Opetuksen kehittämistä helsinkiläisittäin

Koko maassa ja myös Helsingissä valitetaan, että peruskouluilla ei ole resursseja opetukseen. Tämä näkyy ylisuurina opetusryhminä, kirjojen ja koulutarvikkeiden puutteena, opetussuunnitelmien ja valinnanmahdollisuuksien karsimisena j.n.e. Nyt kuitenkin Helsingin kaupungilla on varaa polttaa rahaa sähköisten taulujen hankintaan. Hanke maksaa kuulemma 7 500 000 € eikä hinta sisällä asennuksia eikä tuskin henkilöstön koulutuskustannuksiakaan. Asiasta kertoi Helsingin Sanomat tämänaamuisessa paperiversiossaan.

Sähköisiä tauluja kehutaan interaktiiviksi. Eikö koululuokassa interaktion tulisi olla opettajan ja oppilaan välistä eikä opettajan ja taulun?

Miten uudet välineet edistävät oppimistapahtumaa? Oppiiko oppilas paremmin kun taululla vilistää erilaiset tietokoneen käyttöliittymän valikot opettajan hipelöinnin tahdissa sen sijaan, että opettaja loihtisi sinne persoonallisella tyylillään opettavana olevaan aiheeseen liittyvää sisältöä?

Kuinka paljon noiden uusien laitteiden käyttö syö aikaa itse oppisisällöltä? Entä keskittymisrauhaa?

Onko Helsingin koululaitos ja opetuslautakunta ihan oikeasti arvioinut noiden laitteiden kustannuksia suhteessa niistä saataviin hyötyihin? Entä onko arvioitu kustannuksien hyötyjä vaihtoehtoisiin investointeihin? Entä jos samalla rahalla pienennettäisi ryhmäkokoja, lisättäisi valinnaisuuksia tai panostettaisi kerhotoimintaan t.m.s. Olisivatko silloin investoinnista saatavat hyödyt silloin suuremmat? Jos on niin missä noihin tuloksiin voisi tutustua?

P.s. Kun sitä kaikenlaisten koulujen pesukoneiden takia syntyy ihmisen pienessä mielessä kaikenlaisia epäilyksiä niin nytkin heräsi, että kannattaisiko jonkun tutkivan journalistin penkoa keneltä laitteet hankittiin, liittyykö hankintaan vaali- tai muuta poliittista rahoitusta tai kestitystä, lahjoituksia tai muuta hämärää?