Rakoja transatlantisten suhteiden erityisyydessä

Kirjoitin edellisessä plokistuksessani jo Donald Trump:n (s. 1946) Iranin politiikasta. Luettuani hänen asemaansa Euroopan suhteen käsitelleen artikkelin "Moskovski Komsomolets" -lehden sivuilta, päädyin kirjoittamaan hieman laajemmasta USAn ja läntisen Euroopan suhteiden muutosten näkökulmasta tämän pläjäyksen.

Donald Trump:n vaikutus Ukrainan kriisiin on romahtanut ja jatkaa laskuaan, tulkitsevat kansainväliset maailmanpolitiikan seuraajat.  Esitetään kysymyksiä hänen politiikkansa ja sen lähettiläinen, m.m. Steve Witkoff (s. 1957), Jared Kushner (s. 1981) j.n.e., toimien merkityksestä tapahtumien kehitykselle.  Samaan aikaan EU- ja NATO:n länsieurooppalaiset toimijat, jotka aiemmin Boris Bistorius (s. 1960) sijoitti n.s. lasten pöytään (saks: Katzentische)1), yrittävät luoda itselleen merkityksiä jatkamalla sodanlietsontaa.  Tässä "oman hännän  nostossa" ovat mukana myös täkäläiset presidentti Alexander Stubb (s. 1968), ulkoministeri Elina Valtonen (s. 1981), pääministeri Petteri Orpo (s. 1969) ja muut aina sotaministeri Antti Häkkästä (s. 1985) myöten ja tietenkin edellinen presidentti Sauli Niinistö (s. 1948) "eurooppalaisine NATOineen", se kuuluisa Kokoomuksen ulkopoliittinen värisuora.  Toki muutkin nykyisen hallituskoalition puolueet sekä osa oppositiosta on mukana mutta ei yhtä näkyvässä roolissa. 

Kremlissä taidetaan yhä arvostaa suhteita Washingtoniin vaikka niiden merkityksen nähnevätkin heikkenevän.  Siellä lienee myös kartoitettu erilaisia skenaarioita erilaisille kehityksille. Tämä on melko normaalia suhteiden dynamiikkaa kun välit aaltoilevat. Seuraava merkittävämpi käännös tapahtunee USA:n lokakuisten kongressin välivaalien jälkeen mutta sitten taas myöhemmin muuta.  Moskova näyttäisikin suhtautuvan pragmaattisesti suhteiden laineisiin valmistautuen erilaisiin vaihtoehtoihin.  Onhan etenkin Trump osoittanut käyttävänsä vanhaa taktiikkaa yrittämällä olla yllävä, nopea ja ennustamaton käänteissään 2).

USA-laisessa poliittisessa puheessa tunnetaan käsite “rampa ankka” (eng: “Lime Duck”) 3). Trump:ia voinee pitää sellaisena ennen lokakuuta ja vaaleja. Trump:lle nimitys osunee monessa mielessä: käyvät vaalikampanjaa ja GOP lie häviämässä vaalit, hän on saanut pahasti siipeensä m.m. Geofrey Epstein:n (1953-2019) jupakassa eikä sotatoimetkaan suju ja uusissa valtapyyteissä Grönlannissa, Venezuelassa, Kuubassa j.n.e. tulee “lunta tupaan ja jäitä porstuaan”. Hänen teflon-pintansa on alkanut rapistua ja alta paljastuu yhä enemmän vaarallinen tyranni joka ei välitä sen enempää käytöstavoista kuin kansainvälisestä oikeudesta, omasta kotomaisesta puhumattakaan. Moniaalla Trump nähdään olevan poliittisen uransa ehtoopuolella ja monet muut johtajat alkavat huomata mahdollisena hänen ohittamisensa kansainvälisessä päätöksenteossa, ainakin sopivalla taktiikalla. Tosin täällä "transatlantisen suhteen"4) päässä ei vielä näytetä nähtävän tilanteen kehitystä, tai ainakaan sanota sitä ääneen.  Sen on todistanut myös ulkoministerimme Valtonen viime touhuillaan m.m. elämöimällä EU:n ja Kiinan kauppasopimuksen kaatamisella.

