Sota ja rauha investointeina liiketoiminnassa

Olemme saaneet seurata USAn ulkopolitiikan kiemuroita nykyisen presidentin Donald Trump:n johdolla, siltä osin kuin presidentti sielläkään oikeasti johtaa.  Siitä on normaaliin tapaan etsitty muutoksia ja hänelle tyypillisiä piirteitä joilla henkilöidä politiikkaa ja maailman tapahtumia. Oikeasti maailmanpolitiikan historia kulkee pitempinä kehityskaarina ja jatkumoina kuin yksi presidentti. Hänkään ei koskaan toimi yksin vaikka kaikilla toimilla on tekijänsä eikä mitään tapahdu passiivissa. Niinpä USAn nykyisestä tempoilevalta näyttävästä politiikasta voi löytää yleisiä piirteitä ja niiden kehityksiä. Yksi niistä on vallan ja voimankäytön tavat ja muutokset niissä. Tällä kertaa yritän pureutua niihin, unohtamatta että yksi tapa toimia on hämärtää sekavuudella ja yllättävillä käänteillä mitä oikeasti tavoitellaankaan.

Vanha ja historiassa perinteinen tapa on aiempina aikoina ollut vallanpitäjien lähteä ja viedä armeijansa sotaretkelle kohti kunniakkaita voittoja ja niiden tuloksena ryöstää mitä irti lähtee raahaten se kotiin omiksi rikkauksiksi. Mutta jo Tšingis-kaani (1162/1167-1227) 1) tajusi että pelkää ryöstämistä, säännöllistäkin, kannattavampaa on jatkuva verottaminen.

Tšingis-kaanin kehittämän (ei keksimän) järjestelmän rinnalla toki jatkui perinteinen ryöstäminen.  Jonkinlaisena jatkumona sille voi nähdä myös kolonialismin.  Siirtomaista vietävien resurssien virran jatkuvuuden takaamiseksi ei riittänyt pelkkä verovasallius ja pelko kostoretkistä.  Piti kehittää hallinnollinen järjestelmä jossa siirtomaaisännät hoiti vallanpidon ja hedelmät kun likaisen työn hallinnossa tekivät paikallisista nostettu rälssi puristaen tavallisista ihmisistä mitä irti lähti.  Tämä kehitys jatkui pitkälti 1900-luvulle. jolloin etenkin II Maailmansodan jälkeen siirryttiin tapaan jossa ei enää niinkään valloitettu alueita vaan resurssien hallintaa.  Esimerkiksi Saksalaista teollisuutta siirrettiin ylikansallisten USA-laisyhtiöiden haltuun ja jotkut vähemmän natsismissaan ryvettyneet ja muuten hyödyllisiksi katsotut saksalaiset kapitalistit saivat pitää omistuksiaan kunhan alistuivat uuteen järjestykseen.  Myös taitavat asiantuntijat oli kysyttyä tavaraa.  Eikä USA-laiset ainoita olleet vaan muutkin liittoutuneet haalivat kykejensä mukaan.

II Maailmansodan jälkeisessä maailmassa siirtomaaisännät luopuivat suorista maa-alueiden omistuksista antaen siirtomailleen näennäisiä itsenäisyyksiä vanhojen vasalleiksi kasvatettujen paikallisten käsissä.  Niinpä muodostettiin etnisesti kummallisia valtioita siirtomaa-aikaisine rajoineen ja valtaan nostettiin joku klaani joka oli tarjonnut palveluksian jo aiemminkin.  Erilaiset vapaustaistelut kukistettiin väkivallalla vaikka niitä Neuvostoliitto auttoikin kunnes sen romahduttamisen jälkeen keinotekoisten aatteiden, kuten n.s. arabisosialismin 2), kannattelemat rakennelmat romahtivat.  Jäljelle jäi suurvaltojen ylläpitämä neokolonialistinen tilanne jossa nautinnan hoitavat ylikansalliset suuryhtiöt ja niiden asemaa turvasi kaikessa erityisyydessään "maailman poliisi" USA.  Siellä on vielä edelleenkin lisäksi suuri aseteollisuus eli n.s. sotateollinen kompleksi 3), ylläpitämässä sotimista sille sopivissa maailmankolkissa kuluttamassa sen tuotteita ja taaten sen omistajille messevät voitot.

