Ystävyyttä aseilla

Syyrian ystäviksi itseään nimittävät ulkopuoliset maat aseistavat kapinallisia.  Kapinallisten hajanaisuus on "ystäville" ongelma.  Suomalaiset tahot toivovat niille yhtenäisyyttä jotta voitaisi mennä ilman huonoa omaatuntoa mukaan sisällissotaan.  Missä on puuttumattomuus toisten sisäisiin asioihin ja puolueeton rauhantahto?

N.s. Syyrian ystävät -ryhmä on koolla Pariisissa.  Kyseessä on USAn johtama ryhmä länsi- ja arabimaita jotka tähtäävät vallanvaihtoon Syyriassa.  Siellä on vallassa presidentti Bashar Al-Assadin johtama sikäläinen Ba'ath-puolue.    USAn hallinnon johdolla nämä n.s. ystävät yrittävät syöstä vallasta nykyisen hallinnon ja pystyttää itselleen mieluisamman tilalle.  Tarkoitus näyttäisi olevan jatkaa samaa mikä Libyassa näytti onnistuneen.

Nämä "ystävät"  katsovat parhaaksi hankkia jopa palkkasotilaita ystävyytensä takeeksi.  Uutiset tietävät kertoa, että ase- ja poliittisen avun lisäksi he ovat kasoneet parhaaksi lujittaa ystävyyttään maksamalla kapinoitsijoille palkkaa.

USAn aseapu on jo niin julkista, että brittiläiset konservatiivilehdetkään eivät sitä peittele, ei edes The Daily Telegraph Isossa Birtanniassa uutisoidessaan kapinallisten yhteyksistä ja Venäjän vastustustuksesta eikä USA-lainen The New Yor Times.  

Samaan aikaan ulkomisteri Hillary Clinton toimii USA:n hallinnon propagandistina julistamassa kuinka on niin väärin aseistaa toista osapuolta kun Venäjä yritti palauttaa aikanaan Neuvostoliiton toimittamia vanhoja helikoptereita huollon jälkeen takaisin Syyriaan.   Samalla kolme vanhaa helikopteria kasvoivat 33 uudeksi helikopteriksi Clintonin suussa.

Nyt MTV3:n uutisissa esitetyn Helena Petäistön raportin mukaan erilaisten kapinallisryhmien pitäisi yhdistyä jotta tavalliset syyrialaiset uskaltaisivat lähteä mukaan kapinaan.  Raportista on luettavissa, että tavalliset syyrialaiset eivät ole mukana kapinoimassa vaan nuo kapinallisjärjestöt: Syyrian kansallinen neuvosto (SNC), Vapaan Syyrian armeija (FSA), Syyrian muslimiveljeskunta j.n.e.  Myös ulkoministeri Erkki Tuomioja on toivonut tiukempaa yhteistyötä kapinallistahojen välillä jotta ne saisivat uskottavuutta jonka jälkeen Suomikin voisi hänen mukaansa varauksetta heitä tukea.  Missä ovat ne ajat jolloin Suomessa oltiin niin tiukkoja muiden sisäisiin asioihin puuttumisesta?

Me olemme tottuneet pitämään Erkki Tuomiojaa rauhan ystävänä ja hän rauhanmerkkiä takkinsa rintapielessä.  Voisimme ilmeisesti yhdessä Tuomiojan kanssa luopua molemmista väärän kuvan antavista tavoista.

Onko tämäkin osa sitä politiikkaa jolla m.m. presidentti Sauli Niinistö julisti mentävän niin lähelle NATOa kuin päästään ilman jäsenyyttä tällä hallitus- ja presidenttikaudella.   Mitä sitoumuksia Suomen johto on USAlle antanut vai onko kyse siitä, että n.s. isot poikamme ja tyttömme tekevät mitä tahansa päästäkseen keekoilemaan valkoisen talon portaille vielä isompien tyttöjen ja poikien kanssa?  Ilmeisesti suuret aseostot sekä ilmavoimille että maavoimille eivät riitä vaan niitä pitää päästä myös liittolaisen rinalle käyttämäänkin.

Jos ystävät ovat tuollaisia niin mihin vihollisia tarvitaan?  Tuollaisia ystäviä ei haluaisi oikeasti pahimmalle inhokilleenkaan.

Tasapuoleton ulkopolitiikka

Nyt arabimaiden kumoukset ovat edenneet myös Libyaan.  Hyvä niin.  Tosin siellä esiintyvä väkivalta ei ole hyvä juttu.  Eikä niin hyvä juttu ole myöskään eräiden tahojen osoittama kaksinaismoralismi asian tiimoilta käsin.  EU:n ulkoministerien keskuudessa lienee useammanlaisia käsityksiä miten suhtautua tilanteen kehittymiseen siellä.  Aikaisemmat levottomuudet arabimaissa ovat tapahtuneet USAn ja muun n.s. läntisen maailman liittolaisissa.  Niissä tapauksissa on tyydytty toivomaan vakautta ja vanhan vallan mahdollisimman nopeaa kasvojen pesua.  


Nyt ollaan liikkeellä maassa joka ei ole ollut niin hyvää pataa lännen ja sieltä päin katsottuna myös pohjoisen kanssa.  Muammar Gaddafin johtama n.s. arabisosialismin muoto on tullut tiensä päähän, ilmeisesti ja toivottavasti.   Suhtautuminen siihen onkin sitten täysin erilaista kuin Hosni Mubarakin et al tyrannioihin ja niiden kumoamisyrityksiin sekä niiden yhteydessä tapahtuneisiin väkivallantekoihin.  


Myös piskuisen Suomen ulkoministeri Alexander Stubb kokee tarpeelliseksi riekkua muiden joukossa.  Hän vaatii Gaddafille viisumikieltoa, mukamas tasapuolisuuden nimissä kun kerran kaimalleen Valko-Venäjän Aleksander  Lukasenkallekin sellainen asetettiin.   Stubbin tasapuolisuus on kovin valikoivaa laatua kun se ei näytä koskevan Hosni Mubarakia eikä muita arabityranneja.  Koko Saud-perhekin saa matkailla rahoineen miten haluavat.  Jos Stubb olisi vaatimuksissaan aidosti tasapuolinen, hän vaatisi viisumikieltoja niin Mubarakille, Saudeille,  Zine el-Abidine Ben Alille jamitäniitäonkaan pitkin Afrikan pohjoisosaa ja Arabian niemimaata.  


Tämä suhtautuminen Libyaan on tietenkin vain yksi oire meidän vääntyneestä ja kaksinaismoralistisesti kieroutuneesta ulkopolitiikastamme jota on harjoitettu jo vuosikymmeniä, ensin hienovaraisemmin ja peitellymmin mutta nyt kokoomuslaisten päästyä näkyvämpiin asemiin, yhä avoimemmin ja härskimmin.  Heidän huolenaan ovat atlanttiset suhteet ja pysyminen mukana niissä pöydissä ja liittokunnissa joissa pääsee sotimaan ympäri maailman. 


Koskahan pääsisi vallalle aidosti meidän ja muiden turvallisuudesta huolta kantava ulkopoliittinen linja?