Työajasta ja sen lyhentämisestä

Työajan*) lyhentäminen on alati ajankohtainen keskustelunaihe. Aikoinaan 1800-luvulla työväenliike alkoi vaatia kahdeksan tunnin työpäivää.  Se kohtasi ankaraa vastustusta porvareilta ja kapitalisteilta. Moinen laiskottelu raunioittaisi koko kansantalouden.  Mitä työväki tuolla vapaa-ajalla tekisi? Ei ainakaan syventyisi "herran sanaan" vaan viettäisi sen 
ruokottomasti synnissä rypien ja veisi koko kansan perikatoon. Niin julisti porvaristo suuressa viisaudessaan.  Kun kahdeksan tunnin työpäivä aikoinaan saatiin, se ei kuitenkaan toteuttanut mitään aiemmista uhkailuista vaan oli eduksi kansantaloudelle ja muullekin hyvinvoinnille.

Seuraava suurempi koitos oli 48 tunnin työviikon lyhentäminen. 1950-luvulla päästiin siihen että lauantaina työpäivä päättyi puoleltapäivin ja 1960-luvulla saavutettiin 40 tunnin työviikko joka tehtiin viidessä päivässä lauantain ollessa kokonaan vapaapäivä.  Näin siis n.s. normaalia työaikaa tekevillä.  Poikkeuksena oli erityisiä päivystyksiä tarvittavat työt sekä teollisuustuotannon pyörittäminen vuorokauden ympäri.  Oma lukunsa on myös ollut leivän leipominen aamuyöstä jotta aamulla olisi piioille hakea tuotetta leipää herrasväen aamiaispöytiin.

Sitten viisipäiväisen työviikon jälkeen ei suurempia muutoksia olekaan tapahtunut.  On vain hieman säädetty toisaalta työläisten ja toisaalta toimi- ja virkahenkilöiden työaikoja yhteen n.s. pekkaspäivillä. Virka- ja toimihenkilöt tekivät lyhyempää 7 1/4 tai 7 1/2 tunnin päivää ja työläiset kahdeksaa tuntia mutta saivat korvauksen erotuksen virallisesti "työajan lyhennysvapaana" eli kansanomaisemmin "pekkaspäivinä"**).

Sen jälkeenkin on jo vuosia keskustelu seuraavasta askeleesta: kuusituntisesta työpäivästä tai vaihtoehtoisesti nelipäiväisestä viikosta.  Paljon on vettä virrannut Mätäojassa ja ollut puhetta mutta vähän on saatu aikaiseksi koska työnantajat ovat saaneet puristettua työväenliikkeen puolustuskannalle.  Poliittinen eikä ammattiliittolinja ole pystynyt ottamaan tilaa uusien omien alotteiden ajamiseen.  Toisaalta myöskään n.s. valtavirtamediakaan ei ole "kiinnostunut" vähäisiä aloitteellisuuksia tuomaan julkisuuteen (vrt. Antonio Gramsci:n hegemoniateoria***)).

Oman mausteensa soppaan tuo työnantajien ikiaikainen jeremiadi toisaalta siitä ettei pitäisi laskea työn tuottavuutta ajan vaan tuloksia ja toisaalta samaan aikaan he itse laskevat tehokkuutta mittaamalla tehtyjen työtuntien määrää kalenteriajassa.

Kokeiluissa ympäri maailmaa, m.l. Suomi, on kuusituntisesta työpäivästä saatu työajan lyhentämistä tukevia kokemuksia:
- Sen on todettu parantavan työn tekemisen tehokkuutta: joutokäynti vähenee, jaksetaan keskittyä paremmin ja kokoaikaisemmin oleelliseen tekemiseen.
- Vähentävän sairauspoissaoloja: työn rasittavuus ei niin rassaa ja aikaa toipua.
- Lisäävän työtyytyväisyyttä ja motivaatiota: kun työläiset ovat virkeämpiä, stressikään ei iske eikä väsymys masenna.