Nyt XXI vuosisadalla tilanne on muuttunut edelleen.  Aiempien ylikansallisten yhtiöiden hallitsemaa maailmaa on kehitetty malliin jossa luodaan yhteisyrityksiä, tarjotaan kumppanuuksia j.n.e. kunhan ensin on peloteltu vastapuoli nöyräksi ja halukkaaksi "diilin tekemiseen".  Tässä uudessa vaiheessa kuvaavaa on Donald Trump:n politiikka esimerkiksi Venezuelassa.  Vanha kapitalistinen ja neokolonialistinen riisto saavutti sellaisen huipun että venezuelalaiset kaatoivat vaaleissa paikallisen hallituksen ja johtoon nousi Hugo Chávez:n (1954-2023) johtamat Bolivaristat 4).  Heidän uuden bolivaarisen sosialisminsa rakentamisessa eivät päässeet edes alkuun ja se päättyi kun USAn erikoisjoukot hyökkäsivät Caracas:in ja kaappasivat presidentti Nicolás Maduro:n (s. 1962) USA:an jossa hän on vankilassa.  Sen jälkeen Venezuelan väliaikainen hallinto on painostettu hyväksymään joukon sopimuksia, m.l. sopimus sikäläisistä öljyvaroista: USA saa hallintaansa sen johtaman yhteisyrityksen kautta pääosan Venezuelan öljytuotannon tuotoista sadaksi vuodeksi.  Vaikka Venezuelan valtio säilyttää näennäisen omistusoikeutensa, tuotot menevät valtaosin yhteisyrityksen USA-laiselle osapuolelle ja se saa myös öljyä tarvitsemansa määrän omatuotantohintaan.

Sopimuksen vaihtoehtona tarjottiin vielä rajumpaa hyökkäystä joten vaihtoehtoja ei ollut.  Siis kumppanuutta sotilaallisella ylivallalla eli tavalla jota joskus on kuvattu "kapitalismin murinana" ("snarl of capitalism").  Vanha termi jo kadotti muodikkuutensa mutta nyt Trumpin hallinto on tuonut sille uutta sisältöä.  Siitä on tullut uuden läntisen ulkopolitiikan syvintä olemusta: rauhan busineksena.  Hänen suurin poliittinen taitonsa ei liity rakkauteen sotaa kohtaan tai unelmaan rauhasta.  Häntä kiinnostaa ihan muu hänen katsoessaan kansainvälisiä suhteita kuten kiinteistökehittäjä arvokasta maa-aluetta: mitä siellä on? Kuka sen omistaa? Minkä arvoinen se on? Millainen sopimus siitä saadaan? Kenestä tulee operaattori? Mikä osuus voidaan kaapata? Ja tärkeimpänä: milloin se alkaa tuottaa rahaa?

Uusi maailmanvallan normaali menee nyt niin että valta-asemassa oleva:
 1) uhkaa toista osapuolta sodalla jostakin keksitystä syystä (esim Iranin ydinaseet)
 2) vaatii kohtuuttomia sopimuksia
 3) jos toinen 
   a) suostuu, kiristää sopimuksen joka tuottaa haetut voitot 
   b) ei suostu, pommittaa soveltuvin osin "kivikauteen" kunnes suostuu
 4) kotiuta voitot sopivasti jaettuna itselle ja sopiville kavereiden yhtiöille.
Nykyisessä ad hoc tilanteessa Trump katsoo olevansa kyseisessä asemassa.  Hän näyttää saavan sopimuksia Venezuelan kanssa mutta Iranissa pistävät kovemmin hanttiin.  Aika näyttää miten käy.

Yleisemmin teoretisoiden voidaan vanhaa orwellilaista 5) maksiimia "sota on rauhaa" päivittää.  Jo M.A. Numminen (s. 1940) muotoili sen asuun "sota on rahaa".  Se on ollut osuva muotoilu pitkään, totesihan jo Carl von Clausewitz:kin (1780-1831) kirjassaan "Sodasta" 6) sodan olevan "politiikan jatkamista toisin keinoin", oikeammin talouspolitiikan.  Sotien rahallinen hyöty on nähty jo kauan.  Jjo Tšingis-kaani osasi ottaa hyödyn sodalla pakotetun rauhanaikaisen verotusoikeuden kautta, eikä hänkään ollut ensimmäinen. Aiemmin se on vain ollut ryöstelyä ja sittemmin siirtomaaorjuuttamista tai muuten alistamista mutta nyt todistamme kuinka sodan rinnalle välineeksi on tuotu myös rauha.  Ne molemmat on nykyään sijoitettavia omaisuuseriä liiketoiminnan afääreissä niille joilla on resursseja niitä investoida.

Sota on investointi saada rauha sopivana liiketoimintaympäristönä

Rauha ei ole enää haluttu siksi että ihmisiä ei enää tapettaisi vaan halutaan "sopivaa" rauhaa siksi että voidaan perustaa kaivoksia, porata öljyä, tehdä teitä, sijoittaa rahaa ja ansaita sijoitetulle pääomalle korkoa, tuottaa lisäarvoa.  Sijoitukset tuottaa huonosti niin kauan kun ohjukset lentää mutta heti kun ne lakkaavat, investointibanksterit näkee maiseman ihan toisessa valossa.  Pitää siis saada se "sopiva" rauha ja siihen tarvitaan vähintään sodalla uhkaamista ja joskus myös sitä itseään.  Se ylittää jopa haaveet Nobel:n rauhanpalkinnosta.  Niinpä nykyaikaisessa maailmantaloudessa ja -politiikassa sodanlietsoja, rauhantekijä sekä investoija ja voittojen kerääjä voivat olla yksi ja sama taho kun sota on investointi saada rauha sopivana liiketoimintaympäristönä.

