Martti Oiva Kalevi Ahtisaari (s. 23/6 -37) kuoli taannoin 16/10 -23. Olen aina ajatellut ettei kuolleista pidä puhua kriittisesti ennenkuin omaiset ja läheiset ovat saaneet surtua pahimmat surut. Nyt kun hänet on haudattu pari päivää sitten, ajattelin avata sanaisan arkkuni ja kertoa oman näkemykseni hänen urastaan ja merkityksestään. En yleensä ole muistelukirjoittamisen suuri ystävä mutta tässä tapauksessa kohteella on ollut sen verran vaikutusta ja näkyvyyttä, että katson tarpeelliseksi muistella minäkin eräitä mieleeni jääneitä seikkoja hänestä.
Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa jääköön. Niissä ei liene mitään niin mainitsemisen arvoista, ellei sellaiseksi mainita kouluttautumista "kansankynttiläksi" eli kansakoulunopettajaksi. Merkittävä ja arvokas työ ei kuitenkaan nuorta Ahtisaarta innostanut ja ura opettajana jäi yhteen lukuvuoteen -59/-60 Oulunsuun kansakoulussa. Sen jälkeen hän suuntasi kehitysyhteistyötehtäviin ulkomaille.
Ahtisaari siirtyi ulkoministerion palvelukseen -65 ja Afrikkaan. Hänen diplomaattista uraansa nosti erityisesti SDP:n jäsenyys. Olihan puoleella tuon ajan nopein ja tilavin herrahissi. Niinpä Ahtisaarikin eteni nopeasti suurlähettilääksi ja vuonna -76 YK:n Namibia-valtuutetuksi (UNTAG).
Namibian kohtalon järjestelyt olivat näkyvä kuvio Ahtisaaren uralla. Se oli entinen Saksan siirtomaa ja joutunut sen jälkeen Etelä-Afrikan raa'an apartheid-hallinnon haltuun. Kyse oli YK:n vetämästä itsenäistymisprosessista missä oli tarkoitus saattaa uusi itsenäinen valtio tukevasti "oikeisiin" käsiin eikä antaa tilaa SWAPO:n kaltaisille, epäilyttävästi vasemmistolaisilta haiskahtaille vapautusrintamille.
Oma sivujuonteensa Namibialle Suomessa antaa Ambomaa eli aikoinaan suomalaisten lähetyssaarnaajien Martti Rautasen (1845-1926) johdolla kulttuurisesti runtelema Ovambo- ja ja Kavango-kansojen asuttama alue josta joissakin piireissä kaavailtiin jopa Suomelle omaa siirtomaata.
Ahtisaari YK:n edustajana piti huolta, että Etelä-Afrikan armeija saattoi vapaasti sotia SWAPO:a vastaan pohjoisessa Namibiassa. Seurauksena suuret määrät tapettuja ja kidutettuja namibialaisia, välittämättä olivatko he SWAPO-laisia vai eivät. Ahtisaari pesi kuitenkin kätensä eikä ottanut vastuuta sallimistaan verilöylyistä. Namibian ensimmäisen presidentin Samuel Nujoma:n mukaan Ahtisaari oli enemmän kiinnostunut omasta urastaan kuin Namibian asioiden järjestämisestä.
Namibia-prosesssin jälkeen Ahtisaari toimi jonkin aikaa hallintoasioista vastaavana alipääsihteerinä tehtävänään YK:n hallinnon uudistaminen. Urakka ei kuitenkaan edennyt juuri mihinkään ja kun hän ei saanut pääsihteerin paikkaa, palasi Suomeen ulkoministerion valtiosihteeriksi. Pääsihteerin viran hänen nenänsä edestä vei egyptiläinen Boutros Boutros-Ghali ja kunnianhimoinen ja uratietoinen Ahtisaari pettyi pahasti.
Vuoden -94 presidentinvaaleihin Ahtisaari ajettiin sivuraiteelta sotkemaan vasemmistolaisen Kalevi Sorsan pääsy presidentiksi. Siinä onnistuivatkin, m.m. televion hömppäohjelmien avulla päihittämään toisen tiukan lännettäjän ja sotahaukan Elisabeth Rehn:n (Tunnustan, äänestin Ahtisaarta toisella kierroksella n.s. "pienempänä pahana" ja vieläkin hävettää, olisi pitänyt kirjoittaa #KaikkiaVastaan).
Presidenttikausi oli Ahtisaarelta suurelta osin koheltamista m.m. palkitsemalla indonesialaisia sortohallinnon edustajia mutta jättämällä tapaamatta Itä-Timorin johtajaa Ramos Horta:a (YK:n rauhanpalkinto vuonna -96). Seurauksena muutamat nimekkäät m.m. ProFinlandia-mitalien saajat palauttivat mitalejaan. Hän lisäksi myös meuhkasi ylipäällikön päiväkäskyllä jossa ylisti m.m. Pariisin rauhansopimuksella kiellettyä Lotta Svärd -järjestöä. Sotahakuista menoa eivät muutamat maakuntamatkat silotelleet. Puhumattakaan liukkaista lakerikengistä Tukholman kuninkaanlinnan kiiltävillä parkettilattioilla.