Tutkimustietoa ovat keränneet mm Työterveyslaitos, SAK ja Jyväskylän yliopisto mutta toki vajavaisesti ja tutkimustulosten ristiriitaisuuksia painottaen, ilmeisesti ylenmäärin riippumattomuuttaan ja neutraaliuttaan korostaakseen.  Samalla on huomattu ettei kansantalous kärsi vähenevästä työn tekemiseen varatusta ajasta per ihminen. Itse asiassa taloudellinen toimeliaisuus kasvaa ja kehittyy jollei lyhenevä työaika alenna ansioita.  Silloin ihmiset lisääntyvällä vapaa-ajallaan kuluttavat enemmän ja se lisää kulutuskysyntää ja se taas tarvittavaa tuotantoa ja se parantaa työllisyyttä.  Lisääntyvä kulutus "sataa myös työnantajan laariin" lisääntyvinä tuloina lisääntyvästä tuotannosta mutta vain jos työläisten ansiotaso säilyy, tai kasvaa paranevan tehokkuuden tahdissa.

Oma mahdollisuutensa on lisäksi n.s. 6+6 -malli: Siinä työläiset tekevät kuusituntisia vuoroja mutta työpaikalla pyöritetään kahta vuoroa päivässä.  Työpaikan tilat ja koneet on käytössä 12 tuntia päivässä mutta yksilön työaika on vain puolet siitä.  Kaksivuorojärjestely lyhyemmällä työajalla ei juurikaan tuo esimerkiksi keskeytymättömän kolmivuorotyön haittoja mutta mahdollistaa resurssien paremman käyttöasteen.  Lyhyempi työaika toisi myös nykyiseen keskeytymättömään kolmivuorotyöhön omat etunsa kun vuorot olisivat lyhyempinä vähemmän rasittavia sekä välissä pitemmän palautumisajat nelivuorojärjestelynä.

Toiki muitakin malleja olisi päivittäisen työajan lyhentämisen rinnalle.  Voitaisi lyhentää työviikkoa neljään päivään tai lisätä arkipyhiä tai pidentää vuosilomia.  Itse pitäisin kuitenkin parhaana työpäivän lyhentämistä sillä se helpottaisi tasaisemmin arkirytmiä eikä "jet lag:n" kaltaisia stressaavia äkkimuutoksia olisi.  Silti toki arkipuurtamisen katkaisevilla juhlapäivilläkin****) on merkityksensä elämän pieninä kohokohtina.  Tarvinnemme hyvän lopputuleman saamiseksi useampia lyhennystapoja.

Työajan lyhentämisellä on niin kiistattomat edut puolellaan että työnantajien vastustuksen syyt on etsittävä muualta kuin heidän omista taloudellista eduistaan.  Epäilen sellaiseksi m.m. halua kontrolloida työläisten elämää.  Se näkyi aikoinaan kahdeksantuntisen vastustamisessa ja se näkyy heidän nykyisessä toiminnassa.  He haluavat työläisten olevan kontrolloitavina työpaikoilla ja minimoida sen ulkopuolisen ajan.  Vapaa-aikaakin he toki haluavat kontrolloida m.m. testeillä joilla haetaan loma-aikaista päihteiden käyttöä.

Sekä puoluepoliittisen että ammattiliittolaisen työväenliikkeen tulisi ottaa aloite käsiinsä ja lähteä tiukasti ajamaan työajan lyhentämistä. Sen puolesta on niin vahvat argumentit että niillä luulisi murtavan myös työnantajien porvarillisen hegemonian tiedonlevityksen valtavirrassa.  Liikkeelle voitaisi lähteä vaikka SKP:n lakiehdotuksen pohjalta.  Se kelvannee, ainakin sisältönsä jos ei vaikka ehdottajan, puolesta muillekin. Siis:

Työaika lyhyemmäksi

-

elämä siedettävämmäksi!

---

*) Työaika on se aika jonka työntekijä on työnantajan käytettävissä tekemään työtä työnantajan hyväksi työsuhteessa.  K.o. ajasta työnantaja joko maksaa korvauksen eri tavoin laskettuna (aika-, suorite-, t.m.s. palkka rahassa maksettuna tai muina suoritteina)  ja suoritettuna tai ei maksa.  Se on aika jolloin työläinen on työnantajan käytettävissä tuottamaan lisäarvoa.

**) Pekkaspäivät eli pekkaset on tuolloisen (1984) valtioneuvoston kanslian tulopoliittinen selvitysmies Matti Pekkasen (1925-2004) mukaan annettu nimitys työajan lyhennysvapaille.  Hän oli keskeinen välittäjä järjestelyn luomisessa.

