännen (lue: USA:n) sotahankkeisiin, eufemismilla "kriisinhallinta".  Esimerkiksi osallistumisemme Afganistanin sotaan 2001-2021 esitettiin ensin meillä rauhanturvaoperaationa kun muut osallistujat rehellisesti tunnustivat olevansa sotimassa.  Sen käytyä epäuskottavaksi, siirtyivät puhumaan "kriisinhallinnasta", vaikka siellä ei mikään ollut hallinnassa. 

Si vis pacem, arguere pace!

Mitä siis tulisi tehdä?  Miten saamme puheet käännettyä taas rauhan suuntaan?  Millä saamme ihmiset kiinnostumaan siitä miten saavutamme kestäviä rauhoja maailman sotiin?

Pitäisikö levittää sodanpelkoa revittelemällä sotien kauheuksia?  Näyttää kuvia ja videoita kuinka sodan uhrit vaikeroi suolet sylissä ja kuinka ruumiita pinotaan kasoihin taisteluiden jälkeen? Kuten saivat aikoinaan USAn lopettamaan Vietnamin sodan?  Silloin näyttivät televisiota myöten sodan kauheuksia, m.m. kuvaa napalmilla poltetusta alastomasta pikkutyttöstä 4).  Nykyään moinen on liian hirveää ihmisille näytettäväksi mutta itse sotiminen ei ole kun voidaan itse tappaa piilossa ja demonisoida toinen osapuoli.  Vai riittääkö jo nykyään ihmisten tajunnan avartamiseen muut, pehmeämmät keinot?

Vähintään pitäisi saada lopetettua sankarpalvonta jossa sotureita nostetaan kansakunnan kaapin päälle.  Kumota Charles Chaplin:n (1889-1977) kriittisesti osoittama sankaruus: hän sanoi Ritari Siniparran 5) puolustuspuheessa että "jos tappaa muutaman, on rikollinen mutta jos tappaa tuhansia, on sankari".  Tuo sitkeä sankarkuva olisi jo aika rikkoa.

Jokaista maailman kriisiä tulisi, ainakin edistysmielisten, lähestyä rauhan kannalta: miten päästä rauhaan ja saavuttaa se kestävänä, perustaen sen "jakamattomaan turvallisuuteen" 6).  Ei pitäisi sortua sotaliittojen propagandaan kuten "Rauhaan voiman kautta" -iskulauseisiin ("Peace Thru Force") joita m.m. kuulemme EU:n ja NATO:n johtajilta.  Eikä median suosimien n.s. "nojatuolikenraalien" spekulointeihin sotakentän tapahtumisesta ja hyökkäysnuolista tuššitaululla.  Sen sijaan pitäisi pureutua rauhanvälitykseen ja ongelmien rauhanomaiseen ratkaisemiseen, esimerkiksi Johan Galtung:n (1930-2024) menetelmien avulla.  Niissä pyritään ymmärtämään kriisien juurisyitä ja katsomaan asioita myös muista kuin omasta näkökulmasta.  Meidän tulisi jaksaa tuoda rauhan näkökulma esiin aina kun kuulemme aseiden ja teleketjujen kalinaa.  Nähdään se vaikka sodanvastaisena resilienssinä, kykynä vastustaa tappamista ja tuhoamista.

---

1)  Kaksoisajattelu (doublethink) ja uuspuhe (new speech) ovat George Orwell:n (oik. Eric Blair; 1903-1950) käsitteitä romaanistaan "Nineteen Eighty-Four" (1949; suom. Oiva Talvitie (1897-1965): "1984"; 1950).  Ensinmainittu tarkoittaa kykyä samanaikaisesti pitää kahta päinvastaista uskomusta ja hyväksyä molemmat totuuksina.  Jälkimmäinen taas poliittista puhetta jossa vanhoille sanoille annetaan uusia, poliittisesti tarkoituksenmukaisia merkityksiä ja keksitään samaan tarkoituksen uusia, poliittisesti sopivia ilmauksia (vrt. "arvopohjainen realismi" y.m.).