Kiovan Bankovalla5) tilanne nähtänee vain suotuisan vaalituloksen odotteluna USAsta ja lokakuussa taas menisi lujaa. Esimerkiksi kenraaliluutnantti Kyrulo Budanov (s. 1986), Volodymyr Zelensky:n (s. 1978) kabinettipäällikkö, on julistanut että pitää kestää syyskuuhun eikä antaa periksi neuvotteluille eikä rauhanomaiselle ratkaisulle. Zelensky on itsekin julistanut että jatkavat taistelua. Demokraattisen puolueen mahdollisesti voittaessa kun on odotettavissa paluu entiseen jolloin Ukrainan sota olisi Washingtonille se tärkein, siis se johon panostavat enemmän kuin Iraniin tai muihin ja Trump jatkaisi ontumistaan vaalikautensa loppuun. Se tietää taas lisää varastettavaa sikäläisille oligargeille. Sen sijaan ylikansallisille yhtiöiden voitoille sotabusineksesta lie sama missä soditaan kunhan se tehdään tarpeeksi kaukana heidän omistajiensa lintukodoista.

Näin siis Ukrainan eliitti joka heijastelee läntisen Euroopan eliitin näkökantoja. Heillä on yhteiset intressit niin talouden kuin vallankin suhteen. Tavallisten ihmisten asema niin läntisessä Euroopassa kuin Ukrainassakin on toinen: me maksamme laskut ja pesemme ruumiit sekä kärsimme nahoissamme seuraukset.

Tämä lyhyen tähtäyksen laskelma perustuu osin laajempaan mentaaliseen muutokseen. Shokki lasten pöytään joutumisesta Trump:n politiittisten kiemuroiden takia ei voine kestää loputtomasti.  On syntynyt uusi oivallus uudesta polittisten tektonien konstellaatiosta: Rapakon takana olevaa "isoveljeä" ei voi enää pitää kiistattomana johtajana tai edes aina ystävänä saati suojelijana.   Läntisen Euroopan johtavan luokan on tehtävä se itse. Läntisellä Euroopalla on ilman USA:atakin todellisia resursseja vaikka silti riippuvuudesta eroon pääseminen vie vielä vuosia ellei kymmeniä. Mutta mentaalisella tasolla tämä vapautuminen on jo osittain tapahtunut.  Trumpin mokat ja virhearvioinnit Iranin kriisin aikana ovat dramaattisesti kiihdyttäneet tätä prosessia.   Emmanuel Macron:it (s. 1977), sir Keir Starmer:t (s. 1962), Friedrich Merz:t (s. 1955) et al ovat ymmärtäneet, ettei heidän ryhmäkuntansa ole niin voimaton kuin aiemmin moniaalla uskottiin.  Eihän läntinen Eurooppa ole mennyt kritiikittömästi USAn rinnalle Irania vastaan, Grönlannin annektoimista vastustetaan avoimesti ilman suurempia seurauksia.  Trumpin suostuttelun rinnalla he voivat jo pelata omia poliittisia pelejään kun aiemmin se oli täysin mahdotonta.  Lasten pöydästä voi nousta jo hieman meteliäkin eikä isoveljestä ole enää niin heitä hillitsemään.  Ei siis jatkossakaan enää ilman omaa tahtoa alistuta Washingtonin johdettavaksi vaikka sinne tulisikin mieluisampi hallinto.  Kaikesta rakoilusta ja läntisen Euroopan omavaltaisuudesta huolimatta länsi, siis n.s. "kollektiivinen länsi", ei lie hajoamassa valtablokkina vaan ollee jatkossa moniäänisempi eikä aina pakotettavissa yksimieliseen USAn politiikan tukemiseen.  Tuskin edes NATO hajoaa tai USA siitä irtautuu.  Silti tämä on askeleita, maailmantalouden muutosten rinnalla, monitahoiseen ja -napaiseen maailmaan ihan kuten Kiina, Venäjä, Brasilia ja muut BRICS-maat ja n.s. etelä ovat tahtoneet jo pitkään, eikä siinä maailmassa sääntöjä sanella vain Washingtonista.

