Vakuutuksella turvaa aseillekin

Liikenteessä vahinkoihin varaudutaan pakollisella liikennevakuutuksella.  Voitaisiko vastaavalla menettelyllä parantaa aseturvallisuutta?

Lueskelin tuossa muutamia blokikirjoituksia aselaeista ja aseiden vaarallisuudesta.  Niissä vertailtiin, taas kerran, aseita autoihin kun molemmat tappavat väärin käytettyinä. Varsin hyvin siellä aserajoituksia kannattavat perustelivat nidien erot.  Niitä lukiessa tuli mieleeni mallin ottaminen liikenteestä aseiden käsittelyyn ja hallintaan.

Voisimme säätää aseille pakollisen asevakuutuksen.  Pakollisen liikennevakuutuksen tavoin vakuutuksella korvattaisi täysimääräisenä aseella aiheutetut vahingot niin ihmisille kuin muutenkin.  Sillä katettaisi hoitokustannukset ja vahingonkorvaukset j.n.e. Eihän toki sekään saisi ihmiselämää takaisin mutta korvaisi menetyksiä kuten muuaalkin, m.m. liikenteessä tehdään.

Vakuutuksen hinta voisi määräytyä samoin kuin liikennevakuutuksienkin.  Mitä alttiimpi ase laatunsa, omistajan asuinpaikan j.n.e. mukaan on aiheuttamaan vahinkoja, sitä korkeampi maksu.  Asiallisista ja turvallisista säilytystiloista voisi saada alennusta. 

Vastuu vakuutuksen ottamisesta ja voimassa pitämisestä olisi aseen rekisteriin merkityllä haltijalla.  Aseenomistajaa kannustaisi säilyttämään aseensa kunnolla jos hän olisi vastuussa myös muiden sillä aiheuttamista vahingoista.

Aseiden edelleen myymisessä pitäisi olla varma rekisterimerkinnät ajantasalla pitävä ja vakuutuksen siirtävä menettely.  Ajoneuvojen osalta sellainen on saatu aikaiseksi, miksei siis aseillekin.  

Aseiden katoamiset olisivat ongelma jatkossakin  Nyt kun ase katoaa niin se katoaa. Omistajan menetys on "vain" aseen arvo.  Jatkossa hän olisi vastuussa aseella aiheutetuista vahingoista sen jälkeenkin, ainakin jonkin aikaa.  Ainakin siihen saakka kunnes omistusmerkintä rekisterissä olisi kohdallaan.  Vai pitäisikö se olla pidempikin jos kyseessä on silkka huolimattomuus tai leväperäisyys?

Vahva vakuutusturva ja -vastuu voisi ehkä kannustaa aseita hankkivat pitämään niistä entistä parempaa huolta.  Samalla niillä aiheutettuja vahinkoja voitaisi korvata menettelyllä joka on muutenkin käytössä yhteiskunnassa.  Vahinkojen haitallisuuteenkin tulisi yksi mittari lisää kun voitaisi arvioida vakuutuksesta korvattavien vahinkojen määriä.  Painopiste olisi kuitenkin tuossa vastuussa.  

Iso mutta katkera ego

Paavo Lipponen vertaa itseään Cincinnatukseen, vaatimattomuuden ja nöyryyden roolimalliin.  Oikeasti Lipponen edustaa ihan toista kovaa pyrkyryyttä ja luopumisen tuskaa.

Entisen pääministerin ja SDP:n puoluejohtajan ex-y.m. Paavo Lipposen ego jatkaa kasvuaan myös eläkkeellä.  Nyt hän vertaa itseään Lucius Quinctius Cincinnatus:iin (520 e.a.a. - 430 e.a.a.).  Tarun ja legendan mukaan Cincinnatus oli roomalainen ylimys joka valittiin diktaattoriksi pelastamaan Rooma ja joka tehtävänsä jälkeen luopui asemastaan palaten hoitamaan tiluksiaan, kuvaannollisesti auran varteen. Hänestä on rakennettu roolimalli vaatimattomalle ja nöyrälle sankarille.

