Koreaa provokeerausta

Olemme viime päivinä saaneet seurata merkillistä mutta ei niin harvinaista näytelmää Koreoiden rajalla.  Tarjoilusta vastaa länsimaisen tiedonvälityksen "parhaat" voimat.  Meille kerrotaan kuinka Pohjois-Korea uhittelee, uhkaa ja provosoi.  Toisella puolella harjoitellaan, seurataan ja tiedotetaan.

Meillä on kaksi kertomusta: Eteläkorealais-yhdysvaltalainen versio menee niin, että he ihan Etelä-Korean turvaksi harjoittelevat kun totalitaarinen Pohjois-Korea provosoivasti ja uhkaavasti ampuu tykeillään mäskäksi ihmisten asumuksia.  Ja he haluavat ihan oman turvallisuutensa järjestää lisää harjoituksia ihan rajanpinnassa.  Siitä huolimatta pohjoiskorealaiset provosoivat suuntaamalla ohjuksia heitä vastaan.

Pohjoiskoralaisen version mukaan harjoituksissa olleet eteläkoralaiset ja yhdysvaltalaiset joukot tulittivat Pohjois-Korean puolelle ja he vastasivat tulitukseen ampumalla sotilastukikohtaan.  Siellä oli kuitenkin asumassa siviilejä ja he pahoittelevat "oheisvahinkoja".  He lupaavat vastata jatkossakin kaikkiin provokaatioihin.

Uskomatta ihan täysin kumpaankaan tarinaan, voisi esittää kysymyksiä:
- Miksi Etelä-Korean ja Yhdysvaltain pitää pitää harjoituksiaan aivan rajan pinnassa?  Eikö tilaa olisi muutaman kilometrin kauempana?
- Miksi sotilastukikohdassa aivan rajan pinnassa ja alueella jonka asema on kiistanalainen, asuu niin paljon siviilejä?
- Missä viipyvät välitysyritykset jotka yrittäisivät ottaa huomioon molempien osapuolien kantoja?

Myötämieltä Etelä-Korean ja sen takana Yhdysvaltain aikeille haetaan ja saadaan paljolti demonisoimalla Pohjois-Korean valtiota.  On totta, että sitä ei voi pitää demokratian kehtona vaan siellä vallitaan ja hallitaan muinaiseen korealaiseen klaanihallintoon ja mytologiaan perustuvalla tavalla.  Hallintomallin tukena on omintakeinen ja kotikutoinen Kim Il-Sung:n johdolla rakennettu Juche-aate.  Kuitenkin Pohjois-Koreasta annettavaan kuvaan liittyy paljolti ihmisten tietämättömyyteen perustuvaa pelottelua ja mustamaalausta.  Kun meillä ei ole mahdollisuutta saada parempaa tietoa niin mustamaaluksessa kerros kerrokselta paksummat jutut menee läpi.  tekniikan toimivuus on koeteltu jo aiemmin paljon läheisemmissäkin kohteissa ja sitä sovelletaan parhaillaan muuallakin.

Näyttäisi, että pohjoiskorealaiselle johdolle sopii sodanuhkan ylläpitäminen sillä se antaa mahdollisuuden perustella miltei kaikkia sisäpoliittisia toimia ulkomaisella uhalla.   Etele-Korean johtokin kaipaa ulkopolitiittisia "haasteita" peittämään sisäpolitiikan vaikeuksia kun talous yskähtelee.  USA taas näyttää tarvitsevan myös kriisejä vähän joka puolelle sillä se antaa perusteluja sotilaalliselle läsnäololle kun voi täydellisen mediahallinnan oloissa perustella demonisoimalla vastapuolen. 

Jos oikeasti oltaisi huolissaan pohjoiskorealaisista taviksista niin Pohjois-Korean hallintoa ei provosoitaisi näin kuin nyt tehdään.  Koko tämä näytelmähän antaa aseet käteen Pohjois-Korean hallitsevalle luokalle.  Sen ei tarvitse keksiä kuinka ulkomaat yrittävät sortaa ja valloittaa heidän maataan.  USA, Japani ja Etelä-Korea sekä me muut n.s länsimaiset arvot jakava arvoyhteisö teemme sen heidän puolestaan.