Esimerkkeinä käy vaikka kuinka arabimaat jotka tuottavat öljyä Hormuzin salmen takana, maksavat USA:lle aseteollisuuden tilauksina jotta öljy kulkee Hormuz:n salmessa, Azerbaidžan saa väylänsä Nahitševaniin kun kuljetukset hoitaa USA-laiset yhtiöt, Venezuelan hallinto pakotettiin sopimukseen jolla USA-laiset valitut yhtiöt tulevat saamaan öljyä omakustannushintaan j.n.e.  Jokainen USAn poliittinen ulostulo on liiketoiminnan operaatio ja sijoitus jolle on hyötyjänsä Trump:n takana olevissa miljardööreissä joista ensimmäinen on jo noussut biljardööriksi.

Mitä siis tehdä kun kolonialismi saa taas uuden muodon? Kun neokolonialismi on muutettu neoterokolonialismiksi 7).  Odotammeko vain ja katsommeko kun väkivaltamittelöissä heikomman on joko alistuttava rauhassa tai sodassa?  Kunnes nyt vahvempi joutuu n.s. "Thukydises:n ansaan" ja tilalle nousee joku uusi valta jatkamaan vanhaa menoa?  Vai muutammeko maailmanjärjestystä nykyisestä "sääntöpohjaisuudesta", jossa vahvin luo säännöt, joksikin uudeksi monenkeskeiseksi jossa heikompia kohdellaan tasavertaisina kumppaneina ja oikeutettuna päättämään omista asioistaan?  Millainen kapitalismin jälkeinen maailma se olisi?

---

1) Tšingis-kaani (mong. "Чингис хаан", transl: "Tšingis haan", alkup nimi Temüdžin ("ᠲᠡᠮᠦᠵᠢᠨ", "Тэмүжин") oli mongolialainen sotilasjohtaja ja Mongolian valtion muodostaja yhdistäessään laajan joukon mongoliklaaneja yhdeksi valtioksi. Sen johtajana, suurkaanina, hän käynnisti kehityskulun joka johti suurvaltaan johon kuului suuria osia Keski- ja Itä-Aasiasta sekä Euroopan itäosia.  Hän aloitti ryöstämällä säännöllisesti samoja naapureita aina heidän jotenkin päästyä jaloilleen edellisen ryöstöretken jälkeen.  Myöhemmin hän ymmärsi kehittää verotettavan vasallijärjestelmän jossa pelkkä sodalla uhkaaminen usein riitti säilyttämään nautintaoikeudet.

2) Arabisosialismi oli Egyptissä ja muualla Lähi-idässä kehitelty oppirakennelma jolla saatiin paikalliset vapausliikkeet yhdistettyä Neuvostoliiton tukeen, etenkin sotilaalliseen.  Oikeasti k.o. yhteiskunnat olivat vielä feodalistisia ja niissä vapaustaistelijat edustivat klaanihallintoja.  Yhteinen tavoite Neuvostoliiton kanssa oli antikolonialismi ja keskitetty valtionhallinto mutta muuten ne olivat nationalistisia eivätkä pyrkineet hyljeksineet uskonnon käyttämistä vallan välineenä.

3) Sotateollinen kompleksi on kapitalistisen sotateollisuuden suuryritysten, pääasiassa USA-lähtöisten, poliittinen yhteenliittymä joka painostaa hallintoja sotimaan ja tekemään suuria asetilauksia.  Kuuluisaksi ilmauksen teki USAn presidentti Dwight D. Eisenhower (1890-1969) läksiäspuheessaan presidenttiytensä viimeisenä päivänä vuonna 1961 varoittaessaan sotateollisuuden vallasta: "We face a hostile ideology global in scope, atheistic in character, ruthless in purpose and insidious in method ... we must guard against the acquisition of unwarranted influence, whether sought or unsought, by the military–industrial complex. we recognize the imperative need for this development ... the potential for the disastrous rise of misplaced power exists and will persist ... Only an alert and knowledgeable citizenry can compel the proper meshing of the huge industrial and military machinery of defense with our peaceful methods and goals, so that security and liberty may prosper together.".

4) Bolivaristat on lempinimi Hugo Chávez:n perustaman ja sosialistiseksi mainitun kansanliikkeen kannattajille.  Sen ohjelmassa on laajat maareformit, sosiaaliset ohjelmat, paikallinen demokratia ja taloudessa sekoitus yksityisiä pienyrityksiä ja valtiollinen suurteollisuus, m.m. öljyteollisuus.  Bolivaristat eivät toistaiseksi ole pystyneet juurikaan aloittamaan omanlaisensa sosialismin rakentamista ulkoisten paineiden, eritt USAn, takia. Nimensä liike otti Simón Bolívar:lta (1783-1830) joka oli venezuelalainen vallankumousjohtaja, "El Libertador", joka johti useiden Etelä-Amerikan valtioiden itsenäistymisliikkeitä joa toimi useiden niistä johtajistoissa. M.m. Bolivian valtio on nimetty hänen mukaansa.  Venzuelassa häntä pidetään kansallissankarina ja arvostetaan muissakin eteläisen Amerikan maissa.

