Sofi Oksanen ja sananvapaus

Sofi Oksanen on avautunut kuulemma Tanskan televisiossa. Hän on kertonut joukon vanhoja kliseitä. Mutta kuten aiemminkin faktat puuttuvat joten tarina jää pelkäksi huonoksi fiktioksi.

Suomalaisten miesten väkivaltaisuus on perätön myytti. Me emme ole sen väkivaltaisempia kuin muidenkaan maiden miehet. Kansainvälisten tilastojen mukaan eurooppalaista keskitasoa. Samoin alkoholinkäyttökään ei ole aivan ehdotonta huippua vaikka olemmekin kiitettävästi lähestyneet aivan kärkeä.

Suomalaisten miesten tapana ei ole keskimäärin ilmaista tunteitaan väkivallalla niinkuin Sofi Oksanen ja muut äärifeministit väittävät. Ei myöskään suomalaiset naiset harjoita väkivaltaa erityisen paljon vaikka se onkin eräs yhteiskuntamme tabu.

Meillä näyttää yleisemminkin olevan kiellettyä puhua naisten harjoittamasta väkivallasta ja arvostella Sofi Oksasta. Näissä molemmissa menee, kuten niin usein muulloinkin, sekaisin mielipiteen vapauden rajoittaminen ja mielipiteiden sisällön kriittinen arviointi. Esimerkiksi kun yrittää arvioida Sofi Oksasen mielipiteitä kriittisesti, saa helposti leiman yrityksestä tukahduttaa keskustelua ja rajoittaa hänen sananvapauttaan. Sama koskee feninismiä, NATOa j.n.e. asiaa joista yhteiskuntamme mielipidejohtajilla on vahva, oma käsityksensä. Jos siis Okasanen olisi halunnut valita oikean ja todellisen ongelman niin hänen olisi kannattanut kertoa suomalaisesta keskustelukulttuurista johon ei haluttaisi mahtuvan kuin yksi totuus kerrallaan.

Merkittävät tehtävät

Olemme taas saaneet seurata jaksoa sarjasta Suomalaisia merkittäviin tehtäviin. Meille on tarjottu draamaa siitä kuinka suomalaiset poliitikot hoitavat toisia suomalaisia poliitikkoja merkittäviin tehtäviin Euroopan Unionissa. Tällähän meille EU:ta aikoinaan kaupattiin; suomalaiset pääsevät merkittäviin tehtäviin hoitamaan suomalaisten etuja.

Jälleen kerran meillä oli kaikkien tukemat, merkittävät vaikuttajat tarjolla. Ei tarvitse kuin eurooppalaisten valita kenet merkittävän suomalaisen mahtimiehen haluavat.

Jälleen kerran selitys pettymyksen on sama: eivät halunneet vaikutusvaltaista viranhaltijaa viemään isojen jäsenmaiden valtaa vaan tyytyivät tuntemattomiin kompromissiehdokkaisiin kun pääministeri Herman van Rompuyn ja komissaari ja paronitar lady Catherine Ashtonin valitsivat.

Koko valintaprosessin ajan meillä hehkutettiin tarjokkaidemme tunnettuutta ja kansainvälistä tukea. Se tuki taisi kuitenkin olla sitä kuuluisaa eurooppalaista kohteliaisuutta ja small talkia. Kun suomalaiset toimittajat ovat kysyneet länsi-eurooppalaisten lehtien kolleegoilta sopiksiko Lipponen tai Rehn johonkin tehtävään tai ei, niin he ovat kohteliaasti vastanneet, että miksikäs ei. Samalla tavalla samojen seutujen sosiaalidemokraatit ovat olleet kohteliaita suomalaisille puoluetovereilleen samanlaisia kyseltäessä.