Myös Bankovalla ymmärretään tämä muutos. Niinpä ei pidä vähätellä Viktor Orbàn:n (s. 1963) syrjäyttämisen merkitystä EU:n ja NATO:n valtasuhteiden kannalta kun Zelensky:n hallinto yhä enemmän nojaa Brysseliin. Orbàn oli piikkinä persuuksissa Brysselille kun hän haki Unkarin omaa etua energiavaatimuksillaan eikä suostunut kaatamaan rahaa ja aseita Ukrainaan. Tosin nyt lie uusi samanmoinen eli Rumen Radev (s. 1963) vallassa Bulgariassa ja unohtaa ei voi Slovakian Robert Fico:akaan (s. 1964).

Kun Kiovan eliitille on realistisessa näköpiirissä edessään sotilaallinen tappio ja sitä myötä myös poliittinen siirto syrjään, he yrittävät ylläpitää toivoa.  Se on aina helpompaa kun on joitakin konkreettisisia kiintopisteitä, kuten USA:n vaalit syksyllä. Ihmisiä on helpompi vakuuttaa että kunhan kestetään siihen ja siihen asti niin sitten voitetaan, vähän niinkuin taivasosuus uskonnollisissa uskomusmaailmoissa.  Sama pätee myös meikäläisen eliitin ja poliitikkojen suhtautumiseen: todellisuus alkaa valjeta mutta väärän hevosen veikkaamista ei olla valmiita tunnustamaan joten pidetään jo rispaantuvaa toiveikkuuden naamiota, jos vaikka ihmeitä tapahtuisi.  Oikea reaktio olisi joka tapauksessa panostaminen rauhanomainen ratkaisuun neuvotteluteitse mutta siihen ei näytä olevan tahtoa sen enempää Brysselissä kuin täkäläisellä värisuoralla Helsingissäkään.

Huom: Tämä kirjoitus pohjaa kevyesti Moskovski Komsomolets:ssa ("Московский Комсомолец" ) 23/4 -26 julkaistuun Mihail Rostovsky:n kirjoitukseen “”Продержаться до сентября”: стратегический замысел режима Зеленского прояснился во всей его полноте” (suom: "'Sinnitelkää syyskuuhun asti': Zelensky:n hallinnon strateginen suunnitelma on tullut kokonaisuudessaan selväksi”).  Olen kuitenkin laventanut sen näkökulmaa sekä lisännyt omia kannanottojani sekä editoinut sitä paremmin vastaamaan meikäläistä katsantoa.  Lisäsin myös viittauksia meidän politiikkaamme.

---

1) Lasten pöytä (saks: Katzentisch) on ilmaus jolla kuvataan sivuun joutumista kun joku tai jotkut siirretään syrjään tärkeämmistä yhteyksistä.  Nykyisessä eurooppalaisessa politiikassa ilmauksen toi esille Saksan puolustusministeri Boris Pistorius kun Donald Trump esikuntineen ohitti länsieurooppalaiset johtajat käsiteltäessä Ukrainan rauhanneuvotteluja keväällä -25 Munchen:ssä.

2) Ennalta arvaamattomuus poliittisena menetelmänä on vanha ja paljon käytetty keino hämätä vastustajia ja estää heitä valmistautumasta omiin poliittisiin toimiin. Jo muinainen kiinalainen kenraali Sunzi (544-496 e.a.a.) kirjoitti Sodankäynnin taito -teoksessaan (perint. kiina: 孫子兵法; Trans. "Sūnzǐ bīngfǎ") kuinka vastustajille ei pidä näyttää aikomuksiaan. Varsinaisesti tekniikka tuli tunnetuksi 1950-luvulla Israelin silloisen työväenpuolueen, sionistisen Mapai:n keinona. Myöhempiä näkyviä käyttäjiä ovat erityisesti olleet Richard Nixon Vietnamissa ja nyt se näyttäisi olevan Donald Trump:n varsinainen työkalu, toki n.s. "Mad Man" taktiikan rinnalla.

