Post-kapitalistinen maailma

Luin selaimen kääntäjän avustuksella Московский Комсомолец -lehdestä Sergei Pravosudov:n (s. 1975) kirjoituksen "Что придет на смену капитализму: названы сценарии развития общества" (suom: "Mikä korvaa kapitalismin: Skenaarioita yhteiskunnalliseen kehitykseen", julk. 26/5 -26).  Kirjoittaja on Venäjän kansallisen energiainstituutin ("Институт национальной энергетики") toimitusjohtaja.  Jutussa kuvaillaan muutaman tieteilijän ja toimittajan näkemyksiä siitä millaiseen yhteiskuntaan nykyisen kapitalismin jälkeen siirrytään.  Sen skenaarioissa ei mainita sosialismia vaihtoehtona vaikka joitakin siltä kuulostavia piirteitä onkin otettu mukaan.  Mielenkiintoisia ne kuitenkin ovat ja siksi päädyin niitä tässä repostelemaan.

Keskustelu kapitalismin kriisistä on jatkunut liki koko kapitalismin elinkaaren ja sen loppua on manattu yhtä pitkään.  Ennen sitä, kapitalismista toki väitettiin että se on mahdoton ja vastoin jumallista järjestystä.  Vaikka kapitalismin loppu ei ihan olekaan lähinäköpiirissä, se on kuitenkin jollakin aikataululla tuleva, väistämättä.  Kaikellahan on elinkaarensa: synty, nousu, huippuaika, taantuminen ja tuho, ellei loppu tule nopeammin.  Matkan taittuessa elinkaarella kohti väistämätöntä, lisääntyvät myös erilaiset skenaariot sen seuraajasta.  Pravosudov esittelee kirjoituksessaan niistä muutamia.  Huom: aina kannattaa muistaa että muutoksen peripeteia eli juonen käänne 1) huomataan yleensä vasta jälkikäteen ja omana aikanaan nähdään milloin mitäkin.

Vuonna 2020 Englannissa asuva australialainen tutkija Roman Krznaric (s. 1970) julkaisi kirjan "The Good Ancestor: A Radical Prescription for Long-Term Thinking" (The Experiment).  Siinä hän ennusti nykyisen sivistyksemme loppua m.m. luettelemalla joitakin lopun merkkejä kuten jäätiköiden sulaminen, kauhistuttavat metsäpalot, lajikato ja vesipulat. Samaan aikaan teknologiat kuten n.s. "teko-äly" ja synteettinen biologia luovat uusia uhkia.  Vastaukseksi hän ehdottaa syvällistä ajattelutavan muutosta kohti kestävää kehitystä ja pitkän tähtäyksen ajattelua.  SIllä hän hakee sitä olemmeko me hyviä esivanhempia tuleville polville.  "Viimeisen puolen vuosisadan aikana tieteellinen kestävä kehitys, järjestelmäsuunnittelu ja ekologinen ajattelu ovat antaneet ihmiskunnalle tarkoituksen. Tämä tarkoitus voidaan tiivistää 'kestävän planeetan vaurauden' käsitteeksi" hän on tiivistänyt.  Sillä hän hakee että meidän tulisi pysytellä planeettamme tarjoamien resurssien puitteissa eikä tuottaa enempää jätettä kuin se pystyy käsittelemään.  Meidän pitäisi siis pystyä asettamaan elämämme ja varallisuutemme (=luonnon resurssien kulutuksemme) pallomme pitkän tähtäyksen mahdollisuuksiin, eli n.s. "planetaarisen vaurauden" mittoihin.  Hyviä reunaehtoja tulevaisuuden suhteen siis Rooman klubilaiselta Krznaric:lta.

Vuonna 2019 englantilainen tutkija Jacob Field (s. 1980) kirjoitti teoksen "Is Capitalism Working?" (Thames & Hudson).  Yksi hänen pääväitteistään oli että kapitalismin oleellinen sisältö on eriarvoisuus ja siksi sille olisi tehtävä jotain.  Hänen kriitikkonsa väittivät että eriarvoisuus on hyväksi sillä se luo kilpailuasetelmia joissa kehitys on mahdollista.  Vastaanväittäjät eivät kuitenkaan ole oikeassa sillä eriarvoisuus johtaa resurssien keskittymiseen joilloin paremmassa asemassa olevien, siis niiden joilla resurssitkin on, ei ole tarvetta kilpailla eikä kehittää, siis karkeasti periaatteellistaen.  Lisäksi eriarvoisuudella on tapana kasvaa ajan myötä ja se johtaa erilaisten oligarkioiden syntyyn jonka jälkeen ne päätyvät fasismiin suojellakseen nautintaoikeuksiaan sitä haastavilta (Vrt. yleinen kehitys kaikissa yhteiskunta- ja talousjärjestyksen muutosprosesseissa kaikkina aikoina).

Field muistutti että kapitalismi syrjäytti feodaalieliitin joka oli kerryttänyt itselleen varallisuudet joita he eivät käyttäneet taloudessa mutta suojasivat niitä armeijoillaan.  Nyt hän näkee samanlaisen kehityksen kun hyperrikkaat kapitaalien omistajat suojautuvat bunkkereihinsa heitä ja heidän omaisuuksiaan uhkaavalta rahvaan nousulta, vallankumoukselta.  Hänen rinnastuksessaan on toki helppo nähdä samankaltaisuuksia: etuoikeutetut harvoin luopuvat etuoikeuksistaan vapaaehtoisesti.

Field:n mukaan vaihtoehto "pahalle" kapitalismille olisi taloudellinen demokratia.  Se etsisi kapitalismin parhaat puolet ja välttäisi sen huonot.  Avain hänen mukaansa olisi työpaikkademokratia. Silloin johtajat ei olisikaan vastuussa osakkeenomistajille vaan työntekijöille jotka myös saisivat osuutensa voitoista.  Silloin ei jäätäisi kehityksestä sillä on myös työläisten etu kehittää ja kehittyä.  Miten hänen ajattelunsa poikkeaakaan sosialismin ytimestä: tuotantosuhteista joissa työvälineet on käyttäjiensä hallussa ja kaikkialla vallitsee demokratia, myös taloudessa?  Jää siis kaksi kysymystä: 1) Olisiko moinen mahdollista kapitalismissa ja 2) eikö se olisi jo sosialismia?

Vuonna 2025 brittiläinen toimittaja Paul Mason (s. 1960) kirjoitti teoksen "Postcapitalism: Guide to our Future" (Penquin).  Siinä hän asettaa ehtoja jotka tulisi ratkaista jotta kapitalismi säilyisi.
- Finanssijärjestelmän vakauttaminen sosialisoimalla se jotta ilmastonmuutos, ikäluokkien vanheneminen t.m.s. kehitys ei tuhoaisi gloobalia taloutta.
- Materiaalisen hyvinvoinnin takaaminen suurille joukoille jotta terveysongelmat, sosiaaliturvan tarve, sukupuolinen hyväksikäyttö eikä huono koulutustaso pilaa kapitalismia. Tavoite voitaisi saavuttaa tietotekniikan avulla.
- Teknologia tulisi suunnata siten että työ automatisoitaisi mahdollisimman pitkälle.  Pitkällä tähtäyksellä työn tulisi olla vapaaehtoista ja toimeentulon ilmaista. 

Tavoiteiden saavuttamiseksei Mason edellyttää osuustoiminnan hyödyntämistä jotta ei-kaupallinen ja ei-rahaperustainen toiminta leviäisi. Masonin sanoin:
"Siirtymän toteuttamiseksi tarvitsemme päättäväisen käänteen kohti osuuskuntapohjaisia ​​liiketoimintamalleja. Jälkikapitalistinen osuuskuntamuoto pyrkii levittämään markkinoiden ulkopuolista, hallitsematonta ja rahaan perustumatonta toimintaa. Jos uudistamme verojärjestelmää palkitaksemme voittoa tavoittelemattoman osuuskuntatuotantoa ja muokkaamme yhtiöjärjestyksiä siten, että matalapalkkaisten yritysten perustaminen on vaikeaa ja oikeudenmukaista palkkaa tarjoavien yritysten perustaminen helppoa, voimme saavuttaa merkittävän muutoksen alhaisin kustannuksin." 

Mason siis hahmottelee pitkälti sosialistista yhteiskuntaa evoluution kautta (∼ revisionismi), sanomatta tuhmaa sanaa "sosialismi".  Ilmeisesti hän ei ole halunnut karkoittaa porvarillisia lukijoita joten puhuu "kapitalismia ilman kapitalismia" mahdolliseksi.

Samana vuonna, 2025, kanadalainen Nick Srnicek (s. 1982) ja Alex Williams (s. ?) julkaisivat kirjansa "Inventing the Future: Postcapitalism and a World Without Work" (Verso Books).  He esittivät tulevalle kapitalismille vaatimukseksi vapauttaa ihminen uuvuttavasta työstä ja samalla valmistaa enemmän tavaroita. Se saavutettaisi täydellä automaatiolla tuotannossa joka vapauttaisi ihmiset tarpeettomasta työstä.  Samalla myös tulisi jatkaa edelleen työtätekevien työajan lyhentämistä vähentämättä palkkaa.  Edelleen hekin ovat liikkeellä peitellyin sosialististisin ja vasemmistolaisin tavoittein.

Avainvaatimuksena Srnicek ja Williams pitävät yleistä kansalaispalkkaa (heille: "Unconditional Basic Income (UBI)).  Sen pitäisi taata ihmisille perustoimeentulo hyväksyttävään ja kelvolliseen elämisen tasoon.  Sen pitäisi olla yleinen ja yhtäläinen eli kaikille ilman mitään rajoituksia.  Sen ei pitäisi myöskään korvata hyvinvointivaltiota vaan olla sen lisäksi.

Kansalaispalkan rahoittaminen saattaa näyttää ylitsepääsemättömältä mutta kirjoittajien mukaan se olisi helposti rahoitettu toisaalta lisäämellä veroja rikkaille, kulutukselle ja päästöille sekä toisaalta vähentämällä asevarustelua, teollisuuden ja maatalouden tukiaisia sekä kiristämällä verovälttelyn valvontaa.  Tämäkin kelpo vasemmistolaista.

Venäläinen futurologi Konstantin Frumkin (s. 1970) julkaisi kirjan "После капитализма: будущее западной цивилизации" (suom: "Kapitalismin jälkeen: Länsimaisen sivilisaation tulevaisuus") vuonna 2014.  Siinä hän, kirjan julkaisemisen aikaan globalismin huipulla, kuvaili tulevaisuutta niinkuin hän sen näki.  Hänen mukaansa kansallisvaltiot katoavat ja maailma yhdistyy.  Liberalismi sellaisena aatteena kuin me sen tunnemme, katoaa ja tilalle tulee libertaarinen anarkismi 1) jossa ihmisillä on vapaus valita koulutuksensa, terveydenhoitonsa ja viihdykkeensä joita kuluttaa.  Siinä ihmisen elämä yksilönä määrää hänen kelpoisuutensa ja luottonsa yhteiskunnassa.  Yksilö ei voi hakea parannusta elämäänsä muilta vaan hänen henkilökohtainen luokituksensa ratkaisee (Frumkin ei kerro kuka tekisi luokitukset).  Samalla automatiikka ja robotiikka vähentää työntarvetta jolloin henkilökohtaisen kunnon ylläpitäminen kehittyy, samoin kuin emotionaalinen harjoittelu.

Frumkin taitaa kuitenkin unohtaa että libertaari 4) anarkia tarkoittaa kapitaalikasaumien pidäkkeetöntä valtaa, ei ihmisten vapautta anarkismin perusperiaatteiden mukaan.  Kyse on siis pikemmin libertaaria kapitalismia kuin anarkismia.  

