Työajasta ja sen lyhentämisestä

Työajan*) lyhentäminen on alati ajankohtainen keskustelunaihe. Aikoinaan 1800-luvulla työväenliike alkoi vaatia kahdeksan tunnin työpäivää.  Se kohtasi ankaraa vastustusta porvareilta ja kapitalisteilta. Moinen laiskottelu raunioittaisi koko kansantalouden.  Mitä työväki tuolla vapaa-ajalla tekisi? Ei ainakaan syventyisi "herran sanaan" vaan viettäisi sen 
ruokottomasti synnissä rypien ja veisi koko kansan perikatoon. Niin julisti porvaristo suuressa viisaudessaan.  Kun kahdeksan tunnin työpäivä aikoinaan saatiin, se ei kuitenkaan toteuttanut mitään aiemmista uhkailuista vaan oli eduksi kansantaloudelle ja muullekin hyvinvoinnille.

Seuraava suurempi koitos oli 48 tunnin työviikon lyhentäminen. 1950-luvulla päästiin siihen että lauantaina työpäivä päättyi puoleltapäivin ja 1960-luvulla saavutettiin 40 tunnin työviikko joka tehtiin viidessä päivässä lauantain ollessa kokonaan vapaapäivä.  Näin siis n.s. normaalia työaikaa tekevillä.  Poikkeuksena oli erityisiä päivystyksiä tarvittavat työt sekä teollisuustuotannon pyörittäminen vuorokauden ympäri.  Oma lukunsa on myös ollut leivän leipominen aamuyöstä jotta aamulla olisi piioille hakea tuotetta leipää herrasväen aamiaispöytiin.

Sitten viisipäiväisen työviikon jälkeen ei suurempia muutoksia olekaan tapahtunut.  On vain hieman säädetty toisaalta työläisten ja toisaalta toimi- ja virkahenkilöiden työaikoja yhteen n.s. pekkaspäivillä. Virka- ja toimihenkilöt tekivät lyhyempää 7 1/4 tai 7 1/2 tunnin päivää ja työläiset kahdeksaa tuntia mutta saivat korvauksen erotuksen virallisesti "työajan lyhennysvapaana" eli kansanomaisemmin "pekkaspäivinä"**).

Sen jälkeenkin on jo vuosia keskustelu seuraavasta askeleesta: kuusituntisesta työpäivästä tai vaihtoehtoisesti nelipäiväisestä viikosta.  Paljon on vettä virrannut Mätäojassa ja ollut puhetta mutta vähän on saatu aikaiseksi koska työnantajat ovat saaneet puristettua työväenliikkeen puolustuskannalle.  Poliittinen eikä ammattiliittolinja ole pystynyt ottamaan tilaa uusien omien alotteiden ajamiseen.  Toisaalta myöskään n.s. valtavirtamediakaan ei ole "kiinnostunut" vähäisiä aloitteellisuuksia tuomaan julkisuuteen (vrt. Antonio Gramsci:n hegemoniateoria***)).

Oman mausteensa soppaan tuo työnantajien ikiaikainen jeremiadi toisaalta siitä ettei pitäisi laskea työn tuottavuutta ajan vaan tuloksia ja toisaalta samaan aikaan he itse laskevat tehokkuutta mittaamalla tehtyjen työtuntien määrää kalenteriajassa.

Kokeiluissa ympäri maailmaa, m.l. Suomi, on kuusituntisesta työpäivästä saatu työajan lyhentämistä tukevia kokemuksia:
- Sen on todettu parantavan työn tekemisen tehokkuutta: joutokäynti vähenee, jaksetaan keskittyä paremmin ja kokoaikaisemmin oleelliseen tekemiseen.
- Vähentävän sairauspoissaoloja: työn rasittavuus ei niin rassaa ja aikaa toipua.
- Lisäävän työtyytyväisyyttä ja motivaatiota: kun työläiset ovat virkeämpiä, stressikään ei iske eikä väsymys masenna.