5) Orwellilaisuudella tarkoitetaan George Orwell:n (1903-1950, oik. Eric Blair) romaanissaan "Nineteen Eighty-Four" (1984; suom: Oiva Talvitie (1897-1965): "Vuonna 1984"; 1950) kuvailemaa ideologista asetelmaa jota edustaa totalitarismi ja sen uuspuhe ja kaksoisajattelu jonka voi tiivistää iskulauseen "sota on rauhaa, vapaus on orjuutta ja tietämättömyys voimaa".

6) Carl von Clausewitz (1780-1831) (postyymisti): "Vom Kriege"; 1832. Suom. "Sodankäynnistä"; 2005.

7) Neokolonialismi () suomeksi uuskolonialismi eli uusi siirtomaavalta. Neoterokolonialismi suomeksi "uudempi kolonialismi" (kreik. "νεότερο": transl. "neutero"; suom. "uudempi"). Siis ei "postkolonialismi" joka viittaisi kolonialismin jälkeiseen aikaan.

Huom: Minut provosoi kirjoittamaan tämän kaksi Juri Botšarov:n kirjoitusta english.pravda.ru:ssa elo-/suuskuun vaihteessa 2026:
 - https://english.pravda.ru/opinion/168478-trump-venezuela-oil-deal/
 - https://english.pravda.ru/opinion/168452-trump-peace-business-deals/
Tämä kirjoitus ei ole suoraan otos tai mukaelma noista kirjoituksista mutta mukana on joitakin ajatuksia joihin olen voinut yhtyä.  Enemmänkin ne ovat olleet herätteitä kirjaamaan omia käsityksiäni.

Juri Borisovitš Botšarov (s. 1958; Baku; engl: Yury Borisovich Botcharov, ven: Юрий Борисович Бочаров) on vuodesta 1990 Israelissa asunut poliittinen vaikuttaja, journalisti, julkaisija, luennoitsija ja PR johtaja. Koulutukseltaan hän on öljynporausinsinööri ja yhteiskuntatieteiden kandidaatti.  Hän on m.m. avustanut useita keskustalaisia puolueita Israelissa ja toiminut niissä poliitikkona paikallistasolla. Tällä hetkellä hän valmentaa erilaisissa vaalikampanjoissa ja on tehnyt sitä useissa maissa.  Hän on Azerbaidžan:n ja Israelin kansalainen.

Esittely Pravda:n sivuilla vakituisesta avustajastaan: https://english.pravda.ru/author/yury_bocharov/

Post-kapitalistinen maailma

Luin selaimen kääntäjän avustuksella Московский Комсомолец -lehdestä Sergei Pravosudov:n (s. 1975) kirjoituksen "Что придет на смену капитализму: названы сценарии развития общества" (suom: "Mikä korvaa kapitalismin: Skenaarioita yhteiskunnalliseen kehitykseen", julk. 26/5 -26).  Kirjoittaja on Venäjän kansallisen energiainstituutin ("Институт национальной энергетики") toimitusjohtaja.  Jutussa kuvaillaan muutaman tieteilijän ja toimittajan näkemyksiä siitä millaiseen yhteiskuntaan nykyisen kapitalismin jälkeen siirrytään.  Sen skenaarioissa ei mainita sosialismia vaihtoehtona vaikka joitakin siltä kuulostavia piirteitä onkin otettu mukaan.  Mielenkiintoisia ne kuitenkin ovat ja siksi päädyin niitä tässä repostelemaan.

Keskustelu kapitalismin kriisistä on jatkunut liki koko kapitalismin elinkaaren ja sen loppua on manattu yhtä pitkään.  Ennen sitä, kapitalismista toki väitettiin että se on mahdoton ja vastoin jumallista järjestystä.  Vaikka kapitalismin loppu ei ihan olekaan lähinäköpiirissä, se on kuitenkin jollakin aikataululla tuleva, väistämättä.  Kaikellahan on elinkaarensa: synty, nousu, huippuaika, taantuminen ja tuho, ellei loppu tule nopeammin.  Matkan taittuessa elinkaarella kohti väistämätöntä, lisääntyvät myös erilaiset skenaariot sen seuraajasta.  Pravosudov esittelee kirjoituksessaan niistä muutamia.  Huom: aina kannattaa muistaa että muutoksen peripeteia eli juonen käänne 1) huomataan yleensä vasta jälkikäteen ja omana aikanaan nähdään milloin mitäkin.

