Meillä näyttää olevan tapana, että köyhää kansaa ja työläisiä kannustetaan ottamalla heiltä etuuksia pois. Se mukamas kannustaa heitä yhä uusiin ponnistuksiin tai ainakin johdattaa heidät pois lorvehtimasta. Sen sijaan parempiosaisille pitää antaa kannustepalkkioita lisää jotta he oikein innostuisivat raatamaan. Erityisen tärkeää tuntuu olevan antaa heille kultaisia kädenpuristuksia siltä varalta, että heidän sitouttamisensa ei onnistunutkaan tai, että heistä pitää päästä eroon.
Erityisen kummalliselta tämä tuntuu kun he eivät itse tunnu pitävän rahallista palkkiota arvossa vaan kehuvat kuinka heitä kannustaa mielenkiintoiset haasteet. Raha ei heille tunnu merkitsevän mitään vaan työskentely haastavassa ympäristössä mielenkiintoisten ja luovien ihmisten parissa antaa heille elämän sisällön. Näin ainakin erilaisissa lehtihaastatteluissa he antavat ymmärtää.
Joskus vuosikymmeniä sitten oli muodikasta puhua Maslowin tarvehierarkiasta. Sen mukaanhan ihminen alimmalla tasollaan tarvitsee fyysisten tarpeiden tyydyttämisen ja ylimmillä tasoilla ovat henkiset, itsensä tyydyttämisen tarpeet. Silloin oltiin mieltä, että kehittynyt nykyihminen olisi siellä tarvehierarkian ylimmillä portailla. Voisimme siis olettaa, että kehittyneet yritysjohtajat ja muut yhteiskuntamme valioyksilöt olisivat korkeammalla tarpeiden tyydyttämisen tasolla kuin tavalliset työläistaatiaiset. Mutta esimerkiksi Fortumin ja muiden suuryritysten kannustejärjestelmät osoittavat päinvastaista. Onko Lilius & kmpninsa muut suomalaiset yritysjohtajat poikkeusyksilöitä vai Maslowin teoria puppua vai kannustinjärjestelmät aivan metsässä?
Tekstit