Keskustelussa kummastutti kuinka tyynesti kaikki asia- eli sisältökysymykset ohitettiin. Kukaan ei perustellut kenenkään ehdokkaan paremmuutta osaamisella sisältöasioissa. Tämä puute ei tosin hämmästyttänyt koska samanlaiseen menoon on saanut jo tottua. Ei myöskään suomalaisten häviöitä ole arvioitu osaamisen ja soveltuvuuden näkökulmasta. Kukaan ei ole nähnyt mitään puutteita Lipposen, Ahtisaaren, Rehnin t.m.s. asiaosaamisessa. Tosin ei heidän valintaansakaan ole perusteltu asiaosaamisella vaan lobbaajien taidolla ja sinnikkyydellä sekä sillä, että suomalaisillekin kuuluu tärkeitä tehtäviä.

Nyt sitten ollaan hakemassa Rehnille n.s. "painavaa salkkua" komissiosta. Taisi olla Kokoomuksen Salolainen joka ehdotti kauppakomissaarin tehtävää. En ole havainnut kuitenkaan Rehnillä taustassaan alan koulutusta tai osaamista jollei kesätöitä isän varaosaliikkeessä lasketa. Taitaa taas käydä niin, että joku takarivin komisaarius muuttuu yhdessä yössä tärkeäksi kun suomalaiselle sellainen heitetään.

Koskahan oikeasti opitaan, että tuollaiset asiat ovat kaupankäyntiä mutta meillä ei taida olla mitään millä käydä kauppaa isojen poikien kanssa.

Tieteen opettamisesta ja soveltamisesta työelämässä

Kirjoitin edellisessä kirjoituksessa tieteen tuloksista ja rahoittamisesta. Tuli vielä sen jälkeen mieleen, että samanlainen kaksijakoinen tai jakomielinen meno on myös työmarkkinoiden puolella. Meillä arvostetaan työmarkkinoilla, sekä yksityisellä että julkisella puolella tieteentekemisen koulutusta palkattaessa ihmisiä soveltaviin tehtäviin.

Eikö tuollainen ole resurssien haaskausta? Koulutetaan tieteentekijöitä mutta heidän tarkoituksenaan on hyödyntää oppimaansa työelämän soveltavissa tehtävissä eikä tieteen tekijöinä. Käsittääkseni tämä johtaa kahteen ilmiöön: ei tule kunnon tutkijoita tieteilemään eikä soveltajat saa kunnon oppia soveltamiseen. Molemmat ovat resurssien tuhlaamista tehottomaan.

En toki tarkoita, etteikö ajoittainen tuntuman hakeminen "aidan toiselta puolelta" olisi hedelmällistä mutta koko systeemi ei saisi perustua sellaiselle. Siinä kärsivät kaikki osapuolet: yliopistot, tiede, yritykset, business, tutkijat, työntekijät, veronmaksajat j.n.e.

Olen halunnut ymmärtää ammattikorkeakoulujen perustamisen ja rakentamisen positiivisesti juuri ratkaisun etsimisenä tähän ongelmaan. Toivottavasti nyt ei sitten pilata niitäKIN yrittämällä tehdä amk:ista "tiede"korkeakouluja. Sellaiseen on vaara kun esitellään "oikeita" korkeakouluja jotenkin hienompina kuin "ammatti"korkeakouluja. Sehän on jo johtanut siihen, että amk:t eivät haluaisi pysyä perustehtävssään vaan haluavat laajentaa toimenkuvaansa.

Sinällään ei ole minusta väärin, että ammattikorkeakouluissa tehdään soveltavaa tutkimusta ja jopa tuotekehittelyä. Sehän sopiikin niiden luonteeseen soveltamista opettavina laitoksina. Mutta olisi virhe rakentaa ikäänkuin kehittämis- ja kehittymispolkua joka johtaa ammattikorkeakoulusta tiedekorkeakouluun ja ikäänkuin huipulle. Polkujen pitäisi olla vähintäänkin kahdensuuntaisia eli myös kehittymistä "puhtaan" tieteen puolelta soveltamaan.

Työelämässä taas tulisi olla selkeää näkemystä, mitä oikein tarvitaan. Tarvitaanko tieteentekemisen hankittua ja osoitettua kykyä vai kykyä soveltaa kulloinkin parhaiten sopivia tieteen y.m. saavutuksia. Tehtäviä varmaan löytyy molemmille mutta ne pitää pystyä erottamaan. Vain sellaisen analyysin kautta päästään ohjaamaan aina liian vähäisiä resursseja kulloinkin parhaiten tavotteita palvellen.