Paavo Lipponen on sen sijaan aivan vastakkainen malli.  Hän on lukuisia kertoja pyrkinyt kaikenlaisiin poliittisiin johtotehtäviin aina Euroopan unionia myöten.  Hän ei myöskään ole niistä yhdestäkään luopunut vapaaehtoisesti.  Pääministerinpaikalta hänet suisti vaalitappio 2003 vaaleissa ja viimeisimmänkin luopumisen aiheuttivat äänestäjät presidentinvaaleissa tänä vuonna.

Paavo Lipposessa ei ole mitään nöyrää ja vaatimatonta.  Hänen koko pyrkyryytensä ja moukkamainen käytöksensä eteensä osuneita kohtaan kertoo pikemminkin röyhkeydestä ja ahneudesta sekä kyvyttömyydestä luopua.  Täysin harhaan menevä vertaus Cincinnatus-roolimalliin on toki aitoa Lipposta itseään.  Hänhän on alati nähnyt itsensä käsittämättömästi paisutelluissa mittasuhteissa.  Nyt siis vertautumassa Rooman suurimpiin sankareihin.  Onko seuraava vaihe vaatia esimerkiksi nuoruutensa kotikaupungin Kuopion nimeämistä hänen mukaansa kun USAssakin on Cincinnati.

Nyt Lipponen on oman ilmoituksensa mukaan luopunut haastattelujen antamisesta suomalaisille tiedotusvälineille.  Se ei ole kuitenkaan cincinnatuslainen luopuminen vallasta.  Se on osoitus siitä, että vanheneva Lipponen on katkera asemiensa menettämisestä ja siitä, että häntä ei koko ajan ylistetä kansakunnan kaapin päällä.  Ilmeisesti häntä kaihertaa myös se, että hänen oma puolueensa, SDP, haluaa nykyään profiloitua pikemminkin antilipposlaisella politiikalla kuin ylistäisi Lipposen kantoja ja linjaa.  Häntä siis tuntuisi vaivaavan luopumisen tuskallisuus ja pelko unohduksesta. Lipponen on siis pikemminkin ahne ja tarrautuva kiipijä kuin nöyrä luopuja.

Ruotsalaista symboliikkaa

Puolustusministeri Haglund on antamassa päätösvallan Islannin ilmavalvontaan osallistumisesta ruotsalaisille.  Hän näkee siinä vain symbolista merkitystä.  Häneltä jäävät riskit huomioimatta.  Samaten hän "unohtaa" demokraattisen päätöksenteon.

Puolustusministeri ja Ruotsalaisen kansanpuolueen (SFP) puheenjohtaja Carl Haglund on kertonut mielipiteensä Islannin ilmavalvontaan osallistumisesta.  Hänen mukaansa asia riippuu Ruotsin kannasta.  Haglundin kannasta kertoi YLE nettiuutisissaan.

Haglund haluaa siis antaa päätösvallan asiassa pois Suomesta ja suomalaisilta demokraattisesti valituilta edustajiltamme kielikumppaneilleen Pohjanlahden toiselle puolelle.

Toisaalta asialla on kuulemma vain symbolista merkitystä.  Minkähän symbolin Haglund haluaa NATO-maiden toimiin  mukaan menemisellä esittää?  Lojaaliutta NATOa kohtaanko kun USA on ulkoistamassa omia sotilaallisia valmiuksiaan toistaiseksi rauhallisemmilla seuduilla?

Eikö Haglund todellakaan näe mitään symbolista isompaa?  Jotkut muut, esimerkiksi valtiotieteitten tohtori Pekka Visuri, ovat nähneet suuremman Suomen puolustuspoliittisen muutoksen.  Joko vähintään yhteisen pohjoismaisen puolustushankkeen kuten presidentti Sauli Niinistö ja ulkoministeri Erkki Tuomioja ovat yrittäneet vähätellä tai liittymisen NATOn ilmapuolustukseen kuten esimerkiksi Tampereen yliopiston professori Tuomas Forsberg.