***) Hegemoniateoria on italialaisen filosofin ja vallankumouksellisen teoreetikon Antonio Gramsci:n (1891-1937) n.s. vankilapäiväkirjoissaan esittelemä teoria yhteiskunnan julkisen tietoisuuden hallussapidosta.  Porvarillisessa yhteiskunnassa se valta on porvariston tiedonvälityskoneistolla.  Se päättää mistä yhteiskunnassa puhutaan ja miten.

****) Vapaat juhlapyhät voisi olla vaikka vuodenkiertoon kuuluvia: kunnon kekri (myös keyri tai köyri) katkaisemaan syyspimeät satokauden päättäjäisjuhlalla, auringon liikkeisiin perustuen joulun ja juhannuksen lisäksi kevät- ja syyspäivän tasaukset, keväällä voitaisi vapun lisäksi nauttia ukonmaljoja, loppukesän venetsialaisetkin voisi omaksua, tammikuun lopulla voitaisi vietää hiljaista retriittiä ettei häirittäisi kun otsot ja kontiot kääntää kylkeä j.n.e.  Vanhassa muinaisessa suomalais-ugrilaisessa kalenterista voisi ammentaa lisää.  Sen sijaan kristinuskontoon liittyvät juhlat voisi palauttaa merkitykseltään alkuperäisiksi, kuten joulun talventaittumiseen ja juhannuksen kesäpäivän tasaukseksi y.m.

Vartiainen peesaa Etelärantaa

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen Juhana Vartiainen yhtyy työnantajien kampanjaan työehtojen polkemiseksi.  Hän tuntuu olevan täysin tietämätön  työläisten ja työpaikkojen olosuhteista.  Missä on ay-liikkeen ja työväenpuolueiden avaukset meidän tavallisten työläisten etujen puolustamiseksi?

Kirjoitin muutama tunti sitten työnantajien kampanjoinnista työsuhteen ehtojen polkemiseksi.  Nyt huomasin, että Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (VATT) johtaja, sosialidemokraatti Juhana Vartiainenkin on liittynyt työnantajien kuoroon.  Iisalmen sanomissa olevan jutun mukaan hän haluaisi ikääntyvien työntekijöiden työnantajille mahdollisuuden laskea haluamiensa vanhempien työntekijöiden palkkoja.  Vartiaisen perustelut ontuvat kuitenkin pahan kerran. 

Hänen mukaansa ihmisiä pitäisi eläkkeelle pääsyn kauemmas siirtämisellä kannustaa pitämään työkyvystään paremmin huolta.  Hän ei kuitenkaan ota huomioon, että työkykyyn vaikuttaa eniten työolosuhteet, niin henkiset kuin fyysisestkin sekä yleensä yhteiskunnan terveus- ja sairaanhoitopalvelut.  Hän ei sanallakaan kehota työnantajia huolehtimaan olosuhteista työpaikalla vaan sysää kaiken vastuun palkollisen niskaan.

Haastattelu antaa myös kummallisen käsityksen sosialidemokraatin ihmiskuvasta.  Työläiset ovat mukamas laiskoja ja työnantajia hellyteltävä palkanalennusmahdollisuuksilla jotta lorvailijat pidettäisi kurissa.  Vartiainen ei ilmeisesti ole juurikaan oikeissa töissä ollut vaan kuunnellut vain työnantajien propagandaa.

Vartiaiselle ei ole tullut mieleenkään, että kokenut ja osaava työntekijä saa enemmän ja parempia tuloksia aikaan keskittymällä tärkeään tekemiseen hosumisen ja häsläämisen asemesta.  Se saattaa näyttää asiaa ymmärtämättömästä laiskottelulta mutta oikeasti on keskittymistä oleelliseen.

Olisi ehkä parempi, että Vartiainenkin tekisi n.s. häkämiehet ja siirtyisi EK:on kun mielipiteet näyttää jokatapauksessa olevan sieltä peräisin.  

On väitetty, että suomalaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun ei mahdu kuin yksi asia kerrallaan ja sekin yhdestä näkökulmasta.  Nyt tuo asia näyttäisi olevan työläisten kurittaminen ja näkökulma puhtaasti työnantajien.  Miten saisimme edes ay-liikkeen ja n.s. työväenpuolueet avaamaan keskustelun jolla pyrittäisi heidän edustamiensa tavallisten työläisten etujen ajamiseen?