Huippukoulutetut tekevät tieteessä pohjasakkaa

Yleisradion uutisissa on tänään kerrottu laajasti kuinka Suomen Akatemian omassa A Propos -verkkolehdessä esitellyn selvityksen mukaan Suomen tieteen taso tippuu kuin kuin vapaassa pudotuksessa *). Samaa aihetta käsiteltiin myös saman yhtiön Prisma-ohjelmassa. Toisaalta tohtoreita ja maistereita koulutetaan yliopistoissa pilvin pimein ja rahaa syydetään n.s. innovaatiotoimintaan eli soveltavaan tutkimukseen.

Tutkimuksen laatua mitataan yleisesti viittauksien määriä laskemalla. Mitä laadukkaampaa tutkimus on, sitä paremmin sen tulokset ja tekijät kelpaavat muillekin. Suomalaisten tulokset eivät kelpaa eikä kelpaa tekijätkään. Syynä on, että monen suomalaisen tohtorin tieteellinen julkaisutoiminta jää opinnäytetöihin. Ne ovat kuitenkin vasta näyttöjä siitä, että osataan tehdä tutkimusta, ei tieteellistä huipputyötä. Huippuympäristöissä niillä vasta osoitetaan, että ollaan kykeneviä tekemään tiedettä ja varsinainen tieteellinen työ tehdään vasta sen jälkeen. Suomessa tilanne on tähän asti ratkaistu laskemalla tutkintojen määriä mutta niin ei voida enää jatkaa.

Rahaa tiede- ja tutkimusmaailmassamme siis kulutetaan huippumaiden tahtiin mutta tulokset ovat sitä sun tätä. Taustalla on rahoituksen vääristymät ja harhakuvitelmat. Rahaa jaetaan tutkintojen perusteella mutta ei katsota millaisia ovat laadullisesti nämä valmistujat.

Yhtenä julkilausuttuna tavoitteena nykymenolle on ollut saada tieteen tulokset hyödyttämään talouselämän tavoitteita, n.s. innovaatiostrategiana. Toisaalta yksityiset rahoittajat odottavat nopeaa vastinetta rahalleen eli tuotteita tuotantolinjoille ja toisaalta poliitikot haluavat talouden pukkaavan uusia Nokioita. Rahanjakajat kuitenkin unohtavat, että laadukas soveltava tiede vaatii laadukasta perustutkimusta taakseen. Ei uusia Nokioita synny ellei taustalla ole alan perustutkimuksen osaajia ja osaamista. Vasta sen jälkeen voi nousta tuotekehitystäkin.

Eikä pidä unohtaa myöskään, että suomalainen kapitalismi on siirtymässä tuotannollisesta kapitalismista fininanssikapitalismiin. Ennen tehtiin rahaa tuotannollisella toiminnalla mutta nyt siirrytään tekemään rahaa rahalla. Siinä ei tarvita enää edes tuotannollisia keksintöjä ja patentteja, rahoitusmarkkinainnovaatiot riittää.

Jotta tästä suosta noustaisi, pitää saada perustutkimus kukoistamaan uudelleen. Sen jälkeen on pohjaa soveltavalle tieteen tekemiselle. Ja molempia pitää tehdä myös tutkintosuoritusten jälkeen kun on osoitettu taidot tehdä sitä työtä johon on kouluttauduttu yhteiskunnan varoilla. Ja tarvitaan myös tuloksille käyttäjiä eli sitä tuotannollista toimintaa joka hyödyntää niitä innovaatioita. Silloin myös tutkimustulokset ja niiden tekijät alkavat kevata kolleegoille maailmalla.

*) Tätä kirjoitettaessa linkki itse selvitykseen ei auennut joten tämä kirjoitus perustuu siitä kertoneisiin uutisiin ja esittelyihin.