2) Porvarillinen hegemonia Antonio Gramsci:n (1891-1837) hegemoniateorian käsite jonka mukaan yhteiskunnassa hallitseva porvarillinen luokka hallitsee myös yhteiskunnallisen keskustelun aiheita: mistä puhutaan, miten puhutaan ja mihin johtopäätöksiin tullaan ("Quaderni del Carcere"; 1947; suom. "Vankilavihkot"; 1979).

3) Ajopuuteoria on heti IIMS:n jälkeen esitetty selitys joutumisellemme mukaan siihen.  Olimme muka kuin ajopuu koskessa, mukana ilman omia aikeita sotimaan. Ajatuksen lie esittänyt ensimmäisenä Naysi-Saksan suurlähettiläs Vipert von Blücher (1883-1963) ja innokas sen esittelijä oli professori Arvi Korhonen (1890-1967) jolta se levisi laajaan käyttöön Suomessa ja ulkomailla.  Teoria kumottiin 1960-luvulla.

4) Kuva Phan Thị Kim Phúc:sta (s. 1963), etelävietnamilaisesta tytöstä kesäkuussa 1972 on eräs ikonisimmista sodan kauhuja paljastavasta kuvasta.  Siinä alaston Kim juoksee kohti kameraa pahasti napalmin polttamana.  Kuvan otti Associated Press:n (AP) kuvaaja Nick Ut (s. 1951, oik: Huỳnh Công Út) Trảng Bàngin kylässä, etelävietnamissa.  Hän voitti sillä m.m. Pulitzer:n ja World Press Photo:n palkinnot vuoden lehtikuvasta.

5) Ritari Siniparta (ransk: "Barbe Bleue") on ranskalainen tarina, joka kertoo aatelisesta sarjamurhaajasta ja hänen liian uteliaasta vaimostaan. Tarina julkaistiin kirjallisena ensimmäisen kerran Charles Perrault:n (1628-1703) kokoelmassa "Histoires ou contes du temps passé" (1697). Charles Chaplin teki tarinasta kapitalismia kritisoivan elokuvan vuonna 1947 nimellä "Monsieur Verdoux" (suom: "Ritari Siniparta").

6) Jakamaton turvallisuus on OSCE:n aikoinaan esittelemä konsepti jonka mukaan kenenkään turvallisuus ei voi perustua jonkun muun turvattomuuteen. Sittemmin OSCE on ollut konseptistaan melko hiljainen sillä se ei "istu" nykyiseen sotahakuiseen maailmanpolitiikkaan. Pääsihteeri Marc Perrin de Brichambaut:n (s. 1948) pitämä puhe “The Indivisibility of Euro-Atlantic Security” OSCE:n "18th Partnership for Peace Research" seminaarissa Wienin diplomaattiakatemiassa 4/2 -10 selvittää konseptia vaikka toki hieman ristiriitaisesti.

Martti M.O.K.A. Ahtisaari in memoriam

 Martti Oiva Kalevi Ahtisaari (s. 23/6 -37) kuoli taannoin 16/10 -23.  Olen aina ajatellut ettei kuolleista pidä puhua kriittisesti ennenkuin omaiset ja läheiset ovat saaneet surtua pahimmat surut.  Nyt kun hänet on haudattu pari päivää sitten, ajattelin avata sanaisan arkkuni ja kertoa oman näkemykseni hänen urastaan ja merkityksestään.  En yleensä ole muistelukirjoittamisen suuri ystävä mutta tässä tapauksessa kohteella on ollut sen verran vaikutusta ja näkyvyyttä, että katson tarpeelliseksi muistella minäkin eräitä mieleeni jääneitä seikkoja hänestä.

Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa jääköön.  Niissä ei liene mitään niin mainitsemisen arvoista, ellei sellaiseksi mainita kouluttautumista "kansankynttiläksi" eli kansakoulunopettajaksi.  Merkittävä ja arvokas työ ei kuitenkaan nuorta Ahtisaarta innostanut ja ura opettajana jäi yhteen lukuvuoteen -59/-60 Oulunsuun kansakoulussa.  Sen jälkeen hän suuntasi kehitysyhteistyötehtäviin ulkomaille.

Ahtisaari siirtyi ulkoministerion palvelukseen -65 ja Afrikkaan. Hänen diplomaattista uraansa nosti erityisesti SDP:n jäsenyys.  Olihan puoleella tuon ajan nopein ja tilavin herrahissi.  Niinpä Ahtisaarikin eteni nopeasti suurlähettilääksi ja vuonna -76 YK:n Namibia-valtuutetuksi (UNTAG).