Eikö valvontaan osallistuminen tuo riskin, että jos valvonnassa jotakin kohdataan niin silloin joudutaan mukaan NATOn konfliktiin sen ulkopuolisen tahon kanssa joka on jouduttu valvonnassa kohtaamaan?  Olemme mukaan lähtiessämme siis entistä lähempänä joutua mukaan NATOn kriiseihin kolmansien maiden kanssa.

Kun NATOn ilmavalvonnassa jotain ulkopuolisia vahditaan niin Pohjois-Atlantilla todennäköisimmät ulkopuoliset lienevät venäläisiä liikkumassa avoimella merellä.  Jos joutuisimme mukaan konfliktiin Islannin lähettyvillä, mitä se aiheuttaisi suhteillemme täällä omalla yhteisellä rajallamme?  Haluaako Haglund ja kumppanit lähteä katselemaan symboleja ja löytääkseen sodan?  

Olisikohan puolustusministerinkin hyvä pohtia asiaa symboleja laajemmin?  Toki nekin viesteinä asenteestamme ja suuntautumisestamme ovat tärkeitä mutta on asiassa ihan konkreettinenkin puolensa.  Jos haluamme rauhaa, pitäisi meidän pysytellä mahdollisten konfliktien ulkopuolella.

 Me kovasti hehkutamme länsimaista avointa demokratiaa mutta sen puolustuksesta vastuullinen on menossa omaa kieli-identiteettiään edustavien selän taakse ilman avointa keskustelua ja demokraattista käsittelyä.  Se on minusta huolestuttavaa. 

.  

Työmarkkinamenoa

Elinkeinoelämän johto haluaa avata raami-TES:in.  Onko tarkoituksena työmarkkinaprotokollan noudattaminen, saada lyhyen tähtäyksen voittoja Euro-kriisin varjolla vai pidemmälle meneviä tavoitteita?  Onko tarkoitus purkaa "sopimusyhteiskunta"?  Ovatko he laskeneet tavoitteidensa koko hinnan vai onko kyseessä lyhytnäköinen kvartaaliahneus?

Viime aikoina Elinkeinoelämän keskusliitto on alkanut taas joka kertaisen neuvottelukierrosta edeltävän itkunsa.  Nyt on kyseessä pidemmän n.s. Raamisopimuksen ja sen perusteella tehtyjen työehtosopimusten loppupuolen palkankorotuksista sopiminen ja EK:lla mielessä koko sopimuksen avaaminen.  Leppeimillään tyytyvät maksimaalisten joustomahdollisuuksien käyttöön ja tömäköimmillään vaaditaan raamienkin avaamista.  Äänessä on pääasiassa n.s. pään(sä) avaajana teknologiateollisuus.

Noin yleensä heidän puheenvuoronsa eivät poikkea mitenkään jo aiemmin aina erilaisten neuvottelujen alla tekemistään esiintymisistä.  Aina, on taloustilanne mikä tahansa, älämölö on samanlaista.  Niinpä näillä puheilla ei tälläkään kertaa ole mitään uskottavuutta sillä ne vuodesta toiseen toistettuna ovat inflatoituneet aivan turhanpäiväisiksi jorinoiksi jotka.  Ne kuulunevat normaaliin työmarkkinaliturgiaan joita ilman neuvottelunäytelmä ei olisi tuttu ja turvallinen.

Monet a-järjestöt ja -liitot sekä muu työväenliike ovat jo ehtineet kuitata EK:n ja Teknologiateollisuuden repliikit sinne mihin ne kuuluvat: niin STTK, Pro kuin Akavakin.  Sen sijaan SAK:n pehmeys pistää epäilyttämään.  Sieltä jotkut liittojohtajat, kuten esimerkiksi Metalliliiton Riku Aalto, ovat sanansa sanoneet mutta keskusjärjestön johto puheenjohtaja Lauri Lylyä myöten on epäilyttävän hiljaa.

Mikä sitten EK:lla on mielessä normaalin työmarkkinaprotokollan täyttämisen lisäksi?  Onko tarkoituksena vain asettaa neuvotteluluille työntekijäpuolen kannalta mahdollisimman huono lähtökohta.  Siis sellainen jossa jo sovitun saavuttaminen voidaan esittää voittona.