Koska me pystymme suhtautumaan objektiivisesti maailman kiistakysymyksiin emmekä ole valitsemassa puoltamme ennenkuin tiedämme mitä oikeasti tapahtuu?

NATOttajat lemmenlukossa

Meille on levinnyt Euroopasta rakastavaisten tapa osoittaa kiintymyksensä kestävyyttä lukoilla julkisilla paikoilla.  Viime viikolla NATO-maiden johtajat kuulemma lukitsivat Lissabonin huippukokouksessaan itsensä Afganistaniin aina vuoteen 2014 saakka.  Tuolloin luvataan lopettaa miehitys.  Tosin tuollaisten sitoumusten kestävyys lienee heikompi kuin nykyrakastavaisten ailahtelevaiset tunnesiteet.  Sen sijaan meidän  Suomemme valtapolititiikan huipulla vaikuttavat NATOttajat ovat lukinneet itsensä NATO-kiimassansa lujin ja kestävin lukoin Leobold III:n bulevardi 1110:n porttiin.  Nämä Kataiset, Stubbit, Jaakonsaaret ja kumppanit ovat sitoneet itsensä ja meidät hallintoalamaiset tiukasti NATO-yhteensopivuuteen.

Tässä uskossa ollaan niin tiukasti, että annetaan Afganistan-päätöskin ruotsalaisille.  Ainakin YLEn uutisten kommentaattori vakuutti ruotsalaisten päätöksen Afganistan-operaationsa jatkamisesta sitovan myös Suomea ja Ruotsihan on ollut kevytjäsen NATOssa jo koko II Maailmansodan jälkeisen ajan.  Vaarana kun saattaisi olla, että suomalaiset itse päättämään päästessään päättäisivät toisin kuin NATOttajat haluavat.

Me olemme saaneet nähdä mitä tarkoittaa USAn, tuon NATOn johtavan maan lupaukset vetäytymisestä: lisäjoukkoja, tehtävien siirtoa yksityisille sotayhtiöille, sodan levittämistä naapurimaihin j.n.e.  Luontevaa tuolle ex-presidentti ja rauhannobelisti Ahtisaaren ylistämälle arvoyhteisölle olisi livetä tuostakin lupauksesta niinkuin niin monesta muustakin Barack Obaman lupaamasta.  Miten siis tähän lupaukseen nykyisen, jo sinällään hävyttämän pitkän miehityksen lopettamiseen voisi luottaa? Onhan jo presidetti Halonenkin tunnustanut, että sitoumus on joustava.  Eli käytännössä ei ole aikomustakaan antaa afganistanilaisten itse hoitaa asioitaan.  Sehän olisi riskaabelia USAn eduille noilla alueilla: öljyn ja kaasun kuljetusreiteille sekä Afganistanin luonnonvarojen ryöstölle, on sitten kyse opiumista tai kaivostoiminnasta.  Niitähän näyttää eliittimme olevan valmis puolustamaan missä päin maailmaa tahansa.

Suomen ulkopoliittinen eliitti näyttää siis lukinneen itsensä vaaralliseen sota- ja seikkailupolitiikkaan.  Meillä on on siis näissä nykyjohtajissamme joukko uusia sotasyyllisiä tuomittavaksi tulevaisuudessa kärkikaadereinaan Alexander Stubb sekä Jyrki Katainen, Jyri Häkämies, Liisa Jaakonsaari, Martti Ahtisaari ja yhä syvemmällä joukossa näyttää häärivän myös aiemmin toisenlaisiakin lupauksia antanut Tarja Halonen.

Miten saisimmekaan NATOon ja sotimiseen kielteisesti suhtautuvan suomalaisten enemmistön halun näkymään ulkopolitiikan käytännön harjoittamisessa.  Äänestämälläkö ensi vaaleissa?

Työurien uudistaja

Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) puheenjohtaja Sakari Tamminen on avautunut työläisten lomista, ovat kuulemma liian pitkiä.

Aiemmin työnanajien yritys eläkeiän nostamisesta epäonnistui ammattiliittojen vastustuksen ansiosta.  Sen jälkeen näyttää tulilinjalle nostetun lomat.  Työuria pitäisi nyt pidentää lomista nipistämällä. 