Vuonna 2020 Englannissa asuva australialainen tutkija Roman Krznaric (s. 1970) julkaisi kirjan "The Good Ancestor: A Radical Prescription for Long-Term Thinking" (The Experiment).  Siinä hän ennusti nykyisen sivistyksemme loppua m.m. luettelemalla joitakin lopun merkkejä kuten jäätiköiden sulaminen, kauhistuttavat metsäpalot, lajikato ja vesipulat. Samaan aikaan teknologiat kuten n.s. "teko-äly" ja synteettinen biologia luovat uusia uhkia.  Vastaukseksi hän ehdottaa syvällistä ajattelutavan muutosta kohti kestävää kehitystä ja pitkän tähtäyksen ajattelua.  SIllä hän hakee sitä olemmeko me hyviä esivanhempia tuleville polville.  "Viimeisen puolen vuosisadan aikana tieteellinen kestävä kehitys, järjestelmäsuunnittelu ja ekologinen ajattelu ovat antaneet ihmiskunnalle tarkoituksen. Tämä tarkoitus voidaan tiivistää 'kestävän planeetan vaurauden' käsitteeksi" hän on tiivistänyt.  Sillä hän hakee että meidän tulisi pysytellä planeettamme tarjoamien resurssien puitteissa eikä tuottaa enempää jätettä kuin se pystyy käsittelemään.  Meidän pitäisi siis pystyä asettamaan elämämme ja varallisuutemme (=luonnon resurssien kulutuksemme) pallomme pitkän tähtäyksen mahdollisuuksiin, eli n.s. "planetaarisen vaurauden" mittoihin.  Hyviä reunaehtoja tulevaisuuden suhteen siis Rooman klubilaiselta Krznaric:lta.

Vuonna 2019 englantilainen tutkija Jacob Field (s. 1980) kirjoitti teoksen "Is Capitalism Working?" (Thames & Hudson).  Yksi hänen pääväitteistään oli että kapitalismin oleellinen sisältö on eriarvoisuus ja siksi sille olisi tehtävä jotain.  Hänen kriitikkonsa väittivät että eriarvoisuus on hyväksi sillä se luo kilpailuasetelmia joissa kehitys on mahdollista.  Vastaanväittäjät eivät kuitenkaan ole oikeassa sillä eriarvoisuus johtaa resurssien keskittymiseen joilloin paremmassa asemassa olevien, siis niiden joilla resurssitkin on, ei ole tarvetta kilpailla eikä kehittää, siis karkeasti periaatteellistaen.  Lisäksi eriarvoisuudella on tapana kasvaa ajan myötä ja se johtaa erilaisten oligarkioiden syntyyn jonka jälkeen ne päätyvät fasismiin suojellakseen nautintaoikeuksiaan sitä haastavilta (Vrt. yleinen kehitys kaikissa yhteiskunta- ja talousjärjestyksen muutosprosesseissa kaikkina aikoina).

Field muistutti että kapitalismi syrjäytti feodaalieliitin joka oli kerryttänyt itselleen varallisuudet joita he eivät käyttäneet taloudessa mutta suojasivat niitä armeijoillaan.  Nyt hän näkee samanlaisen kehityksen kun hyperrikkaat kapitaalien omistajat suojautuvat bunkkereihinsa heitä ja heidän omaisuuksiaan uhkaavalta rahvaan nousulta, vallankumoukselta.  Hänen rinnastuksessaan on toki helppo nähdä samankaltaisuuksia: etuoikeutetut harvoin luopuvat etuoikeuksistaan vapaaehtoisesti.

Field:n mukaan vaihtoehto "pahalle" kapitalismille olisi taloudellinen demokratia.  Se etsisi kapitalismin parhaat puolet ja välttäisi sen huonot.  Avain hänen mukaansa olisi työpaikkademokratia. Silloin johtajat ei olisikaan vastuussa osakkeenomistajille vaan työntekijöille jotka myös saisivat osuutensa voitoista.  Silloin ei jäätäisi kehityksestä sillä on myös työläisten etu kehittää ja kehittyä.  Miten hänen ajattelunsa poikkeaakaan sosialismin ytimestä: tuotantosuhteista joissa työvälineet on käyttäjiensä hallussa ja kaikkialla vallitsee demokratia, myös taloudessa?  Jää siis kaksi kysymystä: 1) Olisiko moinen mahdollista kapitalismissa ja 2) eikö se olisi jo sosialismia?

Vuonna 2025 brittiläinen toimittaja Paul Mason (s. 1960) kirjoitti teoksen "Postcapitalism: Guide to our Future" (Penquin).  Siinä hän asettaa ehtoja jotka tulisi ratkaista jotta kapitalismi säilyisi.
- Finanssijärjestelmän vakauttaminen sosialisoimalla se jotta ilmastonmuutos, ikäluokkien vanheneminen t.m.s. kehitys ei tuhoaisi gloobalia taloutta.
- Materiaalisen hyvinvoinnin takaaminen suurille joukoille jotta terveysongelmat, sosiaaliturvan tarve, sukupuolinen hyväksikäyttö eikä huono koulutustaso pilaa kapitalismia. Tavoite voitaisi saavuttaa tietotekniikan avulla.
- Teknologia tulisi suunnata siten että työ automatisoitaisi mahdollisimman pitkälle.  Pitkällä tähtäyksellä työn tulisi olla vapaaehtoista ja toimeentulon ilmaista. 