Vai onko tarkoitus ihan oikeasti saavuttaa huononnuksia Euro-kriisin varjolla.  Sinällään kun yritysten talouksissa ei joitakin poikkeuksia lukuunottamatta mene juurikaan huonommin kuin jo raamineuvotteluja käydessä oli manattu.

Aikoinaan nykyisen kaltainen työehtosopimusmenettely (TES) aloitettiin Talvisodan melskeiden keskellä n.s. "Tammikuun kihlauksella".  Silloin piti saada työläiset mahdollisimman suurella innolla puolustamaan kapitalistien lompakkoja ase kädessä.  Myönnytyksenä suostuttiin sopimaan työehdoista.  Seurauksena oli n.s. "sopimusyhteiskunta".  Nyt ilmeisesti työnantajat tuntevat asemansa niin turvatuiksi, että aiemmista sopimisista pitää päästä eroon.

Ymmärtääköhän EK:n johto oikeasti millaisia elementtejä he yhteiskunnassamme liikuttelevat kun voitonsuhdeluvun alenemistendenssiä eli sijoitetun pääoman tuoton suhteellista alenemista vastaan kapitalismin jatkuvan kriisin oloissa taistelevat?  Mikä on myös heille koituva hinta siitä, että yhteiskunta ei enää toimikaan sopimusyhteiskunnan ehdoin.  Laskevatko he asemansa vahvempien väkivaltakoneistojensa varaan.  Ottavatko he silloin huomioon, että sekin maksaa vaikka siitäkin tekisi businesta.   vai onko kyseessä vain kvartaaliahneus ilman sen pidemmälle ulottuvaa miettimistä?

Pölyt pois kansakunnan kaapin päältä

YLEn elokuva Mannerheimista alkaa valmistua.  Se on ehtinyt jo ennen ensi-iltaansa aiheuttaa suunnattoman metelin Mannerheimia pyhänä ikoninaan pitävien joukossa.  Elokuvan asetelmat ja näkökulmat antavat monia mahdollisuuksia ja siksi se ansaitseekin tulla arvioiduksi vasta katsomisen jälkeen.

   

YLE on julkistanut tietoja uudesta marsalkka C. G. E. Mannerheimia koskettelevasta elokuvastaan niin tuottaja Erkko Lyytisen vetämässä  tiedotustilaisuudessaan kuin elokuvan omilla sivuilla.  Elokuvasta on noussut melkoinen älämölö jo ennenkuin kukaan on sitä edes ehtinyt nähdä.  Normaali suoritus siis fundamentalistifanittajilta.

Erityisiä syitä sankkojen Mannerheim-friikkien joukkojen mielensäpahoittamiselle ja tyrmistelyllä näyttää olevan, että he eivät usko marsakkaa lähestyttävän riittävän kunnioittavasti, etenkin kun pääosan esittäjäksi on valittu musta kenialainen Telley Savalas Otieno ja sen on ohjannut myös kenialainen Gilbert Lukalia.

Mistä lähtee tämä Mannerheim-fanittajien käsitys, että heillä on ainut ja oikea kuva sankaristaan ja siihen ei saa kukaan tuoda säröjä.  Pelkäävätkö he, että heidän ikoninsa katsominen jostakin toisesta, heille vieraasta kulmasta, veisi heiltä pohjan pois heidän fanitukseltaan?

Omituisesti elokuvahanketta on arvioitu siten, että vain historiallisesti heidän mielestään oikeannäköinen Mannerheim-kuva on sallittu.  Heillä on jäänyt huomaamatta, että sekottavat erilaisia arviointiasteikkoja: heistä elokuvan täytyy olla huono ja tekijöiden ammattitaidottomia jos se ei esitä heidän sankariaan heidän haluamassaan konservatiivisessa historiallisessa, etnisessä, kielellisessä, sukupuolisessa j.n.e. yhteydessä, siis valkoihoisena erehtymättömänä hetoroseksuaalina.  Vastaavaa historiallista oikeellisuutta he eivät kuitenkaan vaadi omilta sankaritarinoiltaan.