3) Rampa ankka (eng: "Lime Duck") kuvaa vaaleja odottelevan poliitikon asemaa tilanteessa jossa hänellä ei enää ole vaikutusvaltaa vaikka kautta onkin vielä jäljellä.  Ilmaus on erityisesti käytössä Pohjois-Amerikassa.

4) Transatlantinen suhde:ella kuvataan länsieurooppalaisten valtioiden ja USAn liittolaissuhteen erityisluonnetta.  Suhteen tämä ranta on kuitenkin oikeasti alistettu ja riippuvainen mutta se yritetään esittää liki tasavertaisena liittolaisuutena.

5) Bankova (ukr: "вулиця Банкова") on Kiovan katu jonka varrella sijaitsee monia Ukrainan valtionjohdon rakennuksia, m.m. presidentin hallinto ja lukuisia parlamentin toimitiloja.

Trumpin persialainen diili

Olemme saaneet 8/4 -26 kuulla USAn ja Iranin päässeen sopuun kahden viikon tulitauosta juuri kun Donald Trump (s. 1946) raa'an ja sotarikoksia enteilevän uhkauksen "A whole civilization will die tonight, never to be brought back again" takaraja alkoi lähestyä.  Tämän käänteen merkitystä voi ja tulee arvioida joten en malta olla itsekin ryhtymättä astialle.

Tausta USAn politiikalle Irania (ent. Persia) kohtaan juontaa juurensa Mohammad Mossadegh:n (1882-1967) hallinnosta.  Hän yritti saada Iranin öljyvarat kansalliseen hallintaan  ja käyttää niiden voittoja Iranin hyväksi, jopa sen köyhempien kansanosien auttamiseksi.  Se tarkoitti läntisten öljy-yhtiöiden vallan kaventamista ja jopa yhtiöiden öljytuotantojen kansallistamisia.  Niinpä USAn CIA ja UK:n MI6 järjesti vallankaappauksen vuonna 1953 jossa siihen asti koristeellisena keukuvana toiminut shaahi Mohammed Reza Pahlavi (1919-1980) nostettiin nukkehallinnon johtoon.  Kaikki meni USA:n ja UK:n pillin mukaan kunnes shaahin hallinnon länsimainen meno ylitti fundamentalististen muslimi-imaamien sietokyvyn ja sorto tavallisen kansan kestokyvyn.  Seurauksena oli islamistien vallankumous 1979 jota suuri osa kansasta tuki koska imaameilla oli myös propagandassaan sosiaalisia ohjelmia ja elintason parantaminen.  Pahinta pahoinvointia, nälkää ja sairauksia vastaan toki imaamitkin toimivat mutta pääosin tavallisen kansan kohdalla sortajat vain vaihtuivat.

USA:lle vallan menetys Iranissa oli iso tappio josta Washingtonin eliitti ole vieläkään toipunut.  Iranin pappisvaltaa on yritetty kumota mitä likaisimmilla tempuilla.  Ovat yrittäneet talouspakotteita, terroria, sabotaaseja, murhia "oheisvahinkoineen" ja ties mitä.  Liittoutuivat jopa Iranin Saddam Hussein:n (1937-2006) kanssa kun hän yritti sotaa Teherania vastaan.