Tähän asti he ovat olleet eläkkäiden ja opiskeluaikojen sekä työkyvyttömyyksien kimpussa.  Tamminen taisi mainita myös päivittäisen työajan.  Sillä tavalla kuulemma saadaan lisää panosta talouteen ja enemmän tulosta.

Jostakin kumman syystä työttömien potentiaalinen työpanos ei kiinnosta, ei myöskään työelämän kehittäminen niin, että ihmiset haluaisivat olla enemmän töissä.  Nämä molemmat keinot ovat kuitenkin ihan täysin EK:n jäsenistön käsissä.  Heidän olisikin suunnattoman helppo tarttua niihin kun ei tarvitsisi neuvotella hankalien ja aina kaikkea vastustavien ammattijärjestöjen kanssa.  Riittäisi kun Tamminen laittaisi kirjeen jäsenistölle, että palkatkaa työttömät töihin ja parantakaa työoloja.  Sen jälkeen jäsenistön ei tarvitsisi kuin totella.

SAK:n Lauri Lyly oikaisikin ihan aiheellisesti Tammista ja kehotti pikemminkin puuttumaan työttömyyteen ja työelämän muihin ongelmiin. 

Meidän ongelmamme ei suinkaan ole liian lyhyet työurat ja -aika vaan pikemminkin työn kasaantuminen liian harvoille.  Ja monet joutuvat vieläpä tekemään Tammisen joukoille ilmaista työtä varsinaisen palkalla maksetun työn lisäksi.  harvojen tekemän työn määrän lisäämisen asemesta pitäisikin työtä jakaa useammille lyhentämällä työpäiviä ja -viikkoja sekä pidentämällä lomia ja laskemalla ihmiset aiemmin esimerkiksi osa-aikaeläkkeelle.

Mari sekaisin

Pääministeri Mari Kiviniemi on jälleen sekoillut pahemman kerran ja tällä kertaa viime aikojen kirkko vastaan homot -keskustelussa.  Ensin hän avautui, että politiikkaa ja uskontoa ei pitäisi sotkea keskenään.  Sitten hän itse on mukana seurakuntavaalikampanjassa.  

Kiviniemen epäpoliittinen suhtautuminen kirkkoon olisi älyllisesti rehellistä jollei hän olisi myös puolustamassa kirkon yhteiskunnallisia tehtäviä.  Hänhän edustaa niitä porvarillisia tahoja joiden mielestä kirkolla pitää olla verotusoikeus, vihkimisoikeus ja sen tulee hoitaa väestörekisteriin liittyviä tehtäviä sekä hautaustointa, muunmoassa.  Tuollaisten tehtävien hoitaminen on mitä suuremmassa määrin yhteiskunnallista toimintaa ja politiikka on yhteiskunnallisten asioiden hoitamista.  Kirkko on siis poliittinen laitos.  Epäpoliittinen se olisi jos sen harjoittama toiminta olisi yksityisen ja henkilökohtaisen uskonnonharjoittamisen hoitamista.

Toisaalta Kiviniemellä menee sekaisin hänen oma poliittinen asemansa pääministerinä ja seurakuntalaisena.  Hänhän osallistuu kotiseurakunnassaan Helsingin Töölössä seurakunnan vaalien mainoskampanjaan.  Siinä hän nimen omaan itse sotkee pääministerin asemansa uskontoon ja uskonnon harjoittajien organisaation hallintoon.

Ilmeisesti Kiviniemi edustaa sitä vanhaa uskomusta, että porvarillinen samanmielisyys ei ole politiikkaa vaan vain erimielisyys heidän kanssaan on sitä.

Mistäköhän johtuu, että nousee KEPUssa kuka tahansa johtoon niin touhu menee sekoiluksi.  Kolme heikäläistä pääministeriä perä perää on sotkeutunut milloin mihinkin, Anneli Jäätteenmäellä oli mitä mainioin paikka lytätä Lipponen ja muut  oikeistodemarit heidän Irak-sekoiluillaan mutta hän sotki pelinsä.  Matti Vanhanen sotkeutui vaalirahoituskiemuroihinsa ja nyt Kiviniemellä on itsellään selvittämättömät omat rahoituskuvionsa ja nyt nämä uskontohourailut.  Toivottavasti äänestäjät vetävät johtopäätöksensä ensi kevään eduskuntavaaleissa mutta eivät hourahda PerSujen katteettomään älämölöön.