Tutkimustietoa ovat keränneet mm Työterveyslaitos, SAK ja Jyväskylän yliopisto mutta toki vajavaisesti ja tutkimustulosten ristiriitaisuuksia painottaen, ilmeisesti ylenmäärin riippumattomuuttaan ja neutraaliuttaan korostaakseen.  Samalla on huomattu ettei kansantalous kärsi vähenevästä työn tekemiseen varatusta ajasta per ihminen. Itse asiassa taloudellinen toimeliaisuus kasvaa ja kehittyy jollei lyhenevä työaika alenna ansioita.  Silloin ihmiset lisääntyvällä vapaa-ajallaan kuluttavat enemmän ja se lisää kulutuskysyntää ja se taas tarvittavaa tuotantoa ja se parantaa työllisyyttä.  Lisääntyvä kulutus "sataa myös työnantajan laariin" lisääntyvinä tuloina lisääntyvästä tuotannosta mutta vain jos työläisten ansiotaso säilyy, tai kasvaa paranevan tehokkuuden tahdissa.

Oma mahdollisuutensa on lisäksi n.s. 6+6 -malli: Siinä työläiset tekevät kuusituntisia vuoroja mutta työpaikalla pyöritetään kahta vuoroa päivässä.  Työpaikan tilat ja koneet on käytössä 12 tuntia päivässä mutta yksilön työaika on vain puolet siitä.  Kaksivuorojärjestely lyhyemmällä työajalla ei juurikaan tuo esimerkiksi keskeytymättömän kolmivuorotyön haittoja mutta mahdollistaa resurssien paremman käyttöasteen.  Lyhyempi työaika toisi myös nykyiseen keskeytymättömään kolmivuorotyöhön omat etunsa kun vuorot olisivat lyhyempinä vähemmän rasittavia sekä välissä pitemmän palautumisajat nelivuorojärjestelynä.

Toiki muitakin malleja olisi päivittäisen työajan lyhentämisen rinnalle.  Voitaisi lyhentää työviikkoa neljään päivään tai lisätä arkipyhiä tai pidentää vuosilomia.  Itse pitäisin kuitenkin parhaana työpäivän lyhentämistä sillä se helpottaisi tasaisemmin arkirytmiä eikä "jet lag:n" kaltaisia stressaavia äkkimuutoksia olisi.  Silti toki arkipuurtamisen katkaisevilla juhlapäivilläkin****) on merkityksensä elämän pieninä kohokohtina.  Tarvinnemme hyvän lopputuleman saamiseksi useampia lyhennystapoja.

Työajan lyhentämisellä on niin kiistattomat edut puolellaan että työnantajien vastustuksen syyt on etsittävä muualta kuin heidän omista taloudellista eduistaan.  Epäilen sellaiseksi m.m. halua kontrolloida työläisten elämää.  Se näkyi aikoinaan kahdeksantuntisen vastustamisessa ja se näkyy heidän nykyisessä toiminnassa.  He haluavat työläisten olevan kontrolloitavina työpaikoilla ja minimoida sen ulkopuolisen ajan.  Vapaa-aikaakin he toki haluavat kontrolloida m.m. testeillä joilla haetaan loma-aikaista päihteiden käyttöä.

Sekä puoluepoliittisen että ammattiliittolaisen työväenliikkeen tulisi ottaa aloite käsiinsä ja lähteä tiukasti ajamaan työajan lyhentämistä. Sen puolesta on niin vahvat argumentit että niillä luulisi murtavan myös työnantajien porvarillisen hegemonian tiedonlevityksen valtavirrassa.  Liikkeelle voitaisi lähteä vaikka SKP:n lakiehdotuksen pohjalta.  Se kelvannee, ainakin sisältönsä jos ei vaikka ehdottajan, puolesta muillekin. Siis:

Työaika lyhyemmäksi

-

elämä siedettävämmäksi!

---

*) Työaika on se aika jonka työntekijä on työnantajan käytettävissä tekemään työtä työnantajan hyväksi työsuhteessa.  K.o. ajasta työnantaja joko maksaa korvauksen eri tavoin laskettuna (aika-, suorite-, t.m.s. palkka rahassa maksettuna tai muina suoritteina)  ja suoritettuna tai ei maksa.  Se on aika jolloin työläinen on työnantajan käytettävissä tuottamaan lisäarvoa.