Namibian kohtalon järjestelyt olivat näkyvä kuvio Ahtisaaren uralla. Se oli entinen Saksan siirtomaa ja joutunut sen jälkeen Etelä-Afrikan raa'an apartheid-hallinnon haltuun.  Kyse oli YK:n vetämästä itsenäistymisprosessista missä oli tarkoitus saattaa uusi itsenäinen valtio tukevasti "oikeisiin" käsiin eikä antaa tilaa SWAPO:n kaltaisille, epäilyttävästi vasemmistolaisilta haiskahtaille vapautusrintamille.

Oma sivujuonteensa Namibialle Suomessa antaa Ambomaa eli aikoinaan suomalaisten lähetyssaarnaajien Martti Rautasen (1845-1926) johdolla kulttuurisesti runtelema Ovambo- ja ja Kavango-kansojen asuttama alue josta joissakin piireissä kaavailtiin jopa Suomelle omaa siirtomaata.

Ahtisaari YK:n edustajana piti huolta, että Etelä-Afrikan armeija saattoi vapaasti sotia SWAPO:a vastaan pohjoisessa Namibiassa.  Seurauksena suuret määrät tapettuja ja kidutettuja namibialaisia, välittämättä olivatko he SWAPO-laisia vai eivät.  Ahtisaari pesi kuitenkin kätensä eikä ottanut vastuuta sallimistaan verilöylyistä.  Namibian ensimmäisen presidentin Samuel Nujoma:n mukaan Ahtisaari oli enemmän kiinnostunut omasta urastaan kuin Namibian asioiden järjestämisestä.

Namibia-prosesssin jälkeen Ahtisaari toimi jonkin aikaa hallintoasioista vastaavana alipääsihteerinä tehtävänään YK:n hallinnon uudistaminen.  Urakka ei kuitenkaan edennyt juuri mihinkään ja kun hän ei saanut pääsihteerin paikkaa, palasi Suomeen ulkoministerion valtiosihteeriksi.  Pääsihteerin viran hänen nenänsä edestä vei egyptiläinen Boutros Boutros-Ghali ja kunnianhimoinen ja uratietoinen Ahtisaari pettyi pahasti.

Vuoden -94 presidentinvaaleihin Ahtisaari ajettiin sivuraiteelta sotkemaan vasemmistolaisen Kalevi Sorsan pääsy presidentiksi.  Siinä onnistuivatkin, m.m. televion hömppäohjelmien avulla päihittämään toisen tiukan lännettäjän ja sotahaukan Elisabeth Rehn:n (Tunnustan, äänestin Ahtisaarta toisella kierroksella n.s. "pienempänä pahana" ja vieläkin hävettää, olisi pitänyt kirjoittaa #KaikkiaVastaan).

Presidenttikausi oli Ahtisaarelta suurelta osin koheltamista m.m. palkitsemalla indonesialaisia sortohallinnon edustajia mutta jättämällä tapaamatta Itä-Timorin johtajaa Ramos Horta:a (YK:n rauhanpalkinto vuonna -96).  Seurauksena muutamat nimekkäät m.m. ProFinlandia-mitalien saajat palauttivat mitalejaan. Hän lisäksi myös meuhkasi ylipäällikön päiväkäskyllä jossa ylisti m.m. Pariisin rauhansopimuksella kiellettyä Lotta Svärd -järjestöä.  Sotahakuista menoa eivät muutamat maakuntamatkat silotelleet.  Puhumattakaan liukkaista lakerikengistä Tukholman kuninkaanlinnan kiiltävillä parkettilattioilla.