Mitkään temput eivät onnistuneet, ei edes Iranin johdon päiden menoksi levitetty propagandaverkko ydinaseiden valmistelusta.  Sen kutoivat niin vahvaksi ettei edes IAEA:n tarkastajat pystyneet sitä purkamaan vaikkeivät todisteita löytäneetkään kuin rauhanomaisesta yditeknologiasta eli polttoaineen rikastamisesta ydinvoimaloihin, kuten Iranin johto oli todistellutkin.  Propagandahyökkäyksen varjolla saivat pystytettyä sanktioita ja saartoja.  Samaan aikaan USA ja Israel ovat yrittäneet provosoida Iran hyökkäämään ensin mutta lopulta he joituivat itse aloittamaan sodan.

USA;ssa kaikki hallinnot sitten Iranin pappisvallankumouksen jälkeen ovat olleet Iranin kimpussa mutta pahiten Donald Trump jo ensin ensimmäisellä kaudellaan mutta silloin  epäonnistuen sodan aloittamisessa.  Toisella kertaa sai sitten sodan aikaiseksi, Israelin myötävaikutuksella.  Sehän on ollut aktiivinen Iranin imaamien ja ajatollaheiden vastustaja koska Iran on suhtautunut myötämielisesti palestiinalaisten taisteluun sionistista sortoa vastaan.  Onhan esitetty jopa Tel Aviv:n hallinnon huijanneen Trump:in mukaan aloittamaan sota mutta epäilen josko moinen olisi ollut tarpeellista.

Nyt olemme tilanteessa jossa Iranin johdon horjuttamiseksi tarkoitetut temput, m.m. toisinajattelijoiden ja kurdien lietsominen hallintoa vastaan, ei ole toiminut.  Toisen kauden Trump on masinoinut yhdessä Israelin kanssa massiivisia pommituksia Iranin niin sotilas- kuin siviilikohteita vastaan, tyttökouluista, ydinlaitosten kautta meriveden suolanpoistolaitoksiin - ja se vastannut liki samalla mitalla USAn liittolaismaissa olevia USAlaiskohteita vastaan.  Tekosyinä USA ja Israel on käyttänyt milloin Iranin ydinohjelmia ja milloin islamistista sortoa.  Tavoitteeksi on asetettu ydinaseiden estäminen, sotauhon lopettaminen ja hallinnonvaihtaminen.  Ajatollahin tilalle on tarjottu m.m. maanpaossa USAssa elävää viimeisen shaahin poikaa Reza Pahlavi:a (s. 1960) joka on yllyttänyt länsimaita pommittamaan iranilaisia lisää ja tarjoutunut uudeksi shaahiksi.

Suuresta alkuinnostuksesta ja nopean voiton julistuksesta Washingtonin hallinto on päätynyt solmimaan Teheranin kanssa Pakistanin välityksellä kahden viikon aselevon, jatkaen toki voitonjulistuksiaan Pete Hegseth:n et al MAGA-kuoron laulaessa hoosiannaa taustalla.  Ainakin tämänhetkisten tietojen valossa todellisuus näyttää toisenlaiselta: kumpikaan ei lie voittanut mitään mutta USA hävinnyt enemmän.

Alunperin Trump:n tavoite oli Iranin johdon ehdoton antautuminen ja USAn ylivalta "sopivine" nukkehallitsijoineen, esimerkiksi Reza Pahlavi nuorempi keulakuvanaan.  Nyt aseleposopimuksesta tietämämme mukaan seuraukset lie jotakuinkin:

1) Hormuz:n salmi on sovittu aukaistavaksi mutta todennäköisesti Iran valvoo liikennettä ja ehkä jopa rahastaa sitä.  Avaamisen kanssakin on niin ja näin koska Israel ei ole noudattanut tulitaukoa Lebanonissa.
2) Iranin ydinohjelmaa, kaikin käytettävissä olevin tarkastetuin tiedoin rauhanomainen, ei ole keskeytetty vaikka sitä on pahasti häiritty.
3) Sanktiot rakoilevat kun maailmantalous on kriisissä.
4) USA:n suhteet liittolaisiin, jopa UK:in ja Israeliin rakoilevat ja moni, m.m. Espanja, alkaa jo konreettisestikin pistää hanttiin.
5) USA:ssa poliittisen eliitin yleensä melko yhtenäinen sotarintama rakoilee. Ei vain Demokraatit vaan myös jo moni Republikaani tekee pesäeroa Trump:iin ja hän erimieltä oleviin tavalliseen tapaan haukkumalla tryhmiksi, pettureiksi ja köyhiksi(sic!). Myös UK:ssa PM sir Keir Starmer:n (s. 1962) asema horjuu entistä enemmän.
6) Ajatollah, muutama imaami ja lippu-upseeri on murhattu mutta uusia, käytännön politiikassa vähemmän pragmatisoituneita nousee tilalle.