**) Pekkaspäivät eli pekkaset on tuolloisen (1984) valtioneuvoston kanslian tulopoliittinen selvitysmies Matti Pekkasen (1925-2004) mukaan annettu nimitys työajan lyhennysvapaille.  Hän oli keskeinen välittäjä järjestelyn luomisessa.

***) Hegemoniateoria on italialaisen filosofin ja vallankumouksellisen teoreetikon Antonio Gramsci:n (1891-1937) n.s. vankilapäiväkirjoissaan esittelemä teoria yhteiskunnan julkisen tietoisuuden hallussapidosta.  Porvarillisessa yhteiskunnassa se valta on porvariston tiedonvälityskoneistolla.  Se päättää mistä yhteiskunnassa puhutaan ja miten.

****) Vapaat juhlapyhät voisi olla vaikka vuodenkiertoon kuuluvia: kunnon kekri (myös keyri tai köyri) katkaisemaan syyspimeät satokauden päättäjäisjuhlalla, auringon liikkeisiin perustuen joulun ja juhannuksen lisäksi kevät- ja syyspäivän tasaukset, keväällä voitaisi vapun lisäksi nauttia ukonmaljoja, loppukesän venetsialaisetkin voisi omaksua, tammikuun lopulla voitaisi vietää hiljaista retriittiä ettei häirittäisi kun otsot ja kontiot kääntää kylkeä j.n.e.  Vanhassa muinaisessa suomalais-ugrilaisessa kalenterista voisi ammentaa lisää.  Sen sijaan kristinuskontoon liittyvät juhlat voisi palauttaa merkitykseltään alkuperäisiksi, kuten joulun talventaittumiseen ja juhannuksen kesäpäivän tasaukseksi y.m.

Palkka palkkana

Hallitus aikoo alentaa verottomia kilometrikorvauksia.  Korvauksien tulisi noudattaa tarkasti aiheutuneita kustannuksia.  Työläisten etu on, että palkka maksetaan palkkana.

Viime aikoina on ollut jonkin verran keskustelua hallituksen aikeista alentaa työnantajien maksamien kilometrikorvausten verotonta osuutta ensi vuoden budjetin yhteydessä.  Asiaan näyttää liittyvän monenlaista väärinymmärystä ja tulkintaa.

Työnantajan maksamat korvaukset eivät ole työntekijän palkkaa vaan ovat tarkoitetut korvaamaan ylimääräisiä työnantajan työntekijälle aiheuttamia kustannuksia.  Kilometrikorvauksetkin siis korvaavat työnantajan aiheuttamia matkakustannuksia jotka ovat syntyneet siitä, että työtä on tehty.  Työstä saatava palkka maksetaan erikseen.  Ja verottaja jättää korvauksen sen takia verottamatta siltä osin kuin se vastaa ajateltavissa olevia todellisia kuluja.  

Joillakin aloilla työnantajat pyrkivät maksamaan osan palkasta keinottelemalla korvauksilla.  On valitettavaa, että myös jotkut työntekijät ovat luiskahtaneet samaan ymmärtämättä omaa etuaan.   Erityisen valitettavaa on jos ay-liike ei näe korvauskysymystä työntekijöiden kokonaisedun kannalta.

Myös Vassulien kansanedustaja Risto Kalliorinne on ymmärtänyt korvausten merkityksen ja tekniikan väärin vaatiessaan Itä- ja Pohjois-Suomeen korkeampaa kilometrirajaa  uudelle korkeammalle korvaustasolle ellei sitten pysty todistamaan, että siellä 15000 kilometrin ajaminen on kalliimpaa kuin etelämpänä ja lännempänä.