Kaikki e.m. kirjoittajat tavalla tai toisella esittävät että kapitalismin kriisiytyminen tulee koskettamaan yhä suurempia ihmisjoukkoja.  Kyseisen lehtijutussa kuvaillun mukaan he eivät kuitenkaan kerro mitään käytännön toimista joilla heidän sinällään hyviin tavoitteisiinsa päästäisi (toki ensin onkin aseteltava tavoitteet ja vasta sitten mietittävä keinot joilla niihin päästään).  Pravosudov näkee myös USA:n ja Israelin sotapolitiikan todennäköisesti johtavan koko globaalin kapitalismin maailmanlaajuiseen taloudelliseen kriisiin.  Sen hän näkee lisäävän kiinnostusta postkapitalististen kehityskulkujen ennustamiseen mutta ei itse halua tehdä ehdotuksia jutussaan vaan jättää sen lukijan harteille.

Samaa viestiä olen lukenut myös muista lähteistä.  Kovin moni ei enää usko fukujamalaiseen tulevaisuuteen.  Francis Fukuyama:n (s. 1952) ennusti 1990-luvun alussa Neuvostoliiton romahduttamisen jälkeen historian loppuneen ja kapitalismin voittaneen ikiajoiksi . Jo muutaman vuoden kuluttua hän perui puheitaan, sittemmin myös monet muut.  Vain jääräpäisimmät apologeetat julistavat enää kapitalismin ikuisuutta.  Mutta kysymys kuuluu, kuten Pravosudov:kin esittää: mitä sen jälkeen?  Tuleeko broletariaatin diktatuurin (nyk. "kansanvalta") 5) kautta sosialismi, kuten Karl Marx (1818-1883) et al ennustivat vai jotain muuta?  Nyt e.m. kirjoittajat yrittävät kuorruttaa kukin omien halujensa mukaan sosialismista mieluisinaan lainaamia piirteitä ikään kuin kapitalismin jatkoaikana.  Ilmeisesti nykyisessä aatteellisessa ilmapiirissä ei ole terveellistä puhua sosialismin aaveesta vaan sen todennäköisinä pidetyt kehityskulut kannattaa peittää, tai ainakin jättää nimeämättä, jotta uskottavuus kollegojen keskuudessa säilyy.

Kaikenkaikkiaan lainattujen kirjoittajien ja monien muidenkin monet hyvät asiat eivät lie toteutettavissa ilman merkittäviä muutoksia yhteiskunnallisissa ravintoketjuissa.  Se taas ei ole mahdollista ilman että nykyisten nautintaoikeuksien haltijat eli kapitaalien omistajat syrjäytetään etuoikeuksistaan.  Niistä he eivät kuitenkaan suostu luopumaan laittamatta hanttiin.  Niinpä olen jokseenkin varma että siirtymä nykyisestä kypsästä kapitalismista postkapitalistisiin yhteiskuntiin, ovat ne millaisia tahansa, eivät tapahdu rauhallisesti, kuten aikaisemmatkaan siirtymät eivät ole tapahtuneet rauhanomaisesti evoluutiona vaan revoluutioina.  Toisaalta minkään aikaisemman transformaation lopputulemaa ei ole kyetty etukäteen suunnittelemaan eikä edes ennustamaan vaikka muutos onkin seurausta toimijoiden aktiivisesta toiminnasta ja heillä julkistetut ideologiset y.m. tavoitteensa.  Silti lopputuloksen sisältö, ainakin käytännön konkreetian osalta, on ennalta määräämätön, ihan kuten Marxkin totesi sosialismin konkretiasta.   Saamme siis varautua pitkään, rauhattomaan ja monella tavalla polveilevaan siirtymäkauteen joka ei mene soditta ja uhreitta, niin valitettavaa kuin se onkin.  Ellei sitten Kiinan jo nyt teoreettisesti suunnittelun alla oleva siirtymä "sosialismiin kiinalaisin erityispiirtein" 6) ole sellainen, siis rauhanomainen, suunniteltu ja ennalta arvattava.  Aika näyttää.

_______________________________________________________

1) Peripeteia on Aristoteleen (384 e.a.a. - 322 e.a.a.) Runousopissaan (kreik. "Περὶ ποιητικῆς"; transl. "Peri poiētikēs"; n. 330- tai 320-luku e.a.a.) kuvailema kreikkalaisen draaman kaaren juonenkäänne. Ennen sitä näytelmässä juonta valmistellaan, se monipuolistuu sekoittamalla asioita ja roolihenkilöiden suhteita (kreik. "ἀναγνώρισις"; transl Anagnorisis) kunnes saavutetaan peripetia jonka jälkeen asiat alkavat seljetä kohti loppuhuipennusta körismyksineen (kreik. "πάθος"; transl. Pathos). Aristoteleen sanoin "muutos, jossa toiminta kääntyy vastakkaiseen suuntaan, aina todennäköisyyden tai periaattellisen välttämättömyyden alaisena".

2) Anarkismi (kreik. ἀναρχία, transl. anarkhia; suom: käskyvallan vastakohta) on klassisen määritelmänsä mukaan yhteiskunnallaista organisoitumista ilman hallintoa (Pierre-Joseph Proudhon:n (1809-1865) mukaan).  Sittemmin siihen on liitetty monenlaisia erilaisia oikeistolaisista vasemmistolaisiin koulukuntiin sekä väärinymmärryksiä väkivallan suhteen.  Onhan sana alunperin ollut pejoratiivi kunnes Proudhon julisti "Traitez-moi d'anarchiste" (suom: "Kutsukaa minua anarkistiksi) ja sana alkoi saada asiallisia sisältöjä. (Lähde: Colin Ward: "Anarchism. A Very Short Introduction"; Oxford University Press;2004;  suom. Harri Suokas: "Anarkismi"; Into kustannus; 2016)

3) Libertarismi (engl libertarianism) on poliittinen mutta ennenkaikkea taloudellinen aate joka asettaa ihmisen toiminnan korkeimmaksi päämääräksi täydellisen vapauden.  Alunperin 1700-luvulta se tarkoitti tasavaltalaista vapautta monarkian kahleista.  Sittemmin, eikä vähiten anarkismin vaikutuksesta, sen merkitys laajentunut mutta viime vuosikymmeninä se on keskittynyt lähinnä taloudellisen vapauden maksimointiin, talousliberalismin äärimmäiseksi muodoksi..

Summa summarum ex secundo et tertio: Kahta edellä mainittua käsitettä on 1800-luvulta lähtien sekoitettu puhuen anarkolibertaareista ja libertaareista anarkisteista kun anarkismin nimeä ja laajempaa yhteiskunnalista merkitystä on yritetty käyttää hyväksi.  Ne olisi hyväpitää erillään niin säilyy käsitteet selkeinä.

4) Proletariaatin diktatuuri (Des Diktatur des Proletariats) on Karl Marx:n kehittämä termi kapitalismin jälkeiseksi siirtymävaiheeksi sosialismiin. Vaiheeksi jossa yhteiskunnallinen valta on työväenluokalla erotuksena kapitalismista porvariston diktatuurina. Nykyisin vasemmistolaisimmissa työväenliikkeen suuntauksissa käytetään mielummin termiä "kansanvalta". Marx käytti termiä ensimmäisen kerran kirjoitussarjassaan "Die Klassenkämpfe in Frankreich 1848 bis 1850" joka julkaistiin "Neue Rheinische Zeitung. Politisch-ökonomische Revue" -lehdessä 1850.  Siinä hän  kuvaili Ranskan vallankumouksellisia aikoja, m.m. Pariisin kommuunia. Monet sosialistit olivat käyttäneet ilmausta monimuotoisesti ja epätarkasti jo aiemmin mutta Marx muotoili sen teoriaansa yhteiskuntajärjestelmien jatkumosta jäsentyneeksi ja selkeäksi vaiheeksi jossa yhteiskunnallinen johtava ja sitä kehittävä voima on työväenluokalla, johtaen sosialismiin.  Myöhemmin käsitettä ovat kehitelleet m.m. Georgi Plehanov (1856-1918) ja Vladimir Lenin (1870-1924; alkup. Uljanov).

5) Lähde: "The End of History and the Last Man"; Free Press; 1992; suom. Heikki Eskelinen: "Historian loppu ja viimeinen ihminen"; WSOY; 1992

6) Sosialismi kiinalaisin erityispiirtein (kiin. 中国特色社会主义; transl: Zhōngguó tèsè shèhuìzhǔyì) on Kiinan kommunistisen puolueen tulevaisuuden suunntelma.  Käsitteen lanseerasi ensimmäisenä KKP pääsihteeri Deng Xiaping (1904-1997) vuonna 1982.  Sittemmin jokainen pääsihteeri on tuonut siihen omat piirteensä.  Vahvimmillaan se kuvaa siirtymistä markkinaehtoiseen talouteen ja sen kehitettyä yhteiskuntaa ja taloutta, voidaan aloittaa siirtymä sosialismiin, joidenkin laskelmien mukaan n. tämän vuosisadan puolenvälin tienoilla.  Kiinalaiset ovat tosin joskus myös todenneet että heidän nykyinen "kapitalisminsa pikakelauksella" olisi jo kiinalaisia piirteitä sosialismissa, jossa he olisivat "ensimmäisellä asteella".  Yleisesti ne piirteet olisivat keskittyminen talouteen ja hyvinvointiin, poliittinen, kulttuurinen, sosiaalinen ja ekologinen kehitys KKP:n johdolla kohti sosialistista modernisaatiota ja Kiinan kansakunnan suurta uudistamista.

Trump, Xi ja Thukydises:n ansa

Eräs viime vuosien merkittävä maailmanpolitiikkaan vaikuttava suuntaus on ollut USA:n hallinnon pyrkimys suunnata maailmanpoliittista vaikutustaan uudelleen siten, että päävastustaja ei enää olekaan vanhasta muistista Venäjä (aik. Neuvostoliitto).  Uudeksi kohteeksi valikoivat taloudellisesti nousevan Kiinan.  Tämä on leimannut etenkin nykyisen presidentin Donald Trump:n (s. 1946) politiikkaa, jo ensimmäisellä kaudellaan 2017-2021 mutta erityisesti nyt toisellaan 2025 lähtien.  Käytännössä se on näkynyt erilaisina kauppasodan offensiiveinä, tariffeina, boikotteina ja oikeusprosesseina kiinalaisia vastaan.  Ovat myös yrittäneet estää kiinalaisia yrityksiä toimimasta USAssa ja muuallakin USAn vaikutuspiirissä, m.m. kaappaamalla niiden toimitoja ja muilla kaupanesteillä.  Samaan aikaan Kiina on noussut maailman suurimmaksi taloudeksi (PPP).

Trump:n hallinnon toimet Kiinan nousun vastaisessa taloussodassaan ovat alkaneet epäonnistua kerta toisensa jälkeen.  Ne eivät näytä purevan, eivät edes vahvistettuina poliittisella ja sotilaallisella painostuksella.  Kiina toimii pragmaattisesti eikä ole provosoitunut järeisiin vastauksiin USA:a vastaan vaikka sille olisi ollut monta paikkaa joissa provosoitua.  Sillä onkin oma historiallinen, jo tuhansia vuosia pitkä historia joka on opettanut kärsivällisyyttä odottaa tuloksia kvartaaleita pitempään 1).  He osaavat sijoittaa asiat historian pitkään jatkumoon, toisin kuin hätäisemmät läntiset toimijat jotka katsovat kapitaalien omistajien lyhyemmän tähtäyksen voittoja.