Ev.lut. sekoilu ja hajaannus

Viime viikon tiistaina YLEn TV2 piti homoiltaa.  Siellä kuulemma eräät fundamentalistikristityt päästivät vanhakantaiset ennakkoluulonsa valloilleen.  En tuolloin seurannut ohjelmaa mutta olen seuraillut sen jälkeistä keskustelua.  Suomen ev.lut.kirkko ja sen kellokkaat näyttäisivät taas asemoivan itsensä yhteiskunnallisen keskustelun ja kehityksen jälkijunaan tai peräti jättäytyvän laiturille halullaan ahdasmielisesti mestaroida ja hallita ihmisiä heidän seksuaalisuutensa kautta.  Ja se on aiheuttanut pienimuotoisen eroamisaallon jäsenistössä ja suurimuotoisen mylläkän uskontosidonnaisissa piireissä.  Vajaa 20 000 on eronnut vajaan viikon sisällä eroa kirkosta -sivuston kautta eli n. ½ prosenttia kirkon jäsenistöstä.

Ev.lut.kirkko pitäytyy ja kirkkolakikin määrää sen pitäytymään Raamattuun oppinsa perustana.  Siltä kantilta katsottuna kristityt uskovat eli Päivi Räsäset ja kumppanit ovat mielipiteineen loogisia.  Jos kuuluu ev.lut.kirkkoon ja uskoo sen opinkappaleisiin, on mielipiteiden mentäväkin noin.  Jos taas mielipiteet menee toisin eli kunnioittaa eritavalla seksuaalisesti suuntautuneiden ihmisoikeuksia niin miksi kuulua ev.lut.kirkkoon koska ei sitoudu sen opinkappaleisiin.

Arkkipiispa Kari Mäkisen johdolla monet papit ja piispat yrittävät hillitä kirkon jäsenistön eroamisvirtaa tyrkyttämällä mahdollisuutta vaikuttaa sisältä päin.  Mutta onko siellä todellisia vaikutusmahdollisuuksia tälläisiin asioihin?  Eikö Raamatun oppisisältö ole lyöty jo 1500 vuotta sitten lukkoon?  Ei kai kirkkoneuvostot ja –valtuustot päätä Raamatusta ja sen asemasta ev.lut.kirkossa?

Useat papit, piispat ja maallikot ovat yrittäneet todistaa kuinka kirkolla on ”monta ääntä” tässä(kin) asiassa.  Kuinka rehellistä sellainen on?  Voiko kirkolla oikeasti olla erilaisia ääniä pyhinä pitämistään kirjoituksista?  Miten paljon rehellisen uskonorganisaation sanomaan voi sisältyä varianssia?  Toisaalta selitetään, että Raamatun perimmäinen sanoma on rakkaus (agape).  Onko Raamatussa esitetty tuollainen priorisointi vai onko tuokin vain pappien ja piispojen aikaamme sovittama reaktiivinen tulkinta?  Kun Helvetin tuli ja tulikivi ei myy modernin yhteiskunnan elämysmarkkinoilla, koetellaan pehmeämmillä arvoilla.  Samaa pehmennystä on ev.lut.uskontoteoreetikkojen kehittelemä tulkinta homouteen: se on ihan luonnollinen juttu ja homot ja lesbot saavat olla mitä ovat kunhan eivät harjoita taipumuksiaan käytännössä.

Useissa tiedotusvälineissä on nostettu esiin m.m. näyttelijä Jani Toivolan kirkkosuhde.  Hän on avoimesti homoseksuaali ja ollut kirkon jäsen ja puolustanut ev.lut.kirkkoon kuulumistaan, kaikesta huolimatta.  Nyt hän tämän keskustelun innoittamana erosi julkisesti kirkostaan.  Minusta tuollainen roikkuminen uskonnollisessa organisaatiossa on älyllisesti ja uskonnollisesti epärehellistä molemmilta osapuolilta, niin kirkon kuin yksilönkin kannalta.  Kirkko antaa maksavan ja julkisuudessa suositun jäsenen ajatella oman oppinsa kannalta yksilöllisesti miten sattuu ja yksilö sietää organisaatiolta omien ihmisoikeuksiensa loukkauksia.  Kysyä saattaakin kuinka moni vielä kirkon jäsenenä oleva oikeasti tunnistaa ja tunnustaa ev.lut.kirkonsa (tai ort. tai kat. tai …) oppeja edes jotakuinkin ja kenen tunnustama usko on ihan jotakin muuta?