Erityisen vaarallista palkan ottaminen korvauksina ja päivärajoina on siksi, että niistä ei kerry eläkettä eikä lomarahoja.   Niistä ei pidätetä sosiaaliturva- eikä eläkemaksuja ja samalla työnantajien ei tarvitse maksaa niiden osalta omaa osuuttaan työeläke- eikä sairausvakuutusmaksuista.  Työläisten kannattaisi ihan oman etunsa vuoksi vaatia palkka palkkana ja korvaukset kulujen mukaan korvauksina.  Ja siltä osin kun jollakin alalla on lipsuttu maksamaan palkkaa korvauksina ay-liikkeen on taisteltava ne osuudet sinne mihin ne kuuluvat eli palkkaan.

Työrauhaa alennuksessa

SAK:n ekonomistit suurissa viisauksissaan ovat laskeneet uuden työnantajien EK:n ja palkansaajakeskusjärjestöjen, SAK:n, STTK:n ja Akavan, raamisopimuksen nostavan palkansaajien ostovoimaa.  Mainos löytyy SAK:n sivuilta jossa Joonas Rahkola nimisen ekonomistin suulla sopimusta kehutaan. Asiaa uutisoi m.m. Kansan Uutiset nettijutussaan  Toki tietysti on luonnollista, että SAK:n väki kehuu solmimaansa sopimusta mutta luulisi tutkijoilla olevan jonkin verran rehellisyyttä ja ammattiylpeyttä.

Ensinnäkin sopimus ei ole raamisopimus palkoista vaan henkilöstökuluista, ainakin työnantajien tulkinnan mukaan, vaikka sitä ei sopimustekstissä suoraan sanotakaan.  Jos siis ensimmäiseksi 13 kuukaudeksi 2,4 % ja se tulkitaan palkkakustannusten nousuksi niin palkoille jää 1,42 % ja lopulle 12 kuukaudelle luvatusta 1,9 %:sta jää 1,27 %.

Samaan aikaan vuositason inflaatioksi kuluvalle vuodelle on arvioitu 3,1 % ja vuodelle 2012 on arvioitu 2,7 %.  Luvut ovat n.s. tilastolukuja eikä tavallisten ihmisten kauppojen kassoilla ja vuokraisäntien edessä kokemia todellisia hintojen nousuja.

Aiemmin sovitut palkankorotukset tälle vuodelle lienevät n. 2 %:n luokkaa parhaimmillaankin.


150 €:n kertakorvaus keskipalkan tasolla (3032 €) on n. 0,4 %.  Valtaosa saa toki paljon vähemmän kun näitä sopimuksia tarjoilevienkin palkat on keskiarvossa mukana. 

Noita lukuja kun ynnäilee niin pääsee tulemaan, että ostovoiman alenemisperimää jää päättyvistä sopimuksista vähintäänkin n. 1 %:n verran.  Ehdotetut sopimukset alentavat tulkintatavasta riippuen ostovoimaa lisää ensimmäisenä vuonna 1,3 – 0,1 % joka taas on uutta alenemisperimää seuraaville vuosille.  Todellisuudessa yksittäisten liittojen sopimat TESit sitten jäävät noidenkin alle joten mistä SAK:n ekonomistit siis repivät tuon ostovoiman kasvun?

SAK:n ekonomistit näyttävät laskevan koko ehdotetun sopimuskauden korotukset yhteen ja vertaavat sitä harhautuksessaan yhden vuoden ennustettuun inflaatioon.  He eivät malta kertoa, että sopimuskauden koko pituus on yli kaksi vuotta eikä, että vain ensimmäisen korotuksen ajankohta on sopimuksessa mainittu, jälkimmäistä ei.  He näyttävät myös olettavan, että palkansaajat saavat palkkoihinsa kaiken mitä tuossa kattoraamissa luvataan.  Ja siitäkin huolimatta heidän laskelmansa heittää.

Oma lukunsa on sitten nuo paljon mainostetut laadulliset parannukset tekstikysymyksissä.  Niitä ekonomistit hehkuttavat mutta ne ohitetaan kuitenkin itse sopimustekstissä sanoilla ”edistetään”, ”selvitetään”, ”uudistetaan” ja ”yksinkertaistetaan”.  Sopimuksessa ei sanota mihin suuntaan ja kenen eduksi.  Samalla esimerkiksi perhevapaissa otetaan hallitusohjelman ehdotus sellaisenaan mukamas sopimuksen tuomana laadullisena parannuksena.