Arvioinnissa kannattaisi pitää mielessä, että elokuvataiteessa on monenlaisia alalajeja historiallisen epookin lisäksi, m.m. erilaisia symbolistisia ja psykologisoivia tyylilajeja. Ja samalla kannattaa arviointiansa tehdä tavalla, että ottaa huomioon erilaiset arviointiasteikot, ainakin muutamat niistä: 1) pidän <-> en pidä, 2) hyvä <-> huono, 3) fakta <-> fiktio, 4) realistinen <-> symbolinen, 5) historiallinen ajankuva <-> etäännytetty/siirretty ja 6) kohdealue ja -aika laaja <-> kohdealueena jokin yksityiskohta. 

Oikeastihan elokuva- niinkuin missä muussa taiteessahan on erilaisia keinoja ja menetelmiä lähestyä kohdetta.  Niitä valitaan ja hylätään sen mukaan mihin osaan kohdetta tekijät haluavat kulloinkin keskittyä.  Kohdetta voidaan abstrahoida ja etäännyttää jotta katsojan mielenkiintoa voidaan ohi yleisten kliseiden johonkin tiettyyn osa-alueeseen joko hänessä tai asioissa joita hänen katsotaan edustavan. 

Elokuvan omien sivujen sisällön perusteella yksi lähestymiskulma näyttäisi olevan sankaruus ja sen alla oleva ihminen.  Miten kansakunnan kaapinpäälle nostettu ihminen erotetaan ja erkanee itsestään.  Sen vaikutukset sosiaaliseen elämään ja yksinäisyyteen.  Minusta näkökulma on mielenkiintoinen, etenkin jos päästään pohtimaan ilmiötä erilaisissa kulttuureissa ja ehkä näkemään ja tunnistamaan jotain yleisinhimillistä.

Oma lukunsa on tarkastella sankaritarinaa toisen kulttuurin kertomaperinteen kautta.  Meillähän on käytetty Mannerheimin osalta lähinnä kahta: pönöttävää porvarillisiin sankartarustoihin vievää legendanrakennusta (esim. Mannerhei-sivusto) ja toisaalta pilkkaa poliittisen kentän toiselta laidalta (esim. ralli "Laski marsalkan silmäluomi ja oli kusessa Suomi..." ja Katariina Lillqvistin Uralin perhonen).  Nyt meille YLE tarjoilee mahdollisuutta tarkastella sankarimyyttiä kenialaisen kertomaperinteen kautta.  Mielenkiintoista on nähdä mitkä ainekset korostuvat, mitä uutta he ovat huomanneet ja mikä on jäänyt huomaatta.  Joka taupsessa heillä on ollut mahdollisuus katsella myyttistä ikonia ilman ennakkokäsityksiä ja kliseiden kahleita.

Myös YLEn itsensä tekemä dokumentti elokuvan teosta kuulostaa etukäteen mielenkiintoiselta. Sillähän on onnistuessaan mahdollista paljastaa miten hankalaa ja työlästä on pölyjen pyyhkiminen kansakunnan kaapinpäältä.  Samalla se voi kertoa paljon kuinka erilaisten kulttuurien välillä yhteistyö sujuu.

Ja vihonviimein olisi kohteliasta antaa elokuvalle ja sen tekijöille mahdollisuus eli arvioida elokuvaa vasta kun sen on nähnyt. nyt tapahtuneen kaltainen etukäteisteilaus on käsittämätöntä. Siis, ennakkokäsitykset syrjään ja avoimin, positiivisin mielin elokuvakokemuksen äärelle ihan itse omin silmin arvioimaan mitä tekijät ovat pyrkineen sanomaan, millä keinoilla ja miten siinä onnistuneet.

Palkka palkkana

Hallitus aikoo alentaa verottomia kilometrikorvauksia.  Korvauksien tulisi noudattaa tarkasti aiheutuneita kustannuksia.  Työläisten etu on, että palkka maksetaan palkkana.

