Whataboutismin puolustus

 Viime aikoina minua on alkanut ärsyttää kovinkin kärkäs n.s. whataboutismin haukkuminen.  Tai oikeastaan sen, siis haukkumisen käyttäminen argumenttina asioiden esittämiselle suhteissaan muuhun tapahtuneeseen tai tapahtuvaan.  Ikäänkuin se sinällään olisi aina argumentointivirhe.

Alunperin whataboutismi on tarkoittanut keskustelun viemistä aiheen sivuun ottamalla esiin muiden tekemisiä muualla.  Ensimmäiseksi sitä taidettiin käyttää pohjoisirlantilaista IRA:a puolustavista jotka vetosivat sen vastustajien vielä suurempiin julmuuksiin pitkin historiaa *).  Sen jälkeen se on nähty erityisesti tapana hyökätä muinaista Neuvostoliittoa vastaan kun he puolustautuivat kaksinaismoralistisia ja tekopyhiä propagandakampanjoita vastaan.  Tälläisiä oli esimerkiksi yritykset puolustautua NL-liittolaisen osapuolen tekemän rotusorron ja stalinismin rinnastusta vastaan.

Jotkut näkevät sen myös yhtenä muunnoksena klassisesta "Tū quoque" argumentointivirheestä.  Tosin virheellisenä sillä alkuperäisessä argumentoidaan opponenttia vastaan hänen omalla käytöksellään.  Whataboutismissa taas vedotaan siihen mitä muut muualla. 

Oikeastihan se ei ole sinällään huonoa tai hyvää argumentointia.  Parhaimmillaan ja oikein käytettynä se on keino jolla saatetaan esiinnostetut seikat oikeaan mittasuhteeseen muualla tapahtuvan tai tapahtuneen kanssa.  Siis parhaimmillaan se paljastaa juurikin tekopyhyyden syyttäjien puheissa.  Ja huonoimmillaan se pyrkii ohjaamaan keskustelun pois itse asiasta nostamalla esiin asioita jotka eivät olekaan vertailukelpoisia asianomaisen jutun kanssa.

Sama koskee oikeastaan "Tū quoque":takin.  Jos joku syyttää jotakuta jostakin pahasta jota syyttäjä itsekin tekee, on syytäkin nostaa nostaja "tikunnokkaan" (toki unohtamatta kohteenkaan tekemisiä).  Mutta väärin on nostaa esiin viestintuojan ihan muita asioita muka puolustuksena viestin kohteelle.

USA-lainen nuori kolumnisti Caroline Skoog on kirjoittanut lokakuussa 2019 aiheesta ihan hyvin The Minnesota Daily -lehdessä otsikolla "What about whataboutism’s advantages?".  Siinä hän vetää esimerkkejä m.m. Donald Trump:n puheista William Clinton:n tekoihin tuoden esille kuinka whataboutismi ei pelasta ei korjaa omia tekoja, ei edes Trump:n, mutta nostaa rinnalle tärkeitä asioita. Skoog:n sanoin: "If whataboutism intends to call out previous deviations from moral standards, it can be a valuable reckoning of context. How else are we to understand our current circumstances without understanding the moral failings in our history?". 

Whataboutismi-syytöksistä tuleekin mieleen vanhat suomalaiset sanonnat "itsestäänhän se paha pappi saarnan pitää" ja "älä tee niinkuin minä teen vaan niinkuin minä opetan".  Puhumattakaan uudemmasta Robert Cooper:n lanseeraamasta "uudesta liberaalista imperialismista" joka sallii n.s. läntiselle arvoyhteisölle imperialismin, väkivallan ja rikokset mutta ei sen vastustajille.**)  Sellainen ei siedä, että se rinnastetaan omiin tai samanhenkisten tekemisiin.  Tuota henkeä jalostaa n.s. "uusi sotilaallinen humanismi" jonka olemuksen Noam Chomsky on formuloinut m.m. kuvaillessaan Jugoslavian hajottamissotia.***)   

Meidän tulisikin osata nähdä asiat asioina mutta suhteessa muuhun. Siis laajemmassa katsannossa ja osana kokonaisuutta ja löytää siitä juurisyyt ja -syylliset heidän tekemisiään korjataksemme.   Meidän tulisi korostaa meidän lemppareidemme tekoja ihan samalla tavalla kuin teemme inhokkiemme tekemisille ja  kumpaankin suuntaan.  Ja jos arvostelemme viestintuojaa, meidän tulisi tehdä se vain ja ainoastaan silloin ja sellaisista asioista joista hän syyttää muita peitelläkseen omia tekemisiään.  Siis tasapuolisesti ja objektiivisesti ilman tekopyhyyttä ja kaksinaismoralismia.  Ja jos me sellaiseen syyllistymme, on oikein paljastaa meidät "Tū quoque".