Erityisen käsittämätöntä on SAK:n ekonomistien puheet n.s. palkkaperinnöstä.  Sehän on käsite jolla työnantajat yrittävät myydä saman korotuksen kahteen kertaan, ensin varsinaisessa sopimuksessa ja sen jälkeen samoilla rahoilla toiseen kertaan seuraavassa sopimuksessa.  Nyt näköjään SAK:nkin väki on lähtenyt tuohon työnantajien härskiin vedätykseen mukaan.

Heikki Harma (alias Hector) kirjoitti 1970-luvulla Työttömän arkiviisuun viimeisiksi säkeiksi:

”No tulkeepas meille, me leivomme teille

leivän joka ei ole mittää.

Toivoa vain soppii, että köyhä oppii,

että armonpalat ei ole mittään.”. 

Toivottavasti me tavalliset palkansaajataatiaiset vihdoinkin opimme, emmekä alistu näihin armopaloihin joita meillä vääryydellä ja viekkaudella kaupataan. Työrauha on kapitalistille oikeasti kalliimpi ja työväenliikkeen tehtävä, mukaanlukien SAK, on hankkia siitä jäsenilleen käypä hinta.

TES nousukaudelle

Metallityöväen liitto ja Teknologiateollisuus ovat sitten tehneet työehtosopimuksen seuraavalle kolmelle vuodelle. Tosin palkoista sovittiin vain niistä ensimmäiselle. Sopimus on työntekijöiden kannalta surkea ja mitätön.

Ilmeisesti työläisten puoleinen sopijapuoli ei ole ottanut ollenkaan huomioon, että tässä tehtiin sopimusta seuraavalle nousukaudelle. Tai jos ovatkin neuvottelijat ja liiton johto sen itse tiedostaneet, niin se ei näy mitenkään itse sopimuksessa eikä sen julkistamisessa. Sitä vain puolustellaan juuri nyt päällä olevan laman syvyydellä.

Sopimuksella tuli 0,5% joka vielä jaettanee pärstäkertoimen mukaan eri ihmisille eri tavalla. Korotus voidaan jättää jopa maksamatta. N.s. tekstikysymyksissäkään ei juuri edistytty.

Jos metalliliiton johto ja neuvotteluporukka olisivat oikeasti olleet työntekijöiden asialla niin he olisivat pitkässä sopimuksessa pyrkineet ihan toisenlaiseen palkkaratkaisuun. Sellaiseen joka olisi tuonut nousun hyödyistä jotain työläisillekin. Tai sitten ajaneet hyvin lyhyttä sopimusta. Sellaista joka olisi kattanut vain laman taittumisen ajan.

Nyt työnantajapuoli pääsi rahastamaan laman avulla koko potin ja käytännössä se tarkoittaa, että tulevasta tuottavuuden noususta ei hyödy työntekijät lainkaan.

Nyt jälleen työnantajat ovat ilmeisesti vieneet metallin hampaatonta johtoa kuin litran mittaa. Tai sitten metalliliiton huippujohto oli alusta lähtien työnantajan asialla. Jälkimmäinen epäilys on syntynyt minulle jo Sulo Penttilän puheenjohtajakaudella (1967–1983). Asia kirkastui päivän selväksi Per-Erik Lundhin kaudella (1983-2000). Taustansa sopuilulla on SAJ:n kaudella jolloin työnantajat yrittivät hajottaa sen avulla SAK:ta Teräsliitto metalliliittoa. Hampaattomuus ja sopuilu alkoi kun SAJ ja SAK yhdistyivät ja Teräs- ja Korjaamoliitto yhdistyivät Metalliliittoon. Sen jälkeen TUPOilu on jatkunut näihin päiviin asti. Nyt sitten työnantajat katsovat, että he pärjäävät ilman TUPOakin ja hyvinhän tuo heidän kannaltaan näyttää menevänkin.

Koskakohan työläiset ihan oikeasti huomaavat, että tälläiseen ei ole pakko alistua?