Ahtisaaren presidenttikauden merkittävin tapahtuma oli kuitenkin Kosovon kriisin neuvottelut alkukesästä -99.  Hän päätyi niihin kovan poliittisen pelin vuoksi jossa USA ei halunnut YK:lle näyttävää roolia ja Ahtisaari oli riitävän länsimielinen eikä Venäjä lähettiläänään Viktor Tšernomyrdin. kyennyt estämään Serbialle vihamielistä Ahtisaarta (Venäjällä lienee ollut muitakin, sille Serbiaa isompia murheita).  Joka tapauksessa Ahtisaari kuskasi, Washingtonista ultimaatumeja Belgradiin, mitä nyt matkalla kävi ne Tšernomyrdin:lle näyttämässä mutta jolla ei ollut niihin sanavaltaa.  Kun Slobodan Milošević kysyi Ahtisaarelta mitä tapahtuu jos he eivät suostu karmaiseviin ehtoihin, Ahtisaari oli kuulemma pyyhkäissyt neuvottelupöydän tyhjäksi ja tokaissut Belgradille tehtävän näin.  Kyse ei siis ollut rauhanvälittämisestä ei neuvotteluista vaikka niistä häntä on niin kiitelty.

Sama toistui Kosovon rauhanneuvotteluissa 2005.  Niiden yhteydessä m.m. norjalainen rauhanomaisen ongelmanratkaisun asiantuntija ja kehittäjä Johan Galtung arvosteli Ahtisaarta rauhanneuvottelijana. Hänen mukaansa Ahtisaari ”on charmikas, tehokas ja taitava”, mutta ”valitettavasti hän ei ole todellinen välittäjä. Hän ei ratkaise konflikteja, vaan ajaa läpi länttä miellyttävän lyhytaikaisen ratkaisun.”

Ahtisaari osallistui myös Indonesian Aceh:n maakunnan kriisin ratkaisuneuvotteluihin.  Siellä hänen tehtävänsä oli estää Aceh:n itsenäisyys ja turvata kansainvälisten palmuöljykauppiaiden businekset.

Oma lukunsa Ahtisaaren uralla on ollut hänen presidenttikautensa jääminen yhteen. Hän lienee valmistautunut siihen, että SDP tulee nöyrästi pyytämään josko hän suostuisi ja hän hieman kursailtuaan suostuisi huudettavaksi uudelle kaudelle.  Toisaalta tuolloin ajankohtaiset mielipidetiedustelut eivät olleet hänelle mairittelevia: edellä oli niin Elisabeth Rehn kuin Riitta Uosukainenkin.  Toisaalta SDP:ssä oli tyytymättömyyttä hänen oikeistolaisuuttaan ja avointa länsimielisyyttään kohtaan.  Sordiinolla vaimennettuna olisivat varmaan kuitenkin kelvanneet.  Olihan hän m.m. lanseerannut käsitettä "Läntinen arvoyhteisö" tarkoittaamaan kaikkia niitä läntisiä liittoutumia, NATO:a myöten joihin Suomen tulisi kuulua jotta olisimme arvoinemme arvoisessamme seurassa.  Eikä hänellä ollut SDP:ssä merkittäviä yhteyksiä SDP-taustaiseen ammattiyhdistysliikkeeseenkään. Pikemminkin hän oli polttanut vähäisetkin siltansa siihen suuntaan.  Niinpä puolue halusi esivaalin ja nirppanokkainen Ahtisaari kieltäytyi.  Onneksi sillä tilalle tuli Tarja Halonen.

Lopulta läntinen arvoyhteisö Norjan Nobel-komitean avustuksella palkitsi Ahtisaaren Nobel:n rauhanpalkinnolla.  Palkinnon saajana hän asettuu samaan rintamaan kuin Menachem Begin, Henry Kissinger, Barack Obama, Abiy Ahmed Ali ja Tenzin Gyatso tai vaikka EU ja keitä heitä onkaan jotka ovat palkintonsa saaneet enemmän poliittisen sopivuutensa kuin rauhan edistämisen ansiosta.  Toki laureaattien joukossa on myös palkintonsa ansainneita, kuten esimerkiksi edellä mainittu Ramos Horta.

Summa summarun: Martti Ahtisaari on osoittautunut varsin kunnianhimoiseksi pyrkyriksi ja silti herkkähipiäiseksi prinsessaksi jota Washington on käyttänyt häpeämättä hyväkseen ja hän oli siitä vieläpä ylpeä.  Jotkut muut ovat vieläkin sillä ovathan niin monet hänen siivellään omaa häntäänsä nostaneet.  Parempaa herraonnea jatkossa toivoen vaikka eivät ennusmerkit tulevaakaan presidentinvaaliin vuoden -24 tammikuussa siinä suhteessa hyvää lupaa.  Kaikki tähän astiset tarjokkaat ovat kammotuksia eikä näköpiirissä ole ketään parempaakaan.  Siksi vaadinkin, taas, mahdollisuutta äänestää kaikkia vastaan samalla voimalla ja vaikuttavuudella kuin jonkun puolestakin annetulla äänellä on.  Ihan Martti Ahtisaaren viitoittamalla tiellä.

