Urho Kekkonen (1900-1986) aikoinaan sanoi ettei Suomen pidä olla maailmalla tuomari vaan lääkäri. Sitä hän käytti m.m. selittäessään miksei läntisten agitaattorien matkassa riekuttu NL:n kimpussa vaan pyrittiin rauhantahtoiseen ulkopolitiikkaan, neuvotteluihin ja rauhanturvaamiseen. Samoin Sauli Niinistö (s. 1948) halusi meistä "rauhanvälityksen suurvallan". Molemmat, etenkin jälkimmäinen toki vain juhlapuheissa ja erilainen sordiino päällä erilaisissa tilanteissa. Molemmat kannat on nyt muutettu muotoon "me emme halua olla rauhanvälittäjiä vaan sodanlietsojia".
On siirrytty rauhanpuheesta sotapuheeseen, ihan George Orwell:n (1903-1950) romaanissaan "Nineteen Eighty-Four" esittämän kaksoisajattelun ja uuspuheen 1) sloganin "Sota on rauhaa" mukaisesti. Meillä vallalla oleva (porvarillinen) hegemonia 2) on onnistunut vaientamaan rauhasta puhumisen ja nostamaan sotapuheen päälimmäiseksi. Meidän poliittinen eliittimme keskittyy vain sotaan, sen mahdollisuutena ja siihen varustautumisena, ikäänkuin sota olisi välttämättömyys. Kapitalismissa se onkin, sijoitus ja keino järjestellä markkinoita. He ratsastavat taas ajopuulla 3) sillä heillä ei ole itsekritiikin häivääkään jotta huomaisivat, ainakaan julkisuudessa, omaa osuuttaan sodanlietsonnassa. Kaikki on propagandassa aina kohteeksi valitun, tälläkin kertaa Venäjän (aik. NL:n) syytä. Oikeasti se on suomalaisen poliittisen ja sotilaallisen eliitin pitkä linja. Jo ennen itsenäistymistä suomenmieliset kiihkoilijat rakensivat myyttiä perivihollisesta mutta omistava luokka laajemmin meni mukaan vasta NL:n Lokakuun vallankumouksen 1917 jälkeen kun markkinatilanne muuttui. 20- ja 30-luvuilla osana isänmaallista kiihkoa soturikunnia oli keino differentioitua suomalaiseksi tiedonlevitystä hallitsevien puheissa ja kirjoituksissa. Suomen häviö ja NL voittajien puolella IIMS:ssa menoa hieman häiritsi mutta NL:n romahduttamisen jälkeen se on pikkuhiljaa hivutettu jopa valtajulkisuuden pintakuohuihin ollen nyttemmin sen valtavirta, vietyään meidät mukaan jopa NATO:on.
Mitä siis tulisi tehdä? Miten saamme puheet käännettyä taas rauhan suuntaan? Millä saamme ihmiset kiinnostumaan siitä miten saavutamme kestäviä rauhoja maailman sotiin?
Pitäisikö levittää sodanpelkoa revittelemällä sotien kauheuksia? Näyttää kuvia ja videoita kuinka sodan uhrit vaikeroi suolet sylissä ja kuinka ruumiita pinotaan kasoihin taisteluiden jälkeen? Kuten saivat aikoinaan USAn lopettamaan Vietnamin sodan? Silloin näyttivät televisiota myöten sodan kauheuksia, m.m. kuvaa napalmilla poltetusta alastomasta pikkutyttöstä 4). Nykyään moinen on liian hirveää ihmisille näytettäväksi mutta itse sotiminen ei ole kun voidaan itse tappaa piilossa ja demonisoida toinen osapuoli. Vai riittääkö jo nykyään ihmisten tajunnan avartamiseen muut, pehmeämmät keinot?
Vähintään pitäisi saada lopetettua sankarpalvonta jossa sotureita nostetaan kansakunnan kaapin päälle. Kumota Charles Chaplin:n (1889-1977) kriittisesti osoittama sankaruus: hän sanoi Ritari Siniparran 5) puolustuspuheessa että "jos tappaa muutaman, on rikollinen mutta jos tappaa tuhansia, on sankari". Tuo sitkeä sankarkuva olisi jo aika rikkoa.