Etelärannassa tuulee

EK on aloittanut kovan kampanjan kohti ensikevään TES-kierrosta.  Ay-liike ei näytä haluavan vastata.  Jäsenten olisi otettava edunvalvonta omiin käsiin.
 
Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) ja muut työnantajia edustavat piirit ovat viime aikoina aktivoituneet pitämään älämölöä monista työläisten elinolojen huononnuksista.  Kyytiä ovat saaneet niin eläkeikä, sairastaminen, koulutus kuin palkkakehityskin.  

Toki aiemminkin samat piirit ovat olleet samalla asialla ja ihan samoin puhein.  Nyt näyttäisi olevan oikein kampanja käynnissä.  Samaan aikaan EK on organisoitumassa uudelleen.  Toimitusjohtaja ja puheenjohtaja on vaihdettu: Mikko Pukkinen vaihdettiin Jyri Häkämieheen "luottamuspulan" takia ja Ole Johansson Ilpo Kokkilaan.  Sen jälkeen on alkanut luuta lakaista toimistossa kun parivaljakko ajaa EK:ta uusiin, puheiden perusteella entistä jyrkempiin asemiin.


Erityisen kummallista ja kaksinaismoralististista ovat puheet työurien pidentämisestä.  Yleensä nykyaikana pidetään hyvin vanhakantaisena puheita työn määrästä.  Modernia olisi puhua siitä tehdäänkö oikeita asioita ja tuotetaanko tehokkaasti tavoiteltuja tuloksia.  Siihen nähden työnantajapiirien, niin järjestö- kuin puoluetasollakin, puheet työajan lisäämisestä ovat vanhanaikaisia.

Erityisen kaksinaismoralistisia nuo puheet ovat EK:n johdolta kun heidän jäsenensä ovat ikärasisteja pitäen yli viisikymppisiä työntekijöitä lähinnä ongelmajätteenä.  Samaan aikaan kukaan provarillista politikoista ja työnantajajohtajista ei kerro miten pidempään töitä tekemään pakotettavat saisivat työpaikkoja järjestöjensä jäseniltä.

Samaan aikaan jo aikaisemmat kiristykset ovat jo nyt nostamassa reaalista eläkeikää yhä korkeammaksi.

Koulutuksen osalta työmarkkinajohtajat, entiset ja uudet, silmänkään värähtämättä ja ihan pokeri-ilmeellä kieltäytyvät jo sopimistaan koulutuspäivistä.  He katsovan sopimusrikkomuksen olevan vain ilmoitusasia.  Samaan aikaan he vaativat tiukkaa työrauhan valvontaa ja heidän siitä tulkitsemiensa rikkomusten entistä julmempaa rankaisemista.  

Samat tahot esittävät kampanjassaan palkkojen alentamista.  He eivät kuitenkaan näytä ajattelevan mihin palkollisten palkat menevät: heidän omien jäsentensä liiketoimintaan tulovirtana.  Sitä tuloa varten vain pitäisi tuottaa tavaroita ja palveluja ja sekös tuntuu nykykapitalistista finanssikapitalismin oloissa vastenmieliseltä.  Rahaa kun voi tehdä ostamalla ja myymällä höttörahaa.  Työläiset ovat siinä tarpeettomia.

Tämä EK:n kampanja liittynee ensi kevään TES-kierrokseen ja sen lähtötason asettamiseen työnantajien kannalta jo riittävän alas.  Kun tarjoaa työjanpidennyksiä erimuodoissaan, erilaisia palkan alennuksia ja muita kiristyksiä niin nollalinjakin saadaan näyttämään työntekijäjärjestöille voitolta.

Ay-liikkeen huippujohto näyttää jo asettuneen samaan asentoon.  SAK:n sosialidemokraattinen puheenjohtaja Lauri Lyly vielä jaksaa laiskasti ampuilla alas suurimpia mutta muuten on hiljaista.  Akavan kokoomuslainen puheenjohtaja Sture Fjäder on täysin käsittämättömällä tavalla jopa mennyt mukaan työnantajien kilpalaulantaan. 