Ei pidä myöskään unohtaa Kiinan kommunistisen puolueen elävän suunnitelmallisesti kapitalismia alta pois ennen siirtymistä "sosialismiin kiinalaisin erityispiirtein".  Joidenkin heidän tekstiensä mukaan jo nykyinen meno, yksityiset yritykset j.n.e., olisi noita "kiinalaisia piirteitä" mutta Kiinan  kommunistisen puolueen ohjelmapapereiden mukaan varsinainen siirtymä alkaa vasta joskus 2050 vuoden paikkeilla.

Kiinalaiset myös elävät oman filosofisen kulttuurinsa mukaan.  Heille on tärkeää olla hötkyilemättä vaan suhtautuvat taolaisella 2) pidättyvyydellä.  Se on näkynyt myös erityisen selvästi kun vertaa Trump:n huomionhakuisuutta Xi Jinping:n (s. 1953) rauhallisuuteen.  Erityisesti erot näkyvät heidän kohdatessaan, kuten nyt Beijing:ssä.

Erityisesti tavoitteiden ja tyylienkin erot näkyvät myös valtioiden politiikoissa.  Siinä missä USA pyrkii ylläpitämään hegemoniaa nopeilla reaktioilla jossa taloudelliset etujen haalimisessa käyttävät sotilaallista ja poliittista painostusta sekä vaihtavat hallituksia erilaisissa värivallankumouksissa, Kiina ei puutu yhteistyökumppaniensa poliittisiin toimiin vaan keskittyy taloudellisiin hankkeisiin.  Niissä tietenkin varmistavat kiinalaiset edut mutta eivät ryövää kumppaneitaan putipuhtaiksi.  Kiinalaiset eivät esimerkiksi painosta kuten USA Venezuelaa, ei edes kuin USA Kanadaa t.m.s.  Sen sijaan he rakentavat pitkäntähtäyksen infrahankkeita, satamia, rautateitä y.m. rakentaen pitkäjänteisesti n.s. 一带一路 -hanketta (transl. "Yīdài Yīlù"; suom. "Vyö ja tie"; engl. "Road and Belt") uudeksi Silkkitieksi.

Eroina kiinalaisten ja USA-laisten hankkeiden välillä on myös suhteet maihin joissa toimivat. Siinä missä USA hakee vanhan yksinapaisen hegemoniansa säilyttämistä, Kiina toimii moninapaisesti ja laaja-alaisesti pitäen m.m. BRICS-järjestöä tärkeänä forumina. Se onkin tämän hetken merkittävin ja kehittyvin kansainvälinen organisaatio.

Samaan aikaan Kiina myös varustautuu sotilaallisesti. Sen Vapautusarmeija (kiin. "中国人民解放军"; transl. "Zhōngguó Rénmín Jiěfàngjūn") on henkilömäärällä mitattuna maailman suurin ja tulivoimaltaan USA:n jälkeen toisena yhdessä venäjän kanssa.  Samaan aikaan Kiinan armeijan budjetti on toiseksi suurin, n. kolmannes USAn vastaavasta ja reilusti suurempi kuin Venäjän. Yhteenlaskettunakin Kiina ja Venäjä jää n. 2/3:an USAn panostuksesta ja viimeisin Pentagon:n ehdotus kasvattaa kuilua entisestään.  Kiinalaiset ovat siis myös kustannustehokkaampia kuin vastapuolensa.

Kansainvälisten liittoumien tasolla Kiina jatkaa yhteistyön tiivistämistä erityisesti Venäjän kanssa ja panostaa laajentuvaan BRICS:in.  USA taas yrittää pitää kasassa läntistä valtapiiriä eli n.s. "kansallisia etujaan" ja n.s. "erityisyyttään" 3).  Se kuitenkin rakoilee sillä USA:n uusi suunta itään on saanut muut, lännemmät liittolaiset epäilemään ja hakemaan omia ratkaisujaan.  Lähi-idässä USA on hirttäytymässä Israelin sionistiseen imperialismiin, Espanja kielsi USA:a käyttämästä tukikohtiaan Iberian niemimaalla Irania vastaan, Saksakaan ei pidä joutumisestaan sijaiskärsijäksi hybridisodassa ja jopa UK ajoittain kurtistaa kulmiaan.  Samaan aikaan USA uhkailee Kanadaa, Grönlantia, Kuubaa ja ties keitä.  Kiina taas näyttäisi rakentavan pitkäjänteisesti etujaan kun USA samaan aikaan heiluu kuin "norsu porsliinikaupassa".  Tässä vaiheessa on vaikea arvioida onko takana joku älyllinen suunnitelma: "divide et impera" -tekniikan sovellus, Yllättävyyden ja ennustamattomuuden hakeminen peittämään todellisia aikeita vai joku muu.  Samalla kerrotaan myös USA:n itsensä olevan jopa sisällissodan partaalla, tai ainakin pahasti hajallaan.  Jos se arvio pitää paikkaansa, soveltanevat vanhaa oppia suunnata kotimainen mielenkiinto kotoisista ongelmista ulkopoliittisiin kriiseihin joita kasataan aina tarpeen mukaan.  Mentaaliselta kannalta mielenkiintoinen on arvio ettei USA:ssa olla vieläkään opittu ev.luut Georg Armstrong Custer:n (1789-1876) toilailuista ja 7. ratsuväkirykmentin kohtalosta.  Sama ylimielisyys omien mahdollisuuksien ja vastustajien suhteen jatkuu edelleen.

Tilanne näyttää yhä enemmän n.s. "Thukydides:n ansalta" 4) johon lankeamisen seurauksena on aina sota jonka vanha valtias yleensä häviää.  Tietenkin on myös niin että kaikella elinkaarensa loppua lähenevällä on kuolinkouristuksensa ja mitä suurempi kaatuu, sitä enemmän se teutaroi ympäristöään tuhoten.´ Joka tapauksessa vastakkainasettulun ratkettua sukeutuu, taas, jotain uutta, ainakin uusi valtakeskusten konstellaatio.  Olenemme siis uuden maailmanjärjestyksen synnyttämisen partaalla eikä sitä rakenna länsi vaan itä liittolaisenaan Euraasia, George Orwell:n:n (1903-1950) romaanissaan "Nineteen Eighty-four" esittämän asetelman mukaisesti Euraasian ja Kaukoidän liitto vastassaan Oceania 5).

Mitä tekeekään meidän piskuinen Suomi?  Meidän hallintoeliittimme manaa "Kiina-riippuvuuksien" purkamista, hirttöytymistä yksipuolisesti "transatlanttiseen suhteeseen" ja eristäytymistä maailman nopeimmin kasvavasta talouskeskittymästä samalla hirttäen meitä taantuvaan suurvaltaan n.s. transatlantisen suhteen erityisyydellä.  Näin olemme sidotut taantuvaan osaan vanhaa, väistyvää maailmanjärjestystä kun vieressä sikiää uusi.  Jos muutokseen liittyen n.s. Thukydides:n ansa laukeaa me olemme mukana, ja taas, häviäjän puolella.  Eikö meidän eliittimme koskaan opi?

---

1) Kvartaali on vuosineljännes joka on normaali pörssiyhtiöiltä vaadittu talouden raportointikausi.  Raportoinikausittain poukkoilevaa yritysten taloudenpitoa on kuvattu "kvartaalitaloudeksi" jossa k.o. raportit heiluttelevan pörssisijoittajien mielenkiintoja ja yhtiöiden osakkeiden hintoja.

2) Taolaisuus on kiinalainen filosofia ja uskonto joka periytyy 500-300 -luvuille e.a.a. Taolaisuudessa pyritään mietiskelyn ja luonnonmukaisen elämän avulla oivaltamaan todellisuuden perimmäinen järjestys painottaen samalla vaatimattomuutta ja myötätuntoa.

3) USA:n kansalliset edut ja USA:n erityisyys ovat USA:n ulkopolitiikkaa hallitsevia kansallisia ilmauksia joilla kuvataan politiikan perimmäisiä tavotteita.  Kansalliset edut yleensä määritellään kansalliseksi turvallisuudeksi ja kansalaisten ja kansantalouden hyvinvoinnin tavoitteluksi.  USA:n tapauksessa se korostuu laajempana USA:n ylivertaisuuden ja hegemonian turvaamisena ja sikäläisten suuryhtiöiden voittojen takaamisena.  Perusteluna käytetään usein erityisyyttä joka ymmärretään USA:n poikkeuksellisena oikeutuksena toimia maailmanlaajuisena hegemonina ja jokainen yritys haastaa sen asema koetaan uhkana sen turvallisuudelle ja kansallisille eduille.

4) Thukydides:n ansa on USA-laisen kirjaija Herman Wouk:n (1915-2019)  kehittämä käsite vanhan voimakkaan valtion ja uuden nousijan suhteesta jossa kilpailu johtaa lopulta sotaan. Lainaus Wouk:n luennosta vuodelta 1980 USA-laisessa sotakoulussa:
"And more than two millenia [sic] later we seem still trapped in Thucydides' world. None of the ways in which those quarrelsome Greeks behaved is suited to these dread times of nuclear menace; yet we still behave in those ways, and can find no other. How do we break out of this Thucydidean trap, which now threatens to strangle, if not to destroy, our world?"
Ilmauksen lanseerasi laajempaan käyttöön USA-lainen yhteiskuntatieteilijä Graham Allison (s. 1940) kuvaillessaan 2015 nousevien talouksien ja lännen välistä vastakkainasettelua, ml. myös Kiina.
Thukydides (460/455-401/395 e.a.a.) oli ateenalainen kenraali ja historioitsija jota pidetään modernin tieteellisen historiankirjoituksen isänä sillä hän pyrki kirjoittamaan Peloponnesolaissodasta (535-404 e.a.a.) neutraalisti objektiivisena aikalaisena. 

5) George Orwell (t.m.n. Eric Blair) esitti romaanissaan "Nineteen Eighty-Four" (1949; Suom: Olavi Talvitie; "Vuonna 1984"; WSOY, 1950) maailmanpoliittisen asetelman jossa oli kolme toimijaa: romaanin tapahtumapaikka, Oceania eli anglosaksinen länsi, Euraasia eli itäinen Eurooppa ja Siperia sekä Kaukoitä eli lähinnä Kiina.  Hän esitti ne kaikki keskenään kilpailevina mutta aina kaksi kolmatta vastaan liittoutuneena.  Yhteiskunnallisella tiedonlevityshegemonialla pidettiin huolta ettei Oceanian asukkaat koskaan olleet selvillä kuin juuri akuutista suhteesta joka esitettiin ikiaikaisena liittokuntana ja ulkopuolella oleva demonisoitiin.
Orwell:n maailma muistutti jossakin määrin brittimaantieteilijä Halford Mckinder:n (1861-1947) asetelmaa hänen "Heartland theory":ssään ("The geographical pivot of history"; The Royal Geographical Society; 1904). Siinä Mckinder esittää maailmanhistorian navaksi seudun Kaspianmeren ja eteläisen Uralin tienoilla ja sen ympäristöt laajasti ydinalueeksi.  Sitä ympäröi kehä tai sirppi jolle sijoittuu Euraasian eteläosat, läntinen Eurooppa ja Amerikka.  Se joka hallitsee ydinaluetta, hallitsee maailmaa.
Näiden valossa sirpin itäinen kärki pyörittää pian napaa.

Rakoja transatlantisten suhteiden erityisyydessä

Kirjoitin edellisessä plokistuksessani jo Donald Trump:n (s. 1946) Iranin politiikasta. Luettuani hänen asemaansa Euroopan suhteen käsitelleen artikkelin "Moskovski Komsomolets" -lehden sivuilta, päädyin kirjoittamaan hieman laajemmasta USAn ja läntisen Euroopan suhteiden muutosten näkökulmasta tämän pläjäyksen.