---

*) Sean O'Conaill:n vuonna 1974 The Irish Times -lehdelle lähettämä kirje jossa hän kirjoitti m.m.: "the Whatabouts ... who answer every condemnation of the Provisional I.R.A. with an argument to prove the greater immorality of the "enemy"" (Lähde: englanninkielisen Wikipedia:n Whataboutism-artikkeli, viitattu 20/10 -20)

**) Robert Cooper on nykyisin EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vastaava pääjohtaja, aikaisemmin m.m. Tony Blair:n avusta.  Suora lainaus hänen esseestään vuodelta 2002: "The challenge to the postmodern world is to get used to the idea of double standards. Among ourselves, we operate on the basis of laws and open cooperative security. But when dealing with more old-fashioned kinds of states outside the postmodern continent of Europe, we need to revert to the rougher methods of an earlier era - force, pre-emptive attack, deception, whatever is necessary to deal with those who still live in the nineteenth century world of every state for itself." (lähde: Robert Cooper: The Post Modern State (essee); The Observer(paperiversio); 7.4.2002, netissä: The Guardian; Robert Cooper: The new liberal imperialism,; ipse dies).

***) Noam Chomsky; The New Military Humanism: Lessons from Kosovo, Monroe, ME: Common Courage Press, 1999

Akateemista argumentointia

Lueskelin tämän aamun Helsingin Sanomista m.m. Helsingin taidemuseon johtajan Janne Gallen-Kallela-Sirenin jutun taidepolitiikasta otsikolla "Suomettuminen varjostaa yhä kuvataidetta" ja Helsingin yliopiston professori Timo Vihavaisen kirja-arvostelun uudesta venäläisestä Venäjän historiaa koskettelevasta teoksesta otsikolla "Stalin saa ansaitsemansa moraalisen tuomion". En tunne riittävästi suomalaisen taidepolitiikan syvimpiä pohjamujuja enkä ole kyseistä teosta lukenut joten jätän sisällön arvioimatta. Sen sijaan huomioni kiinnittyi kummankin sinällään oppineen ja sivistyneen ihmisen argumentaatioon.

Gallen-Kallela-Siren on kirjoittanut mielipidekirjoituksen Kiasman johtajavalinnan tiimoilta ja arvioi nykyisen väistyvän johtajan Berndt Arellin ja Nicolaus Schafhausenin linjaeroja. Hän tuntuu kokevan painavaksi argumentiksi omille mielipiteilleen suomettumisella ja muilla historian menneillä poliittisilla kytkennöillä, kuvitelluilla ja todellisilla, toisten lyömisen. Hänelle taiteen kansainvälistyminen näyttää tarkoittavan tiettyä ideologista ilmansuuntaa: Pariisi on kansainvälistä, Moskova ei. Samoin hän tuntuu sotkevan historialliset muistomerkit ja taiteen. Hän arvostelee luovuuden näivettävää samanmielisyyden pakkopaikaa tarkoittaessaan, että hänen edustamansa linja ei saa yksin päättää.

Vihavainen arvostelee, tai oikeammin ylistää mutta ei arvioi Andrei Zubovin toimittamaa teosta Istorija Rossii 1894-1939 (AST-Astrel, Moskova 2009) . Hän tuntuu tuntevan itsensä kanssa samaa mieltä olevat asiallisiksi ja erimieltä olevat "kvassipatrioottisiksi *) suurvaltanationalisteiksi" ja "mustasotnialaisiksi" **). Hän jopa menee historioitsijana niin pitkälle, että katsoo historioitsijoiden tehtäväksi moraalisten tuomioiden jakelemisen ja haluaa k. o. teoksen siinä suhteessa esimerkiksi läntisille historioitsijoille.

Yhteistä näille kummallekin vekkulille on omien mielipiteiden nostaminen ikäänkuin asiallisuuden normiksi ja erimieltä olevien henkilöiden lyöminen erilaisilla nimittelevillä leimoilla. Leimat he valitsevat omassa maailmankuvassaan ilmeistä inhotusta herättävillä tekijöillä, Gallen-Kallela-Siren itäblokilla ja suomettumisella sekä Vihavainen kvassilla ja tsaarinaikaisilla mustilla sotnioilla.

Onko meidän n.s. akateemisen sivistyneistömme, molemmat ovat viisaustieteen tohtoreita, todella noin matalaotsaisia, että eivät korkeampitasoiseen keskusteluun pysty. Forum oli tosin molemmilla päivälehti mutta kuitenkin itse itseään laatulehtenä pitävä eikä mikään keltainen bulevarditabloidi. Silti voisi toivoa, että tuontasoiset henkilöt pystyisivät korkeampitasoiseen kirjoittamiseen ja argumetoisivat oman asiansa puolesta sisällöllisillä asioilla eikä ala-arvoisella nimittelyllä.

*) Kvassi on venäläinen rukiista tehty olut.

**) Mustasotnialaiset olivat Venäjällä toiminut tsaarin hallinnon salaa tukemia terroristeja.