Ay-liikkeen tulisi muistaa, että keskustelun avaaja päättää keskustelun asialistan, sen mistä keskustellaan ja millä tasolla.  Jos Ay-liikkeen huippujohto oikeasti on jäsentensä asialla niin heidän tulisi kiireesti avata keskustelua siitä miten jäsenistön asemaa ja työsuhteiden ehtoja oikeasti parannetaan eikä tyytyä vain peesailemaan työnantajajohtajia.  Vain omilla kunnianhimoisilla tavoitteilla voidaan saavuttaa oikeita tuloksia, muu on vain vastapuolen tavoitteiden torjumista.

Olen pitkän aikaa kuitenkin jo epäillyt, että ay-liikkeen huippujohtajilla ei olekaan oikeasti tarkoitus ajaa jäsentensä etuja vaan he kokevat olevansa työnantajajohtajien kanssa samalla asialla ja siitä kärsii nimenomaan ay-liikkeen jäsenistö.  Jäsenten olisikin mitä kiireimmin otettava järjestöt takaisin omiin käsiin.  Vain siten EK:n ja työnantajien voimistunut ahneus saadaan käännettyä työläisten hyväksi.

Palkka palkkana

Hallitus aikoo alentaa verottomia kilometrikorvauksia.  Korvauksien tulisi noudattaa tarkasti aiheutuneita kustannuksia.  Työläisten etu on, että palkka maksetaan palkkana.

Viime aikoina on ollut jonkin verran keskustelua hallituksen aikeista alentaa työnantajien maksamien kilometrikorvausten verotonta osuutta ensi vuoden budjetin yhteydessä.  Asiaan näyttää liittyvän monenlaista väärinymmärystä ja tulkintaa.

Työnantajan maksamat korvaukset eivät ole työntekijän palkkaa vaan ovat tarkoitetut korvaamaan ylimääräisiä työnantajan työntekijälle aiheuttamia kustannuksia.  Kilometrikorvauksetkin siis korvaavat työnantajan aiheuttamia matkakustannuksia jotka ovat syntyneet siitä, että työtä on tehty.  Työstä saatava palkka maksetaan erikseen.  Ja verottaja jättää korvauksen sen takia verottamatta siltä osin kuin se vastaa ajateltavissa olevia todellisia kuluja.  

Joillakin aloilla työnantajat pyrkivät maksamaan osan palkasta keinottelemalla korvauksilla.  On valitettavaa, että myös jotkut työntekijät ovat luiskahtaneet samaan ymmärtämättä omaa etuaan.   Erityisen valitettavaa on jos ay-liike ei näe korvauskysymystä työntekijöiden kokonaisedun kannalta.

Myös Vassulien kansanedustaja Risto Kalliorinne on ymmärtänyt korvausten merkityksen ja tekniikan väärin vaatiessaan Itä- ja Pohjois-Suomeen korkeampaa kilometrirajaa  uudelle korkeammalle korvaustasolle ellei sitten pysty todistamaan, että siellä 15000 kilometrin ajaminen on kalliimpaa kuin etelämpänä ja lännempänä.

Erityisen vaarallista palkan ottaminen korvauksina ja päivärajoina on siksi, että niistä ei kerry eläkettä eikä lomarahoja.   Niistä ei pidätetä sosiaaliturva- eikä eläkemaksuja ja samalla työnantajien ei tarvitse maksaa niiden osalta omaa osuuttaan työeläke- eikä sairausvakuutusmaksuista.  Työläisten kannattaisi ihan oman etunsa vuoksi vaatia palkka palkkana ja korvaukset kulujen mukaan korvauksina.  Ja siltä osin kun jollakin alalla on lipsuttu maksamaan palkkaa korvauksina ay-liikkeen on taisteltava ne osuudet sinne mihin ne kuuluvat eli palkkaan.

Sovittumatonta sovittelua

Viime päivinä on tiedotusvälineissä paljon kirjoiteltu valtakunnan sovittelija Esa Lonkan haastattelusta jossa hän piti nykyistä TES-neuvottelutapaa lyhytjänteisenä ja osapuolia valmistautumattomina. Monet tiedotusvälineet ovat lähteneet toistamaan Lonkan liturgiaa.

Heiltä on kuitenkin jäänyt huomaamatta, että monet sovittelijoiden käsiteltäviksi tulleista asioista ei ole vain yhden TES-kierroksen asioita vaan niillä on pitkä historia takanaan. Historiassa vaikuttaa usein vielä työnantajien yksipuolinen oikeus TES:ien tulkintaan. Samoja asioita on jo käsitelty aiemmissa neuvotteluissa ja useita jopa edellisten TESien aikana erilaisissa työryhmissä. Yleinen tapahan päästä neuvotteluissa eteenpäin, on haudata kiistat työryhmiin. Niin ei kuitenkaan voi asioita peitellä iän kaiken.