Ps: En seurannut hautajais- ja muistoseremonioita mutta en välttynyt muutamilta kuvilta.  Pistipä siis silmiini yksikin jossa hänen arkkuaan kantoivat kenraalit. Siis muka rauhanvälittäjä ja arkunsa kimpussa sodittamisesta elantonsa saavat.  Jos Ahtisaari olisi oikeasti rauhanrakentaja, myös arkun kantajiksi olisi kannattanut valikoida rauhanhakuisempaa väkeä.

OSCE kadottanut tarkoituksena?

Keskisuomalainen-konserniin kuuluva Länsiväylä julkaisi haastattelun ETYJ:n yleiskokouksen, oikeammin parlamentaarisen kokouksen, puheenjohtajalta Pia Kaumalta. Se kirvoitti minut laatimaan kommentin.  Se ei kuitenkaan ylittänyt STT:n moderointipalvelun vahtimaa lehden julkaisukynnystä. Muotoilin siis kevyesti kommenttini tähän blokikirjoituksen muotoon:

Pia Kauma kehuu suomalaista välittäjyyttä ja diplomatiaa. Se on kuitenkin menneen maailman horinoita. Suomi on menettänyt mahdollisuutensa välittäjän asemaan yksipuolisella sitoutumisella länteen ja USA:n etupiiriin. Yhden suurvallan nöyrä liittolainen ei koskaan voi olla uskottava välittäjä suurvaltojen välisissä kiistoissa, ja niitähän ylivertainen valtaosa maailman kriiseistä on ja jos ei ole niin taustalla on kuitenkin niiden etupyyteet.

Kauma on kuitenkin oikeassa Ukrainan sodasta: siellä Venäjä sotii länttä, ei Ukrainan kansaa vastaan. Se yrittää pysäyttää USA:n etupiirin laajentamisyritystä, huolimatta laajentamista yrittävien aiempien johtajien lupauksista "not an inch eastwards".  Lupauksia tuli aikoinaan monesta syysta kuten USAN ulkoministeri James Baker:ltä, UK:n pääministeri Margaret Thatcher:ltä, Saksan ulkoministeri Hans-Dietrich Genscher:ltä j.n.e.

Balkanin rikkiampumisesta Kauma voisi muistaa, että rikkiampujat olivat USA (Operation Noble Anvil) ja NATO (Operation Allied Force) sekä EU komppaamassa.  Kaikki tahoja joihin sitoutumista myös hän ja hänen puolueensa Kokoomus on meitä ajannut. Johtopäätökset? Oliko n.s. "parempaa rikkomista"?

Joka tapauksessa Kauma nyt ETYJ:n (OSCE) parlamentaarisen kokouksen puheenjohtajana voisi muistaa ETYK:n (CSCE) päätösasiakirjan "Kolmannen korin" sisältöä: kuinka maailmaa ja erityisesti Eurooppaa parannetaan lisäämällä yhteyksiä ja kansalaisten mahdollisuuksia yhteydenpitoon rajojen yli. Sen on kehuttu aikoinaan särkeneen Neuvostoliiton tai ainakin omalta osaltaan vahvasti sitä edesauttaneen. Siltä pohjalta voisi löytyä kestävämpi tapa lopettaa Ukrainan sotakin kuin tuollainen yksipuolinen sanelu. Kysehän on ETYJ:nkin tunnistamasta "jakamattomasta turvallisuudesta"*) jossa yhden turvallisuus ei voi mennä yli muiden turvallisuudesta ja turvallisuus on kokonaisuus. Siitä ei muutama vuosi sitten länsi halunnut Venäjän kanssa neuvotella mutta olisiko jo aika pyrkiä rauhanomaiseen ratkaisuun diplomatiaa käyttäen? Suomi välittäjänä eikä yksipuolisena osana toista osapuolta?