Erään tavoitteen, ainakin tilapäisesti, Trump lie saavuttanut: Epstein:n jupakasta ei ole sodan aikana puhuttu juuri lainkaan tai ainakin se on siirtynyt marginaaleihin.  Onhan vanha keino haudata sisäpoliittisia ongelmia itse kriisiytetyn ulkopolitiikan alle.

Tulitauon pitäisi tätä kirjoitettaessa olla ollut voimassa pari päivää.  Sitä on kuitenkin jo horjuttaneet Israelin toimet Etelä-Libanonissa missä Benjamin Netanjahu:n (s. 1949) hallinto ei näytä suostuvan aselepoon vaan jatkaa Gaza:n operaationsa toisintoa.  Toisaalta siellä pitäisi olla voimassa aiempi Gaza:n tulitauon yhteydessä sovittu tauko tappamisessa mutta sen Israel rikkoi saman tien. Perimmäisenä syynä Netanjahu:n haluttomuuteen lopettaa lienee että kun sotiminen ja sitä kautta poikkeustila poistuu, hänen korruptionsa käsittelyä jatketaan oikeudessa.

Jotkut kansainväliset kommentaattorit näkevät Washingtonin hallinnon konkurssikypsänä pesänä joka yrittää pantata perheen perintöhopeita hopeita viivyttääkseen häätöä.  Se syö niin kotimaisten kuin ulkolaistenkin liittolaisten uskoa ja he katselevat ratkaisua muualta.  Sikäläinen MAGA-väki etsinee uutta messiasta, miljardöörit uutta bulvaania ja länsieurooppalaiset ajavat vankkureitaan kehäksi fortress-EU:n ympärille sekä kaukoidän talousihmeet pyrkivät sopimaan Teheranin kanssa.

Toiset taas arvioivat Washingtonin tilannetta johtamiskriisinä: Poliitikot on toistensa kimpussa Capitolilla, Pentagon yrittää sanella omiaan ja ulkoministeriö omiaan. Tuloksena stagnaatio,  Iranin tarvitessa vain odottaa kypsien hedelmien alkaa tippua.

Joka tapauksessa aiemmat maailman politiikan vanhat liittokunnat näyttäisivät olevan liikkeessä ja muotoutumassa uusia, jota jotkut "status quo:on" ja "modus vivendi:in" 1) tykästyneet pelkäävät uutena maailmanjärjestyksenä joka tuhoaa vanhoja nautintaoikeuksia.

Käytännön politiikassa tämä kaikki tarkoittaa että meille taviksille että
a) Meille "myydään" kriisien varjolla korkeampia hintoja niin energialle kuin muullekin kaikki tuotetaan ja kuljetetaan energian voimalla.  Myös sellaiselle energialle ja tuotteille joka ei tule läheltäkään kriisipesäkkeitä.
b) Rahaa tullaan polttamaan vielä enemmän sotavarusteluun kun läntisen Euroopan, jota virheellisesti koko Euroopaksi nimiteään, on otettava "enemmän vastuuta".
c) Jossakin vaiheessa meitä aletaan viedä myös muiden sotiin ties mille maailmankolkalle varjelemaan kapitaalien etuja jota nimitetään vapaudeksi ja demokratiaksi sekä hyvinvoinniksi.  Olihan nykyinen presidenttimme Alexander Stubb (s. 1968) ulkoministerinä lähettämässä meiltä sotilaita jo Libyaan 2011 ja Afganistaniin mentiinkin miehityssotaan liki 20 vuodeksi. Silloin emme olleet edes NATO:n jäseniä vaan rauhankumppaneita (sic!).