Esimerkkinä käytetään viime aikoina etenkin Finnairin matkustamohenkilökunnan tapausta. Siinäkinhän historia lähtee jo aiemmasta Finnairin henkilöstöpolitiikasta. Nyt alla oli Finnairin taannoinen tervehdyttämisohjelma ja työntekijöiden sitoutuminen siihen palkkojen alentamisineen. Ensin tämä unohtui työnantajalta, sitten Esa Lonkalta ja lopulta myös tiedotusvälineiden hutkivilta zurnalisteilta. He näkivät vain tämän akuutin tilanteen tässä ja nyt ilman historiaa. Voiko sellaiselta pohjalta syntyä vakavasti otettavaa neuvotteluasennetta?

Valtakunnansovittelijan tulisi olla puolueeton sovittelija jolla on pidempää näkemystä historiassa kumpaakin suuntaan, niin taakse- kuin eteenpäinkin. Miksi niin usen nämä sovittelijat ovat kuitenkin niin silmättömiä ja kädettömiä, että kulkevat avuttomina ja sokeina työnantajien talutusnuorassa. Toki uskon heillä itsellään henkilökohtaisesti olevan ainakin tietoja ja ehkä myös taitoja hoitaa asiaansa mutta se ei näy julkisuudessa eikä tuloksissa.

Lainsäädäntöämme tulisikin kehittää suuntaan jossa neuvotteluasemat olisivat tasavertaisemmat ja sovittelijat aidosti puolueettomia.

Eläkeputket tyhjiksi

Työnantajien EK on taas aktivoitunut ajamaan työttömien n.s. "eläkeputken" poistamista eläkeiän nostamiseksi. He ovat taas syyllistämässä itse pois potkimiaan ihmisiä tulevaisuuden talouden romuttamisesta. Vaikka he kuinka saisivat "putken" poistettua, ei synny yhtään uutta työpaikkaa. On ainoastaan kurjistettu ihmisten elämää ja rokotettu kysyntää jotta taloudessa menisi entistä huonommin.

Ihan oikeasti, jos työnantajat haluaisivat, he saisivat putken tyhjäksi kertaheitolla. Heidän täytyy vain lopettaa ihmisten irtisanominen sinne putkeen. Asia on todella niin yksinkertainen.

Samaten työnantajat vaikeroivat työkyvyttömyyseläkeläisten määrää. Nuokin eläkeläiset ovat menettäneet pääsääntöisesti työkykynsä samojen työnantajien palveluksessa. Työnantajien tarvitsee siis vain kohentaa niin henkinen kuin fyysinenkin työturvallisuus työpaikoillaan tasolle jolla ihmiset eivät menetä työkykyään.

Kyse on siis puhtaasti työnantajien omassa vaikutuspiirissä ja -vallassa olevista heidän omista päätöksistään. Ei muuta kuin tekemään niitä. Fagernäs voi aloittaa vaikkapa ohjeistamalla omaa jäsenkuntaansa.

TES nousukaudelle

Metallityöväen liitto ja Teknologiateollisuus ovat sitten tehneet työehtosopimuksen seuraavalle kolmelle vuodelle. Tosin palkoista sovittiin vain niistä ensimmäiselle. Sopimus on työntekijöiden kannalta surkea ja mitätön.

Ilmeisesti työläisten puoleinen sopijapuoli ei ole ottanut ollenkaan huomioon, että tässä tehtiin sopimusta seuraavalle nousukaudelle. Tai jos ovatkin neuvottelijat ja liiton johto sen itse tiedostaneet, niin se ei näy mitenkään itse sopimuksessa eikä sen julkistamisessa. Sitä vain puolustellaan juuri nyt päällä olevan laman syvyydellä.

Sopimuksella tuli 0,5% joka vielä jaettanee pärstäkertoimen mukaan eri ihmisille eri tavalla. Korotus voidaan jättää jopa maksamatta. N.s. tekstikysymyksissäkään ei juuri edistytty.