Tavoiteiden saavuttamiseksei Mason edellyttää osuustoiminnan hyödyntämistä jotta ei-kaupallinen ja ei-rahaperustainen toiminta leviäisi. Masonin sanoin:
"Siirtymän toteuttamiseksi tarvitsemme päättäväisen käänteen kohti osuuskuntapohjaisia ​​liiketoimintamalleja. Jälkikapitalistinen osuuskuntamuoto pyrkii levittämään markkinoiden ulkopuolista, hallitsematonta ja rahaan perustumatonta toimintaa. Jos uudistamme verojärjestelmää palkitaksemme voittoa tavoittelemattoman osuuskuntatuotantoa ja muokkaamme yhtiöjärjestyksiä siten, että matalapalkkaisten yritysten perustaminen on vaikeaa ja oikeudenmukaista palkkaa tarjoavien yritysten perustaminen helppoa, voimme saavuttaa merkittävän muutoksen alhaisin kustannuksin." 

Mason siis hahmottelee pitkälti sosialistista yhteiskuntaa evoluution kautta (∼ revisionismi), sanomatta tuhmaa sanaa "sosialismi".  Ilmeisesti hän ei ole halunnut karkoittaa porvarillisia lukijoita joten puhuu "kapitalismia ilman kapitalismia" mahdolliseksi.

Samana vuonna, 2025, kanadalainen Nick Srnicek (s. 1982) ja Alex Williams (s. ?) julkaisivat kirjansa "Inventing the Future: Postcapitalism and a World Without Work" (Verso Books).  He esittivät tulevalle kapitalismille vaatimukseksi vapauttaa ihminen uuvuttavasta työstä ja samalla valmistaa enemmän tavaroita. Se saavutettaisi täydellä automaatiolla tuotannossa joka vapauttaisi ihmiset tarpeettomasta työstä.  Samalla myös tulisi jatkaa edelleen työtätekevien työajan lyhentämistä vähentämättä palkkaa.  Edelleen hekin ovat liikkeellä peitellyin sosialististisin ja vasemmistolaisin tavoittein.

Avainvaatimuksena Srnicek ja Williams pitävät yleistä kansalaispalkkaa (heille: "Unconditional Basic Income (UBI)).  Sen pitäisi taata ihmisille perustoimeentulo hyväksyttävään ja kelvolliseen elämisen tasoon.  Sen pitäisi olla yleinen ja yhtäläinen eli kaikille ilman mitään rajoituksia.  Sen ei pitäisi myöskään korvata hyvinvointivaltiota vaan olla sen lisäksi.

Kansalaispalkan rahoittaminen saattaa näyttää ylitsepääsemättömältä mutta kirjoittajien mukaan se olisi helposti rahoitettu toisaalta lisäämellä veroja rikkaille, kulutukselle ja päästöille sekä toisaalta vähentämällä asevarustelua, teollisuuden ja maatalouden tukiaisia sekä kiristämällä verovälttelyn valvontaa.  Tämäkin kelpo vasemmistolaista.

Venäläinen futurologi Konstantin Frumkin (s. 1970) julkaisi kirjan "После капитализма: будущее западной цивилизации" (suom: "Kapitalismin jälkeen: Länsimaisen sivilisaation tulevaisuus") vuonna 2014.  Siinä hän, kirjan julkaisemisen aikaan globalismin huipulla, kuvaili tulevaisuutta niinkuin hän sen näki.  Hänen mukaansa kansallisvaltiot katoavat ja maailma yhdistyy.  Liberalismi sellaisena aatteena kuin me sen tunnemme, katoaa ja tilalle tulee libertaarinen anarkismi 1) jossa ihmisillä on vapaus valita koulutuksensa, terveydenhoitonsa ja viihdykkeensä joita kuluttaa.  Siinä ihmisen elämä yksilönä määrää hänen kelpoisuutensa ja luottonsa yhteiskunnassa.  Yksilö ei voi hakea parannusta elämäänsä muilta vaan hänen henkilökohtainen luokituksensa ratkaisee (Frumkin ei kerro kuka tekisi luokitukset).  Samalla automatiikka ja robotiikka vähentää työntarvetta jolloin henkilökohtaisen kunnon ylläpitäminen kehittyy, samoin kuin emotionaalinen harjoittelu.

Frumkin taitaa kuitenkin unohtaa että libertaari 4) anarkia tarkoittaa kapitaalikasaumien pidäkkeetöntä valtaa, ei ihmisten vapautta anarkismin perusperiaatteiden mukaan.  Kyse on siis pikemmin libertaaria kapitalismia kuin anarkismia.  