Donald Trump:n vaikutus Ukrainan kriisiin on romahtanut ja jatkaa laskuaan, tulkitsevat kansainväliset maailmanpolitiikan seuraajat.  Esitetään kysymyksiä hänen politiikkansa ja sen lähettiläinen, m.m. Steve Witkoff (s. 1957), Jared Kushner (s. 1981) j.n.e., toimien merkityksestä tapahtumien kehitykselle.  Samaan aikaan EU- ja NATO:n länsieurooppalaiset toimijat, jotka aiemmin Boris Bistorius (s. 1960) sijoitti n.s. lasten pöytään (saks: Katzentische)1), yrittävät luoda itselleen merkityksiä jatkamalla sodanlietsontaa.  Tässä "oman hännän  nostossa" ovat mukana myös täkäläiset presidentti Alexander Stubb (s. 1968), ulkoministeri Elina Valtonen (s. 1981), pääministeri Petteri Orpo (s. 1969) ja muut aina sotaministeri Antti Häkkästä (s. 1985) myöten ja tietenkin edellinen presidentti Sauli Niinistö (s. 1948) "eurooppalaisine NATOineen", se kuuluisa Kokoomuksen ulkopoliittinen värisuora.  Toki muutkin nykyisen hallituskoalition puolueet sekä osa oppositiosta on mukana mutta ei yhtä näkyvässä roolissa. 

Kremlissä taidetaan yhä arvostaa suhteita Washingtoniin vaikka niiden merkityksen nähnevätkin heikkenevän.  Siellä lienee myös kartoitettu erilaisia skenaarioita erilaisille kehityksille. Tämä on melko normaalia suhteiden dynamiikkaa kun välit aaltoilevat. Seuraava merkittävämpi käännös tapahtunee USA:n lokakuisten kongressin välivaalien jälkeen mutta sitten taas myöhemmin muuta.  Moskova näyttäisikin suhtautuvan pragmaattisesti suhteiden laineisiin valmistautuen erilaisiin vaihtoehtoihin.  Onhan etenkin Trump osoittanut käyttävänsä vanhaa taktiikkaa yrittämällä olla yllävä, nopea ja ennustamaton käänteissään 2).

USA-laisessa poliittisessa puheessa tunnetaan käsite “rampa ankka” (eng: “Lime Duck”) 3). Trump:ia voinee pitää sellaisena ennen lokakuuta ja vaaleja. Trump:lle nimitys osunee monessa mielessä: käyvät vaalikampanjaa ja GOP lie häviämässä vaalit, hän on saanut pahasti siipeensä m.m. Geofrey Epstein:n (1953-2019) jupakassa eikä sotatoimetkaan suju ja uusissa valtapyyteissä Grönlannissa, Venezuelassa, Kuubassa j.n.e. tulee “lunta tupaan ja jäitä porstuaan”. Hänen teflon-pintansa on alkanut rapistua ja alta paljastuu yhä enemmän vaarallinen tyranni joka ei välitä sen enempää käytöstavoista kuin kansainvälisestä oikeudesta, omasta kotomaisesta puhumattakaan. Moniaalla Trump nähdään olevan poliittisen uransa ehtoopuolella ja monet muut johtajat alkavat huomata mahdollisena hänen ohittamisensa kansainvälisessä päätöksenteossa, ainakin sopivalla taktiikalla. Tosin täällä "transatlantisen suhteen"4) päässä ei vielä näytetä nähtävän tilanteen kehitystä, tai ainakaan sanota sitä ääneen.  Sen on todistanut myös ulkoministerimme Valtonen viime touhuillaan m.m. elämöimällä EU:n ja Kiinan kauppasopimuksen kaatamisella.

Kiovan Bankovalla5) tilanne nähtänee vain suotuisan vaalituloksen odotteluna USAsta ja lokakuussa taas menisi lujaa. Esimerkiksi kenraaliluutnantti Kyrulo Budanov (s. 1986), Volodymyr Zelensky:n (s. 1978) kabinettipäällikkö, on julistanut että pitää kestää syyskuuhun eikä antaa periksi neuvotteluille eikä rauhanomaiselle ratkaisulle. Zelensky on itsekin julistanut että jatkavat taistelua. Demokraattisen puolueen mahdollisesti voittaessa kun on odotettavissa paluu entiseen jolloin Ukrainan sota olisi Washingtonille se tärkein, siis se johon panostavat enemmän kuin Iraniin tai muihin ja Trump jatkaisi ontumistaan vaalikautensa loppuun. Se tietää taas lisää varastettavaa sikäläisille oligargeille. Sen sijaan ylikansallisille yhtiöiden voitoille sotabusineksesta lie sama missä soditaan kunhan se tehdään tarpeeksi kaukana heidän omistajiensa lintukodoista.

Näin siis Ukrainan eliitti joka heijastelee läntisen Euroopan eliitin näkökantoja. Heillä on yhteiset intressit niin talouden kuin vallankin suhteen. Tavallisten ihmisten asema niin läntisessä Euroopassa kuin Ukrainassakin on toinen: me maksamme laskut ja pesemme ruumiit sekä kärsimme nahoissamme seuraukset.

Tämä lyhyen tähtäyksen laskelma perustuu osin laajempaan mentaaliseen muutokseen. Shokki lasten pöytään joutumisesta Trump:n politiittisten kiemuroiden takia ei voine kestää loputtomasti.  On syntynyt uusi oivallus uudesta polittisten tektonien konstellaatiosta: Rapakon takana olevaa "isoveljeä" ei voi enää pitää kiistattomana johtajana tai edes aina ystävänä saati suojelijana.   Läntisen Euroopan johtavan luokan on tehtävä se itse. Läntisellä Euroopalla on ilman USA:atakin todellisia resursseja vaikka silti riippuvuudesta eroon pääseminen vie vielä vuosia ellei kymmeniä. Mutta mentaalisella tasolla tämä vapautuminen on jo osittain tapahtunut.  Trumpin mokat ja virhearvioinnit Iranin kriisin aikana ovat dramaattisesti kiihdyttäneet tätä prosessia.   Emmanuel Macron:it (s. 1977), sir Keir Starmer:t (s. 1962), Friedrich Merz:t (s. 1955) et al ovat ymmärtäneet, ettei heidän ryhmäkuntansa ole niin voimaton kuin aiemmin moniaalla uskottiin.  Eihän läntinen Eurooppa ole mennyt kritiikittömästi USAn rinnalle Irania vastaan, Grönlannin annektoimista vastustetaan avoimesti ilman suurempia seurauksia.  Trumpin suostuttelun rinnalla he voivat jo pelata omia poliittisia pelejään kun aiemmin se oli täysin mahdotonta.  Lasten pöydästä voi nousta jo hieman meteliäkin eikä isoveljestä ole enää niin heitä hillitsemään.  Ei siis jatkossakaan enää ilman omaa tahtoa alistuta Washingtonin johdettavaksi vaikka sinne tulisikin mieluisampi hallinto.  Kaikesta rakoilusta ja läntisen Euroopan omavaltaisuudesta huolimatta länsi, siis n.s. "kollektiivinen länsi", ei lie hajoamassa valtablokkina vaan ollee jatkossa moniäänisempi eikä aina pakotettavissa yksimieliseen USAn politiikan tukemiseen.  Tuskin edes NATO hajoaa tai USA siitä irtautuu.  Silti tämä on askeleita, maailmantalouden muutosten rinnalla, monitahoiseen ja -napaiseen maailmaan ihan kuten Kiina, Venäjä, Brasilia ja muut BRICS-maat ja n.s. etelä ovat tahtoneet jo pitkään, eikä siinä maailmassa sääntöjä sanella vain Washingtonista.

Myös Bankovalla ymmärretään tämä muutos. Niinpä ei pidä vähätellä Viktor Orbàn:n (s. 1963) syrjäyttämisen merkitystä EU:n ja NATO:n valtasuhteiden kannalta kun Zelensky:n hallinto yhä enemmän nojaa Brysseliin. Orbàn oli piikkinä persuuksissa Brysselille kun hän haki Unkarin omaa etua energiavaatimuksillaan eikä suostunut kaatamaan rahaa ja aseita Ukrainaan. Tosin nyt lie uusi samanmoinen eli Rumen Radev (s. 1963) vallassa Bulgariassa ja unohtaa ei voi Slovakian Robert Fico:akaan (s. 1964).

Kun Kiovan eliitille on realistisessa näköpiirissä edessään sotilaallinen tappio ja sitä myötä myös poliittinen siirto syrjään, he yrittävät ylläpitää toivoa.  Se on aina helpompaa kun on joitakin konkreettisisia kiintopisteitä, kuten USA:n vaalit syksyllä. Ihmisiä on helpompi vakuuttaa että kunhan kestetään siihen ja siihen asti niin sitten voitetaan, vähän niinkuin taivasosuus uskonnollisissa uskomusmaailmoissa.  Sama pätee myös meikäläisen eliitin ja poliitikkojen suhtautumiseen: todellisuus alkaa valjeta mutta väärän hevosen veikkaamista ei olla valmiita tunnustamaan joten pidetään jo rispaantuvaa toiveikkuuden naamiota, jos vaikka ihmeitä tapahtuisi.  Oikea reaktio olisi joka tapauksessa panostaminen rauhanomainen ratkaisuun neuvotteluteitse mutta siihen ei näytä olevan tahtoa sen enempää Brysselissä kuin täkäläisellä värisuoralla Helsingissäkään.

Huom: Tämä kirjoitus pohjaa kevyesti Moskovski Komsomolets:ssa ("Московский Комсомолец" ) 23/4 -26 julkaistuun Mihail Rostovsky:n kirjoitukseen “”Продержаться до сентября”: стратегический замысел режима Зеленского прояснился во всей его полноте” (suom: "'Sinnitelkää syyskuuhun asti': Zelensky:n hallinnon strateginen suunnitelma on tullut kokonaisuudessaan selväksi”).  Olen kuitenkin laventanut sen näkökulmaa sekä lisännyt omia kannanottojani sekä editoinut sitä paremmin vastaamaan meikäläistä katsantoa.  Lisäsin myös viittauksia meidän politiikkaamme.

---

1) Lasten pöytä (saks: Katzentisch) on ilmaus jolla kuvataan sivuun joutumista kun joku tai jotkut siirretään syrjään tärkeämmistä yhteyksistä.  Nykyisessä eurooppalaisessa politiikassa ilmauksen toi esille Saksan puolustusministeri Boris Pistorius kun Donald Trump esikuntineen ohitti länsieurooppalaiset johtajat käsiteltäessä Ukrainan rauhanneuvotteluja keväällä -25 Munchen:ssä.

2) Ennalta arvaamattomuus poliittisena menetelmänä on vanha ja paljon käytetty keino hämätä vastustajia ja estää heitä valmistautumasta omiin poliittisiin toimiin. Jo muinainen kiinalainen kenraali Sunzi (544-496 e.a.a.) kirjoitti Sodankäynnin taito -teoksessaan (perint. kiina: 孫子兵法; Trans. "Sūnzǐ bīngfǎ") kuinka vastustajille ei pidä näyttää aikomuksiaan. Varsinaisesti tekniikka tuli tunnetuksi 1950-luvulla Israelin silloisen työväenpuolueen, sionistisen Mapai:n keinona. Myöhempiä näkyviä käyttäjiä ovat erityisesti olleet Richard Nixon Vietnamissa ja nyt se näyttäisi olevan Donald Trump:n varsinainen työkalu, toki n.s. "Mad Man" taktiikan rinnalla.