Eläkkeelle

Elinkeinoelämän keskusliiton, EK:n toimitusjohtaja Leif Fagernäs on avautunut tällä viikolla jälleen ihmisten vanhuuseläkeiästä. vasta viime talvena Jyrki Katainen ja Matti Vanhanen yrittivät "Kuusamon lumien" kautta samaa mutta tulivat AY-liikkeen voimalla tyrmätyiksi. Nyt on Fagernäs samalla asialla.

Aikoinaan kun nykyinen 65 normaali eläkeikä asetettiin oli tarkoituksena, ettei tavalliset työntekijät normaalisti elä niin vanhoiksi. Vanhuuseläke piti olla harvojen hyväosaisten huvia ja rahvaan piti kaatua niin sanotusti saappaat jalassa. Nyt raskas ruumiillinen työ on vähentynyt, ravinto- ja terveystilanne parantunut siten, että vanhuuseläke on ihan tavallistenkin ihmisten tavoitettavissa. Se ei ollut alkuperäinen tavoite ja nyt herrat ovat palauttamassa tilannetta alkuperäiseen asentoonsa.

Fagernäs vetoaa johonkin kuvitteelliseen pohjoismaiseen malliin. Kuitenkaan mitään yleistä ja yhteistä pohjoismaista eläkemallia ei kuitenkaan ole olemassa. Ruotsissa toki eläkeikä on korkeampi, sekä vanhuuseläkkeelle että keskimääräinen eläköitymisikä. Siellä on kuitenkin myös tehty toimenpiteitä työhyvinvoinnin edistämiseksi ihan eri tavalla kuin täällä Fagernäsin johtaman järjestön jäsenten keskuudessa. Heillä on esimerkiksi työntekijän tilanteen mukaan oustavia työaikoja, työttömyys ei ole samaa luokkaa kuin täällä j.n.e.

Mitä Fagernäs kuvittelee tekevänsä esimerkiksi työttömille jotka ei ikänsä vuoksi kelpaa hänen jäsenistölleen. Heitä ilmeisesti pitää syyllistää työttömyyskortistissa eikä saa päästää eläkkeelle vaikka kaikki tietävät, että suomalaiset työnantajat eivät heitä ikinä työllistä.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Sata-komitean vetäjä Markki Lehto kirjoittaakin paljon asiallisemmin eläköitymisiän noston tarpeesta, keinoista ja mahdollisuuksista. Fagernäsin, Kataisen ja Vanhasen pitäisikin lukea se kirjoitus ajatuksella ja kokonaan.

Todellisia ongelmia eläkeasioissa on, että niin monet joutuvat ennen aikojaan työkyvyttömyyseläkkeelle ja työttömyyden kautta työttömyyseläkkeelle. Jos Fagernäs ja kumppanit olisivat oikeasti huolissaan ihmisten hyvinvoinnista, he yrittäisivät parantaa työelämän laatua niin, että ihmiset säilyisivät terveinä ja työssä. Fagernäs voisikin vaikka lähettää jäsenkirjeen johtamansa järjestön jäsenille. Siinä hän voisi opastaa heitä pidättäytymään vanhempien ihmisten irtisanomisista ja parantamaan työolosuhteita. Silloin todellinen eläkkeellejäämisikä lähtisi kohisten nousuun.

Stubb & kmpnit kunnostautuu jälleen

Monet tiedotusvälineet, esimerkiksi YLE, ovat kertoneet kuinka Suomen ulkopoliittisessa johdossa piuhat ovat poikki eikä tieto kulje.

Ensin on laadittu suunnitelma ja tehty sopimukset miehitysjoukkojen laajentamisesta Afganistanin vaalien ajaksi. Joukkojen määräajaksi on määritelty lokakuun loppu. Kuitenkin alusta asti on ollut tiedossa, että jos toinen kierros järjestetään, se tulee myöhemmin. Onko siis Suomen ulkopoliittinen johto Stubb etunenässä ja Häkämies peesissään luottanut vaalivilpin onnistumiseen ja Hamid Karzain valitsemiseen ensimmäisellä kierroksella? Tähän viittaisi myös heidän kehunsa mukamas onnistuneista ja hyvin menneistä vaaleista.