Kaikki e.m. kirjoittajat tavalla tai toisella esittävät että kapitalismin kriisiytyminen tulee koskettamaan yhä suurempia ihmisjoukkoja.  Kyseisen lehtijutussa kuvaillun mukaan he eivät kuitenkaan kerro mitään käytännön toimista joilla heidän sinällään hyviin tavoitteisiinsa päästäisi (toki ensin onkin aseteltava tavoitteet ja vasta sitten mietittävä keinot joilla niihin päästään).  Pravosudov näkee myös USA:n ja Israelin sotapolitiikan todennäköisesti johtavan koko globaalin kapitalismin maailmanlaajuiseen taloudelliseen kriisiin.  Sen hän näkee lisäävän kiinnostusta postkapitalististen kehityskulkujen ennustamiseen mutta ei itse halua tehdä ehdotuksia jutussaan vaan jättää sen lukijan harteille.

Samaa viestiä olen lukenut myös muista lähteistä.  Kovin moni ei enää usko fukujamalaiseen tulevaisuuteen.  Francis Fukuyama:n (s. 1952) ennusti 1990-luvun alussa Neuvostoliiton romahduttamisen jälkeen historian loppuneen ja kapitalismin voittaneen ikiajoiksi . Jo muutaman vuoden kuluttua hän perui puheitaan, sittemmin myös monet muut.  Vain jääräpäisimmät apologeetat julistavat enää kapitalismin ikuisuutta.  Mutta kysymys kuuluu, kuten Pravosudov:kin esittää: mitä sen jälkeen?  Tuleeko broletariaatin diktatuurin (nyk. "kansanvalta") 5) kautta sosialismi, kuten Karl Marx (1818-1883) et al ennustivat vai jotain muuta?  Nyt e.m. kirjoittajat yrittävät kuorruttaa kukin omien halujensa mukaan sosialismista mieluisinaan lainaamia piirteitä ikään kuin kapitalismin jatkoaikana.  Ilmeisesti nykyisessä aatteellisessa ilmapiirissä ei ole terveellistä puhua sosialismin aaveesta vaan sen todennäköisinä pidetyt kehityskulut kannattaa peittää, tai ainakin jättää nimeämättä, jotta uskottavuus kollegojen keskuudessa säilyy.

Kaikenkaikkiaan lainattujen kirjoittajien ja monien muidenkin monet hyvät asiat eivät lie toteutettavissa ilman merkittäviä muutoksia yhteiskunnallisissa ravintoketjuissa.  Se taas ei ole mahdollista ilman että nykyisten nautintaoikeuksien haltijat eli kapitaalien omistajat syrjäytetään etuoikeuksistaan.  Niistä he eivät kuitenkaan suostu luopumaan laittamatta hanttiin.  Niinpä olen jokseenkin varma että siirtymä nykyisestä kypsästä kapitalismista postkapitalistisiin yhteiskuntiin, ovat ne millaisia tahansa, eivät tapahdu rauhallisesti, kuten aikaisemmatkaan siirtymät eivät ole tapahtuneet rauhanomaisesti evoluutiona vaan revoluutioina.  Toisaalta minkään aikaisemman transformaation lopputulemaa ei ole kyetty etukäteen suunnittelemaan eikä edes ennustamaan vaikka muutos onkin seurausta toimijoiden aktiivisesta toiminnasta ja heillä julkistetut ideologiset y.m. tavoitteensa.  Silti lopputuloksen sisältö, ainakin käytännön konkreetian osalta, on ennalta määräämätön, ihan kuten Marxkin totesi sosialismin konkretiasta.   Saamme siis varautua pitkään, rauhattomaan ja monella tavalla polveilevaan siirtymäkauteen joka ei mene soditta ja uhreitta, niin valitettavaa kuin se onkin.  Ellei sitten Kiinan jo nyt teoreettisesti suunnittelun alla oleva siirtymä "sosialismiin kiinalaisin erityispiirtein" 6) ole sellainen, siis rauhanomainen, suunniteltu ja ennalta arvattava.  Aika näyttää.

_______________________________________________________

1) Peripeteia on Aristoteleen (384 e.a.a. - 322 e.a.a.) Runousopissaan (kreik. "Περὶ ποιητικῆς"; transl. "Peri poiētikēs"; n. 330- tai 320-luku e.a.a.) kuvailema kreikkalaisen draaman kaaren juonenkäänne. Ennen sitä näytelmässä juonta valmistellaan, se monipuolistuu sekoittamalla asioita ja roolihenkilöiden suhteita (kreik. "ἀναγνώρισις"; transl Anagnorisis) kunnes saavutetaan peripetia jonka jälkeen asiat alkavat seljetä kohti loppuhuipennusta körismyksineen (kreik. "πάθος"; transl. Pathos). Aristoteleen sanoin "muutos, jossa toiminta kääntyy vastakkaiseen suuntaan, aina todennäköisyyden tai periaattellisen välttämättömyyden alaisena".