Suurimpia voittajia tullevat olemaan läntiset finanssiteollisuuden konklomeraatit sekä sotateollinen kompleksin omistajat.2)  Mukana tuossa eliitissä pyörii myös joukko miljardöörejä joilla on intressejä muussakin taloudessa kuten Elon Musk (s. 1971), Lawrence "Larry" Ellison (s. 1944), Mark Zuckerberg (s. 1984), Jeffrey "Jeff" Bezos (s. 1964) sekä koko joukko muita jotka ovat esimerkiksi tehneet suuria lahjoituksia Trump:n erilaisiin kassoihin.  Tosin aika-ajoin näytetään esitettävän "ryppyjä rakkaudessa" kun miljardöörit kilpailevat joissakin suhteissa myös keskenään. Iso linja näyttää silti pitävän ja Trump tietää puolensa.  Siis voittajia jollei jostakin syystä koko homma mene USAn kannalta n.s. "reisille" ja tämä kriisi olisi oikeasti vihoviimeinen systeeminen kapitalismin kriisi sen konkreettisen lopun alkuna.  Sitä sutta on kuitenkin huudettu niin kauan ja niin monasti etten, ainakaan vielä, usko sen ajan koittaneen.  Joka tapauksessa meidän tavallisten kanta-astujien pitäisi olla hereillä ja vahtia eliittiämme ettei se pääse vielä pahemmin sotkemaan meidän asioitamme.

Oma lukunsa on, kestääkö tulitauko ja päästäänkö sen aikana neuvottelemaan oikeasta rauhasta.  Siitä ehkä myöhemmin oma kirjoituksensa.

Ps: Tämä on kirjoitettu pari päivää tulitaukosopimuksen hyväksymisen jälkeen.  Tilanne kehittyy koko ajan ja tämä analyysi saattaa olla jo huomenna vanhentunut mutta silläkin uhalla pistän tämän esille.

---

1) "Status quo (lat.) tarkoittaa vallitsevaa asiain tilaa, olemassa olevaa tilannetta.  "Modus vivendi" (lat.) tarkoittaa vallalla olevaa elämäntapaa, sitä kuinka asiat tavataan valtavirrassa hoitaa.

2) Tässä yhteydessä voisi pohtia kapitaalien omistajien ja kapitaalikeskittymien teknokraattien, bankstereiden, pörssispekulanttien y.m., suhdetta. Kummat vie ja kummat vikisee.  Kummat on se "perimmäinen liikuttaja" kapitalismin nykyvaiheessa.  Ovatko omistajat jo menettäneet valtansa palkkarengeikseen palkkaamille.  Asiaa on pohtinut m.m. Hannu Raittila (s. 1956) teoksessaan "Liikkumaton liikuttaja" (WSOY; 2004). Huom: "Liikkumaton liikuttaja" viittaa filosofiseen pohdiskeluun mikä on alkuperäinen voima joka saa maailmankaikkeuden liikkeeseen: luukkumaton liikkuttaja joka laittaa kaiken muun liikkeelle eli "radix causa" (perimmäinen syy).  Tämä pohdiskelu olisi mielenkiintoista mutta toisella aikaa, omassa kirjoituksessaan ehkä joskus.

The Failure of the Century: U.S. Congress Panics Over Possible Peace Terms with Iran

<<Juttu pravda.ru:sta käännettäväksi ja editoitavaksi laajemmaksi omaksi plokistukseksi>>

Washington has conceded defeat, although it is trying to pass it off as a diplomatic maneuver. The drainage system of American politics has sprung a leak in the most crucial area. While the White House draws reports on "stabilization", a real hysteria has begun in the US Senate. The agreements with Tehran do not look like a deal of equals, but like a capitulation of the hegemon in the face of reality.