3) Rampa ankka (eng: "Lime Duck") kuvaa vaaleja odottelevan poliitikon asemaa tilanteessa jossa hänellä ei enää ole vaikutusvaltaa vaikka kautta onkin vielä jäljellä.  Ilmaus on erityisesti käytössä Pohjois-Amerikassa.

4) Transatlantinen suhde:ella kuvataan länsieurooppalaisten valtioiden ja USAn liittolaissuhteen erityisluonnetta.  Suhteen tämä ranta on kuitenkin oikeasti alistettu ja riippuvainen mutta se yritetään esittää liki tasavertaisena liittolaisuutena.

5) Bankova (ukr: "вулиця Банкова") on Kiovan katu jonka varrella sijaitsee monia Ukrainan valtionjohdon rakennuksia, m.m. presidentin hallinto ja lukuisia parlamentin toimitiloja.

Trumpin persialainen diili

Olemme saaneet 8/4 -26 kuulla USAn ja Iranin päässeen sopuun kahden viikon tulitauosta juuri kun Donald Trump (s. 1946) raa'an ja sotarikoksia enteilevän uhkauksen "A whole civilization will die tonight, never to be brought back again" takaraja alkoi lähestyä.  Tämän käänteen merkitystä voi ja tulee arvioida joten en malta olla itsekin ryhtymättä astialle.

Tausta USAn politiikalle Irania (ent. Persia) kohtaan juontaa juurensa Mohammad Mossadegh:n (1882-1967) hallinnosta.  Hän yritti saada Iranin öljyvarat kansalliseen hallintaan  ja käyttää niiden voittoja Iranin hyväksi, jopa sen köyhempien kansanosien auttamiseksi.  Se tarkoitti läntisten öljy-yhtiöiden vallan kaventamista ja jopa yhtiöiden öljytuotantojen kansallistamisia.  Niinpä USAn CIA ja UK:n MI6 järjesti vallankaappauksen vuonna 1953 jossa siihen asti koristeellisena keukuvana toiminut shaahi Mohammed Reza Pahlavi (1919-1980) nostettiin nukkehallinnon johtoon.  Kaikki meni USA:n ja UK:n pillin mukaan kunnes shaahin hallinnon länsimainen meno ylitti fundamentalististen muslimi-imaamien sietokyvyn ja sorto tavallisen kansan kestokyvyn.  Seurauksena oli islamistien vallankumous 1979 jota suuri osa kansasta tuki koska imaameilla oli myös propagandassaan sosiaalisia ohjelmia ja elintason parantaminen.  Pahinta pahoinvointia, nälkää ja sairauksia vastaan toki imaamitkin toimivat mutta pääosin tavallisen kansan kohdalla sortajat vain vaihtuivat.

USA:lle vallan menetys Iranissa oli iso tappio josta Washingtonin eliitti ole vieläkään toipunut.  Iranin pappisvaltaa on yritetty kumota mitä likaisimmilla tempuilla.  Ovat yrittäneet talouspakotteita, terroria, sabotaaseja, murhia "oheisvahinkoineen" ja ties mitä.  Liittoutuivat jopa Iranin Saddam Hussein:n (1937-2006) kanssa kun hän yritti sotaa Teherania vastaan.

Mitkään temput eivät onnistuneet, ei edes Iranin johdon päiden menoksi levitetty propagandaverkko ydinaseiden valmistelusta.  Sen kutoivat niin vahvaksi ettei edes IAEA:n tarkastajat pystyneet sitä purkamaan vaikkeivät todisteita löytäneetkään kuin rauhanomaisesta yditeknologiasta eli polttoaineen rikastamisesta ydinvoimaloihin, kuten Iranin johto oli todistellutkin.  Propagandahyökkäyksen varjolla saivat pystytettyä sanktioita ja saartoja.  Samaan aikaan USA ja Israel ovat yrittäneet provosoida Iran hyökkäämään ensin mutta lopulta he joituivat itse aloittamaan sodan.

USA;ssa kaikki hallinnot sitten Iranin pappisvallankumouksen jälkeen ovat olleet Iranin kimpussa mutta pahiten Donald Trump jo ensin ensimmäisellä kaudellaan mutta silloin  epäonnistuen sodan aloittamisessa.  Toisella kertaa sai sitten sodan aikaiseksi, Israelin myötävaikutuksella.  Sehän on ollut aktiivinen Iranin imaamien ja ajatollaheiden vastustaja koska Iran on suhtautunut myötämielisesti palestiinalaisten taisteluun sionistista sortoa vastaan.  Onhan esitetty jopa Tel Aviv:n hallinnon huijanneen Trump:in mukaan aloittamaan sota mutta epäilen josko moinen olisi ollut tarpeellista.

Nyt olemme tilanteessa jossa Iranin johdon horjuttamiseksi tarkoitetut temput, m.m. toisinajattelijoiden ja kurdien lietsominen hallintoa vastaan, ei ole toiminut.  Toisen kauden Trump on masinoinut yhdessä Israelin kanssa massiivisia pommituksia Iranin niin sotilas- kuin siviilikohteita vastaan, tyttökouluista, ydinlaitosten kautta meriveden suolanpoistolaitoksiin - ja se vastannut liki samalla mitalla USAn liittolaismaissa olevia USAlaiskohteita vastaan.  Tekosyinä USA ja Israel on käyttänyt milloin Iranin ydinohjelmia ja milloin islamistista sortoa.  Tavoitteeksi on asetettu ydinaseiden estäminen, sotauhon lopettaminen ja hallinnonvaihtaminen.  Ajatollahin tilalle on tarjottu m.m. maanpaossa USAssa elävää viimeisen shaahin poikaa Reza Pahlavi:a (s. 1960) joka on yllyttänyt länsimaita pommittamaan iranilaisia lisää ja tarjoutunut uudeksi shaahiksi.

Suuresta alkuinnostuksesta ja nopean voiton julistuksesta Washingtonin hallinto on päätynyt solmimaan Teheranin kanssa Pakistanin välityksellä kahden viikon aselevon, jatkaen toki voitonjulistuksiaan Pete Hegseth:n et al MAGA-kuoron laulaessa hoosiannaa taustalla.  Ainakin tämänhetkisten tietojen valossa todellisuus näyttää toisenlaiselta: kumpikaan ei lie voittanut mitään mutta USA hävinnyt enemmän.

Alunperin Trump:n tavoite oli Iranin johdon ehdoton antautuminen ja USAn ylivalta "sopivine" nukkehallitsijoineen, esimerkiksi Reza Pahlavi nuorempi keulakuvanaan.  Nyt aseleposopimuksesta tietämämme mukaan seuraukset lie jotakuinkin:

1) Hormuz:n salmi on sovittu aukaistavaksi mutta todennäköisesti Iran valvoo liikennettä ja ehkä jopa rahastaa sitä.  Avaamisen kanssakin on niin ja näin koska Israel ei ole noudattanut tulitaukoa Lebanonissa.
2) Iranin ydinohjelmaa, kaikin käytettävissä olevin tarkastetuin tiedoin rauhanomainen, ei ole keskeytetty vaikka sitä on pahasti häiritty.
3) Sanktiot rakoilevat kun maailmantalous on kriisissä.
4) USA:n suhteet liittolaisiin, jopa UK:in ja Israeliin rakoilevat ja moni, m.m. Espanja, alkaa jo konreettisestikin pistää hanttiin.
5) USA:ssa poliittisen eliitin yleensä melko yhtenäinen sotarintama rakoilee. Ei vain Demokraatit vaan myös jo moni Republikaani tekee pesäeroa Trump:iin ja hän erimieltä oleviin tavalliseen tapaan haukkumalla tryhmiksi, pettureiksi ja köyhiksi(sic!). Myös UK:ssa PM sir Keir Starmer:n (s. 1962) asema horjuu entistä enemmän.
6) Ajatollah, muutama imaami ja lippu-upseeri on murhattu mutta uusia, käytännön politiikassa vähemmän pragmatisoituneita nousee tilalle.

Erään tavoitteen, ainakin tilapäisesti, Trump lie saavuttanut: Epstein:n jupakasta ei ole sodan aikana puhuttu juuri lainkaan tai ainakin se on siirtynyt marginaaleihin.  Onhan vanha keino haudata sisäpoliittisia ongelmia itse kriisiytetyn ulkopolitiikan alle.

Tulitauon pitäisi tätä kirjoitettaessa olla ollut voimassa pari päivää.  Sitä on kuitenkin jo horjuttaneet Israelin toimet Etelä-Libanonissa missä Benjamin Netanjahu:n (s. 1949) hallinto ei näytä suostuvan aselepoon vaan jatkaa Gaza:n operaationsa toisintoa.  Toisaalta siellä pitäisi olla voimassa aiempi Gaza:n tulitauon yhteydessä sovittu tauko tappamisessa mutta sen Israel rikkoi saman tien. Perimmäisenä syynä Netanjahu:n haluttomuuteen lopettaa lienee että kun sotiminen ja sitä kautta poikkeustila poistuu, hänen korruptionsa käsittelyä jatketaan oikeudessa.

Jotkut kansainväliset kommentaattorit näkevät Washingtonin hallinnon konkurssikypsänä pesänä joka yrittää pantata perheen perintöhopeita hopeita viivyttääkseen häätöä.  Se syö niin kotimaisten kuin ulkolaistenkin liittolaisten uskoa ja he katselevat ratkaisua muualta.  Sikäläinen MAGA-väki etsinee uutta messiasta, miljardöörit uutta bulvaania ja länsieurooppalaiset ajavat vankkureitaan kehäksi fortress-EU:n ympärille sekä kaukoidän talousihmeet pyrkivät sopimaan Teheranin kanssa.

Toiset taas arvioivat Washingtonin tilannetta johtamiskriisinä: Poliitikot on toistensa kimpussa Capitolilla, Pentagon yrittää sanella omiaan ja ulkoministeriö omiaan. Tuloksena stagnaatio,  Iranin tarvitessa vain odottaa kypsien hedelmien alkaa tippua.

Joka tapauksessa aiemmat maailman politiikan vanhat liittokunnat näyttäisivät olevan liikkeessä ja muotoutumassa uusia, jota jotkut "status quo:on" ja "modus vivendi:in" 1) tykästyneet pelkäävät uutena maailmanjärjestyksenä joka tuhoaa vanhoja nautintaoikeuksia.

Käytännön politiikassa tämä kaikki tarkoittaa että meille taviksille että
a) Meille "myydään" kriisien varjolla korkeampia hintoja niin energialle kuin muullekin kaikki tuotetaan ja kuljetetaan energian voimalla.  Myös sellaiselle energialle ja tuotteille joka ei tule läheltäkään kriisipesäkkeitä.
b) Rahaa tullaan polttamaan vielä enemmän sotavarusteluun kun läntisen Euroopan, jota virheellisesti koko Euroopaksi nimiteään, on otettava "enemmän vastuuta".
c) Jossakin vaiheessa meitä aletaan viedä myös muiden sotiin ties mille maailmankolkalle varjelemaan kapitaalien etuja jota nimitetään vapaudeksi ja demokratiaksi sekä hyvinvoinniksi.  Olihan nykyinen presidenttimme Alexander Stubb (s. 1968) ulkoministerinä lähettämässä meiltä sotilaita jo Libyaan 2011 ja Afganistaniin mentiinkin miehityssotaan liki 20 vuodeksi. Silloin emme olleet edes NATO:n jäseniä vaan rauhankumppaneita (sic!).