Viime aikoina on ollut jonkin verran keskustelua hallituksen aikeista alentaa työnantajien maksamien kilometrikorvausten verotonta osuutta ensi vuoden budjetin yhteydessä.  Asiaan näyttää liittyvän monenlaista väärinymmärystä ja tulkintaa.

Työnantajan maksamat korvaukset eivät ole työntekijän palkkaa vaan ovat tarkoitetut korvaamaan ylimääräisiä työnantajan työntekijälle aiheuttamia kustannuksia.  Kilometrikorvauksetkin siis korvaavat työnantajan aiheuttamia matkakustannuksia jotka ovat syntyneet siitä, että työtä on tehty.  Työstä saatava palkka maksetaan erikseen.  Ja verottaja jättää korvauksen sen takia verottamatta siltä osin kuin se vastaa ajateltavissa olevia todellisia kuluja.  

Joillakin aloilla työnantajat pyrkivät maksamaan osan palkasta keinottelemalla korvauksilla.  On valitettavaa, että myös jotkut työntekijät ovat luiskahtaneet samaan ymmärtämättä omaa etuaan.   Erityisen valitettavaa on jos ay-liike ei näe korvauskysymystä työntekijöiden kokonaisedun kannalta.

Myös Vassulien kansanedustaja Risto Kalliorinne on ymmärtänyt korvausten merkityksen ja tekniikan väärin vaatiessaan Itä- ja Pohjois-Suomeen korkeampaa kilometrirajaa  uudelle korkeammalle korvaustasolle ellei sitten pysty todistamaan, että siellä 15000 kilometrin ajaminen on kalliimpaa kuin etelämpänä ja lännempänä.

Erityisen vaarallista palkan ottaminen korvauksina ja päivärajoina on siksi, että niistä ei kerry eläkettä eikä lomarahoja.   Niistä ei pidätetä sosiaaliturva- eikä eläkemaksuja ja samalla työnantajien ei tarvitse maksaa niiden osalta omaa osuuttaan työeläke- eikä sairausvakuutusmaksuista.  Työläisten kannattaisi ihan oman etunsa vuoksi vaatia palkka palkkana ja korvaukset kulujen mukaan korvauksina.  Ja siltä osin kun jollakin alalla on lipsuttu maksamaan palkkaa korvauksina ay-liikkeen on taisteltava ne osuudet sinne mihin ne kuuluvat eli palkkaan.

Ihmiset talouden neljän ratsastajan jaloissa

YLE on esittänyt mielenkiintoisen dokumenttifilmin talousjärjestelmämme tilasta ja kehityksestä.   Se on puutteistaankin huolimatta erinomainen lisä tämänhetkisen kriisin ymmärtämiseen.  Toivottavasti YLE jatkaa tällä tiellä.
 

Olen usein arvostellut YLEn ohjelmia mutta nyt toisinkin päin.  YLE:n TV 1 esitti tänään päivällä Dokumenttiprojekti-sarjassaan filmin "Four Horsemen" (suomeksi "Talouden madonluvut").  Kyseessä on brittiläinen pitkä dokumenttifilmi kapitalistisen talouden  kehityksestä nykyiseen uusklassiseen muotoonsa. Sen on ohjannut ja käsikirjoittanut Ross Ashcroft.   Filmin näkökulma on kovin USA-lähtöinen ja monet siinä haastatellut asiantunijat sikäläisiä.  Sen kriittinen informaatio on kuitenkin osuvaa myös täältä Suomesta katsottuna.   Dokumentin neljä ratsastajaa eli valloitus, sota, nälkä ja kuolema ovat viittaus Raamatun ilmestyskirjaan ja sen tuhonmerkkeihin.  Ilmeisesti anglo-saksisessa maailmassa ei voi taloustieteitä käsiteltäessäkään olla viittaamatta uskonnollisiin symboleihin.