Si vic pacem para pacem! Aut certe evita bellum.

*) Linkin takana oleva pääsihteeri Marc Perrin de Brichambaut:n pitämä puhe “The Indivisibility of Euro-Atlantic Security” OSCE:n "18th Partnership for Peace Research" seminaarissa Wienin diplomaattiakatemiassa 4/2 -10 pitämä puhe on hieman ristiriitainen mutta selvittää toki "jakamaton turvallisuus" -periaatetta.

Ukrainan kriisi paljastaa ytimensä

 Aiempina aikoina kun maailmalla oli kriisejä joissa Läntisen arvoyhteisön johtavat tahot eivät olleet suoranaisesti mukana, maailmanpolitiikan puhuvat päät julistivat sormi pystyssä kuinka kriisit on ratkaistava rauhanomaisesti ja neuvottelemalla.  Nyttemmin Ukrainan kriisin tässä vaiheessa ollaan mieltä, että vihollinen on murskattava sotilaallisesti ja taloudellisesti.

Tilanteissa joihin on vaadittu rauhanomaisia ratkaisuja vastakkain ovat olleet yleensä muut ja länsi vain epäsuorasti auksiliaariensa kautta. Näin esimerkiksi Syyriassa kun hallituksen vaihto kääntyi Damaskon hallinnon etenemiseksi. Mitä suoremmin ne ovat olleet mukana, sitä herkemmin toimia on peitelty "kriisinhallinnaksi" tai "rauhanturvaamiseksi". Niin esimerkiksi Afganistanissa tai ent. Jugoslaviassa.

Nyt tässä Ukrainan akuutissa tilanteessa Venäjä on pysäyttämässä lännen eli USA:n etupiirin, NATOn, laajentamistä itään.  Silloin ollaan jo konkreettisesti läntisten nautintojen äärellä, niiden joita USA:ssa nimitetään "kansallisiksi eduiksi".  Silloin sotasanatkin sanotaan taas ääneen ja puhutaan tuhoamisesta ja murskaamisesta eikä kukaan halua lähteä hakemaan rauhanomaisia ratkaisuja ja välittämään rauhaa, ei edes rauhanvälityksen suurvallasta haikailevat.  Retoriikka menee kuten ennen, siis ennenkuin aletettiin puhua ihmisoikeuksista ja humanismista sotienkin yhteydessä.

Itse sotien olemus ei ole muuttunut miksikään, se on edelleenkin tappamista ja tuhoamista voittojen käärimiseksi mutta siltä haluaisin nähdä tässä ainakin sen hyvän puolen, että eliittien kellokkaat ovat rehellisempiä puhuessaan sota-asioista niiden oikeilla nimillä: sota on tuhoamista ja tappamista (sekä rahantekoa sillä).  Mutta olemmeko me ihmiset, kansalaiset ja hallintoalamaiset, hereillä huomaamaan tuon avoimmuuden? Vai kuljemmeko unessa kuten Yrjö Kallinen (1886–1976) aikoinaan kuvasi. Marssimme lumottuina kuin rotat Hamelnin pillipiiparin perässä hukkumaan?

Rauhanomaiset ongelmanratkaisuthan ovat oikeasti ainoa toimiva keino lopettaa sotia niin, että ei jätetä kostonkierrettä versomaan.  Vain rauhallisesti neuvottelemalla voidaan saavuttaa vähänkään kestävä rauha.

Ulkopolitiikkamme tuuliajolla ja harhapoluilla

Jos oli Suomen ulkopolitiikka tuuliajolla edellisen S.Sipilän hallituksen ja sen onnettoman ulkoministerin T.Soinin aikana niin ei suunta näytä löytyneen uudellekaan ulkoministerille, P.Haavistolle.

Aiemmin hän julisti olevansa heikäläistensä kanssa rakentamassa Venäjää sopivaksi ja suostuvaiseksi kumppaniksi lännelle, venäläisiltä kysymättä.