Suurimpia voittajia tullevat olemaan läntiset finanssiteollisuuden konklomeraatit sekä sotateollinen kompleksin omistajat.2)  Mukana tuossa eliitissä pyörii myös joukko miljardöörejä joilla on intressejä muussakin taloudessa kuten Elon Musk (s. 1971), Lawrence "Larry" Ellison (s. 1944), Mark Zuckerberg (s. 1984), Jeffrey "Jeff" Bezos (s. 1964) sekä koko joukko muita jotka ovat esimerkiksi tehneet suuria lahjoituksia Trump:n erilaisiin kassoihin.  Tosin aika-ajoin näytetään esitettävän "ryppyjä rakkaudessa" kun miljardöörit kilpailevat joissakin suhteissa myös keskenään. Iso linja näyttää silti pitävän ja Trump tietää puolensa.  Siis voittajia jollei jostakin syystä koko homma mene USAn kannalta n.s. "reisille" ja tämä kriisi olisi oikeasti vihoviimeinen systeeminen kapitalismin kriisi sen konkreettisen lopun alkuna.  Sitä sutta on kuitenkin huudettu niin kauan ja niin monasti etten, ainakaan vielä, usko sen ajan koittaneen.  Joka tapauksessa meidän tavallisten kanta-astujien pitäisi olla hereillä ja vahtia eliittiämme ettei se pääse vielä pahemmin sotkemaan meidän asioitamme.

Oma lukunsa on, kestääkö tulitauko ja päästäänkö sen aikana neuvottelemaan oikeasta rauhasta.  Siitä ehkä myöhemmin oma kirjoituksensa.

Ps: Tämä on kirjoitettu pari päivää tulitaukosopimuksen hyväksymisen jälkeen.  Tilanne kehittyy koko ajan ja tämä analyysi saattaa olla jo huomenna vanhentunut mutta silläkin uhalla pistän tämän esille.

---

1) "Status quo (lat.) tarkoittaa vallitsevaa asiain tilaa, olemassa olevaa tilannetta.  "Modus vivendi" (lat.) tarkoittaa vallalla olevaa elämäntapaa, sitä kuinka asiat tavataan valtavirrassa hoitaa.

2) Tässä yhteydessä voisi pohtia kapitaalien omistajien ja kapitaalikeskittymien teknokraattien, bankstereiden, pörssispekulanttien y.m., suhdetta. Kummat vie ja kummat vikisee.  Kummat on se "perimmäinen liikuttaja" kapitalismin nykyvaiheessa.  Ovatko omistajat jo menettäneet valtansa palkkarengeikseen palkkaamille.  Asiaa on pohtinut m.m. Hannu Raittila (s. 1956) teoksessaan "Liikkumaton liikuttaja" (WSOY; 2004). Huom: "Liikkumaton liikuttaja" viittaa filosofiseen pohdiskeluun mikä on alkuperäinen voima joka saa maailmankaikkeuden liikkeeseen: luukkumaton liikkuttaja joka laittaa kaiken muun liikkeelle eli "radix causa" (perimmäinen syy).  Tämä pohdiskelu olisi mielenkiintoista mutta toisella aikaa, omassa kirjoituksessaan ehkä joskus.

The Failure of the Century: U.S. Congress Panics Over Possible Peace Terms with Iran

<<Juttu pravda.ru:sta käännettäväksi ja editoitavaksi laajemmaksi omaksi plokistukseksi>>

Washington has conceded defeat, although it is trying to pass it off as a diplomatic maneuver. The drainage system of American politics has sprung a leak in the most crucial area. While the White House draws reports on "stabilization", a real hysteria has begun in the US Senate. The agreements with Tehran do not look like a deal of equals, but like a capitulation of the hegemon in the face of reality.

US Congress

Photo: whitehouse.gov by Lawrence Jackson (Executive Office of the President of the United States), https://creativecommons.org/public-domain/pdm/

US Congress

In this article:

Chris Murphy's Nightmare: The Locked Channel

Geopolitical Auction: Who Will Pay for the Truce?

The Washington Impasse and Its Implications for Allies

Answers to popular questions about the US-Iran deal

Read also

Chris Murphy's Nightmare: The Strait is Locked

Democrat Chris Murphy, usually reserved in his assessments, broke into a shout on CNN. The politician called the terms of the truce between Washington and Tehran a global catastrophe. At the center of the scandal is the control over the planet's key waterway. If Iran gains official authority to dictate terms in the region, American exceptionalism will be consigned to the dustbin of history.

"If, at the very least, this agreement gives Iran the right to control the strait, then it's a disaster for the entire world," RIA Novosti quoted him as saying.

Murphy understands: behind the pretty words about peace lies the transfer of the keys to the global gas tank into the hands of Tehran. This is not just about negotiations, but about recognizing a new security architecture where the United States no longer sets the rules.

"If you give control of logistics to the enemy, you sign an act of bankruptcy of your influence", — explained in an interview with Pravda. Ru corporate law lawyer Roman Lavrentiev.

A geopolitical auction: who will pay for the truce?

The administration in Washington is now like a bankrupt who is trying to pawn family silver to delay eviction. The U.S. contingent in the Middle East has become a hostage to the situation. In an attempt to avoid a direct confrontation, the White House is making concessions that are eroding the trust of even its most loyal allies.

Parameter Consequences of the transaction

Strait control De facto transfer to Tehran

Status of sanctions Eroding restrictions on oil exports

Allied response Growing panic in Israel and the EU

While American politicians are arguing in the Senate, the situation in the region is changing on an hourly basis. While demanding that others follow the rules, Washington is breaking them when it comes to saving its own skin. The desire to avoid nuclear escalation is turning into a parade of surrender, where each step only deepens the decline of US prestige.

"We are seeing a classic management crisis. The Pentagon dictates one thing, the State Department dictates another, and the result is strategic paralysis. Iran just waited for the system to start devouring itself, " he said in an interview with Pravda. Ru political scientist Sergey Mironov.

The Washington impasse and the consequences for the allies

The American foreign policy machine has stalled. Attempts to impose its will through disinformation and pressure are no longer working. While the White House is convincing everyone that the Strait of Hormuz is safe, the facts suggest otherwise. Tehran is methodically clearing the space for its own interests, leaving American aircraft carriers as mere spectators.

This is not just a local conflict, it is a systemic failure. When Murphy-level congressmen talk about a “disaster”, it means that it is no longer possible to hide the failure of the mission in the region. Any resolution in the UN will now pass through the filter of updated realities, where the voice of Iran is louder than the orders from Washington.

"Financial markets have already begun to lay down the risks of losing control over logistics routes. American dominance was based on the safety of navigation, which no longer exists, " he said in an interview with Pravda. Ru financial analyst Nikita Volkov.

Answers to popular questions about the US-Iran deal

Why did Chris Murphy call the deal a disaster?

The main reason is the de facto recognition of Iran's right to control key maritime routes, including the Strait of Hormuz, which poses a threat to global trade and US influence.

How will this affect oil prices?

The transfer of control over the Straits to Iran means that Tehran gains leverage over global energy prices, depriving Washington of the ability to dictate terms.

Is it true that the US is withdrawing its troops?

As part of the" truce", a significant reduction in the US military presence is being discussed, which many experts interpret as a flight and recognition of the inability to hold the region.

What is the role of the international community in this process?

World powers, including Iran's allies, see this as a collapse of American hegemony and a shift towards multipolar management of strategic resources.

Raameja vaihtoehtobudjetille

Näin kevättalven lähestyessä on ollut tapana alkaa puhua seuraavan vuoden budjetin raameista ja kehyksistä sekä linjoista.  Halajanpa minäkin laittaa lusikkani sitä soppaa hämmentämään näkemyksilläni miten tässä tilanteessa tulisi tarjota edellytyksiä budjetin raameen laajentamiselle ja linjauksille jotta niille saataisi nykyistä enemmän mahdollisuuksia  talouspolitiikan hyödylliselle harjoittamiselle.

Suomen kansantalouden tilasta, välillä vahvaksi kehutusta ja välillä kuraksi haukutusta, velkoineen kaikkineen on väännetty jo vuosia.  Sen vahvuudella milloin perustellaan sotavarustelua ja Kiovan hallinnon tukemista sekä toisella kertaa valkaantumiseen vetoamalla on kieltäydytty pitämästä terveydenhoitoa, koulutusta, sosiaaliturvaa y.m. tarpeellista kunnossa.  Samalla on toitotettu "velkajarruksi" 1) kutsuttua teknistä ylärajaa valtionvelalle kuten myös sille saatua tukea oppositiosta (pl. Vasemmistoliitto).

Oma lukunsa on etenkin oikeistopoliitikkojen hataralla pohjalla oleva julistus sotateollisuuden autuaaksi tekevästä voimasta.  Erityisesti Kokoomuksen militantti talousliberaali siipi sitä hehkuttaa, mukanaan Petteri Orpo, Antti Häkkänen eikä Perussuomalaisetkaan hiljaa ole.

Yleinen viitekehys valtiontaloutta koskettelevalle keskustelulle on hiipunut kasvu sitten 2008 talouskriisin.  Sen jälkeistä aikaa on kuvattu harhaanjohtavasti kasvuttomaksi vaikka kyse on pikemmin hitaasta kasvusta jolla on jääty jälkeen EU-laisten y.m. verrokkimaiden nousukausista, puhumattakaan Kiinasta, Intiasta ja Venäjästä joita on yritetty hillitä erilaisia USAn hybridisodan talousoffensiiveillä 2) tulleista sanktioiden kautta piratismiin (mm laivakaappaukset), terrorismiin (mm Nord Stream -putkien räjäytykset) ja vihollisiksi koettujen murhiin (m.m. Ajatollah Ali Hosseini Khamenei (1939-2026)).  Kokokuva on kuitenkin monivivahteinen kun tarkastellaan talouden erityispiirteitä, kuten esimerkiksi työllisyyttä.

Pitkään EU:n, ml Suomi ennenkuin Jyrki Kataisen hallitus alkoi "hoitaa" taloutta 2008 kriisin jälkeen, melkoisen hyvä talouskehitys perustui keskisen Euroopan, etenkin Saksan vahvaan ja kasvavaan talouteen.  EU:n kehityksen USA tuhosi ajamalla pakotteillaan ja kiristyksellään lopettamaan halvan kaasun luotettavan tuonnin Venäjältä ja vaihtamaan se epävarmoihin ja kalliimpiin lähteisiin muualla mutta erityisesti USAlaiseen särötettyyn (tark. hydraulinen murtaminen; engl. "fracking" tai "hydraulic fracturing") LNG:hen. Puhumattakaan viennin tyrehdyttämisestä.  Seuraukset ovat historiaa.

Mitä siis olisi tehtävä?  Miten saada talous raiteelleen ja hyödyttävään tavallisia ihmisiä? Ihan nyt ad hoc ilman pitkällä tähtäyksellä rakenteita ja talouden syvällisiä prosesseja kumoatta, eli jättämällä kapitalismi särkemättä tässä katsannossa.

I - Yhteiskunnan pääsuunta olisi käännettävä pois läntisen valtapiirin (lue: USAn etupiiri) valtaapitävien etujen ajamisesta ja siihen liittyvästä sodanlietsonnasta kohti rauhan töitä.

Mitä se on?  Se on että irrottaudutaan NATOsta ja siihen liittyvistä muista sidonnaisuuksista, m.m. isäntämaa-MOU, DCA-sopimus j.n.e. ja rajoitetaan oma asevarustelu oman itsepuolustuksen rajoittamiin mittasuhteisiin.  Leikkauskohteita voisivat olla esimerkiksi hävittäjäkoneet, laivaston fregatit ja sotaliittoon kuulumisen maksut sekä rahan jakaminen sotien osapuolille.  Näin vapautuvat varat ohjattaisi yhteiskunnan välttämättömyyksien kuten terveydenhuollon, sosiaaliturvan ja koulutuksen tarpeisiin.  Onnistuminen varmistettaisi muuttamalla ulkopolitiikka nykyisestä sotaliittoumapolitiikasta rauhantahtoiseksi ja -hakuiseksi pysyttelyksi uskottavasti suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella sekä tarjoamalla rauhanvälityksen palveluja YK:n kautta niitä tarvitseville, puolueettomasti ja neutraalisti, siis rauhanhakuisena "rauhanvälitykyksen suurvaltana" 3).