Uskontoasioista vastaava ministeri eli Stefan Wallinkin (SFP) on avannut sanaisan arkkunsa tämän asian tiimoilta käsin.  Hän syyttää fundamentalisti Päivi Räsästä (KD) joukkopaoksi nimittämästään eroamisaallosta.  Miksi?  Päivi Räsänenhän vain pitäytyy Raamatun sanomassa niin kuin kirkkolaki edellyttäisi kirkonkin pysyttelevän.  Olisiko itse asiassa Wallinin ja ministeriönsä tehtävä valvoa, että kirkko pitäytyy dogmeissaan ja siten hänen olisikin oltava Räsäsen kanssa samoilla linjoilla?  Vai onko Wallinin tehtävä yrittää edistää ev.lut.kirkon tulonmuodostusta ja ylläpitää sen maksukykyistä jäsenkantaa?

Kaiken kaikkiaan tämä homo- ja lesbokiista taas osoittaa kuinka kirkko kulkee yhteiskunnallisessa kehityksessä muun yhteiskunnan perässä ja pyrkii asettelemaan reaktionsa sen mukaan, että vaikutukset kirkon asemaan olisivat mahdollisimman vähäiset.  Sielläkin on nähty, että sekularismi etenee.  Me olemme päässeet noin sadassa vuodessa pakkokristillisyydestä joltiseenkiin maailmankatsomukselliseen vapauteen.  Jäljellä on toki vielä rippeitä valtionuskonnosta ja pakollisesta tietyn tai ainakin jonkun sallitun uskonnon harjoittamisesta.  Ev.lut.kirkko yrittää siis kynsin hampain pitää kiinni valtansa rippeistä ja hillitä marginalisoitumistaan.  Toivottavasti tämä aukaisee n.s. suuren yleisön silmiä entistä enemmän ja saa heidät ja meidät oikeasti ja konkreettisesti saattamaan kirkot, myös muut kuin ev.lut., siihen asemaan joka niille kuuluu eli menneisyyden kummajaiseksi.

Kädenpuristuksia

Tämän aamun paperinen Hesari tietää kertoa, että Espoon Kokoomus, uuden kaupunginjohtajan, Jukka Mäkelän, johdolla haluaa kaupungin huippujohtajille ns. kultaiset kädenpuristukset sisältävät johtajasopimukset.  Perusteluna he käyttävät sitä, että niin päästäisi tarvittaessa siistimmin eroon sopimattomasta johtajasta.  Vaihtoehtona on kuulemma "savustaminen".

Minusta vaihtoehdot eivät mene noin.  Muitakin nimittäin on.   Miksi työsopimuslain määräykset ei riitä? Jos työnantaja menettää luottamuksensa siihen, että työntekijä pystyy hoitamaan työtehtävänsä niinkuin pitäisi niin sellaisen työntekijän voi irtisanoa ihan reilusti ilman savustamista.  Työntekijän osuus on silloin irtisanomisajan palkka mahdollisesti ilman työntekovelvollisuutta.  Ja pahimmassa epäluottamustilanteessa työsuhteen voi purkaa jopa ilman irtisanomisaikaa.  Se tosin edellyttää konkreettisia ja todistettavissa olevia syitä epäluottamukselle.   Ja jos rekrytointivaiheessa ei luoteta kykyyn valita oikein, voidaan käyttää määräaikaisia työsuhteita.  Sen pitäisi riittää myös johtajille eli työsopimuslaki antaa jo nyt ihan riittävät eväät hoitaa sopimaton johtaja ulos.   