Sittemmin hän ulkoministerinä on Hesarin haastattelussa julistamassa Irania uhkaksi kun USA on heilumassa sen rajoilla kerjäämässä sotaa.  Hänen mukaansa Iran eristäytyy kun USA sitä eristää ja uhkailee sen kanssa yhteistyötä tekeviä sanktioilla ja boikoteilla.  Samalla hän sitä suoraan sanomatta yhtyy USA:n yksipuolisiin ja perustelemattomiin syytöksiin Iranista syyllisenä viimeaikaisiin tankkeri-iskuihin.

EU:n kauniit toiveet ydinsopimuksen pitämisestä olisivat tietysti kauniita jos niillä olisi jotain pohjaa.  Kuitenkin hänen ja muidenkin EU:n johtajien asenne näyttää olevan, että Iran on yksipuolisesti syyllinen sen rikkoutumiseen vaikka ensimmäinen rikkoja oli USA irtautuessaan siitä sopimuksen vastaisesti  ja sen jälkeen EU joka ei ole pitänyt kiinni taloussuhteita koskevista lupauksistaan.  Mutta taas Iran on syyllinen kun toteaa ettei sopimus ole pysynyt kasassa joten heidänkään ei ole syytä sitä noudattaa kun kukaan muukaan ei niin tee.

Viimeisimpänä hänen saavutuksenaan on YLEn haastattelu jossa hän pitää jälleen Irania uhittelijana ja syyllisenä välien kiristymiseen.  Hän kertoo Suomen välittäneen Teheraniin  viestejä maltista.  Miksi hän ei välitä niitä Washingtoniin?  Siellä tarvetta olisi paljon enemmän sillä D.Trump lienee liian löperö ja laiska pitämään J.Bolton:ia ja M.Pompeo:ta aisoissa vaikka onkin todennut heidän haluavat milloin mitäkin sotaa.

On totta, että Iran on teokratia.  Karkea sellainen niinkuin teokratiat ovat kaikkina aikoina olleet ja tullevat myös olemaan jos sellaisia vielä johonkin pystytetään.  Sen kansalaisvapaudet ovat kovin kapeat ja niiden rajoja vahtii uskonnollinen poliisi.  Mutta mitä onkaan saanut aikaan tämä USA:n johtama ja muiden apinoima eristämispolitiikka.  Ei siis Iranin eristäytymis- vaan "läntisen arvoyhteisön" politiikka.sen eristämiseksi.  Seurauksena on ollut uskonnollisen johdon entistä tiukempi ote tilanteessa jossa ulkovaltojen uhka näyttäytyy todellisena ja on sitä.  Irania uhkaa todella ja ihan oikeasti USA:n ja sen liittolaisten konkreettinen hyökkäys nykyisen taloudellisen sodan lisäksi.  Tällä politiikalla on suoraan tuettu A.Khamenei:n johtaman islamilaisen hallintoa osoittamalla, että he ovat ihan oikeassa kertoessaan "suuresta saatanasta" (pers: شيطان بزرگ , transl: Shaytan Bozorg).

Mitä siis tekee ulkoministerimme?  Hän lukittautuu kerta kerran jälkeen samaan rintamaan USA:n kanssa.  Niin vaikka jopa osa EU:n muista ulkopoliittisista johtajista uskaltaakin jo asettua jonkin verran poikkiteloin ja epäillä USA:n perusteluja.  Mutta Haavistolle USA on hänen puolensa ja valitettavasti hän on ulkoministerimme.

Olisi jo aika nähdä läpi hänen hyväntahtoiseksi rakennetusta imagostaan ja kovinkin ohuesta rauhanvälittäjän maineestaan.  Onko meillä varaa tuollaiseen ulkoministeriin?.  

Meidän pitäisi kääntää ulkopolitiikkamme täysin kohti rauhantahtoista puolueettomuutta ja osoittaa sen vakuuttavuus toimimalla kansainvälisissä suhteissa, myös suurvaltojen ristiriidoissa, tasapuolisesti ja neutraalisti asettumatta minkään osapuolen puolelle.  Se edellyttäisi tässäkin tapauksessa irrottautumista USA:n talutusnuorasta ja itsenäistä ja puolueetonta suhtautumista kaikkiin osapuoliin.  Silloin voisimme myös uskottavasti tarjota toimivia välityspalveluja ja voisimme jopa ylettää rauhanvälityksen suurvallaksi kuten eräät korkeissakin asemissa olevat poliitikot ovat haaveilleet.