II - Valtiontalouden kuluista on riisuttava turhia menoja ja lisätään verotuksen kattavuutta.

Mitä se on? Se on että veromenoja vähennetään ja verotuloja kasvatetaan.  Kohteita voivat olla esimerkiksi 
- listaamattomien yhtiöiden omistajien ylimääräisiin verohelpotuksiin uppoavat verotulojen vähennykset
- yritysten tukiaisia voitaisi vähentää rajulla kädellä, ohjaten huomattavasti nykyistä vähemmän vain todella tähdellisiin painopistealueisiin kuten esimerkiksi ympäristön kannalta hyödyllisiin investointeihin.
- Vähennetään asevarustelu oman itsepuolustuksen tarpeisiin (ks. I)
- järkiperäistetään infrastruktuurirakentamista luopumalla esimerkiksi n.s. Tunninjuna- ja Itärata-hankeista.  Edellytetään hankkeilta parempaa kustannus/hyöty-suhdetta tarkastellen hankkeen laajaa yhteiskunnallista merkitystä pitkällä tähtäyksellä suhteessa sen investointi- ja käyttökuluihin.
- parannetaan verotuksen yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta niin että ne maksavat jotka kykenevät ja ne maksavat enemmän jotka enempään kykenevät.  Tämä tarkoittaa toimivaa progressiota ja veropohjan laajentamista niin että kaikki tulot on samalla viivalla, palkkatuloista pääoma-, maataloustulojen kautta pääomatuloihin ja myyntivoittoihin. Unohtamatta tietenkään verovalvontaa ja harmaan sekä mustan talouden kitkemistä sekä verovälttelyn estämistä ja verosuunnittelun rajoittamista "porsaanreikiä" sulkemalla.

III - Tuetaan sopimusyhteiskuntaa.

Mitä se on?  Se on tukea AY-liikkeen taistelulle parempien työehtojen puolesta kaikille suomalaisilla työpaikoilla työtä tekeville ja työnantajien työsuhteenehdoilla keinottelun estämistä.  Se parantaa ihmisten mahdollisuutta tulla toimeen joka tarkoittaa taloutta piristäviä kulutusmahdollisuuksia ilman sosiaalisia tulonsiirtoja niille joilla lisäansiot menevät täysimääräisesti kulutukseen (=pienipalkkaiset mutta ei isotuloiset).  Se johtaa veromenojen tarpeen pienenemiseen sosiaaliturvan ja tulonsiirtojen osalta ja lisää liikevaihtoa kotimarkkinoiden yrityksille joka lisää työtä ja toimeentuloa.

IV - Monipuolistetaan tuotantorakennetta.

Mitä se on?  Se on nykyisen yksipuolisen ja paljolti bulkkituotantoon keskittyneen tuotannon laajentamista hakemalla joustavampaa reagointikykyä ja muutoksiin jotka nostavat tuotteiden  jalostusastetta sekä tuottamalla teollisiin tuotteisiin liittyviä palveluja.  Nyt monet yritykset haluavat keskittyä ydinliiketoimintaansa karsimalla erilaisia tuotantosuuntia.  Käytännössä se tarkoittaa "kaikkien munien pistämistä samaan koriin" ja kriisialttiuden omaehtoista kasvattamista.

Meidän taloutemme ei voi olla keskittinyt "tikkusopan" eli selluloosan keittämiseen ja siitä paperin puristamiseen.  Suurten yritysten joilla on leveämmät hartiat, tulisi olla etunenässä kehittämässä tuoterepertuaariaan niin että syntyy n.s. resilienssiä yksittäisten tuotelinjojen markkinahäiriöitä vastaan.  Samalla rönsyistä kasvaa uusia "syömähampaita" markkinoille.  Ei toki koskaan kaikista mutta joistakin ja vetävät kunnes hiipuvat.  Yritysten tulisi siis panostaa omaan tuotekehitykseensä, siihen R&D:en mutta omalla rahallaan eikä yhteiskunnan.

V - Lyhennetään työaikaa.

Mitä se on?  Se on ihmisten työrasituksen keventämistä, työterveyden parantamista sekä vapaan ajan lisäämistä.  Silloin ihmisten terveys kohenee vähentäen sairauskuluja.  Työ tehostuu ja työpaikkoja syntyy parantamaan taloutta.  Ihan jo vapaa-ajan lisääntyminen lisää mahdollisuuksia kulutuksen lisäämiseen kun on enemmän vapaata aikaa.  Olen käsitellyt työajan lyhentämistä erillisessä kirjoituksessa kesällä -25.

VI - Panostetaan koulutukseen ja tieteen tekemiseen.

Mitä se on?  Se on yhteiskunnan tieteellisen pohjan vahvistamista siten että panostetaan sekä laajaan perustutkimukseen ja sitä soveltavaan niin, että tieteen tulokset on kaikkien hyödynnettävissä ilman liikesalaisuuksia.  Poliitikot omine ja taustaryhmiensä etupyyteine pysykööt erossa tieteilyn sisältöihin liittyvästä päätöksenteosta keskittyen resurssien varaamiseen tieteen vapaudelle.  Tieteen sisäiset kontrollimekanismit huolehtivat tuloshakuisuudesta.  Yritykset tehkööt vapaan tieteen vapaiden tulosten pohjalta omaa tuotekehitystään omalla rahallaan.

Koulutuksen panostaminen tarkoittaa laajaa ja kattavaa perusopetusta varhaiskasvatuksesta yliopistoihin ja ammattikouluihin.  Opetuksen on perustuttava parhaaseen tieteelliseen tietoon niin opetussisältöjen kuin menetelmienkin osalta, ilman paranormaalien henkien uskomusmaailmoja.  Opetuksen on oltava laaja-alaista filosofiasta ja kultuurista luonnontieteisiin ja teknologiaan, opettaen ihmisiä kriittiseen ajatteluun.  Paikallaan lienee myös luoda eroa toisaalta tieteellisen työn tekemiseen ja toisaalta korkeampia teoreettisia valmiuksia vaativiin töihin kouluttamisen välille eli eriyttää nykyisestä yliopistokoulutuksesta enemmän koulutusta ammattikorkeakouluille (tämä vaatii tietysti myös virkavaatimusten kehittämistä).  Erityistä panostusta nykytilanteessa tarvitaan ammatilliseen opetukseen jotta se pysyy teknologisen kehityksen mukana ja myös niin että työn teknisen suorittamisen ja sen teorian lisäksi opetetaan myös tietoja ja taitoja selvitä työelämässä ja elämässä yleensäkin.  Monipuolisesti työnsä ja järjestäytyneessä sopimusyhteiskunnassa elämisen osaavat ihmiset on voimavara vaikka jotkut porvarit näkevätkin heidät uhkana omalle asemalleen.

Kaikilla opetuksen tasoilla tulisi panostaa myös oppimisen opettamiseen sillä kukaan ei opi vain opettamalla vaan tarvitaan myös opettelemista.

VII - Avataan taas monipuoliset kauppayhteydet.

Mitä se on?  Se on että irrottaudutaan USAn hybridisodan offensiiveistä ja palata tekemään kannattavaa kauppaa niin lähelle kuin kauas ilman suurvaltapolitiikan kiemuroihin liittyviä poliittisia kommervenkkejä.  Meidän tulisi taas avata kauppasuhteet Venäjälle ja melko likellä olevalle Valko-Venäjälle.  Samoin meidän tulisi panostaa Kiinan talouteen sillä se on maailman suurin ja yksi nopeimmin kehittyviä talouksia.  Unohtaa ei sovi tietenkään Intiaakaan eikä muuta läntisen valtapiirin ulkopuolista maailmaa.  Sehän on 80% globaaleista markkinoista.

Paljon muutakin olisi tehtävissä mutta listasin tuohon omasta katsannostani tärkeimpinä pitämiäni.  Ne ovat vain tekemistä vaille valmiita eli: "saa suorittaa" ja sen jälkeen olisi laajemmat raamit tehdä niitä budjettejakin.  En kuitenkaan usko että nykyinen Purran-Orpon hallitus elinkeinoelämän EK:n antamine hallitusohjelmineen (n.s. "hyvä hallitusohjelma") pystyy saati haluaa parantaa meidän taloutemme raameja.  Heillä on omat tavoitteensa.

Ps: Tämän kirjoitukseksen otsikko saattaa ennustella että jossakin vaiheessa tällä palstalla tarjoilen ehkä myös jonkin sortin vaihtoehtobudjetin.  Sen sitten aika näyttää syntyykö moinen tekele ja jos niin millainen. 

---

1) Velkajarru:ksi nimitetään valtiontalouden alijäämän teknistä rajoittamista niin että sen varjolla voidaan tulevaisuudessa leikata valtion menoista, myös ja etenkin tähdellistä menoista.  Tarkoituksena on luoda parlamentaarinen elin määrittelemään valtionvelan määrää kahdeksan vuoden tähtäyksellä kuitenkin rajoja myös vaalikauden puoliväleissä asetellen.  Käytännössä tähdätään <60 % velkasuhteeseen BKT:n nähden.  Yhtenä julkilausuttana tavoitteena on myös poliittisen keskustelun rajaaminen tavoitteiden asettamisesta teknisiin keinoihin.  Useissa maissa on erilaisia sovelluksia velan rajoittamiseksi.  Ensimmäisenä sellaisen otti käyttöön Sveitsi 2001 mutta kansainvälisesti ne on tuonut enemmän esiim m.m. USA jossa sellainen on sulkenut liittovallion hallinnon useita kertoja ja Saksa jossa hallitus joutui erilaisia kepulikonsteja käyttäen siirtämään sotavarustelumenot sen ulkopuolelle.  Suomessakin on tulossa samansuuntainen klausuuli.

2) USAn hybridisodan offensiivit tarkoittaa USAn maailmanlaajuisia vastustajiaan vastaan käymien taisteluiden monia muotoja.  USA:lla on käynnissä monien n.s. "kuumien sotiensa" lisäksi erilaisia propaganda-, kauppa- y.m. sotia m.m. Venäjää, Kiinaa, Intiaa j.n.e. sekä n.s. "globaalia etelää" eli Afrikan, Aasian ja Etelä-Amerikan n.s. kehittyviä maita vastaan.  Sitä "kansallisten etujen vaalimista kaikin käytettävissä olevin keinoin" (USA:n johdon pitkäaikainen muotoilu ulkopolitiikkansa suurelle linjalle) voi kokonaisuutena nimittää hybridisodaksi (hybridi = risteymä, sekamuoto, sekasikiö).  Tässä viitataan e.m. sotimisen muodoista taloussodan toimiin joissa aseina on tullit, sanktiot ja saarrot sekä äärimmillään laivojen kaappaukset, m.m. Karibianmerellä ja Tyynellä vatlamerellä.

3) Rauhanvälityksen suurvalta on m.m. Sauli Niinistön käyttämä ilmaus Suomesta tarjoamassa välityspalveluita maailman kriiseihin.  Sen mahdollisuudet on kuitenkin tuhottu menemällä mukaan sotaliittoon ja sitoutumalla läntisen valtapiirin eturintamaksi.