Vai ajatellaanko Kokoomuksessa, että pitäisi olla mahdollisuus irtisanomiseen ilman konkreettisia syitä epäluottamukselle?  Vähän niinkuin Jyrki Katainen savustutti toimittaja Antero Eerolan ulos YLEstä kun jutut eivät miellyttäneet?  Siinäkään tapauksessa konkreettiset faktat eivät riittäneet ja piti keksiä syyt.  Jos kyseessä olisi ollut johtajataso ja johtajasopimus niin epämiellyttävä toimija olisi ostettu ulos kädenpuristuksella.

Kokoomuksen linjaksi voi siis tunnistaa, että johtajat pitää voida hoitaa haluttaessa korrektisti ja siististi ulos mutta rahvasta voi kohdella miten tahansa.

Suomalaista ulkopolitiikkaa - talutusnuorassa pois keskustelusta

Iranin presidentti Mahmud Ahmadinedzad on pitänyt YK:n yleiskokouksessa 23. tätä kuuta kipakan puheen.  Siinä hän esitti kuinka valta osa maailman johtajista tunnistaisi USAn itsensä syylliseksi Ne Yorkin World Trade Center tornien räjäytyksiin 11/9 2001.

USAn delegaatio kokouksessa ei kestänyt kuunnella ja vei liekanarussaan myös EU-maiden edustajat, hännänhuippuna myös suomalaisen.  Osuiko Ahmadinedzad puheellaan arkaan paikkaan?

Käsittääkseni laajemmin Iranin kanssa on ollut huolena, että ei ole syntynyt kunnon neuvotteluyhteyksiä Iranin kanssa.  Miten nyt tämä ulosmarssi edisti vuoropuhelun syntymistä.  No, ei Mahmud Ahmadinedzadinkaan puhe ollut yhteistyöhakuinen mutta eikö sivistyneen lännen olisi pitänyt osoittaa sivistystään, kuunnella ja vastata asiallisesti.  Tälläisestä kakaramaisesta käytököksestä syntyy käsitys, että tälläkään puolella ei vielä korvantaukset ole kuivuneet eikä osata käyttäytyä niinkuin kalustetuissa huoneissa tulisi.  Tai ainakaan ei edes haluta neuvotella vaan haetaan entistä kovempaa yhteentörmäystä, sotaa.  Ja Iranin pappishallinto saa lisää vettä myllyynsä osoittaa kuinka länsi suhtautuu vihamielisesti ja syrjien. 

Erityisen onnetonta on, että Suomen paikalla ollut edustaja, joku ulkoasiansihteeri, oli kiltisti myös USAn liekanarussa.  YK:n ja yleisten globaaliasioiden yksikön päällikön Katri Viinikan mukaan Suomi piti Ahmadinedzadin puhetta sellaisena, että siinä ylittyivät rajat selvästi. Etukäteen oli muka keskusteltu, miten toimia, jos puheessa on jotain hyvin loukkaavaa Israelia, EU:ta tai EU:n keskeisiä kumppaneita kohtaan, Viinikka kertoi keskisuomalaisen verkkolehden uutisen mukaan.  Mitenköhän oli sovittu; millaiseen ja kenen arvioon puheen sisällöstä päätös perustui?  Tekikö suomalainen ulkoasiainsihteeri itsenäisen suomalaisen päätöksen vai lähtikö vain hanhenmarssia jenkkien perään?  

Toisaalta miksi haluttiin reagoida vain noita lueteltuja maita kohtaan esitettyihin loukkauksiin? Saako Suomen ulkoasiainhallinnon mielestä muita loukata vapaasti? 

Tämä tälläinen ei anna kuvaa itsenäiseen harkintaan perustuvasta, suomalaisten etuja ajavasta suomalaisesta ulkopolitiikan hoidosta.  Koskahan ihan oikeasti ruvetaan keskustelemaan miten meidän ulkoministeriömme toimii ja mihin meidän ulkopolitiikkaamme johdetaan.  Nykyinen ulkopoliittinen johtomme, Alexander Stubb ja muut kokoomuskumppanit puhuvat paljon avoimesta ulkopoliittisesta keskustelusta.  Minusta tuo kakaramainen käytös YK:ssa ei ole sitä.  Jos ei kestetä puhetta niin miten keskustella avoimesti?