2) Anarkismi (kreik. ἀναρχία, transl. anarkhia; suom: käskyvallan vastakohta) on klassisen määritelmänsä mukaan yhteiskunnallaista organisoitumista ilman hallintoa (Pierre-Joseph Proudhon:n (1809-1865) mukaan).  Sittemmin siihen on liitetty monenlaisia erilaisia oikeistolaisista vasemmistolaisiin koulukuntiin sekä väärinymmärryksiä väkivallan suhteen.  Onhan sana alunperin ollut pejoratiivi kunnes Proudhon julisti "Traitez-moi d'anarchiste" (suom: "Kutsukaa minua anarkistiksi) ja sana alkoi saada asiallisia sisältöjä. (Lähde: Colin Ward: "Anarchism. A Very Short Introduction"; Oxford University Press;2004;  suom. Harri Suokas: "Anarkismi"; Into kustannus; 2016)

3) Libertarismi (engl libertarianism) on poliittinen mutta ennenkaikkea taloudellinen aate joka asettaa ihmisen toiminnan korkeimmaksi päämääräksi täydellisen vapauden.  Alunperin 1700-luvulta se tarkoitti tasavaltalaista vapautta monarkian kahleista.  Sittemmin, eikä vähiten anarkismin vaikutuksesta, sen merkitys laajentunut mutta viime vuosikymmeninä se on keskittynyt lähinnä taloudellisen vapauden maksimointiin, talousliberalismin äärimmäiseksi muodoksi..

Summa summarum ex secundo et tertio: Kahta edellä mainittua käsitettä on 1800-luvulta lähtien sekoitettu puhuen anarkolibertaareista ja libertaareista anarkisteista kun anarkismin nimeä ja laajempaa yhteiskunnalista merkitystä on yritetty käyttää hyväksi.  Ne olisi hyväpitää erillään niin säilyy käsitteet selkeinä.

4) Proletariaatin diktatuuri (Des Diktatur des Proletariats) on Karl Marx:n kehittämä termi kapitalismin jälkeiseksi siirtymävaiheeksi sosialismiin. Vaiheeksi jossa yhteiskunnallinen valta on työväenluokalla erotuksena kapitalismista porvariston diktatuurina. Nykyisin vasemmistolaisimmissa työväenliikkeen suuntauksissa käytetään mielummin termiä "kansanvalta". Marx käytti termiä ensimmäisen kerran kirjoitussarjassaan "Die Klassenkämpfe in Frankreich 1848 bis 1850" joka julkaistiin "Neue Rheinische Zeitung. Politisch-ökonomische Revue" -lehdessä 1850.  Siinä hän  kuvaili Ranskan vallankumouksellisia aikoja, m.m. Pariisin kommuunia. Monet sosialistit olivat käyttäneet ilmausta monimuotoisesti ja epätarkasti jo aiemmin mutta Marx muotoili sen teoriaansa yhteiskuntajärjestelmien jatkumosta jäsentyneeksi ja selkeäksi vaiheeksi jossa yhteiskunnallinen johtava ja sitä kehittävä voima on työväenluokalla, johtaen sosialismiin.  Myöhemmin käsitettä ovat kehitelleet m.m. Georgi Plehanov (1856-1918) ja Vladimir Lenin (1870-1924; alkup. Uljanov).

5) Lähde: "The End of History and the Last Man"; Free Press; 1992; suom. Heikki Eskelinen: "Historian loppu ja viimeinen ihminen"; WSOY; 1992

6) Sosialismi kiinalaisin erityispiirtein (kiin. 中国特色社会主义; transl: Zhōngguó tèsè shèhuìzhǔyì) on Kiinan kommunistisen puolueen tulevaisuuden suunntelma.  Käsitteen lanseerasi ensimmäisenä KKP pääsihteeri Deng Xiaping (1904-1997) vuonna 1982.  Sittemmin jokainen pääsihteeri on tuonut siihen omat piirteensä.  Vahvimmillaan se kuvaa siirtymistä markkinaehtoiseen talouteen ja sen kehitettyä yhteiskuntaa ja taloutta, voidaan aloittaa siirtymä sosialismiin, joidenkin laskelmien mukaan n. tämän vuosisadan puolenvälin tienoilla.  Kiinalaiset ovat tosin joskus myös todenneet että heidän nykyinen "kapitalisminsa pikakelauksella" olisi jo kiinalaisia piirteitä sosialismissa, jossa he olisivat "ensimmäisellä asteella".  Yleisesti ne piirteet olisivat keskittyminen talouteen ja hyvinvointiin, poliittinen, kulttuurinen, sosiaalinen ja ekologinen kehitys KKP:n johdolla kohti sosialistista modernisaatiota ja Kiinan kansakunnan suurta uudistamista.