Kuubalainen serenadi

 Kuuba on jälleen ajankohtainen jouduttuaan taas Donald Trump:n monroelaisen 1) politiikkadoktriinin keskeiseksi uhriksi.  Onhan se ollut USAn kohteena vallankumouksestaan saakka mutta nykyinen USAn hallinto painostaa sitä erityisesti jatkona Venezuelan, Kanadan, Kalalliit Nunaat:n (t.m.n. Grönlanti) ja Panaman sekä Iranin ja Kiinan kampanjoilleen.  Venezuelan bolivarisen tasavallan kohtalosta kirjoitin edellisessä kirjoituksessani, nyt vuoroon Kuuba.

Monroen opin lisäksi tilanne vaatii taustoituksekseen tietoa Kuuban irtautumisesta USAn siirtomaan asemasta vuosien 1953-1959 sisällissodassa ja vallankumouksessa jonka seurauksena valtaan nousi Fidel Castro Ruz:n (1926-2016) johtama "Heinäkuun 26. päivän liike" (esp. "Movimiento 26 De Julio") 2).  Uudet vallanpitäjät aloittivat siirtymän sosialismiin siten kuin he sen näkivät: Neuvostoliiton tyylinen keskitetty valtio-omistus ja -johtoisuus koristeltuna paikoitellen osuustoiminnalla.  Sen varsinaisesta sosialistisuudesta voitaisi keskutella pitkäänkin ja olla montaa mieltä.  Joka tapauksessa vallankumoukselliset ja heidän kannattajansa sosialisoivat kapitaalien omistajien tuotantovälineitä rankalla kädellä ja se suututti USAn hallintoa joka piti Kuubaa USA-laisten kapitalistien ja mafiosojen omana nautintana, sekä busineksessa että bordellina.  USAn yritykset vastavallankumoukseksi, m.m. lukuisat Fidel Castron murhayritykset ja Sikojen lahden maihinnousuyritys 3), saivat aikaan vain Havannan hallinnon kääntymisen etsimään tukea sieltä mistä sitä oli sosialismia yrittäville tuolloin tarjolla: Neuvostoliitosta.  Seuraava merkittävämpi tapahtuma oli lokakuussa -62 n.s. Kuuban ohjuskriisi 4).  Niiden lisäksi USA on aiheuttanut kaikenlaista pienempää haittaa Kuuballe koko sen vallankumouksen jälkeisen ajan: johdon murhayrityksiä, bio- ja kemiallisia hyökkäyksiä, propagandaa, kauppasaartoja j.n.e.  Yksi tuoreempia, liki hassunhauskoja oli yritys syyttää Kuuban hallintoa ääniaseista suunnattuna USAn suurlähetystöä kohti.  Tietenkin myös Quantanamo:n laivastotukikohta on avoimena haavana.  Sen vuokra-aikahan meni umpeen jo 60-luvulla mutta USAlla ei ole aikomustakaan luopua laittomasti hallussaan pitämästä tukikohdastaan.  Sehän on heille tärkeä keino kiertää lainsäädäntönsä löysiäkin kieltoja laittomiin pidätyksiin ja kidutukseen sen lisäksi että se demonstroi USAn maailmanherruutta.

USAn kampanjointi on saanut uusia äärimuotoja nyt kun Donald Trump on alkanut toteuttaa James Monroen vanhaa oppia omilla mausteillaan.  Venezuelan öljysaarron osana se on yrittänyt tukahduttaa myös Kuuban energiansaantia, siinä myös jonkin verran onnistuen.  Kuubassa on vaikeuksia tuottaa sähköä ja saada polttoainetta liikennevälineisiin ja muuhun.  Oma lukunsa on turismiteollisuuden vaikeudet joita aiheutuu lentoliikenteen ongelmista polttoainepulan takia.  Sen uskovat ja manaavat saavan Kuuban hallinnon ja sen tukijat (=suurin osa kuubalaisista) polvilleen ja asettumaan taas nöyrästi alle USA-laisen kapitaalin.  USAn hallinnon yritykset eivät rajoitu vain öljykuljetusten sabotointiin merirosvoamalla öljytankkereita.  Samaan aikaan myös muita kauppasaarron toimia on kovennettu ja kiristävät kolmansia maita taloudellisin uhkauksin mukaan saartoonsa.  Onpa Trump väläytellyt jopa suoria sotatoimia Kuubaa vastaan.

Toki Kuuballa ei ole vastassaan vain USA vaan myös sen liittolaiset, n.s. "läntinen arvoyhteisö" 5) jonka jäsenet kuka enemmällä ja kuka vähemmällä ovat lähteneet USAn hybridisotaan, jotkut myös taloudellisen y.m. kiristyksen uhalla ja mukana myös EU. Sen osasena myös piskuinen Suomi on monella tavalla mukana pitkin n.s. "transatlantista suhdetta" vaikka valtiojohto y.m. poliittinen eliitti yrittävätkin olla hipihiljaa Kuubasta. 

Samaan aikaan Kuuba julistaa "Cuba no se detiente - Siempre habrá soluciones a los problemas por muy difícil que sea la situación" ("Kuuba ei pysähdy - ongelmiin löytyy aina ratkaisut oli tilanne miten vaikeita tahansa").  Toki tuohon presidentti Miguel Díaz-Canel Bermúdez:n julistukseen Granma:n uutisessa liittyy aimo annos kannustusta vaikeuksissakin vastustaa imperialistiseksi koettua USA:a mutta silti Kuuba on osoittanut ilmiömäistä sitkeyttä valtavan naapurinsa uhkan edessä.  Iso osansa lie sillä että niin suuri osa kuubalaisista tukee castrolaista vallankumousta eikä sitä edeltävien aikojen ole annettu unohtua.  Onhan Kuubassa panostettu laajalti heikommassa asemassa olevien asemaan, terveydenhoitoon j.n.e.  Olosuhteiden pakosta Kuuba on myös monella kestävän kehityksen ja vihreän talouden alalla edelläkävijä.

Mitä sitten?  Mitä olisi tehtävä?  Millä me pystymme auttamaan kuubalaisia selviytymään ja arvoyhteisöämme noudattamaan omia oppejaan kansojen suvereeniudesta ja itsenäärämisoikeudesta ulkopuolisia sortajia vastaa?  Tarvitsemme näkyvä solidaarisuuskampanjoita ja konkreettista apua heille.  Entä keitä olemme tässä suhteessa "me"?  Olemme solidaarinen, kansainvälinen vasemmisto yli puoluerajojen ja niiden ulkopuoleltakin, AY-liike, humanistit ja muut ihmisystävät, jopa jokunen itsensä libe¡raaliksi porvariksikin tunteva. Mutta emme ole sodanlietsojia emmekä talousliberaaleja kapitaalien valtaa ajavia monen sortin oikeistolaisia.

Kuubaa auttamalla autamme myös itseämme hoitamaan omia asioitamme itse ja tekemään sen paremmin.

¡Venceremos!

Jos vain katseella seuraamme vierestä, mikään ei korjaannu ja USAlaiset kapitaalien omistajat ja mafia jatkavat kunnes ovat, taas, saaneet kuubalaiset orjuutettua kärsimään ja rikolliset liiketoimensa kukoistamaan trooppisella saarella.  Pystymmekö vaikuttamaan oikeaan suuntaan mieltämme osoittamalla, boikotoimalla orjuuttajien busineksia, valitsemalla parempia edustajia jotka osaavat olla solidaarisia ja inhimillisiä?  Ennenkaikkea meidän tulisi painostaa suomalaisia sekä eurooppalaisia päättäjiä luopumaan USAn vasalliudesta, itsenäistymään ja toiminaan juhlapuheidensa mukaisesti paremman ja oikeudenmukaisemman maailman puolesta.  Siten auttaisimme itseämmekin hoitamaan omia asioitamme ja tekemään sen paremmin.

Ps: Myös konkreettista tukea ohjataan Kuuban avuksi.  Ainakaan Meksiko ei ole taipunut USAn painostukseen ja auttaa saarivaltiota humanitaarisesti.  Myös Venäjä pyrkii toimittamaan öljyä ja polttoaineita. Suomessakin toimitaan solidaarisuustyössä virallisen ulkopolitiikan vastaisesti.  Mainitsemisen arvoisia tukijoita täällä on m.m. Spartacus-säätiön Kuuba-solidaarisyystyö.  Enemmälle silti on tarvetta.

---

1) Monroen oppina tunnetaan USAn viidennen presidentin James Monroe:n (1758-1831) laatima doktriini USAn ulkopoliikalle. Se keskittyi toisaalta USAn eristäytymiseen Amerikan mantereelle ja toisaalta ettei eurooppalaiset vallat saa puuttua Amerikkojen asioihin. Alunperin se siis keskittyi USAn ja Euroopan suhteisiin mutta on myöhemmin laajennettu koskemaan USAn suhteita muuhunkin maailmaan.

2) Nimi "Heinäkuun 26. päivän liike" viittaa vallankumouksellisten 26/7 -53 Santiago de Cuba:n kasarmeille tekemästä sisällissodan ensimmäisestä hyökkäyksestä. Vallankumouksen jälkeen järjestö organisoitiin uudelleen nimelle "Integroidut vallankumoukselliset järjestöt" ("Organizaciones Revolucionarias Integradas", ORI) josta myöhemmin muodostivat "Yhdistyneen vallankumouksellinen sosialistipuolueen" ("Partido Unido de la Revolución Socialista de Cuba", PURSC). Puolueen nimeksi muutettiin vuonna 1965 "Kuuban kommunistinen puolue" ("Partido Comunista de Cuba", PCC).

3) Sikojenlahden maihinnousu 1961 (eng: Bay of Pigs Invasion,esp: "Invasión de bahía de Cochinos" oli suorin ja julkisin USAn yritys kaataa Fidel Castron hallinto.  Tuolloin yli 1500 USAn armeijan sotilasta ja kuubalaisista pakolaisista kerättyä palkkasoturia (CIA:n alainen "Prikaati 2506") presidentti John F. Kennedy:n määräyksestä nousi maihin Kuuban lounaisrannikolla sijaitsevalla Sikojenlahdella apunaan USAn ilmavoimat,laivasto ja kansalliskaarti. Kuuban armeija ja paikalliset vallankumoukselliset löivät maihinnousijat n. viikossa.

4) N.s. Kuuban ohjuskriisi vuonna 1962 oli maailmanpoliittinen tapahtuma joka alkoi kun USA sijoitti Turkkiin pitkänmatkan ydinohjuksia jotka olisivat ylettäneet pitkälle Neuvostoliiton alueelle, aina Moskovaan saakka.  NL vastasi sopimalla omien ohjustensa sijoittamisesta Kuubaan.  Seurannut vastakkainasettelu, jonka sanottiin edenneen aivat ydinsodan partalle, ratkesi kun molemmat sopivat vetävänsä ohjuksensa takaisin.  Julkiseen narratiiviin on jäänyt vain NL:n ohjukset.

5) Läntinen arvoyhteisö on lännessä kovasti mainostettu joukko USAn liittolaisia jotka propagandan mukaan jakavat "samat arvot". Niitä ovat narratiivin mukaan demokoratia ja erilaiset liberaalit vapaudet mutta käytännössä ne tarkoittavat USA-laisten pääomien ylivaltaa USAn n.s. "kansallisten etujen" nimissä ja USAn sotilaallisen ylivallan suojeluksessa.  Toki niitä kuorrutetaan sopivaksi katsotulla annoksella ns. liberaaleilla vapauksia kuten esim LGBT+ -väen suvaitseminen.  Suvaitsemisella on kuitenkin rajansa jos pääomien valtaa uhataan.  Termiä Suomeen levitti aikoinaan ensimmäisten joukossa Martti Ahtisaari.