Filmissä esitetään kuinka klassisen kansantaloustieteen käsityksistä on Milton Friedmanin ja n.s. Chigacon poikien johdattelemana siirrytty n.s. uusklassineen kansantaloustieteelliseen malliin eli kuinka talous erkani reaalimaailmasta.  Samalla se on johtanut tuloerojen hervottomaan kasvuun ja pankkien valtaan.  Aikoinaan filosofi Platon opetti, että rikkaimpien ja köyhimpien tulojen suhde pitäisi olla 6:1.  Myöhemmin pankkiiri J.P Morgan opetti, että oikea suhde on 20:1 mutta nykyisin suhde on 500:1 tai jopa 1000:1.  Dokumentissa esitetään, että sen seurauksena rikkaimmat ja köyhimmät tuskin ovat enää edes samaa eläinlajiakaan.

Dokumentissa muistutetaan myös kuinka kapitalismi tässä kehityksessään on eronnut aikaisemmista ihanteistaan.  Sitä kehitystä verrataan USAn perustamisvaiheen ideoihin ja osoitetaan kuinka kaukana niistä ollaan niin valtion aseman kuin  verotuksenkin suhteen.

Nykytilanteeseen ja tähän johtaneen kehityksen esityksenä ja analyysinä dokumentti on tarkka ja analyyttinen.  Nykykehityksellä he eivät näe kapitalismilla paluuta normaaliin tilaan eli "business as usual" -tilaan.  Joitakin lapsuksia siellä kuitenkin.  Käsikirjoittajalla ja muutamilla haastatelluilla näyttää olevat hatarat tiedot sosialismista kun he väittivät nykymenoa rikkaiden sosialismiksi ja köyhien markkinataloudeksi.  Siinä on sosialismin ymmärrys lipsahtanut pahemman kerran vaikka ovatkin medrkittävän ilmiön äärellä: suurten kapitaalikasauminen omistajat käyttävät valtiota turvaamaan suuret voittonsa ja valtion avulla ja köyhät joutuvat tulemaan toimeen yksityisillä markkinoilla kun USA:ssa ei julkisen vallan sosiaaliturvaa juurikaan ole ja Euroopasta sitä puretaan.  Ilmeisesti he eivät tunne marksilaista käsitystä valtiomonopolistisesta kapitalismista joka selittäisi tilanteen paremmin.  Sen sijaan heidän tietonsa ja ja taitonsa ymmärtää rahan liikkeitä tässä nykyisessä talousjärjestyksessä näyttäisi olevan paremmalla tolalla.

Heidän johtopäätöksensä sen sijaan näyttäisi menevän hieman metsään, ainakin minun mielestäni.  He haluaisivat ikäänkuin palata ajassa taaksepäin, takaisin 1800-luvun kapitalismiin.  Sen esimerkkeinä he kertovat USAn "perustajaisien" ja presidentti Abraham Lincolnin ajatusten unohtamisesta. Historian kääntäminen taaksepäin ei kuitenkaan onnistu ja tämä tilanne missä nyt olemme, on paikka josta pääsee vain eteenpäin.  He eivät myöskään näytä ymmärtävän marksilaisten tapaan yhteiskunta- ja talousjärjestelmien kypsymistä ja sitten vaihtumista seuraavaan.  Tätä muutosta he eivät halua nähdä (tai sanomansa läpimenemiseksi eivät vielä uskalla sanoa).

Puutteistaan ja apokalyptisistä viittauksistaan huolimatta dokumenttifilmi on virkistävä poikkeus YLEn ohjelmistossa, etenkin näin suurten urheiluriekkujaisten aikaan, ja ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi mahdollisimman laajasti.  Olisi myös toivottavaa mahdollisimman moni poliitikko sen näkisi ja alkaisi ajatella.  Erityisesti pidin sen lopputiivistyksestä: "Riistokapitalistin pahin vihollinen ja ihmiskunnan paras liittolainen on itseoppinut yksilö joka on lukenut ja ymmärtänyt, on kärsivällinen ja kulkee ympäriinsä silmät auki".  Toivottavasti YLE jatkaa edelleenkin tällä tiellä ja tarjoaa jatkossakin katsojilleen ajattelemisen aihetta.