Oma lukunsa on, että Stubb & kmpnit eivät vaivaudu kertomaan asioita ulkopolitiikasta omalta osaltaan vastaavalle presidentille. Samaan aikaan kaavaillaan lisävallan antamista näille tunareille kun kuulemma ainakin Tuija Braxin mielestä EU:n uusi perustuslain asemaa tekevä paperi eli Lissabonin sopimus pakottaa riisumaan presidentin valtaa entisestään. Se näyttää nyt kasautuvan pelottavassa määrin vielä vaarallisempiin käsiin.

Mitä käytännössä tarkoittaa, että Stubb vastaa tietokatkoksesta? Mitä hän konkreettisesti tekee vastuuta kantaessaan? Eroaako hän vai käynnistää UM:n toiminnan kehittämisen vai menee muistinparannusterapiaan vai mitä?

Entä mitä Häkämies tekee sotaministeriössään jotta jatkossa toimenpiteitä ja tehtäviä ei suunnitella yhtä hutiloiden kuin nyt on tehty.

Millaisia johtopäätöksiä päämisteri tekee hallituksensa taidoista ja kyvyistä? Ehtiikö hän edes omilta tupeksimisiltaan johtaa hallitustaan?

Ja ennenkaikkea edustuksellisen demokratiamme kaunein kukkanen, valtiopäiville kokoontunut eduskunta - mitä se tekee? Nuokkuu ja pitää huolta hallituspuolueiden ryhmäkurin pitämisestä. Milloin eduskunta ihan oikeasti keskustelisi hallituksen asemasta ja vastaisi tehtävästään vaatia hallituksen nauttivan sen luottamusta eikä päin vastoin.

Obama ja odotusarvo

USA:n vasta valittu presidentti Barack Obama on sitten saanut tämän vuoden Nobelin rauhanpalkinnon Norjan suurkäräjiltä. Valinta on kummallinen. Palkinnon saajan historia tässä suhteessa on kovin lyhyt eikä konkreettiset teotkaan puhu valinnan puolesta.

Obama on tosin puhunut muutamia kertoja hyvään suuntaan, esimerkiksi ydinaseettomuuden puolesta mutta käytännön tekoja saamme vieläkin odottaa. Niitä sen sijaan on toiseen suuntaan. Eräänä ensimmäisenä tekonaan hän komensi laajentamaan Afganistanin sotaa Pakistaniin. Hän toki pysäytti vaarallisen ohjuskilpihankkeen edeltäjänsä uudeksi Euroopaksi nimittämään itäiseen Keski-Eurooppaan. Mutta se onkin suunniteltu korvattavaksi uudella ja laajemmalla merelle sijoitettavalla ohjuskilpijärjestelmällä. Ainoa konkreettinen teko rauhan puolesta hänen aikanaan toistaiseksi näyttäisi olevan, että U.S.A. ei ole vielä hyökännyt Iraniin.

Jäljelle jää Obaman puheissaan nostattamat odotusarvot hänen tulevasta toimistaan. Lopettaako hän ihan oikeasti Irakin sodan, Quantanamon vankileirin, aloittaako neuvottelut Lähi-Idässä j.n.e. j.n.e. On paljon asioita joita hän on luvannut mutta ne näyttävät vain lykkäytyvän ja samalla Afganistanin ja Lähi-Idän tilanteet jatkavat kärjistymistään. Jäämme odottamaan josko hän täyttäisi antamansa lupaukset. Oma kysymyksensä on tietenkin mikä on hänen oma halunsa ja mikä oikeasti U.S.A:ssa valtaa pitävän aseteollisuusryhmittymän halut.

Nobelin rauhanpalkintoon ei kuitenkaan taida kuulua minkäänlaista takuuta. Eli jos Obama ei täytäkään häneen asetettuja toiveita niin häneltä tuskin haetaan palkintoa pois. Konkreettiset toimet hänen valtakaudellaan kun viittaavat hänen kuitenkin asettuvan samaan sodanlietsojien joukkoon kuin aiemmat sellaiset palkinnonsaajat kuten Henry Kissinger, Menahem Begin ja Martti Ahtisaari.