Ahtisaaren presidenttikauden merkittävin tapahtuma oli kuitenkin Kosovon kriisin neuvottelut alkukesästä -99. Hän päätyi niihin kovan poliittisen pelin vuoksi jossa USA ei halunnut YK:lle näyttävää roolia ja Ahtisaari oli riitävän länsimielinen eikä Venäjä lähettiläänään Viktor Tšernomyrdin. kyennyt estämään Serbialle vihamielistä Ahtisaarta (Venäjällä lienee ollut muitakin, sille Serbiaa isompia murheita). Joka tapauksessa Ahtisaari kuskasi, Washingtonista ultimaatumeja Belgradiin, mitä nyt matkalla kävi ne Tšernomyrdin:lle näyttämässä mutta jolla ei ollut niihin sanavaltaa. Kun Slobodan Milošević kysyi Ahtisaarelta mitä tapahtuu jos he eivät suostu karmaiseviin ehtoihin, Ahtisaari oli kuulemma pyyhkäissyt neuvottelupöydän tyhjäksi ja tokaissut Belgradille tehtävän näin. Kyse ei siis ollut rauhanvälittämisestä ei neuvotteluista vaikka niistä häntä on niin kiitelty.
Sama toistui Kosovon rauhanneuvotteluissa 2005. Niiden yhteydessä m.m. norjalainen rauhanomaisen ongelmanratkaisun asiantuntija ja kehittäjä Johan Galtung arvosteli Ahtisaarta rauhanneuvottelijana. Hänen mukaansa Ahtisaari ”on charmikas, tehokas ja taitava”, mutta ”valitettavasti hän ei ole todellinen välittäjä. Hän ei ratkaise konflikteja, vaan ajaa läpi länttä miellyttävän lyhytaikaisen ratkaisun.”
Ahtisaari osallistui myös Indonesian Aceh:n maakunnan kriisin ratkaisuneuvotteluihin. Siellä hänen tehtävänsä oli estää Aceh:n itsenäisyys ja turvata kansainvälisten palmuöljykauppiaiden businekset.
Oma lukunsa Ahtisaaren uralla on ollut hänen presidenttikautensa jääminen yhteen. Hän lienee valmistautunut siihen, että SDP tulee nöyrästi pyytämään josko hän suostuisi ja hän hieman kursailtuaan suostuisi huudettavaksi uudelle kaudelle. Toisaalta tuolloin ajankohtaiset mielipidetiedustelut eivät olleet hänelle mairittelevia: edellä oli niin Elisabeth Rehn kuin Riitta Uosukainenkin. Toisaalta SDP:ssä oli tyytymättömyyttä hänen oikeistolaisuuttaan ja avointa länsimielisyyttään kohtaan. Sordiinolla vaimennettuna olisivat varmaan kuitenkin kelvanneet. Olihan hän m.m. lanseerannut käsitettä "Läntinen arvoyhteisö" tarkoittaamaan kaikkia niitä läntisiä liittoutumia, NATO:a myöten joihin Suomen tulisi kuulua jotta olisimme arvoinemme arvoisessamme seurassa. Eikä hänellä ollut SDP:ssä merkittäviä yhteyksiä SDP-taustaiseen ammattiyhdistysliikkeeseenkään. Pikemminkin hän oli polttanut vähäisetkin siltansa siihen suuntaan. Niinpä puolue halusi esivaalin ja nirppanokkainen Ahtisaari kieltäytyi. Onneksi sillä tilalle tuli Tarja Halonen.
Lopulta läntinen arvoyhteisö Norjan Nobel-komitean avustuksella palkitsi Ahtisaaren Nobel:n rauhanpalkinnolla. Palkinnon saajana hän asettuu samaan rintamaan kuin Menachem Begin, Henry Kissinger, Barack Obama, Abiy Ahmed Ali ja Tenzin Gyatso tai vaikka EU ja keitä heitä onkaan jotka ovat palkintonsa saaneet enemmän poliittisen sopivuutensa kuin rauhan edistämisen ansiosta. Toki laureaattien joukossa on myös palkintonsa ansainneita, kuten esimerkiksi edellä mainittu Ramos Horta.
Summa summarun: Martti Ahtisaari on osoittautunut varsin kunnianhimoiseksi pyrkyriksi ja silti herkkähipiäiseksi prinsessaksi jota Washington on käyttänyt häpeämättä hyväkseen ja hän oli siitä vieläpä ylpeä. Jotkut muut ovat vieläkin sillä ovathan niin monet hänen siivellään omaa häntäänsä nostaneet. Parempaa herraonnea jatkossa toivoen vaikka eivät ennusmerkit tulevaakaan presidentinvaaliin vuoden -24 tammikuussa siinä suhteessa hyvää lupaa. Kaikki tähän astiset tarjokkaat ovat kammotuksia eikä näköpiirissä ole ketään parempaakaan. Siksi vaadinkin, taas, mahdollisuutta äänestää kaikkia vastaan samalla voimalla ja vaikuttavuudella kuin jonkun puolestakin annetulla äänellä on. Ihan Martti Ahtisaaren viitoittamalla tiellä.
Ps: En seurannut hautajais- ja muistoseremonioita mutta en välttynyt muutamilta kuvilta. Pistipä siis silmiini yksikin jossa hänen arkkuaan kantoivat kenraalit. Siis muka rauhanvälittäjä ja arkunsa kimpussa sodittamisesta elantonsa saavat. Jos Ahtisaari olisi oikeasti rauhanrakentaja, myös arkun kantajiksi olisi kannattanut valikoida rauhanhakuisempaa väkeä.
Tekstit