Jokaista maailman kriisiä tulisi, ainakin edistysmielisten, lähestyä rauhan kannalta: miten päästä rauhaan ja saavuttaa se kestävänä, perustaen sen "jakamattomaan turvallisuuteen" 6). Ei pitäisi sortua sotaliittojen propagandaan kuten "Rauhaan voiman kautta" -iskulauseisiin ("Peace Thru Force") joita m.m. kuulemme EU:n ja NATO:n johtajilta. Eikä median suosimien n.s. "nojatuolikenraalien" spekulointeihin sotakentän tapahtumisesta ja hyökkäysnuolista tuššitaululla. Sen sijaan pitäisi pureutua rauhanvälitykseen ja ongelmien rauhanomaiseen ratkaisemiseen, esimerkiksi Johan Galtung:n (1930-2024) menetelmien avulla. Niissä pyritään ymmärtämään kriisien juurisyitä ja katsomaan asioita myös muista kuin omasta näkökulmasta. Meidän tulisi jaksaa tuoda rauhan näkökulma esiin aina kun kuulemme aseiden ja teleketjujen kalinaa. Nähdään se vaikka sodanvastaisena resilienssinä, kykynä vastustaa tappamista ja tuhoamista.
1) Kaksoisajattelu (doublethink) ja uuspuhe (new speech) ovat George Orwell:n (oik. Eric Blair; 1903-1950) käsitteitä romaanistaan "Nineteen Eighty-Four" (1949; suom. Oiva Talvitie (1897-1965): "1984"; 1950). Ensinmainittu tarkoittaa kykyä samanaikaisesti pitää kahta päinvastaista uskomusta ja hyväksyä molemmat totuuksina. Jälkimmäinen taas poliittista puhetta jossa vanhoille sanoille annetaan uusia, poliittisesti tarkoituksenmukaisia merkityksiä ja keksitään samaan tarkoituksen uusia, poliittisesti sopivia ilmauksia (vrt. "arvopohjainen realismi" y.m.).
2) Porvarillinen hegemonia Antonio Gramsci:n (1891-1837) hegemoniateorian käsite jonka mukaan yhteiskunnassa hallitseva porvarillinen luokka hallitsee myös yhteiskunnallisen keskustelun aiheita: mistä puhutaan, miten puhutaan ja mihin johtopäätöksiin tullaan ("Quaderni del Carcere"; 1947; suom. "Vankilavihkot"; 1979).
3) Ajopuuteoria on heti IIMS:n jälkeen esitetty selitys joutumisellemme mukaan siihen. Olimme muka kuin ajopuu koskessa, mukana ilman omia aikeita sotimaan. Ajatuksen lie esittänyt ensimmäisenä Naysi-Saksan suurlähettiläs Vipert von Blücher (1883-1963) ja innokas sen esittelijä oli professori Arvi Korhonen (1890-1967) jolta se levisi laajaan käyttöön Suomessa ja ulkomailla. Teoria kumottiin 1960-luvulla.
4) Kuva Phan Thị Kim Phúc:sta (s. 1963), etelävietnamilaisesta tytöstä kesäkuussa 1972 on eräs ikonisimmista sodan kauhuja paljastavasta kuvasta. Siinä alaston Kim juoksee kohti kameraa pahasti napalmin polttamana. Kuvan otti Associated Press:n (AP) kuvaaja Nick Ut (s. 1951, oik: Huỳnh Công Út) Trảng Bàngin kylässä, etelävietnamissa. Hän voitti sillä m.m. Pulitzer:n ja World Press Photo:n palkinnot vuoden lehtikuvasta.
5) Ritari Siniparta (ransk: "Barbe Bleue") on ranskalainen tarina, joka kertoo aatelisesta sarjamurhaajasta ja hänen liian uteliaasta vaimostaan. Tarina julkaistiin kirjallisena ensimmäisen kerran Charles Perrault:n (1628-1703) kokoelmassa "Histoires ou contes du temps passé" (1697). Charles Chaplin teki tarinasta kapitalismia kritisoivan elokuvan vuonna 1947 nimellä "Monsieur Verdoux" (suom: "Ritari Siniparta").
6) Jakamaton turvallisuus on OSCE:n aikoinaan esittelemä konsepti jonka mukaan kenenkään turvallisuus ei voi perustua jonkun muun turvattomuuteen. Sittemmin OSCE on ollut konseptistaan melko hiljainen sillä se ei "istu" nykyiseen sotahakuiseen maailmanpolitiikkaan. Pääsihteeri Marc Perrin de Brichambaut:n (s. 1948) pitämä puhe “The Indivisibility of Euro-Atlantic Security” OSCE:n "18th Partnership for Peace Research" seminaarissa Wienin diplomaattiakatemiassa 4/2 -10 selvittää konseptia vaikka toki hieman ristiriitaisesti.
Tekstit