Jos metalliliiton johto ja neuvotteluporukka olisivat oikeasti olleet työntekijöiden asialla niin he olisivat pitkässä sopimuksessa pyrkineet ihan toisenlaiseen palkkaratkaisuun. Sellaiseen joka olisi tuonut nousun hyödyistä jotain työläisillekin. Tai sitten ajaneet hyvin lyhyttä sopimusta. Sellaista joka olisi kattanut vain laman taittumisen ajan.

Nyt työnantajapuoli pääsi rahastamaan laman avulla koko potin ja käytännössä se tarkoittaa, että tulevasta tuottavuuden noususta ei hyödy työntekijät lainkaan.

Nyt jälleen työnantajat ovat ilmeisesti vieneet metallin hampaatonta johtoa kuin litran mittaa. Tai sitten metalliliiton huippujohto oli alusta lähtien työnantajan asialla. Jälkimmäinen epäilys on syntynyt minulle jo Sulo Penttilän puheenjohtajakaudella (1967–1983). Asia kirkastui päivän selväksi Per-Erik Lundhin kaudella (1983-2000). Taustansa sopuilulla on SAJ:n kaudella jolloin työnantajat yrittivät hajottaa sen avulla SAK:ta Teräsliitto metalliliittoa. Hampaattomuus ja sopuilu alkoi kun SAJ ja SAK yhdistyivät ja Teräs- ja Korjaamoliitto yhdistyivät Metalliliittoon. Sen jälkeen TUPOilu on jatkunut näihin päiviin asti. Nyt sitten työnantajat katsovat, että he pärjäävät ilman TUPOakin ja hyvinhän tuo heidän kannaltaan näyttää menevänkin.

Koskakohan työläiset ihan oikeasti huomaavat, että tälläiseen ei ole pakko alistua?

Taas on aika ... ja pari sanaa Finnairista

Taas tuntuu olevan se aika ajankierrossa jossa työnantajat pohjustavat työehtosopimusneuvotteluja kauhukuvien maalailuilla. Se on toki niiden yleinen tapa ollut jo vuosikymmeniä mutta nyt on alla talouden lama jonka he näkevät suuremmoisena tilaisuutenaan puristaa itselleen halvat palkkasopimukset.

Työnantajat yrittävät hämätä nyt päällä olevalla tilanteella peittäen sen, että sopimuksia ensi syksynä tehdään nousukaudelle eikä tälle lama-ajalle. Jopa jotkut ay-johtajatkin tuntuvat sortuneen tähän halpaan tai sitten he tarkoituksella yrittävät ajaa työnantajien asiaa.

Laskisin samaan sarjaan osittain myös Finnairin eronneen toimitusjohtajan puheet Finnairin yritys- ja työehtosopimuskulttuurista. Eronnut toimitusjohtaja Jukka Hienonen paheksuu tarkkoja sopimuksia ja ja niihin sisältävien ehtojen kuten ulkomaiden majoitusolosuhteiden tarkistamista. Hänen mielestään se on omituista ja muualla tarpeetonta. Häneltä taitaa olla jäänyt arvioimatta olisiko mahdollisesti kyse luottamuspulasta. Työntekijät eivät ilmeisesti voi luottaa Finnairiin työnantajana vaan katsovat tarpeelliseksi edellyttää kaiken mahdollisen kirjatuksi mahdollisimman tarkkaan.

Samoin hän syyttää yrityskulttuuria ikäänkuin sekin olisi työntekijöiden vika. Tällä työkokemuksella olisin kuitenkin taipuvainen väittämään, että yrityskulttuuri syntyy johdon toimin. Heinosen olisi pitänyt pistää tuulemaan Finnairin yläkerrassa eikä syyttää ammattiyhdistysliikettä. Mutta nyt tässä tilanteessa tämäkin kelpaa omalta osaltaan yritykseen ay-liikkeen kompromentoimiseksi julkisuudessa ennen TES-kierrosta.

Tuleva syksy tulee olemaan työväen ja ay-liikkeelle näytön paikka. Annetaanko Etelärannan herrojen ja rouvien viedä ja itse vain vikistään vai halutaanko ihan oikeasti ajaa työläisten etuja. Tämä olisi mitä mainioin paikka kääntää vasemmiston kannatus politiikassa nousuun. Se tosin vaatii jämäkkää toimintaa ja selvänäköisyyttä valituilta työväenliikkeen johtajilta sekä jäsenistöltä aktiivista johtajien ajamista eteenpäin.