US Congress

Photo: whitehouse.gov by Lawrence Jackson (Executive Office of the President of the United States), https://creativecommons.org/public-domain/pdm/

US Congress

In this article:

Chris Murphy's Nightmare: The Locked Channel

Geopolitical Auction: Who Will Pay for the Truce?

The Washington Impasse and Its Implications for Allies

Answers to popular questions about the US-Iran deal

Read also

Chris Murphy's Nightmare: The Strait is Locked

Democrat Chris Murphy, usually reserved in his assessments, broke into a shout on CNN. The politician called the terms of the truce between Washington and Tehran a global catastrophe. At the center of the scandal is the control over the planet's key waterway. If Iran gains official authority to dictate terms in the region, American exceptionalism will be consigned to the dustbin of history.

"If, at the very least, this agreement gives Iran the right to control the strait, then it's a disaster for the entire world," RIA Novosti quoted him as saying.

Murphy understands: behind the pretty words about peace lies the transfer of the keys to the global gas tank into the hands of Tehran. This is not just about negotiations, but about recognizing a new security architecture where the United States no longer sets the rules.

"If you give control of logistics to the enemy, you sign an act of bankruptcy of your influence", — explained in an interview with Pravda. Ru corporate law lawyer Roman Lavrentiev.

A geopolitical auction: who will pay for the truce?

The administration in Washington is now like a bankrupt who is trying to pawn family silver to delay eviction. The U.S. contingent in the Middle East has become a hostage to the situation. In an attempt to avoid a direct confrontation, the White House is making concessions that are eroding the trust of even its most loyal allies.

Parameter Consequences of the transaction

Strait control De facto transfer to Tehran

Status of sanctions Eroding restrictions on oil exports

Allied response Growing panic in Israel and the EU

While American politicians are arguing in the Senate, the situation in the region is changing on an hourly basis. While demanding that others follow the rules, Washington is breaking them when it comes to saving its own skin. The desire to avoid nuclear escalation is turning into a parade of surrender, where each step only deepens the decline of US prestige.

"We are seeing a classic management crisis. The Pentagon dictates one thing, the State Department dictates another, and the result is strategic paralysis. Iran just waited for the system to start devouring itself, " he said in an interview with Pravda. Ru political scientist Sergey Mironov.

The Washington impasse and the consequences for the allies

The American foreign policy machine has stalled. Attempts to impose its will through disinformation and pressure are no longer working. While the White House is convincing everyone that the Strait of Hormuz is safe, the facts suggest otherwise. Tehran is methodically clearing the space for its own interests, leaving American aircraft carriers as mere spectators.

This is not just a local conflict, it is a systemic failure. When Murphy-level congressmen talk about a “disaster”, it means that it is no longer possible to hide the failure of the mission in the region. Any resolution in the UN will now pass through the filter of updated realities, where the voice of Iran is louder than the orders from Washington.

"Financial markets have already begun to lay down the risks of losing control over logistics routes. American dominance was based on the safety of navigation, which no longer exists, " he said in an interview with Pravda. Ru financial analyst Nikita Volkov.

Answers to popular questions about the US-Iran deal

Why did Chris Murphy call the deal a disaster?

The main reason is the de facto recognition of Iran's right to control key maritime routes, including the Strait of Hormuz, which poses a threat to global trade and US influence.

How will this affect oil prices?

The transfer of control over the Straits to Iran means that Tehran gains leverage over global energy prices, depriving Washington of the ability to dictate terms.

Is it true that the US is withdrawing its troops?

As part of the" truce", a significant reduction in the US military presence is being discussed, which many experts interpret as a flight and recognition of the inability to hold the region.

What is the role of the international community in this process?

World powers, including Iran's allies, see this as a collapse of American hegemony and a shift towards multipolar management of strategic resources.